maanantai 31. elokuuta 2015

Politiikan pelikirjasta

Perussuomalaiset ovat tuoneet poliittisiin toimintatapoihin ja strategioihin toisaalta uusia piirteitä, toisaalta soveltaneet vanhoja keinoja uudessa tilanteessa. Seuraavassa yritän yhteenvedonomaisesti käydä läpi persujen keinovalikoimaa.

Lähtökohdan määritän siten, että persut ovat luoneet uuden sisällön konservatismille. Vanhoista konservatismin eri muodoista ei ole kyse, vaan eräänlaisesta uuskonservatismista, joka nousee työväenluokan porvarillistumisesta. Toki kannatusta löytyy muistakin ryhmistä, mutta keskeinen kannattajakunta muodostuu entisistä vasemmistolaisista ja vasemmistopuolueiden kannattajista.

Puolueen nopea nousu on aiheuttanut huojumista monissa eri asioissa. Suomalaiseen puoluekentän posliinikauppaan on ikään kuin tunkeutunut norsu, joka kääntyilee tavalla, joka aiheuttaa muille sopeutumisongelmia, ja jonka kanssa se itsekin on vaikeuksissa.

Joka tapauksessa puolue antaa muille tilaisuuksia iskeä heikkoihin kohtiin. Aiheita löytyy helposti ja säännöllisin välein, mutta kiusaamisherkkyyttäkin on havaittavissa muiden taholta.

Yritän määrittää syntyneen poliittisen pälkähän ominaispiirteet seuraavassa:

1) Hyökkäyksen suunnan kääntäminen

Hyökkäys on paras puolustus. Omat kömmähdykset yritetään sysiä ainakin osin muiden kontolle. Näitä muita ovat ”valtamedia” ja ”vanhat” puolueet. Muut syyllistyvät mustamaalaukseen. Julkisuuteen kerrotaan, että ”olemme ajojahdin kohteena”.

Taitava manipuloija kääntää huomion vähäiseen sivuhaaraan. Olli Immosen oli helppoa ravistaa yltään epäilyt, että hänen Facebook-kirjoituksensa liittyi jotenkin Anders Behring Breivikin teon muistamispäivään, niin kuin muutamat erehtyivät väittämään. Samalla hän suuntasi huomion pois kirjoituksensa keskeisestä paheksutusta sanomasta vähäiseen Breivik-sivujuoneen.

2) Vakiintuneen ajattelutavan satunnaistaminen

Vaikea kohta. Tarkoitan tällä, että kun sattuu kömmähdys, se selitetään virheeksi. Mutta kun sama toistuu kerta toisensa jälkeen, kysymys onkin toistuvasta sattumuksesta eli pinttyneestä ajattelutavasta. On vaikea irtautua sellaisesta ajattelu- tai toimintavasta, jonka kömmähdyksen tekijä on sisäistänyt vakiotoimintatavakseen.

Mitään ”parannusta” ei tapahdu, koska niin ei ole tarkoituskaan tapahtua. Pyydetään anteeksi esim. muodollista käyttäytymistä. Itse asiakohdassa ei kuitenkaan tapahdu aitoa katumusta. Puoluejohto voi yrittää kapseloida ongelman periaattella ”tuli on irti, leviäminen estettävä”.

3) Vetkuttelustrategia

Ongelmien ilmetessä ei vastuunkantajaa tahdo ilmestyä julkisuuteen. Niinpä noudatetaan viivytysstrategiaa. Toivotaan, että pahin on ohi, kun lopulta asiasta esitetään kannanotto. Tästä esimerkkinä Olli Immosen todella hidas julkisuuteen tulo Facebook-kirjoituksensa kommentoinnin osalta. Vastaavasti puolueen puheenjohtaja vetäytyi lomalla olon taakse kieltäytyessään tulemasta esille. Tätä voisi sanoa ”vetkuttelustrategiaksi”. Perussuositus ”tule heti julkisuuteen ja pyydä anteeksi ja/tai oikaise väärinkäsitykset” ei ole käytössä.

4) Häirikkösyndrooma

Nopeasti kasvaneeseen eduskuntaryhmään tulee helposti epätoivottavaa käytöstä, jonka asiallisemmin käyttäytyvät kokevat kiusalliseksi. Eri asia on, jos epäasiallisuudesta tulee tavaramerkki. Ao. edustaja riistää silloin itselleen oikeuden käyttäytyä poikkeavasti. Häneltä odotetaan ”normiepäasiallisuutta” ja jotkut saattavat pettyä, kun hän yrittää tehdä parannuksen.

5) Puheenjohtajan aloitteet

Puheenjohtajan ja koko puolueen menestys perustuu tiettyihin usein populistisiin argumentteihin, jotka puheenjohtaja on alun perin ottanut välineekseen saadakseen kansalaisten kannatuksen ja päästäkseen valtaan. Puheenjohtajan opetuslapset eivät kuitenkaan osaa peliä, vaan seuraavat sokeasti (ulkoaopitusti) mestarin jälkiä tajuamatta, että rooli on varattu vain supliikkimestarille.

6) Takinkääntö

Populistisen puolueen sisäänrakennettu ongelma. Mikään ei tahdo onnistua niin kuin oppositiossa, jossa kaikki oli niin selvää. On pari tapaa sopeuttaa hallitusvastuu ja populismi. Voidaan ilmoittaa, että ”kyllähän me olisimme edenneet kannattajiemme tahdon mukaisesti, mutta kun muut eivät suostuneet”. Toinen tapa: ”tehtiin puolueen tavoitteiden vastaisesti, mutta pysymme hallituksessa, koska sieltä käsin pystymme minimoimaan vahingon”.

7) Vihapuheen kääntäminen

Puolueen kellokas käyttää vihapuheenvuoron. Muiden puolueiden edustajat paheksuvat asianomaisen käyttäytymistä. Tämä käännetään itsensä vastakohdaksi: vihapuheen onkin käyttänyt poliittinen vastustaja, joka pahansuopaisuudessaan tulkitsee väärin alkuperäisen vihapuheen käyttäjän terveet motiivit ja isänmaalliset pyrkimykset. Poliittisten vastustajien ja median kärkinimet listataan valikoiden ja vaaditaan vähän toverituomioistuimen tapaan vääristelijät vastuuseen.

8) Puhutaan omille

Koska muut vain vääristelevät persujen puheita, kohdistetaan kansanedustajien/puoluetoimiston viestintä vain omille, jotka kyllä tietävät, mistä on kysymys. Muiden mielipiteethän ovat vääristeltyjä, koska niitä ohjaa median persuvastaisuus. Persut muodostavat herkkähipiäisen, itsensä väärinkohdelluksi tuntevan ryhmän, jonka perusteltu oikeassa oleminen katalin perustein kyseenalaistetaan muiden toimesta.

9) Politiikan osaaminen

Edellä olevasta huolimatta (tai siitä johtuen) on todettava, että Timo Soinin porukoilla on ollut poliittista taitoa selvitä kovista haasteista. Kysymys on pikemminkin siitä, kestääkö puolueen suosio tulevaisuudessa jatkuvien kompastelujen ja takinkääntöjen keskellä. Säilyykö hauras yhtenäisyys vai muodostuuko fraktioita?

lauantai 29. elokuuta 2015

Kiinalaista yleisurheilua

Olen monta kertaa ajatellut, että en taida jaksaa katsoa telkkarista tulevia yleisurheilun suurkilpailuja. Luopuminen ei ole helppoa. Niin vain veri vetää TV:n ääreen kerta toisensa jälkeen. Juuri nyt seurailen MM-kisoja Pekingistä.

Aloittelin 1960-luvun alussa pikkupoikana penkkiurheilun. Ensimmäiset muistikuvat ovat Rooman olympiakisoista vuodelta 1960. Mitkä ovat suurimmat muutokset noihin päiviin? Sanoisin, että kaikkein laajakantoisin muutos on suuren rahan ilmestyminen yleisurheiluun. Rahan mahtiaseman kasvu on yhteydessä tähtikulttiin. Aiemmin maaotteluilla oli suuri merkitys, mutta ne ovat käytännössä pyyhkiytyneet kokonaan pois kilpailukalenterista. Ei voi kuitenkaan sanoa, että niiden tilalle ovat ilmestyneet GP-kisat, mitä nimiä niillä sitten eri aikoina on ollutkin (Timanttiliiga, entiseltä nimeltään Kultainen liiga jne. ). GP-kisat ovat aivan oma kilpailumuotonsa. Käytän seuraavassa näistä kisoista yleisnimeä GP-kisat. Ne ovat kilpailumuoto, joka perustuu juuri noihin kahteen asiaan eli rahaan ja tähteyteen.

Vain Suomi-Ruotsi yleisurheilumaaottelu on säilyttänyt merkityksensä eräänlaisena reliikkinä menneiltä ajoilta. Vielä 1960-luvulla amatöörisääntöjä yritettiin varjella tiukasti. Turhaan, sillä ”ruskeat kirjekuoret” olivat yleinen puheenaihe. Silti epäilen, että vain suurimmat tähdet tuolloinkin saivat tuntuvia palkkioita. Tekopyhä häveliäisyys ei onneksi enää ole ongelma. Tänä päivänä palkkiot huipulla ovat aivan eri tasolla. Käytännössä suuret palkkiot ovat polarisoituneet muutamille huipuille. GP-kisat muodostavat kiertävän sirkuksen, joka ”saapuu kaupunkiin” ja niiden vetovoima säilyy niin kauan, kun huippuja on radalla tai kentällä. Tähtikultti on usein hyvin ohut. Mitähän tapahtuisi, jos Usain Bolt poistuisi kisoista yhtäkkiä?

Kaikki tähtää GP-kisoissa jänisten avulla saavutettaviin ennätyksiin. Juoksut on rakennettu ja rakenteellistettu palvelemaan ennätysnälkää, joka katsojilla on. Rahapalkkiot ja tähteys on kiinnitetty sekunteihin ja sentteihin. Muistan, että 1950-1970-luvulla jänisjuoksut oli kielletty. Niinpä maailmanennätysaika oli hylkäysuhan alla, jos se todettiin jänisjuoksulla aikaansaaduksi.

Yleisurheilu on menettänyt asemiaan vuosikymmenien ajan muihin lajeihin ja erityisesti joukkuelajeihin verrattuna. Lisäksi lajikirjo on kasvanut käsittämättömästi. Yleisurheilun hidas väistyminen on ollut selvä ja näinä aikoina on vaikea saada aikaan 100 parhaan tilastoja yleisurheilulajeittain johtuen yleisurheiluharrastaneisuuden hiipumisesta.

Vielä ovat kuitenkin maanosan mestaruuskilpailut, MM-kisat ja olympialaiset säilyttäneet mies miestä ja nainen naista vastaan -luonteen. Rahapalkkiot eivät ole niissä ainakaan samalla tavalla tärkeässä asemassa kuin GP-kisoissa ja hyvä näin. Toki maailmanmestaruudesta saa 60 000 euroa.

Varsinkin olympiakisoissa yleisurheilu on säilyttänyt asemansa aivan johtavana lajina kaikki olympialajit huomioiden. Jänikset eivät näyttele minkäänlaista roolia vaan tulokset perustuvat vanhaan kilpaurheiluaatteeseen.

Totta kai maailmanmestarit ja olympiavoittajat hinnoittelevat arvonsa tulevissa GP-kisoissa suurkilpailussa annettujen näyttöjen avulla. Hyödyt kiertyvät lopulta urheilijoille ja heidän taustajoukoilleen. Aiemmin urheilijat keräsivät glooria myös isänmaalleen ja kyllä nytkin niin tapahtuu (vrt. varsinkin monet eksoottiset valtiot!), mutta yhä enenevässä määrin mainetta ja mammonaa kerätään itselle. Muissa urheilulajeissa tapahtunut kehitys huomioiden tässä ei ole mitään poikkeuksellista.

Kehitys kehittyy, mutta myös synkkiä pilviä on noussut yleisurheilumaailman ylle. Kova kilpailu on tuonut lieveilmiöitä olympia- ja MM-tasolle saakka. Doping-uutiset ovat vakiouutisia suurkilpailujen yhteydessä. Raha, tähtikultti ja doping muodostavat epäpyhän kolminaisuuden, jonka olemassa olo on sisäänrakennettu huippu-urheiluun halusimmepa tai emme. Vanhojen näytteiden uudelleentsekkaus on paljastanut ja paljastaa vanhoja salassa pysyneitä doping-rikkomuksia. Tämä on johtanut ja johtaa omituiseen tilanteeseen, jossa esim. Pekingin MM-kisojen mitalit voivat vaihtaa omistajaa vielä 5 tai 10 vuoden päästä.

Tietysti on ilahduttavaa, että esimerkiksi Venäjällä dopingin vastainen työ on tuottanut tulosta, tosin vasta sitten, kun skandaalit olivat ryvettäneet koko venäläisen yleisurheilun. Erityisesti ”uudet” yleisurheilumaat, kuten Turkki, Valko-Venäjä ja monet arabimaat ovat paljastuneet dopingin saastuttamisiksi. Kenian doping-ongelman paljastuminen on myös huomion arvoinen asia. ”Kaikkihan käyttävät ” on yleinen hokema. En nyt osaisi tuomita ihan näin voimakkaasti.

Suomen menestys on pudonnut samaan tahtiin, kun rahapalkkiot ovat levinneet ympäri maailman. Kilpailu on koventunut dramaattisesti jo yleisurheilun leviämisen takia: palkkionmetsästys on globaalia. Doping- valvonnan ottaminen vakavasti Suomessa on ollut osaltaan johtanut siihen, että 1970-luvun kaltaista menestystä ei ole enää odotettavissa.

Suuret (yleis)urheilutapahtumat ovat kasvaneet ulos alkuperäisistä raameistaan ja paisuneet sellaisiksi mammuttitapahtumiksi, että rikkaatkin maat harkitsevat monta kertaa ennen kuin hakevat tosissaan kisoja. Niinpä kisat valuvat nykyisin diktatuurimaihin, jotka haluavat profiilin nostoa. Yhtä jalkaa em. kehityksen kanssa on kulkenut massiivinen korruptiokulttuuri. Se on järjestelykoneiston dopingia.

Pekingissä on käyty hienoja kilpailuja, jotka tekevät kisojen suosion ymmärrettäväksi. Maailmanennätyksiä ei hevillä lyödä enää suurkisoissa (Pekingissä päästin lähelle miesten kolmiloikassa ja naisten moukarissa ja lopulta 10-ottelussa se onnistuikin), koska ne on monesti tehty aiempina hurlumheivuosina ja -vuosikymmeninä ihanneolosuhteissa ja dopingin avulla. Tärkeintä onkin tänä päivinä hermoilematon ”kilpailulahjakkuus”, jolla pystytään tasaisessa kilpailussa saamaan tarvittava etu kilpakumppaneihin.

