Venäjän ekspansion juurisyyt löytyvät historiasta

 

Minä niin kuin moni muukin  on pyrkinyt löytämään juuria nyky-Venäjän ekspansiivisille pyrkimyksille. Mitkä ovat imperiumin luomisen uskonnolliset ja historialliset taustat? Mistä kumpuaa ajatus luoda suur-Venäjä,  jolla ”ei ole rajoja”?

Kanava-lehden numerossa 1/2023 on professori Kari Tarkiaisen monella tapaa valaiseva artikkeli ”Toistuuko Venäjän historia?”, jota seuraavassa referoin höystettynä omilla väliintuloillani. Siinä kuvataan venäläisten ajattelua isänmaansa pyhyydestä, laajentumishalun oikeutuksesta sekä  ulkomaalaisten pettämisestä ”sydämen kyllyydestä”.

Tarkiainen avaa näistä historian kokemuksista nousevaa déjà vu -tunnetta, että nykyhistoriassa sama,  mikä on koettu aiemmin, toistuu yhä uudelleen. Menneisyydessä koettu jatkuu samankaltaisena, kunnes paradigman muutos aiheuttaa suunnan vaihtumisen. Ymmärrän niin, että länsimainen käsitys jatkuvuudesta on paljon monitahoisempi ja kriittisempi. Ymmärrän myös niin, että jatkuvuuden aiheuttama toistuvuus ei sovi sellaisenaan  länsimaalaiseen ajatteluun,  vaan taipumus on järkiperäisesti eritellä muutoksen ja jatkuvuuden suhdetta. Sen sijaan Venäjässä on enemmän vakiintunutta toistuvuutta.

Vladimir Putin laskee Venäjän suurvallan (alun perin Rus, sittemmin Moskovan suuriruhtinaskunta) syntyneen, kun ruhtinas Vladimir Suuri kääntyi kansoineen kristinuskoon vuonna 988 Krimillä. Tämä tapahtuma tekee ymmärrettävämmäksi Venäjän kiintymyksen Krimiin: se on pyhä paikka. Sen sijaan käsitys Ukrainasta ”Venäjän kehtona” on väärä. Venäjä sai kruununsa mongoleilta.

Venäläinen suurvalta syntyi Moskovassa ja nimettiin Rossijaksi, joka peri hallintokulttuurinsa mongoleilta. Mongolien osuus Venäjän poliittisen suuruuden lähteenä oli avainasemassa. Mongolit levittäytyivät aroille rajoituksetta. Yhteys on nähtävissä myös Putinin huomautuksesta, kun häneltä kysyttiin Venäjän oikeista rajoista: ”Venäjällä ei ole rajoja”, hän totesi. Suurvalta-ajatus oli toteutusta vaille valmis.

Mongolitausta ja -perinne erotti Venäjän läntisistä valtioista. Sille oli ominaista itsevaltius ilman kansalta saatua valtuutusta. Mongoleista vapauduttuaan  ja vallattuaan Novgorodin 1478 Venäjästä tuli Länsi-Euroopan naapuri. Venäjä peri lännessä yleistyneen käsityksen itäisten kansojen väkivaltaisesta historiasta. Ekspansiivinen Venäjä herätti pelkoa Euroopassa samalla tavalla kuin Turkki, jonka joukot etenivät vuonna 1529 aina Wienin porteille saakka.

Moskova loi itsestään käsityksen kolmantena Roomana (”Moskova - kolmas Rooma”). Neljättä Roomaa ei tule,  koska kolmas - se nykyinen - on ikuinen. Oppi syntyi Itä-Rooman hajoamisen (1453)  jälkeen, jolloin kolmas Rooma  julistautui Rooman ja Bysantin (Rooman valtakunnan itäosa) valtakuntien ainoaksi perilliseksi  ja - ennen kaikkea - puhdasoppisen kristinuskon keskukseksi. Vieraaksi mielletyn Bysantti-nimityksen avulla länsi halusi tehdä eron  läntiseen Rooman valtakunnan osaan.

Vladimir Putin ja Sergei Lavrov jatkoivat ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Putin ja Lavrov haluavat tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen maailmankatsomus siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta. Näin Lavrov ja Putin luovat vihamielisen suhteen kahden maailmankatsomuksen välille, joka projisoituu  pahan lännen ja hyvän idän väliseksi taisteluksi.  

:::::::::::::::::::::::::::::

Kansallisvaltioaate ei saanut - päinvastoin kuin muualla Euroopassa - merkittävää jalansijaa idässä. Rossija oli monikansallinen valtio,  jossa kielellä ei ollut valtiota ylläpitävää merkitystä. Kansallisvaltiot syntyivät Venäjän reuna-alueille, ml. Suomi. 

Venäjällekin syntyi pieniä lähinnä anarkistisia nationalistisia ryhmiä varsinkin 1800-luvulla. Ne jättivät oman leimansa Venäjään, mutta niillä ei kuitenkaan ollut yhteiskuntaa laajemmin muuttavaa vaikutusta.

Venäjän olemus oli ja on ristiriitainen: toisaalta venäläiset ovat suunnattoman ylpeitä mahtavasta valtiostaan ja toisaalta heillä on alemmuuskompleksi länsimaalaisten edessä.

Vähitellen itsevarmuus on voittanut alaa Venäjällä, huipennuksena voitonpäivän viettäminen yhdeksäs päivä toukokuuta Suuressa isänmaallisessa sodassa saksalaisista saadun voiton  ja kaatuneiden muiston kunnioittamiseksi. Nyt 1900-luvun lopussa 2000-luvun vaihteessa kärsityt tappiot projisoidaan katkeruutena Neuvostoliiton hajoamisen (”Viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi”) tuottamaan häpeään. Venäjän suuruus halutaan palauttaa, käynnistämällä maailmanvalloitus Ukrainasta.

Venäjällä on perustettu 2000-luvun alussa konservatiivisia ajatushautomoja,  joissa ideoidaan keinoja pyhän Venäjän suuruuden ajan palauttamiseksi.  Nämä hautomot ovat kehittänet ajatusta poliittisesta ortodoksiasta, joka hyödyntää edellä kuvattuja Putinin ja Lavrovin tavoitteita. Toisaalta Venäjästä syntyy käsitys ulkomaailmaa vastaan  suunnatusta aggressiosta, toisaalta taas suojautumisesta ulkomaisia harhaoppeja (pinnallinen materialismi) vastaan. Molempia vastaan tarvitaan Venäjän suurvaltaa. Koko 9. toukokuuta ajatusmaailma on hämärän ortodoksiuskonnollisuuden läpitunkema sodassa kaatuneiden syntien anteeksisaamisineen.

Putin kuvataan Hitlerinä, mutta taustalla on edellä kuvattu metafyysinen uskonnollinen rakennelma, jolla julmuudet ”perustellaan”. Monesti, kun lukee tai kuulee venäläisten ajatuksia sodasta jää käsitys, että sota jää vieraaksi eikä sitä  kannateta, eikä ainakaan ymmärretä sen luonnetta, mutta ei kuitenkaan ryhdytä vastustamaan sitä aktiivisesti. Annetaan tapahtumien vieriä eteenpäin johdon ohjailemana ikään kuin kansalaisten tunnot olisivat täysin irrationaalisia ja ulkoistettuja. Toisaalta sodalla on vankkumattomat kannattajansa, jotka eivät rasita itseään epäilyllä sodan oikeutuksesta. Syvällä venäläisyydessä oleva välinpitämättömyys sallii julmuudet eikä altista syyllisyyden tunteelle. Läntiseen ihmiseen tyypillisesti kumuloituva  syyllisyyspainolasti jää käsittelemättä.

Kari Tarkiainen luettelee maailmankuuluja venäläisiä kirjailijoita,  jotka kannattivat kukin aikanaan isänmaansa imperialismia,  ja jotka ”lumoutuivat tsaarinvallan loistosta”. Kysymys on taiteilijoiden vastuusta ja siitä kulttuurista, joka heitä Venäjällä ympäröi, ja josta he eivät välttämättä vapaudu hirmutekojenkaan tapahtuessa. On kuitenkin - onneksi - toisia taiteilijoita ja kulttuurihahmoja, jotka ymmärtävät sotien julmuuksien keskellä toisen asemaan asettumisen merkityksen.

Kari Tarkiaisen artikkelia voi suositella luettavaksi kenelle tahansa, joka vaivaa mieltään yhteiskunnallisen omantunnon kysymyksillä.

PS

Neuvostoliiton aikaisen sosialismin levittäytymispyrkimys sivuutetaan nykyisin varsin kevyesti. Ulkokohtaisesti arvioiden sosialismin levittäytymispyrkimys ja ”pyhän Venäjänmaan” ekspansio vähintäänkin sivuavat toisiaan, mutta onko niillä mitään yhteytä keskenään?

 

Arpa on heitetty: Saksa antoi periksi asetoimituksissa

 

Saksasta on tullut sekundaarinen partneri eräissä kansainvälisissä yhteistä tahtoa vaativissa hankkeissa. Ukrainan varustaminen järeillä aseilla on yksi keskeisistä kipupisteistä. Miksi Euroopan mahtivaltio on ajautunut ainakin toistaiseksi sylkykupiksi. Kysymys on kyvystä toimittaa aseita Ukrainalle, eikä mitä tahansa aseita vaan Leopard-panssareita. Saksalta ei ole saatu kunnollista vastausta. Kun muut maat, joissa on käytössä Leopardeja eivät ole saaneet Saksalta lupaa toimittaa panssareita Ukrainalle,  ovat suhteet moniin maihin viilentyneet.

Kysymys on paitsi solidaarisuudesta, niin myös tehokkaasta avusta hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle valtiolle.  Jostain syystä Saksa on estynyt osallistumasta avunpyyntöön. Syitä lienee useita, mutta päällimmäiseksi minulle on jäänyt seuraavat: 1) Saksa pelkää Venäjää, 2) Saksa pelkää joutuvansa osapuoleksi Ukrainan sodassa, 3) Panssareiden toimitusketju sisältää lukuisia epävarmuustekijöitä mm. huoltoa koskien: liian suuri osuus panssareista ja mm. ilma-aseesta ei ole toimintakunnossa, 4) Gallupeista on nähtävissä, että Saksassa vain niukka enemmistö on panssareiden toimittamisen kannalla, 5) Saksa ei ole huolehtinut asevoimiensa riittävästä vahvuudesta sillä tarmokkuudella kuin muu Eurooppa siltä odottaa: kokonaisia aselajeja on ajettu alas ja niiden uudelleen iskukykyisiksi saattaminen  vie aikaa.

