Totuuden etsijät ja löytäjät

Antti Blåfield käsittelee HS:n kolumnissa ”Fasismi kasvaa tunnetilasta yhteiskunnalliseksi voimaksi” (18.8.2015) fasismin kiehtovuuden syitä. Hän viittaa Tarmo Kunnaksen fasismin eräänlaiseen perusteokseen ”Fasismin lumous” määrittäessään fasismin läpimurtoon johtavia syitä: 1) yhteiskunta näyttäytyy heikkona ja kaikin puolin korruptoituneena, 2) pelkkä yhteiskunnan väitetty mädännäisyys ei riitä, tarvitaan myös yhteiskunnallinen kriisi, 3) tarvitaan yhteinen vihollinen. Sen jälkeen hän hieman yksinkertaistaa historiaa väittämällä, että kommunismin eteneminen laukaisi fasismin. Kyllä fasismi toimi paitsi kommunismia vastaan niin myös heiveröistä liberaalia demokratiaa ja juutalaisuutta vastaan. Demokratia näyttäytyi tuolloin hyvin hauraana. Fasismin voittoa edesauttoivat vahvasti Saksassa Versaillesin kostorauha ja 1930-luvun vaihteen lama. Itse asiassa Weimarin tasavalta selvisi sotakorvausten välillisesti aiheuttamasta hyperinflaatiosta (syksy 1923) kohtuullisesti, mutta lama massatyöttömyyksineen oli sitten liikaa.

Olen arvioinut Kunnaksen kirjaa blogikirjoituksessani ”Tarmo Kunnas ja lumoava fasismi” (14.10.2013). Miksi älymystö kiinnostuu ääriliikkeistä? Olen joskus esittänyt, että alun perin fasismi ei olekaan vedonnut älymystöön, vaan ”alempiin kansankerroksiin”, mutta vasta sitten, kun sivistyneistö on pyrkinyt aatteen johtotähdeksi – huomattuaan tilaisuutensa tulleen – fasismi on legitimoinut asemansa. Läheskään aina se ei onnistunut: Jörn Donnerin isä, Kai Donner yritti älyllistää Lapuan liikkeen, mutta pettyi Kosolan ja muiden epä-älyllisyyteen.

Tuohon aikaan saattoi kuulla kansanvallan vastaisen mielipiteen, jonka mukaan ”massojen valta on osa modernia dekadenssia” (Louis-Ferninand Celine). Ei ihme, että fasistiset liikkeet saivat kannatusta. Varsinkin 1930-luvulla useissa länsimaissa heiveröisellä pohjalla ollut parlamentaarinen demokratia joutui ankarimpaan mahdolliseen testiin.

Toiselta puolelta voidaan ottaa esimerkiksi taistolainen liike Suomessa 1970-luvulla. Myös se veti puoleensa nuoria älyköitä. Muistan vaiheen hyvin, kun opiskeluni osuivat juuri noihin dogmaattisen ylipolitisoitumisen vuosiin seitsemänkymmentäluvun alussa. Opiskelukavereiden kautta olin aitiopaikalla havainnoimassa heidän ajatusmaailmaansa. Nuo matemaatikot ja kemistit halusivat aidosti – näin tulkitsen – parantaa maailmaa. Keinot eivät kuitenkaan kantaneet pitkälle. Muutoin olen sitä mieltä, että taistolaisuutta pitäisi tutkia vähän laveammin kuin pelkästään kommunistivallankumouksellisena liikkeenä.

Vastaavasti Akateeminen Karjala-Seura kiehtoi oikeistosivistyneistöä 1930-luvulla. Suomalaisen nuoren demokratian itsepuolustus oli kuitenkin kunnossa. Ei kulunut kauaa, kun AKS jakautui kahtia maltillisemman siiven ottaessa etäisyyttä liikkeen äärioikeistolaiseen osaan.

Liberaali demokratia on kovalla koetuksella tänä päivänäkin. Eliitissä on vaikutusvaltaisia skeptikoita. Björn Wahlroos yritti asettaa nykydemokratian kyseenalaiseksi kirjassaan ”Markkinat ja demokratia” väittämällä, että se edustaa enemmistön diktatuuria. Hänen keinonsa korvata demokratia liike-elämästä poimituilla malleilla ja monen äänen valtakirjalla (samalla äänestäjällä monta ääntä, vaaleissa voi äänestää joko ehdokkaan puolesta tai vastaan) ei vakuuta.