Pekingistä voidaan yhteenvetona todeta, että kisat kasvoivat loppua kohden ja loivat unohtumattoman tunnelman. Otetaan esimerkiksi amerikkalaiset: suoritukset olivat dramatiikkaa täynnä. Pitkälti toistakymmentä kertaa joko täydellinen epäonnistuminen tai täydellinen onnistuminen.

Urheilun perussanoma on nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Nämä ovat ne sanat, joiden varassa huippu-urheilu edelleen toimii. Kun dopingskandaalit joskus haalistavat mestareiden maineen ja mielessäni kyseenalaistan koko urheilun, voin aina palata kilpaurheilun historian terveinä (!) pitämiini huippuhetkiin vähintään puolen vuosisadan taakse.

Myönnän hyväuskoisuuteni. Taidettiin mustikkasoppaankin lorauttaa jotain piristävää.

perjantai 28. elokuuta 2015

Kapitalismin ja sosialismin hikityöpajat

Saska Saarikoski kirjotti 22.8.2015 HS-analyysissa verkkokauppa Amazonin johtamistavoista vähemmän mairittelevaan sävyyn. Hän lainaa New York Timesin asiasta kirjoittamaa juttua laajasti. Kirjoituksessa luodataan perusteellisemminkin Yhdysvalloissa ylläpidettävää kovaa työtahtia ja kilpailuhenkeä. Toisaalta tähän ajatteluun kohdistetaan myös paljon ihailua.

Erityisesti huomio kiinnittyy amazonilaiseen työkulttuuriin. Pieni lainaus tähän alkuun: ”Amazonissa on kiintiöt siitä, kuinka monta työntekijää joka vuosi erotetaan . Työntekijöitä kannustetaan arvostelemaan toisiaan julkisesti, mutta myös selän takana esimiehille lähetetyissä viesteissä”. Tuli mieleen karkea kärjistys: Josef Stalin antoi NKVD:lle vuosittaiset teloituskiintiöt. Samoin kehitettiin ilmiantojärjestelmä, jolla luokkaviholliset paljastettiin. Molempien järjestelmien funktiona on pyrkiä mahdollisimman suureen työtehoon. Stalin totesi 1930-luvun alussa, että Neuvostoliitto oli 50-100 vuotta jäljessä länttä, mutta kehityksen kärkimaat tuli tavoittaa 10 vuodessa. Amazonissa tavoitteena on paitsi maksimoida osakkeenomistajan saama hyöty (Amazonin kurssi nousi selvästi, kun NYT:n juttu julkaistiin) niin myös pysyä maailman johtavana verkkoyhtiönä. Henkikulta toki säilyy.

Työntekijöiden karsimisten kanssa ei enää näperrellä, vaan ”poistaminen” on laajamittaista, mutta samalla poisraivaaminen muuttuu summittaiseksi.

On luonnollista, että Amazon (ja muu ICT- ja teknologiateollisuus) tarttui NYT:n juttuun aggressiivisesti. Toimitusjohtaja Bezos arvosteli juttua siitä, että lehti kuunteli enemmän tai vähemmän katkeroituneita yrityksestä irtisanoutuneita työntekijöitä. Myös monet yrityksen nykyisen työntekijät reagoivat jutussa esitettyä (väitettyä) leimaamista vastaan: ei tarvitse vastata yöllä sähköposteihin, ei tarvitse työskennellä myöhäiseen yöhön jne. Epäilenpä kuitenkin, ettei savua ilman tulta.

Asia on käännetty niin, että Amazonissa on poikkeuksellisen tehokas työkulttuuri positiivisessa mielessä, jossa ihmisillä on mahdollisuus ”muuttaa maailmaa”. Annetaan myös ymmärtää, että työntekijät ovat kovassa työkulttuurissa omasta vapaasta tahdostaan.

Vaikuttaa siis siltä, että jos hyväksyy Amazonin periaatteet, työpaikka on suurenmoinen, mutta jos ei hyväksy muuttuu työ painajaiseksi. Vain tehokkaimmat pärjäävät ja se on Amazonin tarkoituskin: suorittaa jatkuvaa työntekijöiden rankkausta.

Itse asiassa Neuvostoliiton 1930-luvun stahanovilainen työkulttuuri perustui juuri tähän samaan ajatukseen, lyödä ahkeruudessa entiset ennätykset ja toimia muille esimerkkinä. Tavoitteena Neuvostoliitolla oli valtion mahdin kasvattaminen, ei yritysten menestyminen.

Toimitusjohtaja Bezosin aikana ei ole uskottu ”työelämätasapainoon” työntekijän perhe huomioiden. Sen sijaan on uskottu työelämään pelkästään työtulosten näkökulmasta. Tämä jää lopulta ehkä kovimmaksi kritiikin kärjeksi NYT:n jutussa. Amazon ei todellakaan ole perheellisten naisten työpaikka.

Luultavasti Amazonissakin on tajuttu, että edellä esitetty tie on kuljettu päätepisteeseen ja ihmisten polttaminen loppuun on tuhoisaa yrityksen kannalta.

Edellä kuvattu yrityskulttuuri luo kovan paineen tavallisten ihmisten tavallisia työpaikkoja kohtaan. Ne ovat häviämässä tai ainakin harvenemassa. Muistan kymmenien vuosien takaa konsultin kysymyksen, mikä on kaikkein tärkeintä oman työn hallinnassa? Hän antoi itse vastauksen: ”rutiinin hallinta”. Tuskinpa Amazonilla kukaan valkokaulusporukasta päästäisi suustaan tällaista. On yhä vähemmän työpaikkoja, joissa rutiinin hallinta riittää – ei ainakaan korkeatasoista osaamista vaativissa työpaikoissa. Pienipalkkaisten työpaikat lisääntyvät ja niissä rutiinin hallinnalla on merkitystä.

Onkin nostettu esille Amazonin todellinen skandaali. Se ei koske ensisijaisesti valkokaulustyöpaikkoja, vaan duunarityötä, Amazonin tapauksessa kysymys on varastotyöntekijöistä (Amazon on maailman suurin verkkokauppatoimittaja), jotka joutuvat työskentelemään tukahduttavassa kuumuudessa ja muutoinkin lohduttomissa olosuhteissa. Saatujen tietojen mukaan Amazonin varastotyö on todellinen lännen vastine Kaukoidän hikipajoille. Viimeisimmät tiedot kertovat, että Amazon on ruvennut varustamaan logistiikkatiloja ilmastointilaitteilla. Tämä kaikki on tapahtunut vasta asian julkisuuteen nostamisen seurauksena.

Laajemmin ajateltuna, mitkä ovat Suomen kovimmat haasteet menestyä maailmalla? Ehkä ykkössijalla on Kaukoidän kova työkulttuuri osin olemattoman matalilla palkoilla, mutta hyvänä kakkosena tulee Amazon-tyyppinen työkulttuuri, joka taistelee Kaukoitää vastaan tehostamalla tehostamisesta päästyään työolosuhteita. Meidän teknologia- ja ICT-yrityksemme joutuvat taistelemaan Amazon-tyyppisiä yrityksiä vastaan, joilla työsuhdeasiat ovat aivan toisella tolalla kuin Suomessa. Siinä ei paljon 5 prosentin työmäärän lisäys paina. Kysymys on yritysten säilymisestä Suomessa, työpaikkojen säilymisestä Suomessa ja lopulta erillisten työtehtävien säilymisestä Suomessa. Vai kannattaako näistä asioista enää puhua kansallisvaltiotasolla?

Palkkatyö on muuttunut ja muuttumassa: kysymys ei ole enää läheskään aina työpaikalla viihtymisestä yleensä, vaan paikasta, jossa vain tehokkaimmat viihtyvät. Heidänkin osaltaan viihtyminen on sidottu ylennyksiin, saataviin yrityksen osakkeiden omistusosuuksiin tai kohoaviin palkkoihin. Vaihtoehtona on oman yrityksen perustaminen, vaikka se johtaisikin vajaatyöllistymiseen.

Amazonissa on jo vahvasti näkyvissä uumoiltu tulevaisuus, ylityöllistetty ”etevistö” ja toisaalta osaamistasoltaan alhainen, matalapalkkainen duunariryhmä, joka saa pelätä tietotekniikan vievän työpaikan. Kysymys ei siis ole pelkästään teknisestä muutoksesta (keskiluokan työpaikkojen katoaminen ym.), vaan myös työn laadun muuttumisesta ja sen vaikutuksista esim. ”työelämätasapainoon”, siis perheen sijoittumisesta työelämäkehikkoon.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Totuuden etsijät ja löytäjät

Antti Blåfield käsittelee HS:n kolumnissa ”Fasismi kasvaa tunnetilasta yhteiskunnalliseksi voimaksi” (18.8.2015) fasismin kiehtovuuden syitä. Hän viittaa Tarmo Kunnaksen fasismin eräänlaiseen perusteokseen ”Fasismin lumous” määrittäessään fasismin läpimurtoon johtavia syitä: 1) yhteiskunta näyttäytyy heikkona ja kaikin puolin korruptoituneena, 2) pelkkä yhteiskunnan väitetty mädännäisyys ei riitä, tarvitaan myös yhteiskunnallinen kriisi, 3) tarvitaan yhteinen vihollinen. Sen jälkeen hän hieman yksinkertaistaa historiaa väittämällä, että kommunismin eteneminen laukaisi fasismin. Kyllä fasismi toimi paitsi kommunismia vastaan niin myös heiveröistä liberaalia demokratiaa ja juutalaisuutta vastaan. Demokratia näyttäytyi tuolloin hyvin hauraana. Fasismin voittoa edesauttoivat vahvasti Saksassa Versaillesin kostorauha ja 1930-luvun vaihteen lama. Itse asiassa Weimarin tasavalta selvisi sotakorvausten välillisesti aiheuttamasta hyperinflaatiosta (syksy 1923) kohtuullisesti, mutta lama massatyöttömyyksineen oli sitten liikaa.

Olen arvioinut Kunnaksen kirjaa blogikirjoituksessani ”Tarmo Kunnas ja lumoava fasismi” (14.10.2013). Miksi älymystö kiinnostuu ääriliikkeistä? Olen joskus esittänyt, että alun perin fasismi ei olekaan vedonnut älymystöön, vaan ”alempiin kansankerroksiin”, mutta vasta sitten, kun sivistyneistö on pyrkinyt aatteen johtotähdeksi – huomattuaan tilaisuutensa tulleen – fasismi on legitimoinut asemansa. Läheskään aina se ei onnistunut: Jörn Donnerin isä, Kai Donner yritti älyllistää Lapuan liikkeen, mutta pettyi Kosolan ja muiden epä-älyllisyyteen.

Tuohon aikaan saattoi kuulla kansanvallan vastaisen mielipiteen, jonka mukaan ”massojen valta on osa modernia dekadenssia” (Louis-Ferninand Celine). Ei ihme, että fasistiset liikkeet saivat kannatusta. Varsinkin 1930-luvulla useissa länsimaissa heiveröisellä pohjalla ollut parlamentaarinen demokratia joutui ankarimpaan mahdolliseen testiin.

Toiselta puolelta voidaan ottaa esimerkiksi taistolainen liike Suomessa 1970-luvulla. Myös se veti puoleensa nuoria älyköitä. Muistan vaiheen hyvin, kun opiskeluni osuivat juuri noihin dogmaattisen ylipolitisoitumisen vuosiin seitsemänkymmentäluvun alussa. Opiskelukavereiden kautta olin aitiopaikalla havainnoimassa heidän ajatusmaailmaansa. Nuo matemaatikot ja kemistit halusivat aidosti – näin tulkitsen – parantaa maailmaa. Keinot eivät kuitenkaan kantaneet pitkälle. Muutoin olen sitä mieltä, että taistolaisuutta pitäisi tutkia vähän laveammin kuin pelkästään kommunistivallankumouksellisena liikkeenä.

Vastaavasti Akateeminen Karjala-Seura kiehtoi oikeistosivistyneistöä 1930-luvulla. Suomalaisen nuoren demokratian itsepuolustus oli kuitenkin kunnossa. Ei kulunut kauaa, kun AKS jakautui kahtia maltillisemman siiven ottaessa etäisyyttä liikkeen äärioikeistolaiseen osaan.

Liberaali demokratia on kovalla koetuksella tänä päivänäkin. Eliitissä on vaikutusvaltaisia skeptikoita. Björn Wahlroos yritti asettaa nykydemokratian kyseenalaiseksi kirjassaan ”Markkinat ja demokratia” väittämällä, että se edustaa enemmistön diktatuuria. Hänen keinonsa korvata demokratia liike-elämästä poimituilla malleilla ja monen äänen valtakirjalla (samalla äänestäjällä monta ääntä, vaaleissa voi äänestää joko ehdokkaan puolesta tai vastaan) ei vakuuta.

Blåfield tarkastelee älymystön suhtautumista ääriliikkeisiin kirjailija Olavi Paavolaisen avulla, joka 1930-luvulla ihastui ambivalentisti fasismiin ja 1950-luvulla sosialismiin. Ystävät näkivät Paavolaisen läpi. Matti Kurjensaari seurasi läheltä ystävänsä poliittista ja ideologista etsintää. Kurjensaari pohti samoja asioita kuin minäkin, kun hän luki Paavolaisen kirjan ”Kolmannen valtakunnan vieraana”: retkahtaako Paavolainen myös sisällöllisesti natsiaatteeseen? Lopullista totuutta ei taida löytyä, mutta rajat Paavolainen asetti: hän suhtautui kielteisesti rotuoppiin ja kansalliskiihkoon. Pinnalta katsottuna hän näyttää langenneen natsilaisuuteen, mutta mielestäni kysymys on sittenkin enemmän esteettisestä kokemuksesta. Paavolainen oli aina ollut esteetikko ja nyt hän löysi toiveidensa täyttymyksen: hurmosmaisessa ihastuksessaan hän totesi Nürnbergin puoluekokouksen näyttämöstä: ”Sininen valonheittäjätemppeli ulottui 14 kilometrin korkeuteen, stratosfääriin saakka”!

Sitten tulee ehkä oivaltavinta Kurjensaarta: ”`Kolmannen valtakunnan vieraana´ on syvimmältä innoitukseltaan oikeistolainen …... mutta en voi kuvitella, että tämä kiireesti kääntynyt epäilijä jaksaa kovin kauan seurata lyhytviiksisen mestarinsa julistusta”. Kurjensaari, joka suhtautui luotaantyöntävästi natsismiin, kiitti Paavolaista siitä, että hän antoi sitaateissaan enemmän aineksia natsivastaisuudelle kuin mikään muu informaatio: ”Paavolainen antaa tahtomattaan sellaisen kuvan Kolmannesta valtakunnasta, että siitä kääntyy inhoten pois.”