On muitakin syvällä saksalaisessa todellisuudessa olevia syitä. Yritän seuraavassa valaista joiltakin osin tapahtunutta kehitystä (osa seuraavassa esitetyistä argumenteista on ollut esillä aikaisemmissa  kirjoituksissani).

Saksa supisti  Bundeswehria rajusti Saksojen yhdistymisen jälkeen. Vuonna 2011 Saksa lakkautti yleisen asevelvollisuuden ilmeisesti säästöjen vuoksi. Se oli optimismin aikaa,  jolloin ajateltiin fukujamalaisittain historian loppuneen ja liberaalin demokratian voittaneen. Saksassa ajateltiin niin, että Saksa on ainoa maa Euroopassa, joka voi aloittaa sodan, ja kun sen armeija ajettiin alas, oli johtopäätös, ettei kukaan Euroopassa voi aloittaa sotaa. Suomessa samaan aikaan liki poikkeuksellisesti säilytettiin asevelvollisuusarmeija, joka on nyt hampaisiin saakka aseistettu.  Rekrytointia ollaan laajentamassa yhä suuremmassa määrin naisiin.  Puolustusvoimien sodanaikainen vahvuus on 280 000 sotilasta. Suomi voi kehaista toimineensa vastavirtaan ja ajoittaneen armeijan iskukyvyn oikein. Saksa taas on nyttemmin julkisudessa otettu esimerkiksi maasta,  joka on laiminlyönyt rauhanaikaisen puolustusvoimien ylläpidon ja kehittämisen. Saksassa on pitkällä aikavälillä tuudittauduttu rauhantilaan eikä ole uskottu maanosan kriisiytyvän tai joutuvan sodan uhan alaiseksi. On eletty sinänsä kunnioitettavassa Pax Euroopan hengessä. Mutta pahimmillaan suurin osa saksalaista hävittäjistä ei ole noussut ilmaan huoltojen laiminlyönnin takia.

Saksalainen johtoajatus Venäjän suhteen, ”Wandel durch Handel”  muodosti esimerkin monille lännessä. Nyt jälkeenpäin useampi taho on syyttänyt pyrkimystä kesyttää Venäjä kaupankäynnin avulla naiiviksi ja hyväuskoiseksi. Todellinen tilanne on kylmäävä: Venäjä ei muutu! Silti besserwissermäinen ”tiesinhän, että näin siinä käy” -jälkiviisaus  ärsyttää ainakin minua: Saksassa ei oltu nimittäin mitenkään yksin sen ajattelun kanssa, että Venäjä sidotaan länteen rauhanomaisilla taloussuhteilla. Venäjän ”ase” oli ja on energia, varsinkin öljy ja maakaasu, eikä muuta juuri ollutkaan. Se sopi 1970-luvun ”Neue Ostpolitik”-suuntaukseen ja vahvistui vuosi vuodelta. Berliinin muurin murtumisen aikoihin Neuvostoliiton osuus Saksan kaasusta oli kolmannes. Oli kuitenkin liioiteltua odottaa, että kauppa estäisi suhteiden kriisiytymisen.

Tapahtui paljon muutakin.

Nordstream-kaasuputkien räjäyttämiset kertoivat omaa kieltään (kyber)sodan tulosta Itämeren alueelle. Kaasuputkien piti olla esimerkki turvallisesta  energiantoimituksesta, koska putket kulkivat kansainvälisillä vesillä. Tämän varaan Angela Merkel laski.

 Se, mitä edellä on sanottu asevelvollisuusarmeijan heikentämisestä ei koske aseteknologian kehittämistä: uusien aseiden kehittämisessä ja tuotannossa Saksa on ollut edistyksellinen. Tässä suhteessa kaksi maata,  jotka rinnastan toisiinsa, ovat pitkällä, nimittäin Ruotsi ja Saksa. Mutta aseidenkin kohdalla kysymys oli ”Wandel durch Handel -periaatteesta, ei panostuksesta sotilaalliseen käyttöön. Aseiden kehittäminen ja myynti vahvistavat kauppatasetta.

Saksan Ruotsi-suhteessa kysymys on ”hyvinvointisukulaisuudesta”. Saksa on valinnut Ruotsin linjan, jossa raha, vauraus ja rauha ovat kaiken perusta: onko Saksa siis kuin Ruotsi? Kaikki muuttuu. Ruotsikin on luopunut monista ruotsalaisuuden kiveen hakatuista piirteistä ja liittymässä mm. Natoon – ja vieläpä Suomen johdattelemana! Finnjävel! (Ruotsin Nato-kriittinen sosiaalidemokraattinen ulkoministeri manasi keväällä 2022 ihan oikeasti suomalaisia näiden kiireestä Natoon). Jotain on murtunut perustavaa laatua olevalla tavalla Ruotsissa. Mutta mitä tekee Saksa? Luopuuko Saksa turvallisuuspolitiikassa ”saksalaisesta” nuukuudesta, kun se on saanut olla USA:n suojeluksessa toisesta maailmansodasta lähtien? Nihkeä suhtautuminen asevarusteluun, aseiden käyttöön ja kunnossapitoon on jatkunut näihin päiviin saakka, kuten edellä käy ilmi. Jos sota syttyisi, olisi Saksan valmius korkeintaan välttävällä tasolla. Saksa laskee puolustuksensa liiaksi Naton varaan ja toisaalta sotaa on pidetty mahdottomana. USA:n vaatimus Nato-maiden sotilasmenojen kahden prosentin osuudesta bruttokansantuotteesta sentään täyttynee.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Ehkä tapahtumien kulku johtuu siitä, että historian tapahtumista (toinen maailmansota) johtuen saksalaisilla on kaduttava muisto Neuvostoliiton (ja Ukrainan) kimppuun hyökkäämisestä maailmansodassa. Ehkä juuri tästä johtuu tietty venäläisiin kohdistuva ”suomettunut”  suopeus, joka saa muut ymmälle.

Saksa on tienhaarassa: sen olisi irtauduttava toisen maailmansodan jälkeisestä doktriinista, joka johti Saksojen yhdistymiseen ja Pax Saksa -rauhaan, tai sitten omaksuttava jälleen selkeä rooli Euroopan sotilaallisena johtajana -  tällä kertaa yhteisestä suostumuksesta.

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (HS 24.1.2023: ”Scholz hukkaa tilaisuutensa johtaa Eurooppaa”) todetaan tyypillisesti, että Saksan on suostuttava johtamaan Eurooppaa. Yhtä lailla Saksan ja Ranskan on löydettävä toisensa  EU:n alkuperäisen ajatuksen mukaisesti. Scholz saa ankarat moitteet surkeasta viestinnästä. HS vaatii yhteistä visiota Saksan johdolla.

On selvää, että Saksan on vaikea myöntää Venäjä-politiikan virheitään (kaasuputki ym.). Ongelman ytimessä on  Scholzin umpimielinen simpukkamaisuus, joka jarruttaa yhteisen politiikan avauksia. Emmanuel Macron haluaa toimia itsenäisen Euroopan puolesta – eikä niin kuin Saksa, joka turvautuu Yhdysvallat-johtoiseen Natoon. Mutta jääkö Macronin julistavasta mahtipontisuudesta mitään käteen?

Johtuuko Scholzin vaiteliaisuus siitä, että hän näkee aseiden huolto ym. ongelmat ja Venäjän arvaamattomuuden paremmin kuin monet muut ja siksi välttää tunnustamasta Saksan heikkouksia?

PS

Kun jossain aikaisemmassa kirjoituksessa totesin, että 1800-luvun ja 1900-luvun suursodista ei ole opittu mitään, niin taas kerran ollaan lähestymässä sodan syttymisen jyrkännettä. Tässä mielessä osoittaisin kunnioitusta Saksalle (vaikka ehkä naiiviin kansalliseen aseriisuntaan sortuikin nykykriisin alla) siitä, että sodan opetukset ovat edelleen heillä muistissa: saksalainen yhteiskunta rakennettiin sodan jälkeen korostetusti ”ei enää koskaan sotaa” -ajattelua varten.

Ihmiset tahtovat vain  käyttäytyä niin, että sotien toistuvuus unohtuu ja suuri sota syttyy tai uhkaa syttyä muutaman vuosikymmenen välein.

 PS PS

Vihdoin 25.1.2023 Saksa teki päätöksen Leopard-panssarivaunujen toimittamisesta eurooppalaisen koalition osana Ukrainaan.

 

Savijaloilla seisovat suurvallat

 

 

Viimeisen vajaan vuoden aikana Ukrainan sota on täyttänyt median pääkirjoitukset, artikkelit ja kolumnit. Sama linja tulee epäilemättä jatkumaan. Mutta Ukrainan sodan rinnalle on nousemassa muita teemoja. Venäjä on laajentamassa arvostelun ja syytösten teemoja vastareaktiona lännelle ja varsinkin Suomen ja Ruotsin todennäköiselle liittymiselle Natoon. Puheet ovat jo alkaneet tiukentua. Natoon liittyminen sai Suomessa ja Ruotsissa kevään 2022 aikana suuren kannatuksen sekä poliitikkojen että tavallisten kansalaisten parissa, johtuen Venäjän käynnistämästä Ukrainan sodasta. Vladimir Putin ja Sergei Lavrov kommentoivat tuolloin: ”Miksi Natoon, teitähän ei olisi uhannut mikään”. Totta lieneekin, että  Suomi saa osakseen vihamielisyystartunnan viimeisten joukossa. Tuossa vaiheessa annettiin ymmärtää yleisellä tasolla, että Suomen ja Ruotsin vastaisiin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin  varsinkin rajaturvallisuuden parantamiseksi, mutta pidemmälle ei suunnitelmia valaistu.