Blåfield tarkastelee älymystön suhtautumista ääriliikkeisiin kirjailija Olavi Paavolaisen avulla, joka 1930-luvulla ihastui ambivalentisti fasismiin ja 1950-luvulla sosialismiin. Ystävät näkivät Paavolaisen läpi. Matti Kurjensaari seurasi läheltä ystävänsä poliittista ja ideologista etsintää. Kurjensaari pohti samoja asioita kuin minäkin, kun hän luki Paavolaisen kirjan ”Kolmannen valtakunnan vieraana”: retkahtaako Paavolainen myös sisällöllisesti natsiaatteeseen? Lopullista totuutta ei taida löytyä, mutta rajat Paavolainen asetti: hän suhtautui kielteisesti rotuoppiin ja kansalliskiihkoon. Pinnalta katsottuna hän näyttää langenneen natsilaisuuteen, mutta mielestäni kysymys on sittenkin enemmän esteettisestä kokemuksesta. Paavolainen oli aina ollut esteetikko ja nyt hän löysi toiveidensa täyttymyksen: hurmosmaisessa ihastuksessaan hän totesi Nürnbergin puoluekokouksen näyttämöstä: ”Sininen valonheittäjätemppeli ulottui 14 kilometrin korkeuteen, stratosfääriin saakka”!

Sitten tulee ehkä oivaltavinta Kurjensaarta: ”`Kolmannen valtakunnan vieraana´ on syvimmältä innoitukseltaan oikeistolainen …... mutta en voi kuvitella, että tämä kiireesti kääntynyt epäilijä jaksaa kovin kauan seurata lyhytviiksisen mestarinsa julistusta”. Kurjensaari, joka suhtautui luotaantyöntävästi natsismiin, kiitti Paavolaista siitä, että hän antoi sitaateissaan enemmän aineksia natsivastaisuudelle kuin mikään muu informaatio: ”Paavolainen antaa tahtomattaan sellaisen kuvan Kolmannesta valtakunnasta, että siitä kääntyy inhoten pois.”

Näin siis tarkkanäköinen Kurjensaari arvioi Paavolaisen kirjaa tuoreeltaan Nykypäivä-lehdessä 15.12.1936. Kaksi älymystön edustajaa siinä kohtaa toisensa: Kurjensaari inhorealistisesti tuomitse koko fasismiaatteen ja Paavolainen huojuu elämänsä aikana monien aatevirtausten ristiaallokossa. Kyynikko voi sanoa, että ehkä hän yritti vain olla kunakin ajankohtana voittajan puolella. Minulle Paavolaisesta jää voimaan sana ”epäilijä”. Hän heittäytyi mukaan intoutuneesti, mutta ei antautunut kokonaan vietäväksi. Hätäulostie säilyi aina auki.

Demokratian vahvuus on siinä, että sen avulla voidaan harjoittaa epävarmuuden sietokykyä. Kurinalainen äärivasemmisto- tai oikeisto-oikeamielisyys viehättää selkeydellään monia (” tulisi joku ja löisi nyrkin pöytään”). Suomalainen kansanvalta on kuitenkin kestänyt: huojuttuaan ja horjuttuaan hetken suomalaiset eivät lähteneen lapualaiseen, fasistiseen kokeiluun mukaan. Blåfield toteaa, että ”suuri enemmistö suomalaista on valmis sietämään elämän epätäydellisyyttä mieluummin kuin marssimaan hurmahenkisen totuuden tahdissa”.

Demokratia on väline, joka vakiinnuttuaan sammuttaa suuret yhteiskunnalliset palot. Se ei ole kovin ripeä liikkeissään, joka harmittaa monia. Silloin, kun pitäisi ryhtyä tekoihin, se jaarittelee, riitelee ja hakee loputtomiin kompromissia. Mutta toisaalta se tuo tavallisen ihmisen näkökulman yhteiskunnallisiin kiistelyihin ja avoimiin haavoihin eikä antaudu tuulen vietäväksi niin helposti kuin mitä tapahtuu nopealiikkeisemmälle älymystölle. Kansanvalta toimiessaan tuo tervettä vakautta ja ennustettavuutta yhteiskuntapolitiikkaan.