Näin siis tarkkanäköinen Kurjensaari arvioi Paavolaisen kirjaa tuoreeltaan Nykypäivä-lehdessä 15.12.1936. Kaksi älymystön edustajaa siinä kohtaa toisensa: Kurjensaari inhorealistisesti tuomitse koko fasismiaatteen ja Paavolainen huojuu elämänsä aikana monien aatevirtausten ristiaallokossa. Kyynikko voi sanoa, että ehkä hän yritti vain olla kunakin ajankohtana voittajan puolella. Minulle Paavolaisesta jää voimaan sana ”epäilijä”. Hän heittäytyi mukaan intoutuneesti, mutta ei antautunut kokonaan vietäväksi. Hätäulostie säilyi aina auki.

Demokratian vahvuus on siinä, että sen avulla voidaan harjoittaa epävarmuuden sietokykyä. Kurinalainen äärivasemmisto- tai oikeisto-oikeamielisyys viehättää selkeydellään monia (” tulisi joku ja löisi nyrkin pöytään”). Suomalainen kansanvalta on kuitenkin kestänyt: huojuttuaan ja horjuttuaan hetken suomalaiset eivät lähteneen lapualaiseen, fasistiseen kokeiluun mukaan. Blåfield toteaa, että ”suuri enemmistö suomalaista on valmis sietämään elämän epätäydellisyyttä mieluummin kuin marssimaan hurmahenkisen totuuden tahdissa”.

Demokratia on väline, joka vakiinnuttuaan sammuttaa suuret yhteiskunnalliset palot. Se ei ole kovin ripeä liikkeissään, joka harmittaa monia. Silloin, kun pitäisi ryhtyä tekoihin, se jaarittelee, riitelee ja hakee loputtomiin kompromissia. Mutta toisaalta se tuo tavallisen ihmisen näkökulman yhteiskunnallisiin kiistelyihin ja avoimiin haavoihin eikä antaudu tuulen vietäväksi niin helposti kuin mitä tapahtuu nopealiikkeisemmälle älymystölle. Kansanvalta toimiessaan tuo tervettä vakautta ja ennustettavuutta yhteiskuntapolitiikkaan.

maanantai 24. elokuuta 2015

Kuka jaksaa kauimmin?

World Economic Forum (WEF) on julkistanut tutkimuksensa ”Which countries work the longest hours (total hours per worker)?”, joka esittelee jälleen yhden näkemyksen tehtävistä työtunneista eri maissa. WEF:n mukaan vuosityötunnit vaihtelevat Meksikon 2237 tunnista Saksan 1363 tuntiin.

Päätin jakaa taulukon maat ryhmiin, jossa kukin rypäs muodostaa 100 tunnin välin eli siis katsoin, mitkä maat sijoittuvat välille 1600-1699 tuntia, 1800-1899 tuntia jne.

Miten valtiot sijoittuvat? Silmämääräisesti näyttää, että kovimmat vuosityötuntimäärät pienin poikkeuksin tehdään alhaisen tai suhteellisen alhaisen elintason maissa. Työtuntien määrä näyttää vähenevän, mitä kehittyneemmästä maasta on kysymys. Oheinen lista ei ole kattava, vaan kustakin ryhmästä olen ottanut vain esimerkkejä. Katsotaanpa!

Luokkaan 1300-1400 tuntia sijoittui vain yksi maa, Saksa.

Luokkaan 1400-1500 tuntia sijoittuivat mm. Ranska, Tanska, Hollanti ja Norja, kaikki korkean elintason maita.

Luokkaan 1500-1600 tuntia kuuluivat Sveitsi ja Belgia. Myös ryhmään kuuluva Slovenia on itäeurooppalaisen taustan huomioiden elintasoltaan varsin korkealla.

Luokkaan 1600-1700 tuntia kuuluivat Ruotsi, Itävalta, Suomi ja Luxemburg. Kaikki ovat korean elintason maita.

Luokkaan 1700-1800 tuntia kuuluivat Japani Italia Kanada, USA ja Tsekki. Tässä luokassa on enemmän hajontaa kansakuntien vaurautta vertailtaessa.

Luokkaan 1800-1900 tuntia kuuluivat Portugali, Turkki, Israel ja Unkari. Korkean elintason maista ryhmään kuuluu Irlanti. Luokkaan 1900-2000 kuuluvat Venäjä ja Puola.

Luokkaan yli 2000 tuntia kuuluvat Chile, Kreikka ja Meksiko. Luokkaan kuuluva Etelä-Korea on kohtuullisen korkean elintason maa. Miten edellä oleva taulukko on sovitettavissa hallituksemme pyrkimykseen alentaa työvoimakustannuksia?

Hallitus tavoitteli kilpailukykyloikkaa yksikkötyökustannusten viiden prosentin alentamisella. Tähän pyrittiin lisäämällä työtunteja vuositasolla ja pitämällä palkka ennallaan. Yleinen trendi länsimaissa on ollut vuosituntimäärien aleneminen samalla, kun elintaso on noussut. Kehitys on jatkunut jo pitkään. Näin on tapahtunut myös Suomessa.

Yksikkötyökustannusten laskeminen hallituksen edellyttämällä tavalla jäi ainakin tällä kertaa kokeilematta. Olen itse päätynyt kannalle, jossa saatava kilpailukykyhyöty on 1) vahvasti toimialakohtaista ja 2) saatava kokonaishyöty on pieni tai kyseenalainen. Hallituksen tavoite ei ole sinänsä kadonnut mihinkään, keinot siihen pääsemiseksi ovat pohdinnassa.

Voitaneen melko suurella varmuudella sanoa, että alhainen vuosituntimäärä kertoo työn tuottavuuden korkeasta tasosta kyseisessä maassa. Tätä voi perustella jo sillä että alhaisen tuntimäärän maissa on korkea elintaso. Parempaan on pyritty ja päästy nostamalla elintasoa vaativan tasoisilla työpaikoilla, keskimäärin hyvillä palkoilla ja alentamalla tehdyn työn määrää, ei niinkään työtunteja lisäämällä.

Eri asia on sitten, että työntekijäjoukon sisällä on tapahtunut eriytymistä: työtunnit ovat voineet pysyä ennallaan, mutta matalapalkkatöiden määrä on kasvanut . Elintasokilpailun rappusilla on pudottu muutama porras alaspäin. Ainakin osassa länsimaita alhainen palkka-korkea tuntimäärä -yhdistelmä on johtanut aiempaan suurempaan väestön polarisoitumiseen ja köyhtymiseen. Palkkatyön sisällä on siis tapahtunut muutoksia. Yhdysvallat on eräänlainen laboratorio tässä mielessä, koska palkkojen muotoutuminen on vapaampaa kuin Euroopassa. Keskituloisten työpaikkoja on vaihtunut pienipalkkaisiin työpaikkoihin ja myös korkeakoulutettujen työpaikkojen palkat ovat alentuneet. Yhdysvallat ja Kanada ovat yllä olevassa taulukossa ikään kuin ”väärässä” ryhmässä: näissä maissa tehdään paljon töitä ja samalla elintaso on korkea. Yksi selitys on, että varsin puutteellinen työsuhdeturva varsinkin Yhdysvalloissa pakottaa ihmiset taistelemaan työpaikoistaan ja yksi tapa taistella työpaikan puolesta on tehdä ylipitkiä työpäiviä ja vuosia ilman mainittavaa vapaa-aikaa ja lomaa.

Yhdysvaltojen kehitystä voidaan myös seurata taisteluna perheiden elintason säilymisen puolesta. Keskiluokkaisen elämäntavan hiipuessa palkkakilpailun ja teknologian kehityksen seurauksena vaimot menivät ensin töihin, sitten pidennettiin työpäivää ja lopulta otettiin useita työpaikkoja elintason säilyttämiseksi.

Ei ihme, että työtuntien määrä on valtameren takana korkeampi kuin Euroopassa, jossa on suojatummat työehdot. Myös aasialaisten kova kilpailuhenkisyys on johtanut korkeaan työtuntien määrään vuositasolla. Tiikerivaltioiden menestys perustuu osin valtavaan panostukseen opiskeluun ja työhön.

Korkea vuosittainen työtuntimäärä kehittyneissä maissa on siis kytköksissä kulttuuriin, jonka muutkin piirteet tulisi omaksua, jos halutaan hyötyä isoista työtuntimääristä.

perjantai 21. elokuuta 2015

Vakaan talouden vaarat

Tätä kirjoitettaessa on juuri selvinnyt, että yhteiskuntasopimusta ei synny – ei ainakaan juuri nyt. SAK ei halunnut sitoutua palkkarakenteen muutoksiin (ml. erityisesti työajan pidennys) reilu vuosi ennen nykyisten sopimusten päättymistä, eikä hyväksyminen muillekaan työntekijäjärjestöille olisi ollut missään tapauksessa helppoa.

Tulee mieleen, että SAK:ssa ajateltiin, että miksi omien jäsenten edunvalvontaelin tekee ikävät ratkaisut, kun maan hallitus on sitoutunut tekemään ne joka tapauksessa. Hallituksessa ajateltiin, että uhataan lisäleikkauksilla, jos sopimusta ei synny, vaikka tiedettiinkin, että ne aiheuttavat vahinkoa kaikille, mukaan lukien koko kansantalous.

On käynyt ilmi, että yritysten ja toimialojen menestys vaihtelee voimakkaasti ja yhden koon palttoo kaikille sovitettuna - mitä hallitus yritti - on kuolleena syntynyt. Toivottavasti paikallista sopimista ei yritetä viedä käytäntöön hallituksen mahtimääräyksellä mitään aiemmasta oppimatta.

Lopputulos joka tapauksessa oli, että koko kesän ajan luotu rakennelma sortui. Musta Pekka jäi hallituksen kouraan, mutta tässä on tietenkin kysymys jatkokertomuksesta. Hallitus joutuu joka tapauksessa pohtimaan työelämä- ja kilpailukykyratkaisut, toivottavasti viisastuneena ja aidosti neuvotteluhaluisempana.

Hallitus ansaitsee kiitoksen, että luopui nopeasti ketään hyödyttämättömästä kiristysruuvistaan - ainakin toistaiseksi - ja pyrkii nyt löytämään sille vaihtoehdon.

”Yhteiskuntasopimus” (tupon laajennus sisältäen sisäisen devalvaation) sellaisenaan ei joka tapauksessa olisi ollut väline, jolla muutoksia saadaan aikaan nopeasti. Se olisi ollut pitkän aikavälin vaikuttamiskeino ja onnistuessaan olisi voinut luoda hieman paremmat edellytykset kilpailukyvylle viiden vuoden kuluessa. Tarvittaisiin sekä yhteiskuntasopimus että akuuttien toimenpiteiden kirjo, joilla muutoksia saadaan aikaiseksi ripeästi. Yhteiskuntasopimus ja akuutit toimenpiteet eivät siis ole ristiriidassa keskenään. Erikseen on vielä pohdittava, minkä tasoisista sopeuttamistoimenpiteistä puhutaan ja mitkä ovat valtiovallan sijoitukset tulevaisuuteen.

Olen näissä kirjoituksissa suhtautunut kriittisesti paniikkinappulan käyttöön talouden taantuman pysäyttämiseksi ja pysyn edelleen ajatuksen takana. Välittömät toimenpiteet eivät siis tarkoita hätiköityjä toimenpiteitä.

On välttämätöntä, että julkinen sektori ja elinkeinoelämä toimivat yhteistoiminnassa. Meillä on valtavasti halua nähdä nämä kaksi osapuolta ristiriidassa keskenään. Suomi on liian pieni yksikkö globaalisti, jotta se voisi selvitä ilman yksityisen ja julkisen tiivistä yhteistyötä.

Kuulun niihin, jotka suhtautuvat skeptisesti työajan pidennyksen käänteentekevään merkitykseen. Aivan olematon sen vaikutus ei ole, mutta paljon enemmän panostaisin – kuten moni muukin - kahteen keskeiseen asiaan, nimittäin työn tuottavuuden lisäämiseen ja uusiin tuotteisiin. Ensin mainittu ei onnistu, jos lisätyllä tehokkuudella ja sitä kautta lisääntyvällä tuotannolla aikayksikköä kohden ei ole riittävää kysyntää. Siksi tarvitaan myös uusia kiinnostavia tuotteita. Niiden kehittäminen onkin kova haaste. Suomi antaa valtavasti tasoitusta monille muille maille, kun meillä ei ole ollut tarjota vientiin houkuttelevia kuluttajatuotteita sitten kännykkä-Nokian. Eikä merkittäviä tuotteita taida tullakaan ihan pian.

Joskus ajatuksia on häirinnyt kalvava tunne, että meillä on edelleen karkeasti ottaen samat vientiin pystyvät toimialat kuin 1950-luvulla. On helppoa sanoa, että muutoksia toimialoissa ja tuotevalikoimassa on tapahtunut yllättävän vähän. Menneisyyden menestyksekkyys (ei sitä tosin sellaisena aikanaan nähty) on sokaissut näkökyvyn, joka näyttäytyy odotuksena, että vastaavilla keinoilla pärjätään myös tulevaisuudessa.

Suomi on menestynyt erinomaisesti valtioiden keskinäisessä rankingissa lukuisilla kansainvälisillä mittareilla mitattuna. Kuinka suuri osa tästä kohdistuu menneisiin saavutuksiin? Totta on, että tulokset perustuvat tähän mennessä saavutettuun, eivät tulevaan. Toisaalta mittarit osoittavat sen tason, mikä on saavutettu ja se ei ole ihan vähän. Välillä on vaikea uskoa huippusijoituksiamme maailmanlaajuisessa mittaroinnissa, kun lehdet ovat täynnä tuhkan ripottelemista pään päälle.

Eräs selitysmalli on, että suomalaisten menestys on ikään kuin kouluviisautta, joka ei realisoidu käytännössä. Olen miettinyt, että yksi perustavaa laatua oleva piirre viime vuosikymmeninä on, että kansallisvaltiona Suomi menestyy ja mittarit vahvistavat sen, mutta menestystä ei pystytä muuntamaan onnistumisiksi globaalissa ympäristössä. Toisaalta liika synkistely on pahasta.