Nyt Natoon liittyminen on Turkin ja Unkarin takana, mutta Venäjällä on jo huomioitu vääjäämättömänä pidetty kehitys: ennemmin tai myöhemmin ratifioiminen tapahtuu. Niinpä sekä Putin että Lavrov ovat käyttäneet vastikään puheenvuorot suhteiden  kiristymisestä. Puheenvuoroissa ei ole tuotu esille Suomea erikseen, mutta siihen on selvästi viitattu. Mihin seikkoihin haluttiin erikseen kiinnittää huomio? Putin otti esille toisen maailmansodan aikuisen (1941-1944) Leningradin saarron nimittäen sitä kansanmurhaksi. Hallinto (tuomioistuimet) ovat jo ryhmittyneet puheiden taakse. Kaikki merkit viittaavat siihen, että syytökset   Suomea kohtaan tulevat olemaan kovia. Mistään konkreettisesta ei kuitenkaan edelleenkään puhuttu. Ilmeisesti odotetaan Nato-sopimuksen ratifiointia myös Unkarin ja Turkin osalta. Se taas on tällä hetkellä ainakin Turkin osalta täysin hämärän peitossa.

Putin oli miettinyt selityksen valmiiksi, miksi vasta nyt väitetty kansanmurha nostetaan tikun nokkaan. Perusteena oli a) halu vaalia hyviä suhteita Suomeen, b) väitetty fakta, että ”vasta nyt” kaikki tarvittava tieto kansanmurhan todistamiseksi on käytettävissä ja c) Leningradin piirityksen järkyttävyys. Sen aikana kuoli puolesta miljoonasta miljoonaan leningradilaista. Venäjä siis haluaa päivittää suhteet Suomeen – ja joihinkin muihin maihin – ikäviksi kokemiensa poliittisten tapahtumien tasolle .

Vastaavasti Sergei Lavrov lehdistötilaisuudessa uhkasi Venäjän ryhtyvän ”tarkoituksenmukaisiin” toimenpiteisiin rajoilla, jos Suomi liittyy Natoon. Lavrov viittasi aiempiin hyviin suhteisiin Suomen kanssa, jotka nyt turmellaan mahdollisella Natoon liittymisellä.

Useiden Suomen eturivin sotahistorioitsijoiden mukaan Suomen osallistuminen Leningradin saartoon on tosiasia, vaikka vastaväitteitäkin on esitetty. Onko tällä edes merkitystä? Nyt ei ole kysymys objektiivisesta historiantutkimuksesta vaan syyllisten löytämisestä kansanmurhaan keinolla millä hyvänsä.

On tärkeää tietää, mihin painotukset suhteiden heikentymisessä kohdistuvat. Nyt ainakin yksi keskeisistä painopisteistä voidaan tunnistaa. Syy Neuvostoliiton/Venäjän ”turvattomuuden tunteeseen” voidaan ”todistaa” aidosti tapahtuneeksi. Kysymys oli leningradilaisten näännyttämisestä nälkään saarron avulla. Ei olisi mikään ihme, jos Venäjän rajajoukkoja ja sotakalustoa vahvistetaan. Kysymys on pikemminkin siitä, mihin muihin toimenpiteisiin Venäjä ryhtyy. Kaupankäyntiedellytykset ovat jo aiemmin tuhoutuneet pakotteiden takia.

Suomi hakee turvakseen sotilaallista liittoutumista, josta se pidättäytyi visusti vuosikymmenien ajan kylmän sodan kaudella. Tietenkin YYA-sopimus esti sellaisenaan kaikki liittoutumispyrkimykset varsinkin Saksan kanssa.

Natoon vedotaan Suomessa niin luottavaisesti, että on pakko kysyä tarjoaako liittyminen niin merkittävän pelotteen,  että Venäjä ei tule kajoamaan Suomeen. Viime kädessä kysymys on sotilaallisista turvatakuista Nato-sopimuksen viidennen artiklan mukaan. En suoraan aseta tätä turvaa kyseenalaiseksi, mutta Venäjä on osoittanut,  että se on valmis yllättäviin siirtoihin.  

Naton päätöksentekosääntönä on konsensus eli yksimielisyys. Natossa ei äänestetä eikä tehdä enemmistöpäätöksiä. Jokainen jäsenmaa osallistuu päätöksentekoon. Tämä luo toisaalta uskottavuutta ja luottamusta liittoa kohtaan, mutta voi johtaa erimielisyyksiin jäsenvaltioiden kesken heikentäen sen iskukykyä ja pelotevoimaa.  Turkin ja Unkarin tapaukset ovat esimerkkejä siitä, miten kaupankäyntiä suhteilla voidaan harjoittaa.

Natosta on luotu kuva demokraattisena ja sotilaallisena linnakkeena,  jonka kimppuun Venäjä ei uskalla hyökätä. Venäjän sodankäyntiin liittyy kuitenkin sellaista järjetöntä uhkapeliä,  johon lännessä ei suostuttaisi. Omat uhrit eivät Ukrainassa merkitse juuri mitään, kunhan sodan päämäärä toteutuu.

Lännessä on luotu kummallinen ennakko-odotus, että Ukraina ilmiselvästi voittaa sodan, mutta siitä ei ole mitään takeita. Pääministeri Marinin mukaan Suomen etulinja sijaitsee Ukrainassa. Venäjä taas on valmistautunut pitkään sotaan ja on näyttänyt,  että sillä on kykyä vastaanottaa sodassa takaiskuja.

Sodan järkyttävyys on juuri tässä: kaikkien keinojen käyttöön löytyy Venäjän puolelta valmius. Edes taktisten ydinaseiden käyttöä ei suljeta pois. Tarkoitus pyhittää keinot.

Miksi Venäjä on valinnut tämän yltiöpäisen toimintaperiaatteen? Onko Venäjä siis ensin retoriikassa ja sitten käytännössä voittava sivilisaatio, joka murskaa vastustajansa toteuttaakseen jaloksi kokemansa ja historian saneleman päämäärän. Tämä on paljon enemmän kuin pelkkä etupiirin tavoittelu omaksi turvaksi. Venäjä konkreettinen päämäärä on kuitenkin jäänyt määrittämättä. Onko todella kysymys vain katkeruudesta, jota tunnetaan Neuvostoliiton mahdin romahtamisesta?

Jonkinlainen selitys on ideologia: kommunismi täytti tämän vaatimuksen. Se perustui maailmanvallankumoukseen ja sosialismin levittämiseen kaikkialle. Onko Venäjän tarkoitus nyt sama: laajentuminen niin pitkälle kuin on mahdollista? Mikään ideologia tuskin selittää päämäärää kattavasti. Kyltymätön vallanhalu ja jostain historiasta kaivettu tavoite messianismista ja luvatusta valtakunnasta (”kolmas Rooma”) voisi toimia vallanhalun apukäsitteenä.

Lavrovin mukaan Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Hän haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin vaihtoehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Länsimaissakin hyväksyttävän katkeruuden ja vihanpidon argumentoinnin pohjaksi kelpaa oikeastaan vain toisen maailmansodan vaatimat 27 miljoonaa venäläisuhria. Venäjän historiassa on epäsäännöllisin välein koettu ns. sekasorron aikoja,  joista esimerkiksi nostan ensimmäisen maailmansodan ajan ja 1990-luvun. Toisaalta yhdeksänkymmentäluvun sekasorto näytti länsivaltoihin päin demokratian jonkinasteiselta alustavalta läpimurrolta. Siinä kuitenkin petyttiin. Autoritaarinen oligarkkivetoinen hallinto sai vallan avaimet. Tämän päivän näkökulmasta Venäjän heikkous 1990-luvulla johti Neuvostoliiton hajoamiseen (”viime vuosisadan suurimpaan geopoliittiseen katastrofiin”) sekä sitä kautta kostonhimoiseen Venäjän vastaiskuideologiaan. Monet ovat lännessä valmiit ennustamaan,  että Ukrainan sota seuraamuksineen on johtamassa jälleen yhteen sekasorron tilaan.

Läntisen rationalismin näkökulmasta Putinin vähälle huomiolle jäänyt ”maailmansotajulistus” arvoyleisön edessä pari vuotta sitten – kuuntelijoiden hurratessa - tuntui käsittämättömältä. Läntinen media oli täysin ymmällä. Niinpä Putinin puhe vaiettiin hiljaa pelkkänä mahtipontisena retorisena heittona. Olin yhtä ymmällä kuin muutkin. Sen jälkeen on tapahtunut asioita, joiden takia Putinin puheelle on annettava jokin sisältö.

::::::::::::::::::::::::::

Miten länsi olisi voinut  pelastaa Venäjä-suhteet ajautumasta haaksirikkoon? Useimmat vastannevat tähän, ettei mitenkään. Kuitenkin Saksa yritti luoda oman polun kelvollisille tai jopa hyville suhteille. Tästä Saksa on saanut kuulla vähemmän mairittelevia kommentteja. Otan sen kuitenkin esimerkiksi tähän vaihtoehtoisena ratkaisuna vastakkainasettelulle. Samalla yritän arvioida pyrkimyksen menestystä.

Kysymys on suuressa kuvassa,  ei enempää eikä vähempää kuin voitolle pääsevästä maailmankatsomuksesta: kumpi pääsee niskan päälle, vallanhimoinen ja laajenemishaluinen autoritarismi vai liberaalin demokratian mukainen kansanvaltainen kehitys? Saksalainen totalitarismi  oli saanut rankan opetuksen toisessa maailmansodassa. Nyt se halusi ennaltaehkäistä sodanuhkaan ja sotaan johtavan kehityksen.

Saksalainen johtoajatus Venäjän suhteen, ”Wandel durch Handel”  muodosti esimerkin monille lännessä. Nyt jälkeenpäin useampi taho on syyttänyt pyrkimystä kesyttää Venäjä kaupankäynnin avulla naiiviksi ja hyväuskoiseksi. Venäjän kanta oli ja on kiveen hakattu: Venäjä ei muutu! Silti besserwissermäinen ”tiesinhän, että näin siinä käy” -jälkiviisaus ärsyttää: Saksa ei ollut nimittäin mitenkään yksin sen ajattelun kanssa, että Venäjä sidotaan länteen rauhanomaisilla taloussuhteilla.

Venäjän ”ase” oli ja on energia, varsinkin öljy ja maakaasu, eikä muuta juuri ollutkaan. Se sopi 1970-luvun ”Neue Ostpolitik”-suuntaukseen ja vahvistui vuosi vuodelta. Berliinin muurin murtumisen aikoihin Neuvostoliiton osuus Saksan kaasusta oli kolmannes. Mutta ”Wandel” ei ollut lopulta sitä, mitä odotettiin: kauppa oli liian yksipuolista ja kukkoina tunkiolla heiluivat oligarkit.

