Helsingin keskustan Akateemisessa Kirjakaupassa on meneillään Sibelius & kuvia Suomesta -näyttely, jossa on esillä Aho & Soldanin ja Claire Ahon valokuvia ja lyhytelokuvia Sibeliuksesta sekä Helsingistä ja kaupunkilaiselämästä vuosilta 1920–1960. Onpa mukana myös kuvia minulle muistorikkaasta maatalouselinkeinosta. Näyttely tarjoaa kuvallisen perspektiivin Suomen lähihistoriaan.
En malta olla murehtimatta Akateemisen kohtaloa. Samalla kun se tarjoaa ylimmässä kerroksessa mahdollisuuden upeisiin näyttelytiloihin nyt ja jatkossa (?), on se samalla katoavaa sivistysperinnettä, sillä kirjat kolmannesta kerroksesta on pysyvästi siirretty jäljellä oleviin sinänsä runsaisiin tiloihin. Meikäläiselle tämä on kova koettelemus, sillä olen lukemattomilla Helsingin reissuilla vakiovieras Akateemisessa. On helppoa sanoa, että kehitys kehittyy, mutta minusta tuntuu, että jotain pysyvää on menetetty ennen kuin uusi uljas digitaalisuus korvaa kirjan.
Mitä sanoisin lukuharrastuksen väitetystä hiipumisesta? Lukemisen korvaa, ja on jo korvannut, lyhyet twittermäiset viestit, jolla maailmaa voi selittää instant-pohjalta. Kaikkeen löytyy vastaus tai ainakin mielipide, oikea tai väärä. Kirja on kärsivällisen ihmisen harraste tai ainakin se opettaa kärsivällisyyteen.
No, liioittelen varmaankin. Kirja ei häviä vuosikymmeniin, näin uskon. Business ei kuitenkaan suju entiseen malliin, muutoin Stockmann ei olisi tehnyt kauppoja Bonnierin kanssa. Joulumyynti ei yksin riitä.
Hyvää digitaalisessa maailmassa on uutuuskirjojen saannin helpottuminen ja valikoiman ääretön laajeneminen. Käännösohjelmien kehittyessä eksoottistenkin kielten kirjallisuus voi tulla tutuksi.
Myönnän, että vaikka ostankin paljon kirjoja, olen myös käynyt katsomassa uutuuskirjat Akateemisessa ja sitten lainannut kirjastosta.
Minusta hienointa on Akateemisen sivistykseltä tuoksuva ilmapiiri, jonka aistii jokaisella käyntikerralla. Ensin top-ten listojen läpikäynti, sitten tarjouskirjat ja sitten yläkertaan historiakirjojen pariin. Miltei joka kerta tulee tehtyä interventio jollekin vähemmän seuratulle osastolle.
::::::::::::::::::::::::
Mutta näyttelyyn……
Heikki Aho ja Björn Soldan olivat suuntautuneet myös teknisesti valokuvaukseen ja olivat uranuurtajia Suomessa. He perehtyivät erityisesti dokumenttikuvaukseen (esim. Sibelius, Helsingin kaupunki, maataloustyöt). Claire Aho (s. 1915) taas on värivalokuvauksen pioneereja Suomessa. Kolmikosta oli suurta hyötyä toisilleen sekä teknisesti että taiteellisesti.
Akateemisessa on itse asiassa näyttelykooste kuudesta erillisestä näyttelystä, joten se antaa kokonaiskuvan kolmikon töistä. Minua kiinnostaa erityisesti kuvista välittyvä ”ajan henki”. Claire Ahon kuvat 1950-luvulta ja 1960-luvulta antavat mahdollisuuden pysähtyä miettimään tuon tai tuon kuvan syntyhistoriaa ja mitä kohde miettii kuvanottohetkellä.
Eniten ihastuttavat Claire Ahon kaupunkimiljöössä otetut henkilökuvat. Kun on itsekin elänyt noita aikoja ei voi välttyä samaistumasta aikaan.
Claire Ahon äidin, Venny Brofeldtin vaikutus näkyy erityisesti Ahon asetelmatöissä. Ne ovat tavallaan kuvallisia tutkielmia tarkoin valituista aiheista.
Voin suositella Aho & Soldan & Aho näyttelyä kaikille valokuvauksesta ja arjen lähihistoriasta kiinnostuneille.
Olen itse jo ajatsitten siirtynyt jakamistalouden piiriin,käytän näet kirjastoa,se toimii hyvin, tilaavat useimmiten toivomani. Ymmärrän kyllä sen vaikeuden, jonka aiheutan markkinamekanismille, kun en osta haluamiani teoksia.Historiallisesti se omistamisen muoto siis jakaminen on oikeastaan monetaristisen talouspolitiikan tahtomaton seuraus, näet materiaalista omistamisen ,varsinkin pienen sellaisen muodossa on tullut haltialleen riesa, ellei peräti taakka.
VastaaPoistaKun kirjahyllyyn ei sovi enää kirja, kun autotalliin ei sovi enää auto..... Silti katselin silmät kiiluen Hesarin tuoretta uutuuskirjojen luetteloa.....
VastaaPoista