Niille, jotka haluavat osoittaa kuinka surkeita olemme, suosittelen seuraavan käyrän värkkäämistä: piirretään bkt:n kehitystä koskeva käyrä vuosien 1994 ja 2007 välillä (14 vuotta) ja sitten vertailu siihen, mitä sen jälkeisinä seitsemänä vuotena on tapahtunut. Paljastuu, että bkt kasvoi vuosien 1994-2007 välillä keskimäärin 3,8 prosenttia, lähes maailmanennätysluokkaa kehittyneiden länsimaiden joukossa. Masokistinen rypeminen itsesäälissä mahdollistuu, kun vertaa siihen, mitä olemme menettäneet, kun menestysvuosien käyrää olisi piirretty jatkumona eteenpäin. Ja tämän tyyppistä mielensäpahoittamista on meillä harjoitettu paljon.

Vuoden 2009 jyrkän pudotuksen (- 8,3 %) jälkeen tuli vielä kaksi tavallisen hyvää vuotta 2010-2011, jolloin kasvu oli lähes 3 prosenttia kumpaisenakin vuonna. Sitten alkoi paljon mainostettu ”syöksy”, joka käytännössä on merkinnyt keskimäärin yhden prosentin alenemaa bkt:ssä vuosina 2012-2014.

Järkiperäinen erittely osoittaa, että lihavien vuosien jaksoa alettiin pitää normaalina eikä varauduttu talouden takaiskuihin. Päinvastoin loppua kohden vauhtisokeus kiihtyi ja palkkaratkaisut 2007-2009 olivat aivan liian ruhtinaalliset.

Sinänsä finanssikriisistä johtunut vuoden 2009 rysähdys oli sitä luokkaa, ettei kukaan arvannut sen syvyyttä. Tarkoitankin talouden väärinarvioinnilla sitä, että lihavina vuosina vakaasta taloudesta tuli pysyvä oletus. Olisi pitänyt muistaa Hyman Minskyn varoitus, ”stablility destabilizes”, hyväuskoinen luottamus vakauden jatkumiseen luo edellytykset epävakauden kauden syntymiselle.

Mitenkään surkeana en kuitenkaan pitäisi Suomen menettelyä em. lihavina vuosina: laman aikana syntynyttä velkaa ei tosin absoluuttisin luvuin alennettu kovin voimakkaasti, mutta suhteessa bkt:hen alenemista tapahtui karkeasti 60 prosentista lähelle 30 prosenttia, joka on kelpo tulos. Romahdus sen jälkeen (2009) vain oli niin jyrkkä ja yhtäkkinen, että sitä ei olisi pystynyt mikään korjaamaan välittömästi. Vuosien 2010-2011 kasvu hämäsi pahasti sekä poliitikot että valtiovarainministeriön luulemaan, että kehitys kehittyy jatkossa paljon toteutunutta suotuisammin. Vakaus luo epävakautta!

Meitä ovat kohdanneet lukuisat epäonniset asiat, kuten finanssikriisin paljon muita ankarammat seuraukset, Nokian romahtaminen, EU:n kestokriisi, em. järjettömät palkkaratkaisut 2007-2009 ja hiukan myöhemmin talouspakotteista johtuva Venäjän kaupan romahdus.

Edellä mainitut asiat ovat johtaneet kahteen ratkaisevan tärkeään seikkaan, karkeasti 5 miljardin euron vajeeseen valtiontaloudessa ja nopeasti kasvaneeseen työttömyyteen. Meidän tuotteemme eivät kelpaa maailmanmarkkinoilla entiseen tapaan ja kansalaisten ostovoima kotimarkkinoilla on riittämätön.

Toisaalta juuri Nokian ja laivateollisuuden ihmeparantumiset luovat uskoa tulevaisuuteen. Synkistely luo kasvupohjan jatkuvalle synkistelylle - siihen ei ole varaa. Ainakin osa tulevasta menestyksestä - näin uskon - löytyy vanhoista kivijaloista. Haasteena on uuden löytäminen.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Vastakkainasettelusta voimaa?

Suomen puoluekentässä on tapahtunut viime aikoina muutoksia, joita yritän kommentoida seuraavassa.

Vihreillä on juuri nyt selvä sosiaalinen tilaus. Se on ottanut henkisen johtajuuden vasemmalla omaksumalla modernin vasemmiston retoriikan ja toimenpide-ehdotukset ilman, että siihen on pystytty lyömään perinteisen vasemmiston leimaa. Tästä suuntauksesta käytän seuraavassa nimeä uusvasemmisto.

Vastaavasti perussuomalainen ilmiö on perustunut sloganiin ”työväenpuolue ilman sosialismia”. Keskiluokkaistuneiden suomalaisten enemmistö ei koe enää perinteisillä vasemmistotunnuksilla esiintyvä puolueita omakseen. Entiset työläiset ovat konservatisoituneet. Tästä ilmiöstä käyttäisin nimeä uuskonservatismi.

Kenelle menevät pienituloisten äänet? Tähän vastaaminen ei ole ihan helppoa, sillä niukkuudessa elävien täytyy perustaa elämänsä tulevaisuuden odotukselle, josta osa muodostuu poliitikkojen lupauksista paremmasta elämästä. Ei ole mitenkään ratkaistu, mihin suuntaan köyhä työväestö kääntää katseensa. Katteettomat lupaukset turhauttavat ja taustalla jäytää epäily minkä tahansa poliittisen vaihtoehdon turhuudesta. Toivottomuus pienentää äänestysintoa, joka voisi olla se paras vaikutuskeino. Pitää kuitenkin muistaa, että äänestämättä jättäminen on tyypillinen tapa reagoida näköalattomuuteen.

Perussuomalaiset ja vihreät muodostavat navat joiden ympäriltä voidaan merkittäviltä osin arvioida nykyistä poliittista kenttää. Valtiotieteiden tohtori Rauli Mickelsson arvioi Hesarissa, että yhteiskunta on jakautumassa libertaariseen vasemmistoon ja kansallismieliseen oikeistoon. Poliittinen kannatus syntyy osittain vastakkainasettelusta. Perussuomalaisten valinta on, että heidän ”vastapoolinsa” politiikassa ovat ”kulttuurimarxilaiset”. Näitä taas puhtaimmillaan edustavat vihreät. Vihreiden kannatus kasvaa osittain johtuen tästä leimakirveen käytöstä. Väitetty ”kulttuurimarxilainen hegemonia” muodostuu mm. myönteisestä suhtautumisesta monikulttuurisuuteen, maahanmuuttoon, feminismiin, homoseksuaalisuuteen ja ympäristöaktivismiin. Nämä leimatut tahot eivät edusta tosiasiassa mitään muuta kuin punavihreää, liberaalisti ajattelevaa kansanosaa.

Silmiin pistävää on, että Timo Soini ei leimaa demareita, koska perussuomalaisten ryöstöretki on nimenomaan onnistunut demareiden joukoista. Eihän omien kannattajien henkisiä sukulaisia kannata haukkua.

Sauli Niinistön omaksuma slogan presidentinvaalikamppailussa ”vastakkainasettelun aika on ohi” on nyt todellakin taakse jäänyttä elämää. Jäljelle on jäänyt stubbilainen hyvin voimakas oikeistosuuntaus, jossa on vahvoja liberaaleja kansainvälisiä juonteita. Erityisesti eduskuntavaaleissa läpimenneet puolen tusinaa nuorta oikeistoliberaalia ovat merkittävässä asemassa kokoomuksen tulevaisuutta arvioitaessa. Niinpä voidaan sanoa, että 1980-2000-lukujen keskustaoikeistolaisen kokoomuksen oikealle puolelle on nyttemmin ilmestynyt potentiaalista joukkoa, josta puolue saa uuskannatusta. Siellä ovat varsinkin vahvasti oikeistoliberaalein tunnuksin liikkuvat nuoret. He vaikuttavat vanhan yövartijavaltioajattelun perillisiltä. ”Yövartijalaiset” (eräänlainen uusoikeisto) poikkeavat porvarillistuneen työväestön muodostamista uuskonservatiiveista selvästi arvopohjaltaan.

Kokoomuksen vanhat konservatiiviset voimat, aseveljien perilliset, ovat sivuraiteella, mutta edelleen taustalla olemassa. Oikeistoliberalismi on menestynyt viime aikoina varsin hyvin, joskin senkin tulevaisuus on herkässä vaiheessa. Vihreät ovat rokottaneet kokoomuksen vasemman laidan liberaaleja kannattajikseen.

Edellä kuvatussa kamppailussa matti näyttää pinnalta katsottuna jääneen paitsi demareille niin myös vasemmistoliitolle. Ilmeisesti ihmisten mielikuvissa ne edustavat vanhaa vasemmistoa, joka ei tahdo pärjätä uusvasemmistolle. Kysymys ei ole pelkästään noudatettavasta politiikasta, vaan myös mielikuvista. Menestyäkseen perinteisen vasemmiston on omaksuttava valikoiden uuden vasemmiston tunnuspiirteitä, mutta omakin linja on löydettävä.

Mikä on vasemmiston päävastustaja? Siinäpä kysymys. Ovatko perussuomalaiset sitä? Tuskinpa. Päinvastoin tuntuu, että vasemmiston vastakaappaus voisi kohdistua juuri osaan perussuomalaisista, siis hairahtuneisiin ”omiin” kannattajiin. Nämä joukot pitäisi siis vakuuttaa omalla johdonmukaisella, poukkoilemattomalla (vrt. perussuomalaiset) politiikalla ja kohdistaa arvostelu, ei joukkoihin, vaan heidän johtajiinsa.

Poliittiset vastustajat oikealla ovat loitontuneet sen verran kauas, että kannatuksen saanti sieltä edellyttää nykyistä oikeistolaisempaa politiikkaa, johon demarit ja vasemmistoliitto eivät lähde. Vastakkainasettelu on siis tässäkin mielessä lisääntynyt.

Perussuomalaisten vasta-ase ovat sen kellokkaat, väittelykykyiset, poliittista lahjakkuutta osoittaneet persoonallisuudet. Soinin leveän selän takana on yllättävää syvyyttä. Tosin vastakkaisia ”voimiakin” on: missään muussa puolueessa ei ole niin riskipitoista joukkoa kuin perussuomalaisissa. Puoluejohto on omaksut heitä kohtaan selkeästi toruvan, mutta peitellysti tai avoimesti sivutukea antavan roolin ryhtymällä vastahyökkäykseen mediaa ja sen kuviteltuja tai todellisia poliitikkorenkejä vastaan.

Yksi hyvinkin odotusten vastainen päämäärä vasemmistolla voisi olla, nimittäin vanhan valtionhoitajapuolueen tarjoama vakaa vaihtoehto nykyiselle hullabaloolle. Senkin aika saattaa tulla, mutta ei ole nyt välittömässä näköpiirissä. Demarit yrittävätkin nyt ”suurta kompromissia” vaihtoehtona hallituksen laajennetulle tupolle eli yhteiskuntasopimukselle.

Poliittisen keskustan asema kannatusmarkkinoilla tuntuu juuri nyt vaikuttavalta. Kuherruskuukaudet äänestäjien kanssa tuntuvat jatkuvan. Selvästi kansalaiset tuntuvat luottavan puolueen kykyyn luotsata maata. Vaaleja varten on kertynyt myös ”kannatusreserviä”, josta voidaan tulevissa vaaleissa vuolla osa pois hallitusvastuusta johtuen ilman, että valta-asema pahasti järkkyy. Toisaalta kannatusheilahdukset ovat olleet todella suuria lyhyelläkin aikavälillä. Kuka muistaa keskustan kannatuksen käväisyn 13 prosentissa?

Poliittinen kenttä muovautuu parhaillaan arvojen ja ideologioiden nelikentän kautta. Kaksiulotteinen nelikenttä ei kuitenkaan riitä kuvaamaan tilannetta, vaan tarvitaan tilannekuvaa syventävää kolmiulotteista näkymää. Sen kuvaaminen ei ole ihan helppoa.

Mistä tuo ”syvyys” muodostuu? Osittain kysymys on historiallisesta (historia-nykyisyys-tulevaisuus) ulottuvuudesta. Olemme arvo- ja ideologianelikentässä liikkeessä koko ajan johonkin suuntaan, jota on tässä ja nyt vaikea arvioida. Osittain globaali kehitys on heiluttamassa arvopohjaamme. Esimerkiksi nyt nousussa oleva nationalismi vaikuttaa arvo- ja ideologiapohjaamme puoluekentässä.

Perussuomalaiset saavuttivat edun poliittisessa taistelussa, kun huomioivat ensimmäisinä maahanmuuttokysymysten kansalaisissa herättäneen kritiikin. Muut puolueet mitätöivät ongelman tai käyttäytyivät eurooppalaisen mallioppilaan tavoin.

Syväulottuvuus näkyy myös kansakunnan eheyttä arvioitaessa. Suomen ongelmana ei ole talouden syöksykierre, kuten eräät ”asiantuntijat” ja media väittävät, vaan pikemminkin kysymys on siltä korkealta tasolta lipeämisestä, missä olemme aiemmin olleet. Suomen ”ongelmana” on kansainvälisissä tutkimuksissa aiemmin saavutettu eheys (”maailman ehein valtio”, Eurostatin tutkimusten mukaan Suomen 16-24 vuotiaat ovat EU:n vähiten syrjäytyneitä ja toiseksi tyytyväisimpiä elämäänsä), joka vasta nyt on muuttumassa säröisemmäksi.

tiistai 18. elokuuta 2015

Demokratian kyvyttömyydestä

Risto Harisalo ja Jaakko Pitkänen antavat kansanvallalle oikein isän kädestä Kanava-lehden 5/2015 artikkelissaan ”Miksi demokratia on osaamatonta ja tuloksetonta?” Kirjoittajat ovat tärkeällä asialla, sillä demokratian toimivuus on viime vuosien kehityksen seurauksena asetettu monestikin kyseenalaiseksi. Olen itsekin pohtinut näitä kysymyksiä useissa blogikirjoituksissani. Kirjoittajat vihjaavat vaihtoehtoisena järjestelmänä ”valistuneeseen diktatuuriin”, joka on monen muunkin mielestä kiehtova vaihtoehto. Harisalo ja Pitkänen kuitenkin kieltävät pyrkivänsä löytämään ratkaisua demokratian ongelmiin, he vain pohtivat nykyisten kansanvallan ongelmien syitä.

Kirjoittajat viittaavat Suomen ongelmien lisäksi demokratian toimimattomuuteen esimerkiksi Yhdysvalloissa. Myös esimerkiksi Ruotsissa ja Englannissa poliittinen maisema on muuttunut ja uudet asetelmat muuttavat vanhoja rakenteita. Mutta onko tässä kysymys demokratian toimimattomuudesta? Eikö kysymys ole siitä, että demokraattinen järjestelmä reagoi yhteiskunnallisen muutokseen? Esimerkiksi Suomessa poliittisen asetelman muutos näkyy hallituskokoonpanossa.