:::::::::::::::::::::::::::::

Hesarin kuukausiliitteessä 12/2022 tarkastellaan Saksan halua ja mahdollisuuksia toimia Euroopan ja erityisesti Ukrainan auttajana. Toimittaja Teppo Sillantaus perkaa kaikkea sitä,  mikä Saksan ulkopolitiikassa  on asetettu kyseenalaiseksi. Pääväite on, että Saksa ei panosta läheskään täysimääräisesti Ukrainan itsenäisyystaistelun tukemiseen sodassa Venäjää vastaan.

Saksa on valinnut ”Ruotsin linjan”, jossa raha ja vauraus ovat kaiken perusta: Onko Saksa siis Ruotsi? Ainakin voisi sanoa, että maiden välillä vallitsee hyvinvointisukulaisuus ja tämä yhdistelmä muodostaa antiteesin niille ajatuksille, joilla rakennettiin Venäjä-suhteiden vihanpito. Mutta kaikki muuttuu. Ruotsikin on luopunut monista ruotsalaisuuden kiveen hakatuista piirteistä ja on liittymässä mm. Natoon – ja vieläpä Suomen johdattelemana! Finnjävel! (Ruotsin Nato-kriittinen sosiaalidemokraattinen ulkoministeri manasi keväällä 2022 ihan oikeasti suomalaisia näiden kiireestä Natoon). Jotain on murtunut Ruotsissa perustavaa laatua olevalla tavalla. Mutta mitä tekee Saksa? Luopuuko Saksa turvallisuuspolitiikassa ”saksalaisesta” pihiydestä, kun se on saanut olla USA:n suojeluksessa eikä halua sodan osapuoleksi? Nihkeä suhtautuminen asevarusteluun ja aseiden käyttöön ja ylläpitoon on jatkunut näihin päiviin. Jos sota syttyisi, olisi Saksan valmius korkeintaan välttävällä tasolla. Miten se täyttäisi Naton velvoitteet? Saksalaisten panssarivaunujen ja hävittäjien epäkuntoisuus oli kaikille kammottava yllätys. Saksa laskee puolustuksensa liiaksi Naton varaan ja toisaalta sotaa on ylipäänsä pidetty mahdottomana. USA:n vaatimus Nato-maiden kahden prosentin osuudesta bruttokansantuotteesta sentään omaksuttaneen.

Saksa luottaa Natoon, Nato luottaa Yhdysvaltoihin ja Yhdysvalloissa taistelee kaksi pääsuuntausta: yhteisvastuu lännen puolustamisesta ja vetäytyminen Yhdysvallat ensin -ajattelun mukaisesti omalle mantereelle. Mikä on Naton jäsenmaiden avustamiseen perustuvan viidennen pykälän uskottavuus?

Suomessa oikeustieteen tohtori Martin Scheinin luotaili Hesarin mielipidesivulla (14.1.2023) Naton jäsenvaltion sitoutumisen laatua ja määrää (käyttäen esimerkkinä Suomea) kirjoituksessaan ”Naton jäsenyys ei tarkoita sotaan sitoutumista”. Tämä teksti on provosoiva monelle periaatteelliselle natolaiselle. Kuin heittäsi bensaa tuleen.

 Scheinin veti rajaa Naton viidennen pykälän sitoutumisvelvoitteelle mm. seuraavissa kohdissa:

-velvoite auttaa toista jäsenmaata:  on Suomen itsensä päätettävissä missä määrin ja mitä apua annetaan.

-Suomen tulisi välttää tilannetta,  jossa siitä auttaessaan toista jäsenmaata tulee sodan osapuoli.

-Suomen ei tule ottaa alueelleen toisen jäsenmaan komentovallassa olevia joukkoja.

-Suomella ei ole velvoitetta hyväksyä ydinaseita alueelleen rauhan tai sodan oloissa.

Scheinin sai vastaansa pari entistä suurlähettilästä, jotka väittivät, että  Scheininin logiikalla apu esimerkiksi Ukrainalle ei poikkeaisi nykyisestä riittävästi ja heittivät pohdittavaksi olisiko Suomi tyytyväinen tämän tasoiseen apuun vastaavassa tilanteessa. He kokivat vesittämisenä rajoitteet, joita Scheinin asetti avun toimittamiselle.

Entiset suurlähettiläät väittivät, että Venäjä ei ollut uskaltanut hyökätä yhteenkään jäsenmaahan 70 vuoteen Naton ansiosta. Miten tähän olisi reagoitava? Itse näen esitetyn perusteen kovin heiveröisenä.

Ylipäätään Suomessa tarvittaisiin Scheininin esittämien ajatusten kaltaisia avauksia. Nyt Naton puolesta intoilevat ovat vallanneet kritiikittömästi keskusteluympäristön.    

:::::::::::::::::::::::::::::

Kaasuputkien räjäytykset olivat  konkreettinen esimerkki Saksan linjan haaksirikosta. Silti se vieläkin – kaiken jälkeen - kantaa huonoa omaatuntoa toisessa maailmansodassa aiheuttamastaan hävityksestä sekä Ukrainalle että Venäjälle.

Nostan Saksan linjan kaikesta huolimatta sodan vaihtoehdoksi, vaikka se kärsikin kriisin tässä vaiheessa julkisuuden langettaman tuomion rohkeuden puutteesta.

Elämme eskaloituvan sodan uhan alla, siitä ei pääse mihinkään. Puhutaan sodan sumusta: tässä vaiheessa  vallitsee läpinäkymätön usva rauhantoiveiden ja sodan laajentamispyrkimysten välisellä harmaalla vyöhykkeellä. Sergei Lavrovin mainitsema ja hyljeksimä eurooppalainen arvoyhdistelmä on epäilemättä haasteiden edessä. Venäjä tarjoaa - epäuskottavasti - omaansa tilalle.

Sodan lopputulos on hakusessa. Emme tiedä voimasuhteita ennen kuin niitä koetellaan. Voi paljastua muitakin savijaloilla seisovia jättiläisiä kuin Venäjä.

Koulusaavutustutkimusten tulosten heittämät uudet haasteet - onko koulu ajan tasalla?

 

Muistan,  kuinka 2000-luvun alussa esittelin kansainvälisen PISA-koulusaavutustutkimuksen tuloksia kaikille kotikuntani rehtoreille. Pyrin selittämään tuloksia vertaamalla niitä Saksan tuloksiin. Sain hyvää apua siellä koko uransa opettaneelta sisareltani. Tutkailimme nimenomaan opetuksen järjestämistapoja tähtäimessä erojen arviointi ja analysointi. Silloin näytti Suomen kannalta hyvältä. PISA-tutkimus järjestetään joka kolmas vuosi, ensimmäisen kerran vuonna 2000. Pandemian takia viimeisin mittaus siirtyi vuodelta 2021 vuodelle 2022 (tulokset julkistetaan vuonna 2023).

Suomen menestys oli loistava ensimmäisessä PISA-tutkimuksessa. Olimme selviä ykkösiä esimerkiksi lukutaidossa. Mielenkiintoinen havainto: silloin vain harvat Suomessa olivat kiinnostuneita tuloksista. Olisi luullut, että ykköspaikka olisi hivellyt itsetuntoa, mutta ei. Suhtautuminen oli vähän sellainen, että onhan näitä nähty, tai että hyvähän tämä on, mutta onhan tämä tiedetty. Siihen aikaan mm. Yrjö Ahmavaara arvosteli ankarasti suomalaisten muista testeistä saamia oppimistuloksia varsinkin matematiikassa. Kun PISA-menestystä alkoi tulla,  hiljeni Ahmavaarakin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Palasin asiaan vuonna 2013 blogikirjoituksessa ”PISA ja menestyksekkään oppimisen kulttuuri” vuoden 2012 tuloksia arvioidessani. Suomen menestys oli edelleen huippuluokkaa. Suomi oli tuloksissa mm. Pohjoismaiden ja Euroopan paras (tulokset yhteen laskien). Ei siis hullumpi saavutus kokonaisuudessaan.

Sitten huolestuttavat viestit vuoden 2012 PISAsta. Suomen keskiarvotulokset olivat laskeneet eniten (myös OECD-maiden tulokset olivat laskeneet). Heikkojen suoritusten määrä oli noussut Suomessa. Lukutaidossa osaamisero tytöt/pojat oli tyttöjen hyväksi jopa 1,5 vuoden verran!

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Arvioin tuolloin (2013) kokemaani koulun ja opetuksen tilaa seuraavasti:

”Vuosien varrella koin kaikkein tärkeimmäksi kysymykseksi silloisen työni (sivistystoimen johtaja) puolesta, miten kouluopetus tulisi mahdollisimman lähelle ympäröivää yhteiskuntaa ja päästäisiin irti suorakaiteen muotoisesta, kasarmimaisesta luokkaympäristöstä. Vuosien varrella on tapahtunut edistystä, mutta samaan aikaan ”ympäristö” on liukunut alta pois. Meneillään on ikään kuin taistelu nuorten sieluista. Oppilaiden huomiosta kilpailevat monet muut asiat: harrasteiden kirjo esimerkiksi on valtavasti laajentunut 20 vuodessa. Mutta kouluhan on oppilaan työtä, miten harrasteet voivat syödä siltä aikaa? Kyllä ne syövät. Monet esimerkiksi tietotekniikkaan liittyvät asiat ovat lähellä kaikenikäisten harrastuksia. Koulujen tulisi olla kilpailukykyisiä näissäkin asioissa.”

(Edelleen vuonna 2013) tilannekatsaukseni jatkui huolestuneisuuden merkeissä:

Kuntosaliharrastukseni yhteydessä  kaverini ilmoitti – monivuotisen opettajatyön antamalla auktoriteetilla - että oppilaat ovat laiskistuneet. Yritin sanoa, että mukavuudenhalu on ehkä lisääntynyt, mutta ei, kaverin mielestä kysymys oli laiskuudesta. Toinen syy hänen mielestään on, että vanhempien aika menee oman uran luomiseen, lapsille ei riitä aikaa. Paha näitä on kieltää, vaikka ovatkin aika kategorisia mielipiteitä.

Ja vielä vuoden 2013 erittelyä….

Suomi on kuitenkin PISA-menestyjä edelleen. Turha tässä on ripotella tuhkaa pään päälle. Mutta Itä-Aasian maat ovat kerenneet edelle. Kehitys on ollut nähtävissä jo pitkän aikaa. Mistä on kysymys?

Seurasin TV:stä vuosia sitten tullutta ohjelmaa, jossa pohdittiin ÄO-mittausten näkökulmasta eri maanosien menestystä. Aasialaiset olivat huipulla, kuten olettaa saattoi. Ja afrikkalaiset pitivät perää. Tuloksia analysoitaessa tuli hyvin selkeästi esille kulttuurinen tausta: aasialaisia kannustettiin huomattavasti voimallisemmin kuin esimerkiksi afrikkalaisia. Aasialaiset käyvät koulua autoritäärisessä ympäristössä, mutta menestymisen halu on se, joka ratkaisee. Kannustavuus tulee tietenkin kotoa. Isit ja äidit haluavat kullanmurunsa menestyvän. Tällaista ilmiötä ei ollut havaittavissa Afrikassa. Tuloksissa annettiin ymmärtää, että mitkään luontaiset (so. geenierot) eivät selitä tuloksia, vaan nimenomaan innostava ja motivoiva oppimisympäristö.

Painopiste on muutoinkin siirtynyt monissa asioissa, myös osaamisessa, Tyynenmeren alueelle (pois lukien Australia ja Uusi-Seelanti). Itä-Aasiasta on hyvät yhteydet USA:n länsirannikolle. Amerikkalaiset eivät kylläkään ole saaneet PISA-tartuntaa aasialaisilta, mutta aasialaiset ovat voineet hyötyä mm. hyvistä työpaikoista uudella mantereella. Tämä kannustaa aasialaisia yhä parempiin suorituksiin, kun nähdään, mitä koulumenestyksen päässä voi odottaa. Myös teollisuuden menestys Etelä-Koreassa ja muissa vastaavissa maissa kertoo kasvavasta osaamisen ja oppimisen kulttuurista. Ei auta, jos todetaan, että ei hyväksytä Aasian autoritääristä kulttuuria. Tulee löytää vaihtoehtoisia reittejä.

Oleellista olisi havaita, että Suomi on aikanaan ollut samassa asemassa kuin nuo aasialaiset kilpailijamme. Meillä oli halu näyttää, ja me näytimme! Nyt olemme hiukan väsähtäneet, ei sen enempää. Ongelma on siinä, että alavire on jatkunut melko kauan.

Tässä katsannossa Eurooppa näyttäytyy vanhana, väsyneenä ja degeneroituneena maanosana. PISA-tutkimus osoittaa, että sama ilmiö on tapahtunut sekä Euroopassa että muissa korkean elintason maissa (Belgia, Alankomaat, Kanada, Uusi-Seelanti, Australia jne.).

Mitä opittavaa tässä olisi Suomelle? Sanoisin näin: Suomessa on ollut opetuksessa erittäin vahva yleissivistävä perinne. Meillä on ollut kunnia-asia saada koululaisemme menestymään. Vanhemmat tukivat lapsiaan….. Mutta eikö tässä ole jotain tuttua? Kyllä, juuri näin menetellään nykyisin Etelä-Koreassa, Japanissa, Taiwanissa, Hongkongissa….. Pitäisikö meidän ottaa oppia noiden maiden järjestelmistä: opettajat opettavat ja oppilaat oppivat. En jaksa uskoa, että on paluuta 1950-luvulle. Meidän on löydettävä 2010- ja 2020-luvun tavoitteet ja sisällöt. Meidän tulisi tehdä koulumme kiinnostaviksi oppilaillemme. Mutta miten se tapahtuu, kun säästöt painavat päälle?

::::::::::::::::::::::::::::

Sitten hyppään vuoden 2012-2013 kokemuksista nykypäivään ja arvioin Suomen saavuttamia tuloksia PISAssa viime vuosien näkökulmasta. Tulokset ovat vähitellen heikentyneet. On lukemattomia kysymyksiä, joihin vaadittaisiin vastaus: Miksi oppimistulokset paranivat 1960-luvulta 1990-luvulle? Miksi ne kääntyivät vuosituhannen vaihteessa laskuun? Miksi vuoden 2006 jälkeen lukutaito on laskenut lähes vuoden oppimista vastaavan määrän? Myös oppimisen kannalta tärkeässä kirjoitustaidossa on puutteita.

Vastauksia on etsitty mm. tuoreessa opetus- ja kulttuuriministeriön sivistyskatsauksessa. Raportissa todetaan, että syyt oppimistulosten laskuun ovat suureksi osaksi tuntemattomia. En kuitenkaan arviossani - jonka esitän seuraavassa - referoi pelkästään viranomaisraporttia, vaan esitän myös omat arvioni uusista haasteista ja tapahtuneesta kehityksestä.

1)      Teknologinen kehitys on muuttanut lukutottumuksia. Mitataanko lukemisen osaamista oikeilla mittareilla?

2)      Kirjastojen lainaustoiminta on vähentynyt vuoden 2006 jälkeen. Lainaajien osuuden vähentymisessä on tapahtunut paradigman muutos. Lukutottumukset ovat muuttuneet.

3)      Koulutuksen rahoitus on vähentynyt. Kilpailu rahoituksesta on kovaa. Työn tuottavuuden heikko kehitys muodostaa haasteen rahoituksen kasvulle.

4)      On pula hyvistä opettajista. Alanvaihtohalu on kasvanut.

5)      Huomion kiinnittäminen opettajien ja rehtoreiden hyvinvointiin on ollut puutteellista.

6)      Ei ole panostettu tarpeeksi lasten ja nuorten hyvinvointiin.

7)      Pandemia on vaikuttanut kielteisesti oppimistuloksiin. Pandemian taittumisen pitäisi näkyä opetuksessa (merkkejä tästä on nähtävissä).

8)      Sukupuolten väliset erot ovat kasvaneet. Tytöt ovat paikoin ylivoimaisia testituloksissa. Opetuksen rakenteiden muutostarpeet?

9)      Perheiden sosioekonomisten erojen kasvaminen on johtanut oppimistulosten eriytymiseen.

10)   Kantaväestön ja maahanmuuttajien väliset erot ovat suuret. Haasteet kasvavat sinänsä välttämättömän maahanmuuton lisääntyessä.

11)   Oppilaskeskeisyys on liian kritiikittömästi sivuuttanut opettajakeskeisyyden. Heikompien oppilaiden tulokset ovat heikentyneet. Heterogenisoituva oppilasaines tarvitsee opetuksen eriyttämistä.

12)   Valtion opetushallinnossa on omaksuttu väljä ohjaustyylinen ote, jonka avainkäsite on itseohjautuvuus sekä opettajien että oppilaiden tasolla. Molemmilla on vaikeuksia päästä kiinni itseohjautuvuuden tavoitteeseen.

13)   Koulujärjestelmän reagointi yhteiskunnalliseen muutokseen on hidasta. Oppilaiden, (painostaviksi koettujen) vanhempien, opettajien ja hallinnon keskinäiset suhteet ovat muutoksessa. Viro on omaksunut Suomen roolin oppimisen eurooppalaisena johtotähtenä.

Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen Karvin pitkittäisarvioinnissa selvitettiin vuoden 2020 syksynä kolmasluokkalaisten osaamista matematiikassa, äidinkielessä ja kirjallisuudessa. Arviointi paljasti, että Suomen kouluissa on satoja sellaisia oppilaita, jotka eivät osaa vielä kunnolla lukea.

Päinvastaiseenkin suuntaan  vaikuttavia tuloksia on saatu, joten tilannetta ei kannata tulkita lohduttomaksi. OKM:n tuoreen sivistyskatsausraportin mukaan vuonna 1975 syntyneet ovat tosin Suomen koulutetuin ikäluokka, mutta toisaalta suotuisaa kehitystä on tapahtunut 2010-luvun jälkipuoliskolla. Se näkyy niin, että alle 28- vuotiaat suomalaiset olivat vuonna 2020 koulutetumpia kuin vuonna 2010.

Ja vielä kurkistus tulevaisuuteen:

On vaara – joka on jo osin toteutunut - että koulun opetusaihealueiden kirjo kasvaa ja perustaidot jäävät vaille riittävää resursointia, jonka seurauksena PISA-tulokset heikkenevät.

Perustietojen ja perusosaamisalueiden lisäksi kouluopetuksen tulisi perehdyttää  nuoria aiempaa intensiivisemmin työelämän tulevaisuuden haasteisiin, so. etätyöhön, tekoälyyn ja muihin työelämään vaikuttaviin muutoksiin. Muuttuva elinympäristömme on myös yksi oppimisen keskeisistä kohteista. On löydettävä tasapaino perusopetukseen panostamisen ja koulun laajemman tehtävän välillä.

Kaiken kaikkiaan peruskoulu on isomman remontin tarpeessa. Tavoitteena tulee olla peruskoulu 2.0.

 

 

Viha ja vastaviha

 

 En oikein löydä henkilöhistoriastani tilannetta, jossa viha olisi jäänyt päällimmäiseksi tunteeksi. Viha tuntuu alkeelliselta reagointitavalta. Sen sijaan olen lukemattomia kertoja suutahtanut jonkin sattumuksen takia. Onneksi ihmisellä on muisti, jonka voi kytkeä pois päältä unohtamalla. Ja aikahan kultaa menneisyyden. Normaali tapa on kai unohtaa jokin kipeä muisto vähitellen. Moni muistaa kymmenien vuosien takaa kouluajalta opettajan sanat,  jotka jotenkin epämiellyttävällä tavalla osuivat kohteeseensa. Se oli aikaa, jolloin opettaja oli auktoriteetti silloinkin, kun ei asemaa ansainnut. Mutta aika aikaansa kutakin.

Kansakunta joutuu historiansa aikana lukemattomia kertoja asemaan, josta on synnytetty kansallinen vihareaktio. En kiellä,  etteikö tapahtumasarjaan olisi ollut aihetta, ajatellaan vaikka isoavihaa 1700-luvun alussa. Venäläiset tappoivat, kiduttivat ja raiskasivat. Toisaalta suuressa Pohjansodassa myös ruotsalaiset (so. myös suomalaiset) sissit kiduttivat ja tappoivat venäläisiä vihollisiaan mitä raaimmalla tavalla. Oleellista tässä on kai se,  että viha aiheuttaa vastavihan, syntyy vihan kierre. Mitä ihmiselle merkitsee toteutumaton vastaviha? Kun venäläiset ”partisaanit” talvi- ja jatkosodan aikana surmasivat aseettomia  ja puolustuskyvyttömiä rajan pinnassa ja kauempanakin  asuvia suomalaisia, jäi vastaviha vaiheeseen. Jäi vain suunnaton suru ja suuttumus partisaanien ”sankariteoista”, joiden muistona partisaanien rintamus täyttyi mitaleilla niin,  että rintakehä ei tahtonut riittää. Suomalaisille jäi lohduton suru naisten ja lapsien surmaamisesta pistimillä. On sikaa kohtaan väärin sanoa tätä sikamaisuudeksi.