Asetun seuraavassa Kanava-lehden artikkelin kriitikoksi. Tarkastelen asiaa kirjoittajien valitsemien teemojen pohjalta, niitä arvioiden.

Harisalon ja Pitkäsen kirjoituksen rivien välistä heijastuu pyrkimys nähdä asiantuntijavalta kansanvaltaista päätöksentekoa tehokkaampana. Kieltämättä viime vuosien poliittinen kalabaliikki tuo mieleen poliitikkojen asiahallinnan puutteet. Mielestäni tässä on kuitenkin kysymys erityisesti virkamiesjärjestelmän ja poliittisen järjestelmän sekoittumisesta. Valmistelukoneisto ja poliittinen päätöksentekokoneisto eivät ole olleet keskenään synkronissa, on menty ”toisen tontille”. Kun on ajauduttu vaikeuksiin, ei ole ketään, joka löisi nyrkin pöytään. Tältä osin järjestelmäkritiikki on paikallaan, poliitikkojen ei pitäisi sotkeutua asioiden valmisteluun.

Harisalo & kni puhuvat eräänlaisesta hyvinvointiyhteiskuntasyndroomasta, jossa meillä – kuten monissa muissakin kehittyneissä länsimaissa – ollaan kulttuurisesti hyvin sitoutuneita kymmenien vuosien aikana luotuun järjestelmään. Kirjoittajat kytkevät hyvinvointivaltion ihmiset suureen luottamukseen valtiovaltaa ja epäilyyn markkinataloutta kohtaan. On vaikeaa oppia pois hyvinvointiyhteiskunnan syvärakenteista, vaikka itse järjestelmä on ajautunut rahoitusongelmiin. Tekstin taustalta häämöttää hyvin oikeistohenkinen näkemys. Vastaavasti syvästi korruptoituneiden maiden on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta hylätä korruptiokulttuuria. Pitkällä aikavälillä hyvinvointivaltio on ollut hyvä sijoitus, mutta on totta, että murrokseen reagoiminen on ollut hidasta.

Kirjoittajat haluavat painottaa demokraattisen järjestelmän ”alkuperäistä tarkoitusta”, jonka mukaan kansalaisille taataan yhtäläinen kohtelu ja kansalaisten aktiivinen poliittinen osallistuminen on keino edistää sitä. Nyt tästä on kirjoittajien mielestä luovuttu ja poliittiset puolueet ovat ryhtyneet tarjoamaan kansalaisille erilaisia etuja. Varmaan tällainen demokratiamuunnos on tapahtunutkin, mutta onko todellista vaihtoehtoa olemassa? Kirjoitin blogikirjoituksen natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunnasta. Myös natsidiktatuuri osti kansalaisten suosion järjestämällä heille teitä, yhteiskunnan varoilla tarjottavia lomia ja perhepoliittisia toimia. Harva on selvillä, että natsi-Saksa oli lähes konkurssin partaalla 1938-39 hyvinvointipalvelujen ja aseiden kilpavarustelun johdosta. Neuvostoliitto oli kilvassa aktiivisesti mukana: viisipäiväinen työviikko tuli itäisessä naapurissa ensimmäisen kerran voimaan jo 1930-luvulla.

Kirjoittajat hakevat ilmeisesti sellaista poliittisen järjestelmän ideaalia, jota ei ole vielä keksitty. Ja kyynikko voisi lisätä, että tätä ideaalia ei koskaan saavutetakaan. Kansalaisten tarpeiden tyydytys lienee välttämätön, olipa kysymys mistä järjestelmästä tahansa. Parhaiten selviää se, joka pystyy maltillisesti tyydyttämään kansalaisten palvelutarpeet. Kysymys on pitkäkestoisesta taitolajista. Kuinka monella valtiolla on ollut mahdollisuus - ilman sodan keskeyttämistä - harjoitella näitä asioita vuosikymmeniä?

Demokratia saattaa olla sittenkin paras järjestelmä toteuttamaan näitä tavoitteita.

Poliittiset puolueet ovat Harisalon & Pitkäsen erityisenä huolena. Niillä on tavoitteena itsekkäät edut, ei kansakunnan etu, kuuluu väittämä. Monipuoluejärjestelmässä asiat ratkaistaan poliittisella kaupankäynnillä, jossa reiluudelle ei kirjoittajien mielestä löydy sijaa: ”Kaupankäynti politiikassa eroaa kaupankäynnistä markkinoilla, missä molemmat osapuolet hyötyvät kaupasta”. Uskovatkohan he itsekkään tähän. Poliittisesta järjestelmästä annetaan aivan liian huono kuva, vaikka kritiikkiin on aihetta – usein paljonkin.

Kirjoittajat moittivat sekä kansalaisia, että lainsäätäjiä liian vähäisestä tietomäärästä. Keskimäärin näin varmaan onkin. Kuitenkin lukuisia ongelmia pohtivat kansakunnan parhaat aivot. Silti päätöksenteko on vaikeaa, enkä oikein usko, että se johtuu, siitä että jossain on ”oikea vapauttava päätös”. Oikeita päätöksiä on nyt haettu Suomen talouteen monen hallituksen ja ison virkamieskoneiston voimin. Päätösten osumatarkkuus on aina epätarkka, suurpiirteinen ja joillekin epäoikeudenmukainen. Nykydemokratia ei kirjoittajien mielestä ruoki vastuuntuntoa, vaan ohjaa moraalikatoon. Liian usein katsotaan, että valtio kantaa vastuun. Voisin olla joissakin tapauksissa samaa mieltä, mutta kategorisena väite on liioiteltu.

Universaaliset palvelut eivät näytä miellyttävän kirjoittajia: ”Kun kaikkia yritetään auttaa, tuskin ketään kyetään auttamaan vaikuttavasti. Vaikka selektiiviseen apuun liittyy monia vaikeasti ratkaistavia ongelmia, on silti kysyttävä voitaisiinko sen avulla auttaa tehokkaammin avun tarpeessa olevia”. Jälleen onnettoman pessimistinen suhtautuminen demokraattisen päätöksenteon kykyyn. Olen itse universaalien palvelujen kannalla. Kyllä sen verran realismia on hyväksyttävä, että ymmärretään, että heikompien avustaminen loppuu, jos maksava keskiluokka ei saa myös itselleen etuja. Selektiivisyys johtaa suureen byrokratiaan ja suuriin kustannuksiin. Enkä oikein usko oikeudenmukaisuudenkaan toteutumiseen. Voi olla, että ict-ratkaisujen kehittyessä saatetaan joskus pystyä räätälöimään sosiaaliturvaa nykyistä paremmin (yksilöidymmin).

Mikä on ministeriöiden rooli demokratian ”alennustilassa”? Ongelma on Harisalon & knin mielestä siinä, että ministeriöiden toiminnallinen filosofia perustuu kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseen. Tästä he päättelevät, että ihmisten toiminta on enemmän ylhäältä ohjattua, kuin että ihmiset ohjaisivat päätöksentekoa vaatimuksineen alhaalta käsin. Mielenkiintoinen näkemys. Voihan todellakin olla, että kunnianhimoiset ministerit tai ministeriön johtavat viranhaltijat haluavat meriitikseen historiaan jääviä lakihankkeita.

Lopputulema saattaa kuitenkin olla torso: ministeriöillä ei ole resursseja hoitaa koko ajan laajentuvasta lainsäädännöstä seuraavia haasteita ja näin kansanvaltainen järjestelmä kärsii.

Vielä yhdeksi demokratian rapauttajaksi Harisalo ja Pitkänen näkevät tasa-arvoideologiaa edistävän lainsäädännön, koska ”ihmisten väliset luonnolliset erot tulkitaan tasa-arvon rikkomuksiksi ja ne korjataan tavoitteellisella lainsäädännöllä”. Tämän ajatuksen mukaan tasa-arvon tavoittelu lainsäädännöllä ”heikentää sitä perustaa, josta sen uudistuminen ja kehitys riippuvat”. Aika erikoinen näkökulma. Tähän saakka esimerkiksi peruskoululainsäädännön on katsottu edistäneen positiivisessa mielessä tasa-arvoa, sillä se mahdollistaa hyvät eväät jatkokoulutukselle kattavasti koko ikäluokalle. Suomen kaltainen pieni valtio tarvitsee jokaisen nuoren ja lapsen ja kouluttaa siksi tasa-arvon hengessä kaikki niin pitkälle kuin nämä itse haluavat.

Harisalon ja Pitkäsen kirjoitus kyseenalaistaa nykydemokratian ja haastaa parantamaan monia itsestään selvinä pidettyjä totuuksia järjestelmässämme. Muutoksen suunnasta olen kuitenkin heidän kanssaan useimmissa tapauksissa eri mieltä.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Presidentti palautti suhteellisuudentajun turvallisuuskeskusteluun

Tämä on 800. blogikirjoitukseni

Ahvenanmaan vierailun yhteydessä presidentti Niinistö otti kantaa turvallisuuspoliittiseen keskusteluun tavalla, joka ansaitsee kiitokset. Iltalehden haastattelussa (13.8. 2015 -lehti) Niinistö toteaa, että ”se , että spekuloidaan erilaisilla uhkakuvilla on minusta jossain määrin huolestuttavaa”. Niinistö viittasi julkisuudessa milloin kenenkin taholta tulleisiin arveluihin, mitä Venäjä suunnittelee Suomen pään menoksi. : ”jokainen meistä keksii minkälaisen uhkakuvan tahansa, mutta jos siitä tulee jokapäiväistä, niin vaarana on, että alamme suhtautua mahdottomina pidettyihin asioihin…. arkipäiväisesti”. Erittäin osuvasti sanottu.

Juuri näin on käynyt. Lehdet tietenkin myyvät uutisiaan, missä lainataan ”asiantuntijatahoja”, jotka ovat päästäneet eetteriin spekulaation milloin mistäkin uhkakuvasta. Ns. asiantuntijatahot kilpailevat siitä, kuka osaa esittää maailmanrauhan kannalta synkimmän arvion. Täytyyhän niiden osoittaa olevansa tarpeellisia! Olen lukuisissa blogikirjoituksissa puuttunut tähän tavallisen kansalaisen pelotteluun ja toisaalta tarkoitushakuiseen taktikointiin, jolla pyritään lisäämään kiinnostusta sotilaallista liittoutumista kohtaan.

Mielestäni Sauli Niinistä heitti myös selvän piikin toisen Niinistön, puolustusministeri Jussi Niinistön suuntaan, kun tämä taannoin spekuloi pienten vihreiden miesten hyökkäyksellä Ahvenanmaalle. Todella vastenmielistä puhetta puolustusministerin suusta (blogikirjoitukseni ”Jussi Niinistö, vihreät miehet ja Nato-keskustelu”, 31.7.2015).

Se, mikä armeijan esikuntatyössä on itsestään selvää – siis erilaisten puolustus-, hyökkäys- ja vastahyökkäysstrategioiden pohdinta – ei tarkoita sitä, että ”avoimuuden nimissä” päästellään suusta julkisuuteen isoja ja pieniä sammakoita. On aiheellista kysyä, mihin tällä pyritään, onko kysymys harkitsemattomuudesta vai onko taustalla jokin erityinen tarkoitusperä?

Entä tiedotusvälineet? Tarkoitus on paitsi myydä mediaa niin myös herättää pelkotiloja ja suoranaista paniikkia, jotta liittoutumattomuudesta päästäisiin eroon. Tällainen puhe on mielestäni edesvastuutonta.

Presidentti oli harvinaisen oikeassa, kun hän totesi, että ”minä pitäisin sotakuvat aika lailla kaukana arkipäivän keskusteluista”. Presidentti suhtautui varsin viileästi intoiluun Ahvenanmaan poikkeuksellisesta varustamisesta hyökkäyksen varalta. Hän halusi mielestäni sanoa, että Suomi puolustaa kaikkia valtakunnan osa-alueita.

Kommenttipuheenvuorossaan Iltalehden toimittaja Olli Waris ihmetteli, että väitetyistä Ahvenanmaata koskevista uhkakuvista ei voitaisi puhua. Ei kukaan kiellä puhumasta, mutta kun lainaillaan kritiikittömästi jotain ulkomaista tahoa juhlallisesti luottaen tahon ainutlaatuiseen laatuinformaatioon, mennään saastuneen virran mukana. Miksi antaudutaan niin helposti näiden ulkomaisten ”erikoistutkijoiden” (lue: erikoisarvailijoiden) edessä? On mukava leikitellä ajatuksella suurimittaisesta konfliktista mahdollisesti odottaen, että jonain päivänä voisi sanoa: mitä minä sanoin!

Presidentti viittasi myös erääseen oleelliseen piirteeseen käydyssä poliittisessa ”keskustelussa”, nimittäin äärimmäiseen omaan napaan tuijottamiseen. Koko maailman huomio näyttää nettikirjoittelun perusteella olevan kiinnittynyt Suomeen. Liitettynä turvallisuuspoliittiseen keskusteluun tämä tarkoittaa, ettei ole ajatustakaan esimerkiksi laajasta avainvaltioiden pohjoista pallonpuoliskoa koskevasta suurstrategiasta, jonka yksi tavallinen nappula Suomi on.

Presidentin mielestä turvallisuuspoliittinen keskustelu käy ylikierroksilla. Juuri näin. Kaikki huomio pitäisi kiinnittää olemassa olevien vastakkainasettelujen purkamiseen ilman sensaatiotarkoituksia. Parempi olisi, jos neuvotteluja käytäisiin taustalla (varmaan käydäänkin), jotta irtopisteiden keräämisestä julkisuuskilpailulla vältyttäisiin.

perjantai 14. elokuuta 2015

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa?

Timo Soini on kehittänyt oivan tavan kerätä kannatusta puolueelleen. Puolueessa on passiivista maahanmuuton vastusta, jolla kannalla on otaksumani mukaan enemmistö puolueen kannattajista. Liberaalimmat hallituskumppanit näyttävät olevan tyytyväisiä, kunhan vastustus ei ole aktiivista. Samaan aikaan puolueen kolmanneksi varapuheenjohtajaksi valittu Sebastian Tynkkynen vastustaa aktiivisesti monikulttuurisuuspolitiikkaa. Hän edustaa ”kentän ääntä”. Tällä yhdistelmällä voidaan siis pärjätä. Riittää kun avataan ”vastustuskanava”, jota kautta paineet saadaan puhkuttua ulos. Näin puolue pysyy hallituksessa, vaikka suuri osa sen kannattajista käytännössä vastustaa hallitusohjelmaa. Puolueella on ikään kuin ulkosuhteet ja sisäsuhteet, jotka pidetään erillään toisistaan.