Kosmologi Kari Enqvist lähestyy tuoreessa kolumnissaan teemaa vähemmän dramaattisesta suunnasta, mutta silti aivan oleelliseen puuttuen. Hän tarttuu muistisokkeloista Stalinin lausahdukseen ”Maantieteelle emme mahda mitään”, jolla tarkoitettiin (oman tulkintani mukaan) kahden rajanaapurin - Venäjän ja Suomen -  kohtaloiden niin  kiinteästi toisiinsa liittymistä, ettei niitä voida erottaa toisistaan, vaikka haluja olisikin.

Enqvist taas määrittää lausahduksen seuraavasti: ”……halutaan väittää, että pysymme ikuisesti alisteisina Venäjälle. Kyseessä on varoitus: jos ärsytämme venäläisiä, he voivat tulla ja tappaa meidät. Kuten he parhaillaan tappavat ukrainalaisia. Ihan näin kategorisen jyrkästi en lausetta ymmärrä.

Enqvist antaa kuvan,  että kun maantieteeseen viittaava lausahdus on sanottu, seuraa juhlallinen hiljaisuus ja korkeintaan nyökyttelyä: ”niinhän se on”. Palaan tähän hetkisen  päästä tarkemmin, Stalin nimittäin antoi ymmärtää, että kumpikaan meistä - venäläiset ja suomalaiset - ei mahda maantieteelle mitään!

Pahana Enqvist pitää lausahdusta, koska sitä toistettiin kauan sen jälkeen, kun nuo sanat oli lausuttu ensimmäisen kerran Suomen ja Neuvostoliiton neuvotteluissa talvisodan alla syksyllä 1939. Itse asiassa Stalinin sanoilta poistui diktaattiluonne vasta toukokuussa 2022,  kun Suomi päätti hakea Nato-jäsenyyttä, väittää Enqvist ja jatkaa: ”enää meidän ei  tarvitse pelätä, että venäläiset  tulevat ja tappavat meidät”.

Onpa dramaattista ja jotenkin naiivia!

Sitten hän hyppää Belgian kohtaloihin ilmeisenä esimerkkinä Suomelle. Enqvistin mukaan belgialaiset voivat solvata saksalaisia mielin määrin ilman pelkoa, että saksalaiset tulevat ja tappavat heidät. Se ei ole (enää) mahdollista, sillä Belgia kuuluu Natoon, sanoo Enqvist. Olemmeko me suomalaiset saaneet nyt luvan Natolta solvata venäläisiä, kun olemme menossa sotilasliittoon?

Olemme siirtyneet uususkovaisuuteen: nyt Nato korvaa Venäjän ja  asiat ovat kunnossa? Niinkö? Entä jos sanon tähän, että emme taida mahtaa maantieteelle vieläkään mitään: olemme nyt geopoliittisesti hankalassa tilanteessa kahden sotilasmahdin välissä ja kohta  toisen niistä sisällä. Enqvistin kääntää asian ympäri ja toteaa, että se on nyt Venäjä, joka ei mahda maantieteelle mitään. Sille on pistetty luu kurkkuun Naton ansiosta. Noinkohan?

Enqvist pyytää unohtamaan Stalinin mantran, mutta epäilee, että siitä on vaikeaa päästä irti. Taidan kuulua itse epäilijöihin.

Mitä Stalin oikeastaan tarkoitti käyttäessään tuota lausahdusta syksyn 1939 neuvotteluissa? Tilanne oli se, että Neuvostoliitto pelkäsi Saksan tai Englannin taholta hyökkäystä Neuvostoliiton kimppuun Suomen aluetta hyväksikäyttäen, jolle Suomi Stalinin mukaan ei mahda mitään. Leningradin turvallisuutta pidettiin uhattuna. Perusteena Stalinilla oli vanha Venäjän tuntema ”turvattomuuden tunne” (vrt. esimerkiksi länsivaltojen ja Japanin interventiot Neuvosto-Venäjän alueelle vain parikymmentä vuotta aikaisemmin 1918-22). Oleellista tässä on,  että Neuvostoliitto ei luottanut Suomen puolueettomuuteen vaan uskoi länsivaltojen tulevan väkisin läpi Suomenlahdesta.

Stalin oli läsnä kuudessa maiden välisistä seitsemästä neuvottelusta tuona syksynä. Se osoitti ulkovaltojen aiheuttaman vaaran olevan kurantti. Suomea Neuvostoliitto ei epäillyt hyökkäysaikeista. Ilmaistessaan epäuskonsa Suomen puolustuskyvystä ja kyvystä pysyä puolueettomana, Stalin käytti tuota iskevää ilmaisua Suomen - ja Neuvostoliiton - maantieteellisestä asemasta: satuimme olemaan  kartalla hankalassa kohdassa silloinen sotilaspoliittinen tilanne huomioiden. Miksikään yleisluonteiseksi lausahdukseksi kuvaamaan Suomen ja Venäjän välejä Stalin ei nähdäkseni ilmaisua tarkoittanut, vaikka se sellaiseksi on saattanut aikojen saatossa muodostua. Vielä on syytä muistaa tuo Stalinin lausahdus kokonaisuudessaan: ”Maantieteelle me emme mahda mitään, ettekä tekään voi sille mitään”. Inhorealisti Stalin ja realisti Paasikivi tunnistivat molemminpuolisen geografian!

Jatkossa Stalin erehtyi voimasuhteiden arvioinnissa. Kun hän ei saanut tahtoaan läpi syksyn 1939 neuvotteluissa, hän käynnisti sodan, joka ei ollut Neuvostoliiton kannalta menestyksekäs vaan päinvastoin oli omiaan aiheuttamaan ”jatkosodan maantieteessä” juuri niiden uhkien realisoitumisen, joita hän pelkäsi talvisodan alla.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Facebookissa Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho kirjoitti, että venäläisten sotilaiden demonisointi ja heidän tappamisensa karnevalisointi on välttämätöntä. Hän on ikään kuin omalla luvalla liikkeelle lähtenyt goebbelsmäinen sotapropagandisti. Tarkoituksena lienee ollut ”hyväntahtoisesti”uusien tukimuotojen löytäminen Ukrainan hyväksi. ”Tukena” on käytetty nimikoitua tykistöammusta, joka on lähetetty terveisten kanssa venäläisille.

Halla-ahon mukaan sota loppuu vasta kun venäläisiä sotilaita on tapettu niin paljon, että  ”sodan jatkaminen….. muuttuu mahdottomaksi”.

En jaksa uskoa, että demonisointi auttaa tappamisessa. Sen sijaan se palauttaa mieleen kirjoituksen alussa mainitsemani vihan, vastavihan ja tätä kautta muodostuvan vihakierteen. En usko tällaisen hyödyttävän esimerkiksi tulitaukoa tai aseleponeuvotteluja, jotka olisivat ensiaskeleita kohti rauhaa. Mutta tuskin Halla-aholla (tai Sofi Oksasella) on sellaisia aikeitakaan.

Halla-ahon mielestä tappamisen ehkäiseminen sota-aikana on vaarallista. Sodassa kuuluu tappaa! Tappaminen siis lisää tappamista molemmin puolin ja tämä edistää viime kädessä rauhanedellytyksiä. Uskokoon ken voi. Uskon sen sijaan, että kenraalikunnassa on paljon sellaisia,  jotka toimivat päämäärään päästäkseen sodan uhreja kunnioittaen – molemmin puolin.

Sotaan kannustaminen halla-aholaisilla menetelmillä on  puolto siviiliuhrien synnyttämiselle haluttiinpa sitä tai  ei. Halla-ahon ajattelu on tyypillistä sellaisen ihmisen ajattelua,  jolla pyritään määrittämään sodan alku, kesto ja loppu ja uhritkin omilla säännöillä. Sota kuitenkin usein eskaloituu haluttiinpa sitä tai ei . Yksi tapa laajentaa sota on käynnistää vihan kierre,  jota ei saada ”sovitusti” lopetettua.

Halla-aho kirjoittaa lähinnä alatyylisesti: …..tapettavalta viholliselta riisutaan ihmisyys ”demonisoimalla hänet tai kuvaamalla hänet rotaksi, torakaksi tai muuksi iljettäväksi eläimeksi”. Eipä ole eduskunnan jäseniltä kuultu näin kliinistä kuvausta vihattavasta olennosta. Ja kyllähän ”iljettävät” rotatkin voivat olla lemmikkieläimiä…...

Sota on kammottava asia. Sivistyneetkin ihmiset - ja usein juuri he - raaistuvat kielenkäytössään väittäessään pyrkivänsä aivan tosissaan johonkin väärinkäsitettyyn hyvään. Muistuu mieleen, että Nürnbergissa natsijohdolle suoritetuissa  älykkyyskokeissa melkein kaikki sijoittuivat ”erittäin älykkäiden” ryhmään. Joku ”nerokin” oli joukossa.

Kun amerikkalaiskenraali Curtis LeMay tappoi toisessa maailmansodassa palopommeilla satoja tuhansia japanilaisia, oli pommikoneiden lentokorkeuksia (tappamisen tehostamiseksi) laskemassa muuan Robert McNamara, kliinisen älyn jättiläinen…..

Korkea moraali ja eettisyyden aste tai viisaus ovat suureita,  joita on vaikea mitata älyn rinnalla……Oheiset näennäisen  irralliset tarinat olkoot esimerkkejä siitä, kuinka vaarallista on yksioikoistaa monimutkaista totuutta. Konfutse: ”On helppoa vihata ja vaikea rakastaa. Monet asiat elämässämme perustuvat tähän. Kaikkea hyvää on vaikea saavuttaa, ja paljon helpompaa on saada jotain pahaa”.