Suomalaisten poliitikkojen esittämät äkkiväärät mielipiteet ovat kesyjä verrattuna Yhdysvalloissa presidentiksi pyrkivään Donald Trumpiin, jonka retoriikka on aivan omaa luokkaansa. Fox Newsin toimittaja Megyn Kelly korvensi Trumpia hänen naisia halventavista kommenteista. Trump oli kutsunut naisia, joista hän ei pidä, ”lihaviksi sioiksi, nahjuksiksi ja inhottaviksi eläimiksi”. Vastaiskuna Trump arvosteli Kellyn verestäviä silmiä, vihjaillen tämän johtuvan kuukautisista. Normaalin kaavan mukaan tällaisen käytöksen pitäisi johtaa anteeksipyyntöön Trumpin taholta. Sen sijaan Trump ilmoitti, että toimittajan pitäisi pyytää häneltä anteeksi ärsyttävinä pitämiään kysymyksiä.

Väärinkäsitysten välttämiseksi Foxin toimitusjohtaja ilmoitti, että tukea löytyy Trumpille jatkossakin!

Toki Trumpilla on vanhojakin keinoja käytössään. Suurella äänellä hän ilmoittaa palauttavansa Amerikan suuruuden, joka ilmeisesti on kadonnut jonnekin mystisesti. Tätä puhki kulunutta retoriikkaa kannattaa tietenkin aina kokeilla, vaikka mikään ei kuitenkaan muutu. Trump haluaa olla voittajien puolella, ja ne, jotka eivät voita (ja heitä on paljon) saavat luvan kuvitella olevansa menestyjiä.

Olemme siis saaneet uuden kierroksen poliittisen syyttelypeliin: odotettu anteeksipyyntö vaihtuu karkeaksi vastasyytökseksi ja kansa (osa siitä) riemuitsee. Pitäisikö kansa vaihtaa? No, Trumpin kannatus on republikaanien keskuudessa 24 prosenttia tällä hetkellä. Jos republikaanien kokonaiskannatus on kaavamaisesti laskien 50 prosenttia amerikkalaisista, niin koko kansaan suhteutettuna Trumpin takana voisi olla reilut 10 prosenttia amerikkalaisista.

Suomessa äärilaidan poliitikot ovat pyytäneet anteeksi toilailujaan. Meillä on vielä näkemättä, että joku ei anna tuumaakaan periksi kohulausunnostaan.

Joka tapauksessa poliittinen keskustelukulttuuri on saanut uusia muotoja: ollaan entistä räivempiä. Melkein mikä tahansa kömmähdys tai provokaatio selvitetään supliikilla. Epäilen, että osa vanhan tyylin poliitikoista saa mahanpuruja uudesta tyylistä, jossa ”millään ei ole mitään väliä”. Kuitenkin luotetaan ilmeisesti siihen, että järki lopulta voittaa.

Trumpin kaltainen hahmo saattaa muuttaa tyyliä (johon en kyllä jaksa uskoa) ja ruveta alkuhuomion jälkeen puhumaan ”järkeviä” avustajiensa ohjeiden mukaan. Tällä menolla päästään johonkin saakka presidenttikamppailussa.

Länsimaissa kärsitään kovasta vuosikymmeniä jatkuneen nousuhumalan jälkeisestä krapulasta. Osa taloudellisesta menestyksestä, joka saatiin vuosikymmenien aikana - sotien jälkeen - on pyyhkiytynyt pois. Ajatellaan vaikka keskiluokkaa, josta olen niin monta kertaa kirjoittanut; sen asemassa on tapahtunut ratkaisevaa heikkenemistä, joka on realisoitunut USA:ssa suoraan palkkoihin. Takaiskujen syyksi Trump ja hänen kannattajansa pistävät maahanmuuttajat, Kiinan, Meksikon jne. Vastaava populistinen, oikeistolainen liike on suosiossa laajalti ympäri länsimaita.

Suomessa on voimassa sama ilmiö, mutta palkkojen ei anneta jähmettyä amerikkalaisen tapaan (USA:ssa keskivertopalkat ovat vuosikymmeniä polkeneet paikallaan). Työn puute ilmenee Suomessa työttömien määrän nopeahkona kasvuna. Yhtä kaikki kansalaisten protesti on ilmeinen kummassakin maassa. Ongelmaa on pyritty ratkaisemaan helppohintaisella populismilla, mm. maahanmuuttajia yksioikoisesti syyllistämällä, mutta taustalla ovat isot ongelmat elintason laskuineen.

Hesarin Laura Saarikoski puhui politiikan stand up -koomikoista. Olemme siis päätyneet vaiheeseen, jossa populistipoliitikon täytyisi menestyäkseen olla BB-menestyjä tai Late Night -showisäntä. Seurauksena osa äänestäjistä ottaa sinut vakavasti – ainakin aluksi.

Yhdysvalloissa Kochin miljardööriveljekset ovat poliittisen lobbauksen kauhuesimerkki. Heidän rahoillaan – tietenkin vastapalveluksia vastaan – monet menevät senaattiin ja joku ehkä presidentiksikin. Nyt meillä on miljardööri Trump, joka pilkkaa Kochin veljeksiä heidän tavastaan manipuloida poliittista markkinaa. Itse hän on tietenkin moisen yläpuolella ja maksaa omilla taskurahoillaan kampanjansa.

Pikku hiljaa alkaa vaatia vahvaa uskoa, että lahjomaton asiakeskeinen poliitikko menestyy toreilla ja turuilla. Politiikan hyvät tavat täytyy ilmeisesti määritellä väljemmin. Nykyisiä pitää laajentaa räväkämpään suuntaan.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Hyvä paha Yle

Kun katselee, miten Ylen toiminnassa määritetään ”julkisen palvelun ohjelmatoiminnan” sisältö tulee mieleen, että siellä on lähes kaikki mahdollinen palvelutarjonta, mitä televisiolta voidaan odottaa. Onko tässä jotain ongelmallista? Viittaan tällä Yleä arvostelevien tahojen kritiikkiin, jonka mukaan Yle syö muiden medioiden yleisöjä ohjelmistonsa keveimmällä osalla. Haasteet eivät liity itse ohjelmatoiminnan luetteloon, vaan siihen, miten käytännössä (ohjelmatasolla) tavoitteisiin pyritään.

Pannaanpa tähän kaiken uhallakin koko luettelo:

”Julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti:

1) tukea kansanvaltaa ja jokaisen osallistumismahdollisuuksia tarjoamalla monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja sekä vuorovaikutusmahdollisuuksia;

2) tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä;

3) ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat, tarjota mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen, painottaa lapsille suunnattuja ohjelmistoja sekä tarjota hartausohjelmia;

4) kohdella ohjelmatoiminnassa yhtäläisin perustein suomen- ja ruotsinkielistä väestöä, tuottaa palveluja saamen, romanin ja viittomakielellä sekä soveltuvin osin myös maan muiden kieliryhmien kielellä;

5) tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta sekä huolehtia ohjelmatarjonnasta myös vähemmistö- ja erityisryhmille;

6) edistää kulttuurien vuorovaikutusta ja ylläpitää ulkomaille suunnattua ohjelmatarjontaa;

7) välittää asetuksella tarkemmin säädettäviä viranomaistiedotuksia ja varautua televisio- ja radiotoiminnan hoitamiseen poikkeusoloissa.”

Voiko tavallinen TV:n katselija enempää toivoa? Kyllä voi, jos kysytään Olli Immoselta ja hänen hengenheimolaisiltaan. On selvää, että Yle odottaa itseltään nimenomaan laadukasta viihdetuotantoa. Kohdassa 2 todetaan, että Ylen tulee ”tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä”. Sen siis ei pitäisi tyytyä saippuasarjoihin maksullisten ym. kanavien tapaan, vaan löytää oma korkeatasoinen linjansa. Tästä onkin syytä käydä analyyttistä keskustelua.

Kuitenkin esitän tässä vanhan kantani uudelleen: Yle ei voi väistyä syrjään taistelusta katsojien suosiosta, karrikoiden sanottuna ”virallisten tiedotteiden tuottajaksi” (kohta 7). Näistä eivät kansalaiset kauaa maksa Yle-veroa.

Aivan kuin eri planeetalta on perussuomalaisten Olli Immosen arvostelu, kun hän arvelee, että ”Ylen palveluksessa ei nimenomaan nykyisen Yleisradiota koskevan lainsäädännön vuoksi voi esiintyä lainkaan kansallismielisiä ja konservatiivisia toimittajia?”. Immonen ”henkilöi” Ylen ohjelmatoiminnan idean, kun hänen pitäisi keskittyä itse ohjelmatoiminnan erittelyyn ja kritisoida sitä (halutessaan ja haluaahan hän!) ohjelmavalintojen ja sisältöjen näkökulmasta. Tämä lähestymistapa myös mahdollistaisi erittelevän vastakritiikin.

Immonen tarttuu tietenkin Ylen ohjelmatoiminnan monikulttuurisuutta koskevaan kohtaan, josta todetaan varsin neutraalisti, että julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee ”tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta sekä huolehtia ohjelmatarjonnasta myös vähemmistö- ja erityisryhmille” (kohta 5). Lause on suuren kokonaisuuden pieni osa, eikä sitä (tai osaa siitä) kannata irrottaa poliittisten iskulauseiden välikappaleeksi.

Ylen hallintoneuvoston puheenjohtaja Kimmo Kivelä - Immosen puoluetoveri - torjuu Immosen kritiikin perusteettomana. Aivan oikein hän pitää huonona asiana, jos puolueet rupeavat ajamaan omia ohjelmasisältöjä Ylen ohjelmatuotantoon. Vielä vähän aikaa sitten ei voinut odottaa, että Immosen nyt esittämiä ehdotuksia kailotetaan julkisuuteen. Keskustelu on taantunut populistiseksi aivan viime vuosina.

Me saatamme naureskella (tai suhtautua inholla) Venäjän mediailmapiirille, mutta olemmeko lopulta kaukana siitä, jos Immosen ehdotusten kaltaiset asiat menisivät läpi?

Immonen ehkä tiedostamattaan tavoittelee ”kumousta”, jossa yksi oleellisimmista päämääristä on omien ajatusten saaminen läpi radion ja TV:n ohjelmapolitiikkaan. TV on vanginnut keskiluokan mielenkiinnon ja tämä mahtavan joukon tukea kannattaa tavoitella. Immonen projisoi Ylen katsojiksi tätä instituutiota katsovat, mutta sitä vieroksuvat tavalliset ihmiset. Kansa ei saa, mitä kansa haluaa, ja mistä se maksaa erillisveroa!

Poliittisessa populismissa on jo onnistuttu osittain valtaamaan yksi keskiluokan linnakkeista eli porvarillistunut työväki demareilta. Kiusankappaleina ovat edelleen vihervasemmisto ja elitistiseksi koettu, suojeltu ruotsinkielinen vähemmistö, joihin kohdistetaan mitä luotaantyöntävin arvostelu. Juuri näitä piirejä Yle edustaa!

Mutta onko TV muutettavissa konservatiiviseksi, kansallismieliseksi näköradioksi edes teoriassa? On totta, että kaupallinen TV on murtanut Ylen monopolin katsojien suosiossa, sen näkee vaikkapa kahden miljoonan katsojan yleisöjen vaihtumisesta alle miljoonan katsojan yleisöihin aivan suosituimpien ohjelmien kategoriassa. Niin on tapahtunut muuallakin läntisessä maailmassa. Ylen valtaaminen ei kuitenkaan onnistu hevillä, enkä itse usko siihen lainkaan. Se on toistaiseksi pystynyt välttämään kaikkein heppoisimman viihteen.

Yle on siis kahden tulen välissä. Jotkut kritisoivat sitä siitä, että se kilpailee kaupallisen median kanssa samoista yleisöistä ja toisaalta immoslaiset kritisoivat siitä, ettei sen ohjelma ole riittävän kotikutoinen, kansallismielinen ja ”vieraita vaikutteita” kritisoiva.

Taistelussa Ylestä on pitkälti kysymys poliittisesta kamppailusta ja sen keskiössä on keskiluokka. Keskusta, kokoomus ja sdp muodostavat vanhan perustan, jonka laajoille reuna-alueille on muodostumassa vasemmalle laajeneva vihervasemmisto ja toiselle puolelle kansallismielinen, konservatiivinen oikeisto.

Tänä päivänä on paljon ihmisiä jotka ovat pettyneet hyvinvoinnin odotuksessaan. Heihin voi yrittää vedota – vaikkapa TV:n kautta - yhdistelmällä, joka koostuu stand up-viihteestä, menneiden märehtimisestä ja tulevien murehtimisesta sekä katteettomista lupauksista ja lukemattomista takinkäännöistä.

Jos kysymys olisi pelkästä Immosesta, ei tätä tarvitsisi ottaa vakavasti, mutta kun näen ”immosen” ilmiönä, jolle löytyy kyllä netissä kannatusta. Immonen pyrkii yksinkertaistetuilla heitoillaan käynnistämään asemiaan menettävän keskiluokan TV-kapinan. Purnaavalle ja ”nykyiseen menoon” kriittisesti suhtautuvalle väestönosalle pyritään avaamaan purkautumisväylä.

Ylestä on taitettu peistä niin kauan kuin muistan, mutta Ylen voima on siinä, että se on pystynyt säilyttämään laadun kohtuullisen korkeana. Muut ovat sitä kyllä tavoittaneet, mutta eivät saavuttaneet. Menetämme todella paljon liberaalin demokratian parhaita puolia, jos joku onnistuu vaurioittamaan Yleä. Vastineeksi tuelleni toivon, että Yle säilyttää neutraalin uutisoinnin, yhteiskuntakriittisyyden, korkeatasoisen viihteen ja dokumentit sekä globaalin tason urheilutapahtumat ohjelmistossaan!

maanantai 10. elokuuta 2015

Äärest ääreen - poliittinen radikalismi Suomessa

Olen käsitellyt ääriliikkeiden toimintaa ja vaikutuksia useissa blogikirjotuksissa. Enimmäkseen olen lähestynyt aihetta olemassa olevan poliittisen rakenteen näkökulmasta. Tämä tarkoittaa, että äärioikeisto on ensisijaisesti olemassa olevan poliittisen järjestelmän laajennus. Näin voi tietenkin ollakin, mutta viime aikoina on vahvistunut käsitys erillisestä äärioikeistolaisesta ilmiöstä (äärivasemmistoa käsittelen jäljempänä tässä kirjoituksessa).

Olen havaitsevinani perinteisen suomalaisen suhtautumistavan oikeistolaiseen ääri-ilmiöön: toisaalta ollaan ainakin julkisuuteen päin hieman välinpitämättömiä (vaikka yksityisesti toki esitetään voimakkaitakin mielenilmaisuja), toisaalta noudatetaan perinteistä suomalaista varovaista suhtautumista, joka helposti myös tulkitaan väärin haluttomuudeksi ottaa kantaa, kun asia ei kosketa henkilökohtaisesti. Osittain edellä mainittu suhtautuminen johtuu kansalaisten hämmennyksestä harvoin koettujen ilmiöiden edessä.