 

 

Venäläisten totuuksien jäljillä

 

 Jyrki Iivonen määrittää vanhassa kolumnissan (2014) venäläisen totuussanan merkityksiä: ”`Istina´  kuvaa absoluuttista, objektiivista totuutta, sitä miten asiat ovat tai miten ne ovat tapahtuneet. `Pravda´ sen sijaan kertoo pikemminkin sen, miten asiat pitää ymmärtää tai miten niiden pitäisi olla”. Ukrainan sodan yhteydessä meidät on ehkä tiedostamattamme ohjattu ”molempien totuuksien” lähteille. Vai pitäisikö puhua kilpailevista totuuksista?

Kun kirjoitan em. totuuksista myönnän vähäisen ymmärrykseni tuon sanaparin merkityksistä. Siksi käsittelen teemaa vain nykyisten jännitteiden näkökulmasta.

Perestroikan aikana Neuvostoliitossa toteutettu glasnost (avoimuus) oli yritys kuroa umpeen pravdan ja istinan välinen kuilu. Iivonen: Tavoite saavutettiin kuitenkin vain osittain. Menneisyydessä syntyneiden patoutumien purkaminen osoittautui liian vaativaksi tehtäväksi, varsinkin kun siihen liittyi voimakas kansallinen trauma, jossa Venäjä aina nähtiin uhrina, jota muut halusivat vahingoittaa. Demokratia, jota ilman istina ei voi kukoistaa, nähtiin Venäjälle sopimattomana. Sen uskottiin tarvitsevan vahvan johtajan, joka määritti, mihin suuntaan oli kuljettava. Kymmenen vuoden hapuilun jälkeen tuohon rooliin astui Vladimir Putin.

Viimeistään viime vuoden helmikuusta lähtien totuus on ollut hupaa uuden kylmän sodan kulutuksessa. Vanha propagandalähtöisyys - tietoinen asioiden totuudesta vieroittaminen - on saanut kyytiä ja tilalle on tullut härski valehtelu. Valehtelusta on syytetty aiheellisesti Venäjää. Vaikka lännessäkin myönnetään, että totuuden ja valheen välillä on lukemattomia harmaan sävyjä, määritetään totuus ja valhe yleensä hyvin kategorisesti ja jyrkästi toistensa vastakohdiksi. Entä jos omaksuisimme Venäjän totuus-sanan merkitykset ja rupeaisimme tulkitsemaan maailmaa em. kahden totuuden näkökulmasta? Oppisimmeko ymmärtämään enemmän ”totuudesta”?

:::::::::::::::::::::::::::::

George F. Kennan (1904-2005!) toimi Yhdysvaltain Moskovan suurlähettiläänä vuosina 1944-46 ja 1951-52. Hänen kuuluisuutensa perustuu paljolti Moskovasta Washingtoniin 1946 lähetettyyn ns. ”Pitkään sähkeeseen” (Long telegram) sekä sitä seuranneeseen ”X-artikkeliin” Foreign Policy -lehdessä vuonna 1947. Noissa kirjoituksissa Kennan analysoi Neuvostoliiton strategiaa ja olemusta ja rakensi suuntaviivat pitkäksi aikaa Yhdysvaltain suhtautumiselle Neuvostoliittoon.

Joku voisi sanoa, että valehtelu kuuluu venäläiseen kulttuuriin, mutta ehkä hieman spesifemmin ja konkreettisemmin voisi ihmetellä, miksi Venäjä tuntee itsensä saarretuksi vihamielisen lännen taholta. Onko sillä jotain tietoa, joka ei ole yleisessä tiedossa? Tuskinpa vain. Ehkä kysymys on  vanhasta ”kennanilaisesta” venäläisestä totuudesta? Ohessa referoin George F. Kennanin ajattelua 1940-luvun lopulta ja 50-luvun  alusta: Kennanin mielestä Neuvostoliitolle on ominaista itämainen salamyhkäisyys, juonittelu ja haluttomuus kunnioittaa objektiivista totuutta. Tästä Kennan päätyy arvioon, että ”on vaikea uskoa, että Stalinilla itselläänkään on minkäänlaista objektiivista kuvaa ulkomaailmasta”. Jos ”Stalin” korvattaisiin tässä ”Putinilla”, oltaisiinko oikeilla jäljillä? Viime aikoina yhä useammin ainakin lännessä on otettu esille Putinin kyvyttömyys tajuta todellisuutta. Ilman toimivaa demokraattista läpinäkyvää järjestelmää moni diktaattori on tehnyt tässä suhteessa pahimman virheen: diktaattori ympäröi itsensä samanmielisillä yes-miehillä ja -naisilla, jotka ottavat ”totuuden”  haltuunsa käsiteltäväksi omaksi ja päämiehensä hyödyksi.

Kennan varoitti tuolloin (1946) kommunistihysteriasta: ”Olen vakuuttunut, että meidän maassamme olisi tänään paljon vähemmän Neuvostoliiton vastaista hysteriaa, jos kansamme ymmärtäisi paremmin tilanteen realiteetit”. Tällä Kennan tarkoitti sitä, että Neuvostoliitosta ei saa antaa kuvaa, joka pelottaa ihmisiä, vaan päinvastoin hallituksen tulee antaa realistista tietoa Neuvostoliitosta. Vainoharhaisuuden nousussa Kennan ennakoi tulevaa kommunismihysteriaa. Tähän moni voisi lisätä, että tuo mainittu yritys ymmärtää Neuvostoliitto-Venäjää ei riitä. Pitäisi siis ymmärtää totuuden ja valheen sekoitusta aina sen mukaan kuin se palvelee noudatettavaa politiikkaa.

Kommunismin pahuuteen on vannottu vuosikymmeniä - ja aiheesta - mutta oliko kommunismi historiakatsannossa vain yksi peitetarinamaisesti diktatuurin päälle rakennettu kaapu, jonka piti suojata totalitaristista järjestelmää, mutta joka oli vain vuosisataisen (tai tuhantisen) imperialismin yksi sovellustapa. Siis oppirakennelma, jonka nimissä paljasta imperialismia (= sosialismin levittämistä) voitiin harjoittaa ”legitiimisti” marxismin argumentoimalla väärennetyllä perinnöllä.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolla ei ollut riittävästi voimaa käynnistää (suur)sota. Tästä johtuen todellista suursodan vaaraa ei ollut näköpiirissä. Yhdysvalloille riitti, kun analysoitiin oikein Neuvostoliiton tarkoitusperät. Ne pystyttiin mitätöimään ”älykkäillä ja rakentavilla (Neuvostoliiton propagandan vastaisilla) ohjelmilla.”

”Long telegramin” mukaan ”Kreml suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne”. Mitään tästä Kennanin lausumasta ei tarvitse muuttaa tänä päivänä. Lopputuloksena on jännityksen kiristyminen suurvaltojen välillä.  Vastavuoroisesti toimiva varustelukierre voi alkaa ja on jo käynnistynyt, jos ajatellaan nykypäivää.

 :::::::::::::::::::::::::::::::

Venäjällä on oma world orderinsa (tai Putinin world order) , joka paheksuu läntistä rappiota ja uskonnottomuutta. Se tarjoaa omaa uskonnollisuuttaan ja demokratiavaihtoehtoaan ja onkin saanut läntisten valtioiden oikeistopiireistä tukea. Mutta…. mutta….Ukrainan sota viimeistään on paljastanut Venäjän todellisen karvan.

1990-luvulla haaveiltu ”eurooppalainen Venäjä” jäi haaveeksi johtuen suurvaltojen keskinäisestä eripurasta ja taistelusta vaikutusvallasta sekä varsinkin Venäjän vainoharhaisesta epäilystä lännen tarkoitusperiä kohtaan. ”Eurooppalainen Venäjä” on idässä käännetty toisinpäin tavoittelemisen arvoiseksi Venäjänmalliseksi Euroopaksi. Eurooppa on tämän ajattelun mukaan  hylännyt nykyisellään Venäjän ylläpitämän alkuperäisen kristillisen perinnön.

Putin ja hänen taustajoukkonsa ovat yrittäneet haastaa läntisen ”rappeutuneen” kristinuskon. Heidän mielestään kristillinen eurooppalainen perintö on siirtynyt Venäjän johdettavaksi. Lopputuloksena Euroopan unionin ja Venäjän välillä vallitsee epätasainen kilpailu eurooppalaisuuden määrittämisestä.

::::::::::::::::::::::::::

Edellä kuvattu voisi toimia määrityspohjana, joka edelsi Ukrainan sotaa.

Venäjälle turvallisuusjärjestelmän muutos tarkoitti Vladimir Putinin mukaan (puhe ulkomaalaisille diplomaateille 1.12.2021)  sitä, ettei Nato laajennu itään. Putin vaati tuolloin kirjalliset sopimustakuut (turvatakuut), ettei ekspansiota tapahdu. Käytännössä tämä tarkoitti perinteisen etupiiriajattelun paluuta Eurooppaan ja koski sanamuotoja tulkiten myös Suomea. En pysty osoittamaan tätä tavoitetta näennäistotuudeksi.

Helsingin Sanomissa viitattiin vastikään Sergei Lavrovin joulukuussa 2021 Etyjin ulkoministerikokouksessa Tukholmassa pitämään illallispuheeseen,  jonka sisältöä Ruotsin tuolloinen  ulkoministeri Ann Linde lainasi jokin aika sitten. Lavrov hätkähdytti kuulijoita  (ml. Anthony Blinken) toteamalla puheessaan, etteivät he enää usko eurooppalaiseen turvallisuusjärjestelmään. Kului vain pari kuukautta,  kun Venäjä konkreettisesti osoitti, mihin se tähtää muutettavalla tai  muuttuneella turvallisuusjärjestelmällä: käynnistyi Ukrainan sota.

Jälkikäteen nähtynä - Ukrainan sotaa edeltävät - jännitystä kiristävät toimenpiteet etenivät loogisesti. Nyt nähtynä Lavrovin puhe Tukholmassa joulukuussa 2021 ei näytä niin järisyttävältä kuin minä sen näki Ann Linde, sillä ennus- ja askelmerkit olivat nähtävissä. Tapahtumien clue onkin siinä,  pidettiinkö puhetta konkreettisia toimenpiteitä edeltävinä todellisina vaiheina (istina) vai vain pelkoa herättävinä uhkakuvatotuuksina (pravda).