Tilanne on siltä osin muuttumassa, että meilläkin ollaan valmiita menemään kadulle entistä aktiivisemmin osoittamaan mieltä epämiellyttäviksi koettuja ilmiöitä vastaan. Itse asiassa aivan viime aikoina on lähdetty kadulle useistakin eri syistä. Onko tämä merkki uudesta herkemmästä reagointitarpeesta ja -halusta? Kokonaan oma tarinansa on netissä reagointi. Väittelyt ovat kiihkeitä ja usein alatyylisiä johtuen anonymiteetista. Tässäkin on tapahtumassa muutosta, kun ihmiset entistä rohkeammin ottavat kantaa netissä omalla nimellään.

Monet ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että väkivalta tuomitaan kyllä yleisellä tasolla, mutta ei esitetä hevillä konkreettisia ehdotuksia ongelmien poistamiseksi. Vihdoin pääministeri sanoi, että on tutkittava Suomen vastarintaliikkeen (SVL) ja vastaavien toimintaa tarkemmin ja oltava valmiit estämään niiden mielenilmaisut, ellei peräti kokonaan kieltämään niiden toiminta.

Kun kansanedustajapoliitikot ovat vetäneet matalaa profiilia (lukuun ottamatta yleisluontoista tuomitsemista), ovat poliittiset opiskelija- ja nuorisojärjestöt aktivoituneet. Aivan oikein ne ovat kiinnittäneet huomiota paitsi väkivaltaan, niin myös väkivallalla uhkailuun. Asian käsittelyn yhteydessä on käytetty käsitettä ”nollatoleranssi”.

On tärkeää, että puututaan väkivallalla uhkailuun, sillä sitä katsotaan jostakin syystä helposti läpi sormien. Määrittämisessä on syytä olla tarkkana, sillä itse pidän esimerkiksi viranomaistoiminnan ulkopuolista ”katupartointia” mahdollisena väkivallalla uhkailuna. On vedettävä selkeä raja poliisin tehtävien ja ulkopuolisten vapaaehtoisen valvonnan välille. Järjestöjen aktiivisuutta on syytä kiitellä, sillä tottumisprosessi käynnistyy helposti: vastustettavaa toimintaa pidetään ”vain” marginaaliryhmän sähläyksenä. Suomen vastarintaliikkeen avoimesti uusnatsistinen toiminta ansaitsee jyrkän reagoinnin. Suomea on pidetty turvallisena maana, ja sitä se on vieläkin, mutta muutos on alkanut vaikuttaa. Kansainväliset vaikutteet leviävät aiempaa nopeammin netin välityksellä: joka päivä on tarjolla ”mallikäyttäytymistä”.

Erityisesti kohderyhmänä ovat herkässä iässä olevat vaikutteille alttiit ryhmät.

Poliitikkojen on syytä olla erittäin huolellisia puheissaan. Luulenpa, että esimerkiksi Timo Soini näkee - syvällä sisimmässään - esittämänsä lausunnot uudessa valossa. Alun perin puheilla ei ole ollut tarkoitus aktivoida ihmisiä epätoivottavaan toimintaan. Tapaus Immonen osoittaa, kuinka rennosti heitellyt puheenvuorot maahanmuutosta ja muista kiistanalaista asioista muodostavat julkisuuteen avatun aukon, jonka kautta vähemmän harkintakykyiset ihmiset syöksyvät mielipiteineen esille.

Seurauksena on, että monet analyyttisesti maahanmuuttokriittiset ihmiset joutuvat selittelemään mielipiteitään ja aiheellisenkin kritiikin esittäminen joutuu kompromettoiduksi.

Nyt ovat olleet esillä erityisesti äärioikeistolaiset tahot. Entä anarkistit, jotka ovat nostaneet profiiliaan esimerkiksi itsenäisyyspäivän juhlien yhteydessä? En ole löytänyt tutkimusta, jossa olisi kartoitettu anarkistiryhmien ideologista jakaumaa. Yleensä anarkistit leimautuvat äärivasemmistoksi, mutta epäilen, että muitakin ryhmiä on liikkeellä. Yhteistä anarkisteille on keskittävän vallankäytön vastustaminen ja äärimmäisen yksilönvapauden vaaliminen. Nähdyissä mielenosoituksissa on vastustettu establishmenttia älyllisin perustein, mutta sorruttu toisten omaisuuden älyttömään tuhoamiseen. Näyteikkuna ikään kuin edustaa vakiintunutta yhteiskuntajärjestystä, joka on särjettävä. Edustukselliselle demokratialle ei anneta arvoa, ei myöskään valtiokoneistolle.

Anarkisteilla on enemmän äärivasempaan vivahtavia tarkoitusperiä, mutta lähestymistavat ovat niin heterogeenisiä, että anarkisteja ei voi sijoittaa ideologiakentässä oikein mitenkään, ja se on kai heidän tarkoituksenaankin. Keskusjohtoisuudesta irtisanoutuminen irrottaa anarkistit marxilaisesta katsomuksesta. Mutta onko yleensäkään aiheellista yrittää sijoittaa anarkisteja mihinkään oppirakenteeseen, kun he itse eivät halua kiinnittyä olemassa oleviin rakenteisiin. Tarkalla sihdillä toki löytyy fraktioita: ekoanarkistit, anarkoindividualistit, anarkosyndikalistit……

Anarkismi on juuri niin anarkistista kuin siitä sanotaan. Putkiaivoinen määrittelijä ajautuu nopeasti umpikujaan. On mahdotonta kieltää ”liikettä”, joka on viime kädessä äärimmäisen individualistinen, niinpä vahingontekoon syylliset on tuomittava yksilöinä. Tällainen ”liike” kerää helposti puoleensa myös siipeilijöitä, jotka aiheuttavat vahinkoa toisten nimissä.

Anarkismin historia on täynnä taistelua ylivoimaiseksi koettua väkivaltaista - vallassa olevaa - järjestelmää vastaan. Eikö anarkismille silloin löydy (usein epätoivoinen) oikeutus? Kysymys on viime kädessä tulkinnasta, kysymys voi olla epäoikeudenmukaiseksi koetun järjestelmän tuhoamispyrkimyksestä, kysymys on oikeuden omiin käsiin ottamisesta, kysymys on itsekkäistä tavoitteista…..

Demokratiassa katsotaan, että järjestelmällä on itsepuolustuksen oikeutus vallassa olevien väkivaltaista syrjäyttämistä vastaan. Järjestelmän yksittäistenkin piirteiden säilyttäminen tai kumoaminen edellyttää enemmistöä, sanokoon ”anarkisti” Björn Wahlroos mitä tahansa enemmistödiktatuurista.

Ääriainesten liikehdintä kehittyneissä länsimaissa johtuu ainakin osittain taloudellisten ja yhteiskunnallisten aikojen epävarmuudesta. Tartuntapintaa on. Demokraattisen päätöksenteon ja korkean työllisyysasteen puolesta kannattaa aina kantaa huolta. Epäkansanvaltaiselle, väkivaltaiselle tai sillä uhkaavalle toiminnalle on syytä panna piste varhaisessa vaiheessa.

lauantai 8. elokuuta 2015

Aho & Soldan & Aho ja mietteliäs hetki Akateemisessa

Helsingin keskustan Akateemisessa Kirjakaupassa on meneillään Sibelius & kuvia Suomesta -näyttely, jossa on esillä Aho & Soldanin ja Claire Ahon valokuvia ja lyhytelokuvia Sibeliuksesta sekä Helsingistä ja kaupunkilaiselämästä vuosilta 1920–1960. Onpa mukana myös kuvia minulle muistorikkaasta maatalouselinkeinosta. Näyttely tarjoaa kuvallisen perspektiivin Suomen lähihistoriaan.

En malta olla murehtimatta Akateemisen kohtaloa. Samalla kun se tarjoaa ylimmässä kerroksessa mahdollisuuden upeisiin näyttelytiloihin nyt ja jatkossa (?), on se samalla katoavaa sivistysperinnettä, sillä kirjat kolmannesta kerroksesta on pysyvästi siirretty jäljellä oleviin sinänsä runsaisiin tiloihin. Meikäläiselle tämä on kova koettelemus, sillä olen lukemattomilla Helsingin reissuilla vakiovieras Akateemisessa. On helppoa sanoa, että kehitys kehittyy, mutta minusta tuntuu, että jotain pysyvää on menetetty ennen kuin uusi uljas digitaalisuus korvaa kirjan.

Mitä sanoisin lukuharrastuksen väitetystä hiipumisesta? Lukemisen korvaa, ja on jo korvannut, lyhyet twittermäiset viestit, jolla maailmaa voi selittää instant-pohjalta. Kaikkeen löytyy vastaus tai ainakin mielipide, oikea tai väärä. Kirja on kärsivällisen ihmisen harraste tai ainakin se opettaa kärsivällisyyteen.

No, liioittelen varmaankin. Kirja ei häviä vuosikymmeniin, näin uskon. Business ei kuitenkaan suju entiseen malliin, muutoin Stockmann ei olisi tehnyt kauppoja Bonnierin kanssa. Joulumyynti ei yksin riitä.

Hyvää digitaalisessa maailmassa on uutuuskirjojen saannin helpottuminen ja valikoiman ääretön laajeneminen. Käännösohjelmien kehittyessä eksoottistenkin kielten kirjallisuus voi tulla tutuksi.

Myönnän, että vaikka ostankin paljon kirjoja, olen myös käynyt katsomassa uutuuskirjat Akateemisessa ja sitten lainannut kirjastosta.

Minusta hienointa on Akateemisen sivistykseltä tuoksuva ilmapiiri, jonka aistii jokaisella käyntikerralla. Ensin top-ten listojen läpikäynti, sitten tarjouskirjat ja sitten yläkertaan historiakirjojen pariin. Miltei joka kerta tulee tehtyä interventio jollekin vähemmän seuratulle osastolle.

::::::::::::::::::::::::

Mutta näyttelyyn……

Heikki Aho ja Björn Soldan olivat suuntautuneet myös teknisesti valokuvaukseen ja olivat uranuurtajia Suomessa. He perehtyivät erityisesti dokumenttikuvaukseen (esim. Sibelius, Helsingin kaupunki, maataloustyöt). Claire Aho (s. 1915) taas on värivalokuvauksen pioneereja Suomessa. Kolmikosta oli suurta hyötyä toisilleen sekä teknisesti että taiteellisesti.

Akateemisessa on itse asiassa näyttelykooste kuudesta erillisestä näyttelystä, joten se antaa kokonaiskuvan kolmikon töistä. Minua kiinnostaa erityisesti kuvista välittyvä ”ajan henki”. Claire Ahon kuvat 1950-luvulta ja 1960-luvulta antavat mahdollisuuden pysähtyä miettimään tuon tai tuon kuvan syntyhistoriaa ja mitä kohde miettii kuvanottohetkellä.

Eniten ihastuttavat Claire Ahon kaupunkimiljöössä otetut henkilökuvat. Kun on itsekin elänyt noita aikoja ei voi välttyä samaistumasta aikaan.

Claire Ahon äidin, Venny Brofeldtin vaikutus näkyy erityisesti Ahon asetelmatöissä. Ne ovat tavallaan kuvallisia tutkielmia tarkoin valituista aiheista.

Voin suositella Aho & Soldan & Aho näyttelyä kaikille valokuvauksesta ja arjen lähihistoriasta kiinnostuneille.

torstai 6. elokuuta 2015

Venäjä: tavoitteena vahva valtio, venäjänmaalainen isänmaallisuus ja imperiaalinen suuruus

Viime aikoina on ilmestynyt monia hyviä Venäjää käsitteleviä tietokirjoja. Toivottavasti niitä myös luetaan. ”Venäjän palatseissa ja kaduilla” (Gaudeamus, 2015) on yksi parhaista. Se tarjoaa monipuolisen näköalan Venäjän historiaan ja nykyisyyteen. Kirjan ovat toimittaneet Markku Kivinen ja Leena Vähäkylä ja asiantuntijakirjoittajia on yli 20. Käytän kirjaa tässä pontimena omille ajatuksilleni.

Itseäni kiinnosti Venäjän kehityspiirteissä erityisesti valtion, imperiumin ja näihin liittyvän nationalismin analysointi. Kuvittelen, että nämä tarkastelunäkökulmat avaavat näkymän nyky-Venäjän ymmärtämiseen. Aiheista kirjoittavat mm. Markku Kangaspuro ja Jussi Lassila.

Markku Kangaspuro tarkastelee suuren isänmaallisen sodan (1941-1945) vaikutusta Venäjän isänmaallisuuden ilmentäjänä. Kuvaavaa on, että Stalinin maine suuren isänmaallisen sodan voittajana on venäläisille merkittävämpi asia kuin hänen kiistattomasti myönnetyt hirmuteot. Vuonna 2013 Levada-keskuksen kyselyssä 49 prosenttia venäläisistä mielsi Stalinin tehneen ”enemmän hyvää kuin pahaa”. Päinvastaisella kannalla oli 32 prosenttia vastaajista.

Vladimir Putin on jatkanut sodan aikaisten saavutusten ylistämistä. Suuresta isänmaallisesta sodasta on muodostunut kultti. Hyväksyttyjen ja suosittujen henkilöhahmojen (Pietari Suuri, Stalin) tunnusomaisina piirteinä ovat toisaalta yhteiskunnan modernisointi (Stalinin teollistamisohjelma!) ja vahva johtajuus. Gorbatsov ja Jeltsin on arvoasteikossa huomattavasti alemmalla tasolla vaikka uudistivatkin yhteiskuntaa. He ovat kuitenkin Venäjän heikkouden henkilöitymiä, Jeltsin jopa johdatti kansakunnan sekasortoon. Kangaspuro toteaa: ”Menestys mitataan sen mukaan, miten johtajien toiminta on vahvistanut valtiota”. Miten tähän kehikkoon sopii Sergei Lavrovin ja Dmitri Medvedevin vuoden 2010 paikkeilla esillä pitämä ajatus uuden turvallisuusjärjestelmän luomiseksi? Tähän liittyen Medvedev tuomitsi Stalinin totalitarismin ja vakuutti Venäjän jakavan lännen arvopohjan. Nämä olivat ikään kuin vastinpari jonka avulla Venäjä pyrki luomaan turvallisuutta rajoilleen: lännen suosiota tavoiteltiin Stalin tuomitsemalla, mutta vastaavasti toivottiin lännen suostuvan Venäjän määrittämän turvallisuusvyöhykkeen tai vastaavan hyväksymiseen.

Pidän uskottavana, että Venäjä koki juuri noina aikoina asemansa epävarmana (Georgia ym.) ja pyrki vilpittömästi turvallisuusjärjestelyihin, joihin länsi ei kuitenkaan tarttunut. Olisiko tuossa ratkaisevassa kohtaa voitu välttää Ukrainan kaltainen tilanne? Mahdotonta sanoa. Pian tämän jälkeen Ukrainan tapahtumat tekivät tyhjäksi edellä esitetyt pyrkimykset. Tilanne muuttui parissa kolmessa vuodessa, kuten edellä esitetyt Levadan gallupit (2013) osoittavat. Vladimir Putinin johdolla omaksuttiin järjestyksen pidon ja suuruuden palauttamisen tavoitteet.

Uudessa tulkinnassa hyväksytään ajatus, että Venäjän nousun takana 100 vuotta sitten oli bolsevismi. Tämä on merkittävä muutos, koska vielä 1990-luvulla bolsevikkeja pidettiin lähinnä rikollisina.

Yhteenvetona voisi todeta, että nyky-Venäjän kärkitavoitteiksi koetaan vahvan valtion välttämättömyys, venäjänmaalainen isänmaallisuus ja pyrkimys imperiaaliseen suuruuteen.

Tulevaisuuden ennustaminen näistä lähtökohdista ei todellakaan ole helppoa. Yritetään kuitenkin. Selvältä näyttää, että länsimaiden demokratiaa ja yhteiskuntajärjestystä muistuttavat harjoitukset ovat toistaiseksi ohi. Venäjällä on paljon tahoja, jotka haluavat muistella kaiholla menneitä suuruuden päiviä ja pyrkiä tänä päivänä vaikuttamaan maailmanpolitiikkaan merkittävällä tavalla.

Mitä tästä seuraa?

Venäjää on vaikeaa ymmärtää ilman taustalla vaikuttavaa alemmuudentunnetta. Se kokee lännen suhtautumisen alentavana. Sillä on ikään kuin jatkuva vaikutusvaje. Tämä näkyy Venäjän mahtipontisena pyrkimyksenä ylikorostaa omaa asemaansa. Lännessä taas on sisäänrakennettuna vanha amerikkalaista alkuperää oleva ”Manifest Destiny”, kohtalonomainen tehtävä levittää oikeaksi koettua omaa maailmankuvaa globaalisti.

Tasapainotilan määrittäminen ja löytäminen idän ja lännen välillä (jos se edes on tavoitteena) on vaikeaa, koska ideologinen väärinymmärrys osapuolten välillä on vallitsevaa. Haluttomuus asettua toisen asemaan on ilmeinen.

Onko Venäjä siis ensisijaisesti imperialistinen uhka ympäristölleen? Mielestäni Venäjän päätavoitteina ovat seuraavat: 1) turvallisuus ja turvallisuusympäristön luominen rajoille (George F. Kennan 1940-luvun lopulla: ”Kreml suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne”), 2) Oman sille kuuluvan paikan hakeminen maailmanpolitiikassa, 3) Hankkia painostamalla ja suostuttelemalla pysyviä poliittisia etuja ja 4) Ääritilanteissa turvautuminen rajoitetusti rajojen siirtelyyn strategisten etujen saamiseksi.

Jos vielä vedetään yhteen Venäjän käyttäytymisen ytimessä olevat asiat, niin ne käsitykseni mukaan voisivat olla seuraavat: neuroottinen suhtautuminen maailman tapahtumiin, jonka takana on vuosisatainen turvattomuuden tunne ja toisaalta alemmuudentunne lännen ylivoimaisuutta kohtaan ja näistä seuraava oman ajattelun, kulttuurin, uskonnon ja mahtiaseman ylikorostaminen.

Venäjä ei tulkintani mukaan ole uhka maailmanrauhalle, mutta kylmäsotamainen jännityksen lietsominen saattaa johtaa idän ja lännen väliseen kostonkierteeseen. Kukaan ei voi sataprosenttisesti taata, etteikö tilanteen kiristymisestä voisi olla epämiellyttäviä seurauksia.

tiistai 4. elokuuta 2015

Suomiko sylkykuppi?

Taloussanomissa oli vastikään räväkkä otsake, ”Suomesta tuli sylkykuppi”. Tällä viitataan Suomen viime aikojen esilläoloon kansainvälisessä uutismediassa. Lisäksi lainataan erästä ulkomaista Suomen tuntijaa, joka toteaa, että ”ette ole tottuneet siihen (että olette sylkykuppina)”. Tuossa viime mainitussa on paljon perää.

Sivuutan tässä otsakoinnin yhden tarkoitusperän, nimittäin sen, että heinäkuun lopulla on kova uutispula ja jostainhan mediankin on leipänsä tienattava. Osittain siksi tällaiset otsakkeet.

Itse jutussa annetaan kuva, että Suomi on joutunut ennennäkemättömän arvostelun kohteeksi, suorastaan silmätikuksi. Kuitenkin jos muistellaan ”vanhaa hyvää” suomettumisen aikaa, niin silloinhan Suomi joutui kansainvälisen ideologisen kamppailun välikappaleeksi plus sen lisäksi oli oikeastikin suomettunut. Ei siis kannata mainostaa nykyistä olotilaa ennenkuulumattomana.

Suomea vaivaa pienen maan syndrooma. Jos ulkomaisessa mediassa on promillen verran Suomea koskevaa aineistoa niin se poimitaan täällä itseruoskinnan apuvälineeksi. Pahimmillaan käy niin, että kun Suomea käytetään poliittisen kamppailun välikappaleena, niin suomalaiset käyttävät tätä ulkomaista kamppailua välineenä omassa valtataistelussaan.

Kuulostaa hämmentävältä? Otetaan esimerkki. Talousanomien jutussa väitetään, että ”Suomen tylyttäminen vaikuttasi olevan Nobel-voittaja Paul Krugmanille tätä nykyä ajanvietettä”. Ei nyt ihan näin. Skandinavian maat ovat olleet Krugmanille lempilapsi positiivisessa mielessä. Meillä on toteutettu liberaalia demokratiaa optimaalisessa mielessä. Krugman on arvostellut ankarasti euron soveltuvuutta yhteisvaluutaksi. Heikot maat tai väliaikaisesti heikot maat eivät pysty muuttamaan valuuttansa arvoa tilanteen vaatimalla tavalla ja suuri osa Euroopan ongelmista johtuu tästä. Lisäksi Saksa-johtoinen austerity-politiikka on heikentänyt oleellisesti Etelä-Euroopan toipumisen mahdollisuuksia ja tauti on levinnyt (lievänä) Suomeen.

Krugman on turhautunut, koska hänen hienona pitämänsä skandinaavinen malli (tai tässä tapauksessa Suomen malli, koska Suomi on eurossa päinvastoin kuin Ruotsi, Norja ja Tanska) on ”pilattu” (käytän tahallani krugmanilaista tyylikeinoa) yhteisvaluutalla. Krugman ei ”tylytä” Suomea vaan euroa . Hänen myötätuntonsa on Suomen puolella. Hän on vähän samalla kannalla kuin Manuel Castells, joka sanoi, että ”olen kehunut Suomea Yhdysvalloissa, älkää pettäkö minua!” Krugmania harmittaa, kun muille esimerkiksi sopiva Suomen yhteiskuntamalli heikkenee silmissä.

Erikseen voidaan tietysti arvioida Krugmanin amerikkalaiselle debatille ominaista kielenkäyttöä. Krugmanin aikoinaan tuomitsema Olli Rehnin ”torakkapolitiikka”-sanonta johtui paljolti tästä. Sen sijaan, että Rehn loukkaantui (tai näytteli loukkaantunutta) hänen olisi pitänyt vastata samalla mitalla. Krugman olisi tykännyt siitä.

Taloussanomien jutussa lainattu ekonomisti Lars Christensen määrittää paradoksin näppärästi sanoessaan, että ”Suomi on tehnyt asiat eurooppalaisesta näkökulmasta pitkälti oikeaoppisesti, mutta silti taloudellanne menee huonosti. Se ei ole jäänyt huomaamatta”. Suomi on esimerkki, joka harmittaa monia muitakin tahoja kuin Krugmania. He haluaisivat sanoa, että ”teillä ei saa mennä huonosti!” Mallioppilaan ei saa kompuroida.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Mutta takaisin sylkykuppiteoriaan….

Arvostelun sietokykyä on myös syytä kehittää. On totta, että Suomi on ollut ajoittain negatiivisessa valossa esillä kansainvälisessä mediassa, mutta ei aina voi käyttäytyä kilteimmän oppilaan tavoin ja yrittää olla kaikille mieliksi. Suomi-neidolle on ominaista tunnollisuus ja kannamme kaikki tunnollisen ihmisen tunnusmerkit. Yritämme olla esimerkillisiä ja loukkaannumme, jos tunnollisuuttamme ei huomata tai se käsitetään väärin. Tarvitaan parkkiintunutta nahkaa ja ripaus itsekkyyttä. Muistutan, että meillä on varaa siihen: Suomi valittiin taannoin melkein 200 maan vertailussa maailman ”ehyimmäksi” (vähiten hauraaksi) maaksi. Tunnollisuudesta seuraa myös kömmähdyksiä, kuten tapahtui, kun Venäjää ei päästetty Etyj-kokoukseen. Siinä Suomi ylitti kaikki kiltteyden rajat. Kun yrittää olla oikein oikeaoppinen, niin aiheuttaa vain hallaa.

Eikö Suomi-kuvaan jää pahimmillaan säröjä näistä ulkomaisista näykkäyksistä. Tietenkin on syytä olla tiettyyn rajaan saakka varovainen, ettei saa syntipukin roolia kantaakseen. Pääsääntö lienee kuitenkin, että suurimmalla osalla kansainvälisen yhteisön jäsenistä ei ole joko mitään käsitystä Suomesta tai sitten positiivinen käsitys.

Mielestäni Suomi-kuva on melko tasapainoinen tällä hetkellä. Tilapäiset takaiskut eivät sitä himmennä. Suuri osa Suomea koskevasta uutisoinnista liittyy ulkomailla käynnissä olevaan kalabaliikkiin, johon Suomi vedetään mukaan esimerkkinä hyvästä tai pahasta. Suomi herättää harvemmin itsensä kokoista ja näköistä uutisointia.

Globaali tiedonvälitys asettaa uusia haasteita muun muassa Suomelle, koska uutinen kiertää maailman salamannopeasti netin välityksellä. On opittava reagoimaan nopeasti, mutta kuitenkin oikea-aikaisesti hälyuutisiin – tai sitten jätetään kokonaan reagoimatta.

lauantai 1. elokuuta 2015

Särö eheimmän valtion kuvassa

Valtion epäonnistumista mitataan melko yleisesti amerikkalaisen FFP:n (The Fund for Peace) Fragile States Indexillä (Hauraiden maiden indeksi). Aiemmin indeksistä käytettiin nimeä Failed States Index. ”Kärjessä” on sellaisia valtioita kuin Etelä-Sudan ja Somalia. Indeksin (2015) mukaan maailmassa on 34 haurauden ”hälytysrajan” ylittävää maata. Tässä rankingissa Suomi on sijalla 178, joka on listan viimeinen sija, olemme siis vähiten hauras maa! Kaiken lisäksi Suomen indeksi ainoana maana yltää mainemääritykseen ”Very Sustainable”! (Suomen kokonaisindeksi 18,7, kakkosena olevalla Ruotsilla 21,4). Olemme siis indeksin mukaan maailman EHEIN tai ”kestävin” valtio.

Yksi maita erottavista tekijöistä on suvaitsevaisuus. Mitä suvaitsemattomampi ilmapiiri sitä levottomampaa on. Eheys saavutetaan monien mielestä sillä tavalla, että kansakunta säilytetään samankulttuuristen ihmisten yhteisönä.

Asia voidaan kääntää myös toisinpäin eli mitä parempi erilaisuuden sietokyky on sitä kauemmas FFP-indexin kärjestä (siis pohjanoteerauksesta) jäädään. Kun ajatellaan viime päivien keskustelua monikulttuurisuudesta, jää vaikutelma, että meillä on suuriakin linjaerimielisyyksiä kansakuntamme sisällä. Kuva on varmaan vääristynyt viime aikojen tapahtumien johdosta.

Uskoisin, että kansakunnan sivistyksen taso, sen eheys mitataan juuri kyvyllä nähdä erilaisuus, mutta myös kyvyllä sulauttaa erilaiset ihmiset osaksi kansakuntakokonaisuutta. Tämä on taitolaji. Emme me ihan heikkoja ole tässä kilpailussa. Olli Immosen tapauksessa käy ilmi kuinka media on pelkistänyt kansanedustajan sanoman äärimmilleen jopa yhdeksi sanaksi, ”taistelu”. On pakko tarkastella tapahtunutta konfliktia avarammassa näkymässä: meillä on petrattavaa kaiken vieraan hyväksymisessä.

Immosen varhemmissa blogikirjoituksissa käy ilmi kuinka hänen tarkoitusperänsä on pysyvien ihanteiden ja totuuksien julistaminen esimerkiksi taiteessa. Tällä ajattelulla tuetaan näennäisesti kansakunnan EHEYTTÄ, joka on järkkynyt postmodernien aatosten saatua vallan.

Kansakunnan eheyden määrittely ei ole helppoa. Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaikus Niemi kirjoitti lehdessään 28.6.2015 (siis ennen immoskohua) eheydestä seuraavasti: ”Toisinaan se voi tarkoittaa nostalgista kaipuuta yhtenäiskulttuurin aikaan, jolloin uutisia saattoi katsoa kahdelta television pääkanavalta yhtä aikaa. Tällaisissa kuvitelmissa menneisyyden Suomi näyttäytyy eheänä ja saman mielisenä yhteisönä. Vaikka sodanjälkeinen talouskasvu mahdollisti suomalaisen hyvinvointivaltion, ei sitä rakennettu ilman syviä ristiriitoja ja toisaalta kiperiä sovitteluratkaisuja”. Juuri näin. Tämän päivän perspektiivistä mennyt aika saattaa näyttäytyä eheänä, vaikka me saimme ristiriitoja aikaiseksi ikioman kulttuurimme piirissä.

Olisiko peräti niin, että nykyristiriitojen leikkauspinnasta hioutuvat uuden eheyden timantit? Me emme pärjää ilman ulkomaista osaamista. Ainakin viime aikojen tapahtumat toimivat hyvin suvaitsevaisuuden testinä. Emme voi käytännössä valikoida keskuuteemme pelkästään työperäistä maahanmuuttoa.