Lavrov perusti puheensa historian uudelleentulkinnalle (”vaihtoehtoinen historianäkemys”), jota yritin  kuvata edellä. Lavrov paalutti puheensa satoja vuosia vanhalle venäläiselle historianäkemykselle toisaalta turvajärjestelmää rakentavasta Venäjästä  ja toisaalta imperiumia kasvattavasta suurvallasta.

Ukraina on kaikissa tapauksissa Venäjälle koeponnistusten paikka. Lisärekrytointipuheet rintamalle on otettava vakavasti. Euroopan Venäjän vastaisen rintaman etulinja kulkee Ukrainassa. Panostaminen Ukrainan aseistamiseen on investointi Euroopan  (Pohjoismaiden, Suomen) turvallisuuteen.

.

 

Konservatiivit vs. liberaalit Suomen politiikassa

 

 Tapaus Wille Rydmanin oheisteemana nousi esille konservatismin suhde liberalismiin. Kokoomusta on pidetty liberalismin lipunkantajana, jonka olisi vaikea sulautua konservatiiviseen poliittiseen ympäristöön. Kun Rydman on nyt liittymässä perussuomalaisiin,  on asia noussut jälleen esille. Rydmanin vanha puolue kokoomus on liberaali nykyisin, mutta Rydman edustaa sen konservatiivista lohkoa. Rydman on sanonut olevansa ”svinhufvudilainen”, joka kertoo paljon hänen ajatusmaailmastaan. Hän voisi olla myös Jussi Saukkosen (kokoomuksen puheenjohtaja 1955-1965) tai Raimo Ilaskiven hengenheimolainen. Koettuaan tulleensa kaltoin kohdelluksi kokoomuksen nykyjohdon taholta, hän haluaa profiloitua selkeästi konservatiiviksi. Rydman on jo valmiiksi kansallismielinen, joten sopeutuminen uuteen ryhmään tuskin on vaikeaa. Eri asia on sitten, miten hänet otetaan vastaan kevään eduskuntavaaleissa.

Poliittisen ohjelman puitteissa perussuomalaiset pyrkivät luomaan ”uuskieltä”, eli hyödyntämään ja versioimaan vanhaa soinilaista retoriikkaa. Eduskuntatutkimuskeskuksen johtaja Markku Jokisipilä puhuu Demarin haastattelussa 3.1.2023 ”sanomisen kulttuurista”. Kysymys on puhetyylistä, joka vastustajien mielestä on usein mautonta, mutta jota omat suosivat.

Jokisipilä viittaa tässä yhteydessä viestintätoimistojen valtaan: pyritään sisäsiistiin ja särmättömään poliittiseen kielenkäyttöön, jottei loitonneta ketään äänestämästä. Vertailtaessa muihin puolueisiin perussuomalaiset pyrkivät enemmän kohderyhmäkohtaisuuteen kuin muut (= pyritään löytämään yhteinen kieli potentiaalisten kannattajien ja liittolaisten keskuudessa). Ydinviestejä ovat humanitaarisen maahanmuuton ja ilmastotoimien kyseenalaistaminen sekä kansallisen edun korostaminen.

Rydmanin tapauksessa hänen käytöstään arvioitiin kokoomuksen piirissä ”sopivuuden” tai ”sopimattomuuden” näkökulmasta, kun taas perusuomalaisen kytkivät tapauksen juridiikkaan. Kun syyttämättömyyspäätös tuli julki katsoivat perussuomalaiset Rydmanin olevan käytettävissä vaikkapa vaaliehdokkaaksi.  Rikokseen syyllistymisestähän ei ollut kysymys.

Rydmanissa perussuomalaiset saavat yhden porvariyhteistyön kannattajan lisää riveihinsä. Itsestään selvää ei kuittenkaan ole, että yhteinen sävel löytyy. Eroavuudet kokoomuksen ja perussuomalaisten politiikassa koskevat konservatiivista asennetta, kansallismielisyyttä ja eurooppalaisuutta (EU-politiikka).

Myös muualla puolueverkossa konservatismi näyttää saavan jalansijaa. Löysikö vanha kettu Timo Soini totuuden sanoessaan, että keskusta ei ole koskaan ollutkaan liberaali puolue, vaikka se liberalismiaan korostikin varsinkin Sipilän hallituksessa (ja miksei tässä nykyisessäkin, joskin vastakkaisia näkemyksiäkin on)? Tällöin varsinainen sudenkuoppa olisi kokoomukseen ja keskustan porvarihallituksen kokoomusjohtoinen liberaali linja, joka on tuottanut pettymyksen keskustan kenttäväelle kerta toisensa jälkeen aiempien hallitusten historiassa. Keskustan kentältä huokuu perinteinen konservatismi, joka ajaa yli liberaalien virtausten.

Arvokonservatismin painottuminen Suomen puoluepolitiikassa saattaa olla pitkän liberaalin kauden hiipumisvaihe. Se näkynee talouspolitiikassa hyvinvointivaltion kritiikkinä ja halukkuutena leikata yhteiskunnallisista palveluista, joskaan mihinkään yövartijapalveluihin ei toki mennä.

Helsingin Sanomien teettämän gallupin mukaan ilmapiiri kansalaisten keskuudessa näyttäsi suosivan leikkauspolitiikkaa ainakin oireen kaltaisesti.  Juuri tehty mielipidemittaus antaa hiukan ristiriitaisen kuvan  ihmisten asenteista: ei uskota hyvinvointipalvelujen säilyvän nykyisellään, mutta kysymys ei liene niinkään hyvinvointiyhteiskuntaan liittyvästä nurjasta suhtautumisesta vaan siitä, että rahapulassa – pakoksi koetun  edessä - palveluista joudutaan tinkimään. Kuvaa vahvistaa, että verotuksen kevenemiseen ei juuri uskota.

Edelleen toivotaan, että velkaantumistahtia onnistutaan hidastamaan, mutta käytännössä siihen ei oikein luoteta. Kyselystä heijastuu, että kaiken jälkeen hyviin julkisiin palveluihin uskoo huomattava osa kansalaisista, joskin epäillen, että palvelujen laatua joudutaan ohentamaan.

Verovaroihin perustuviin palveluihin ei suhtauduta periaatteellisen kielteisesti, mutta tulevaisuudessa arvellaan tavallisten ihmisten joutuvan itse kantamaan suuremman vastuun saamistaan/hankkimistaan palveluistaan. Oikealla (ml. perussuomalaiset) ollaan  taipuvaisempia ajattelemaan niin, että palvelujen karsiminen johtaisi matalampaan verotukseen. Vasemmalla tällaista kehitystä pidetään epätoivottavana.    

Edellä esitetyt tulokset eivät mielestäni kerro mistään paradigman muutoksesta yhteiskunnan palveluissa, vaikka vaaleihin valmistautuvat puolueet vihjaavat muutoksia tulevan.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Tammikuun viides päivä julkaistiin Ylen gallup, jonka tulos vahvistaa konservatiivisuuntauksen. Vain perussuomalaiset ja keskusta lisäsivät kannatustaan kaikkien muiden kärsiessä pieniä tappioita. Oleellisinta tuloksessa oli varmaankin, että perussuomalaisten pitkään jatkunut kasvu jatkuu. Puolue ohitti nyt pitkästä aikaa sdp:n. Perussuomalaiset ovat onnistuneet realisoimaan kannatuslisäyksenä energian hinnannousun, hintojen yleisen nousun sekä katuväkivallan ja jengirikollisuuden kansalaisissa herättämän järkytyksen. Keskustan osalta kannattaa odottaa vielä seuraavia mittauksia ennen kuin julistetaan puolueen nousun alkaneen.

Kannunvalanta on alkanut koskien eduskuntavaalien paikkojen jakautumista ja tulevan hallituksen kokoonpanoa. Näyttää siltä, että puolueiden välillä tapahtuu vielä paljonkin kannattajien vaihtuvuutta. Erityisesti kokoomuksen, perussuomalaisten ja keskustan välillä vaihtuvuus voi olla suurtakin. Puolueet taistelevat samoista äänestäjistä. Vielä vähän aikaa sitten todennäköiset hallituskoalitiot olivat: 1) kokoomus + sdp + pienpuolueet (pois lukien kepu), tai 2) kokoomus + perussuomalaiset + pienpuolueet (pois lukien kepu). Tätä kirjoitteessa kepun jääminen hallitusspekulaatioiden ulkopuolelle ei ole lainkaan varmaa. Jos kannatus kääntyy kasvuun,  porvarihallituksen todennäköisyys kasvaa. Mutta lasketaanko perussuomalaiset perinteiseksi porvaripuolueeksi vai onko kysymyksessä muiden pirtaan kyseenalaisesti  sopivasta yhteiskunnallisen ajattelun konservatiivisovelluksesta. Vasemmistoliiton ja sdp:n lisäksi RKP:llä on vaikeaa löytää puolueeseen luottavainen suhtautumistapa. Riittääkö hyvin pitkälle populismin varaan rakentavan puolueen kompromissihalu hallituksen keskinäisissä koitoksissa?

Suuntaus näyttää yhä vankemmin olevan se, että ideologialla on taas merkitystä yhteiskuntapolitiikassa, ei kuitenkaan samassa mielessä kuin 1980-luvulla, jolloin vasemmisto-oikeisto asetelma oli vielä voimissaan. Ideologioiden merkityksen kasvu on yhteydessä vallitsevaan aatteiden läntisen maailmanpuoliskon polarisaatioon. Sen sijaan henkilökeskeisyys poliittisen valinnan ykkösprioriteettina on väistynyt taustalle (joskin poikkeuksen meillä muodostaa Sanna Marinin henkilökohtainen suosio).

Yksi merkittävä valinnan peruste ja yhteiskunnallinen muuttuja on identiteettipolitiikan (maahanmuuttoon, ihmisoikeuksiin, ympäristöasioihin liittyvät kysymykset….) läpimurto, joskin Suomessa sillä ei ole läheskään sitä merkitystä kuin muualla lännessä. Tässä katsannossa jakolinjat kulkevat mieluiten puolueiden sisällä kuin välillä lukuun ottamatta ehkä  vihreitä, joille identiteettikysymykset ovat joiltakin osin jopa hallituskysymys.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vallitsee hämmentävänäkin pidettävä konsensus, joskin militarismin kuumottava kosketus tuntuu joillakin tahoilla erityisenä Nato-kiimana.