Demokratian kyvyttömyydestä

Risto Harisalo ja Jaakko Pitkänen antavat kansanvallalle oikein isän kädestä Kanava-lehden 5/2015 artikkelissaan ”Miksi demokratia on osaamatonta ja tuloksetonta?” Kirjoittajat ovat tärkeällä asialla, sillä demokratian toimivuus on viime vuosien kehityksen seurauksena asetettu monestikin kyseenalaiseksi. Olen itsekin pohtinut näitä kysymyksiä useissa blogikirjoituksissani. Kirjoittajat vihjaavat vaihtoehtoisena järjestelmänä ”valistuneeseen diktatuuriin”, joka on monen muunkin mielestä kiehtova vaihtoehto. Harisalo ja Pitkänen kuitenkin kieltävät pyrkivänsä löytämään ratkaisua demokratian ongelmiin, he vain pohtivat nykyisten kansanvallan ongelmien syitä.

Kirjoittajat viittaavat Suomen ongelmien lisäksi demokratian toimimattomuuteen esimerkiksi Yhdysvalloissa. Myös esimerkiksi Ruotsissa ja Englannissa poliittinen maisema on muuttunut ja uudet asetelmat muuttavat vanhoja rakenteita. Mutta onko tässä kysymys demokratian toimimattomuudesta? Eikö kysymys ole siitä, että demokraattinen järjestelmä reagoi yhteiskunnallisen muutokseen? Esimerkiksi Suomessa poliittisen asetelman muutos näkyy hallituskokoonpanossa.

Asetun seuraavassa Kanava-lehden artikkelin kriitikoksi. Tarkastelen asiaa kirjoittajien valitsemien teemojen pohjalta, niitä arvioiden.

Harisalon ja Pitkäsen kirjoituksen rivien välistä heijastuu pyrkimys nähdä asiantuntijavalta kansanvaltaista päätöksentekoa tehokkaampana. Kieltämättä viime vuosien poliittinen kalabaliikki tuo mieleen poliitikkojen asiahallinnan puutteet. Mielestäni tässä on kuitenkin kysymys erityisesti virkamiesjärjestelmän ja poliittisen järjestelmän sekoittumisesta. Valmistelukoneisto ja poliittinen päätöksentekokoneisto eivät ole olleet keskenään synkronissa, on menty ”toisen tontille”. Kun on ajauduttu vaikeuksiin, ei ole ketään, joka löisi nyrkin pöytään. Tältä osin järjestelmäkritiikki on paikallaan, poliitikkojen ei pitäisi sotkeutua asioiden valmisteluun.

Harisalo & kni puhuvat eräänlaisesta hyvinvointiyhteiskuntasyndroomasta, jossa meillä – kuten monissa muissakin kehittyneissä länsimaissa – ollaan kulttuurisesti hyvin sitoutuneita kymmenien vuosien aikana luotuun järjestelmään. Kirjoittajat kytkevät hyvinvointivaltion ihmiset suureen luottamukseen valtiovaltaa ja epäilyyn markkinataloutta kohtaan. On vaikeaa oppia pois hyvinvointiyhteiskunnan syvärakenteista, vaikka itse järjestelmä on ajautunut rahoitusongelmiin. Tekstin taustalta häämöttää hyvin oikeistohenkinen näkemys. Vastaavasti syvästi korruptoituneiden maiden on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta hylätä korruptiokulttuuria. Pitkällä aikavälillä hyvinvointivaltio on ollut hyvä sijoitus, mutta on totta, että murrokseen reagoiminen on ollut hidasta.

Kirjoittajat haluavat painottaa demokraattisen järjestelmän ”alkuperäistä tarkoitusta”, jonka mukaan kansalaisille taataan yhtäläinen kohtelu ja kansalaisten aktiivinen poliittinen osallistuminen on keino edistää sitä. Nyt tästä on kirjoittajien mielestä luovuttu ja poliittiset puolueet ovat ryhtyneet tarjoamaan kansalaisille erilaisia etuja. Varmaan tällainen demokratiamuunnos on tapahtunutkin, mutta onko todellista vaihtoehtoa olemassa? Kirjoitin blogikirjoituksen natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunnasta. Myös natsidiktatuuri osti kansalaisten suosion järjestämällä heille teitä, yhteiskunnan varoilla tarjottavia lomia ja perhepoliittisia toimia. Harva on selvillä, että natsi-Saksa oli lähes konkurssin partaalla 1938-39 hyvinvointipalvelujen ja aseiden kilpavarustelun johdosta. Neuvostoliitto oli kilvassa aktiivisesti mukana: viisipäiväinen työviikko tuli itäisessä naapurissa ensimmäisen kerran voimaan jo 1930-luvulla.

Kirjoittajat hakevat ilmeisesti sellaista poliittisen järjestelmän ideaalia, jota ei ole vielä keksitty. Ja kyynikko voisi lisätä, että tätä ideaalia ei koskaan saavutetakaan. Kansalaisten tarpeiden tyydytys lienee välttämätön, olipa kysymys mistä järjestelmästä tahansa. Parhaiten selviää se, joka pystyy maltillisesti tyydyttämään kansalaisten palvelutarpeet. Kysymys on pitkäkestoisesta taitolajista. Kuinka monella valtiolla on ollut mahdollisuus - ilman sodan keskeyttämistä - harjoitella näitä asioita vuosikymmeniä?

Demokratia saattaa olla sittenkin paras järjestelmä toteuttamaan näitä tavoitteita.

Poliittiset puolueet ovat Harisalon & Pitkäsen erityisenä huolena. Niillä on tavoitteena itsekkäät edut, ei kansakunnan etu, kuuluu väittämä. Monipuoluejärjestelmässä asiat ratkaistaan poliittisella kaupankäynnillä, jossa reiluudelle ei kirjoittajien mielestä löydy sijaa: ”Kaupankäynti politiikassa eroaa kaupankäynnistä markkinoilla, missä molemmat osapuolet hyötyvät kaupasta”. Uskovatkohan he itsekkään tähän. Poliittisesta järjestelmästä annetaan aivan liian huono kuva, vaikka kritiikkiin on aihetta – usein paljonkin.

Kirjoittajat moittivat sekä kansalaisia, että lainsäätäjiä liian vähäisestä tietomäärästä. Keskimäärin näin varmaan onkin. Kuitenkin lukuisia ongelmia pohtivat kansakunnan parhaat aivot. Silti päätöksenteko on vaikeaa, enkä oikein usko, että se johtuu, siitä että jossain on ”oikea vapauttava päätös”. Oikeita päätöksiä on nyt haettu Suomen talouteen monen hallituksen ja ison virkamieskoneiston voimin. Päätösten osumatarkkuus on aina epätarkka, suurpiirteinen ja joillekin epäoikeudenmukainen. Nykydemokratia ei kirjoittajien mielestä ruoki vastuuntuntoa, vaan ohjaa moraalikatoon. Liian usein katsotaan, että valtio kantaa vastuun. Voisin olla joissakin tapauksissa samaa mieltä, mutta kategorisena väite on liioiteltu.

Universaaliset palvelut eivät näytä miellyttävän kirjoittajia: ”Kun kaikkia yritetään auttaa, tuskin ketään kyetään auttamaan vaikuttavasti. Vaikka selektiiviseen apuun liittyy monia vaikeasti ratkaistavia ongelmia, on silti kysyttävä voitaisiinko sen avulla auttaa tehokkaammin avun tarpeessa olevia”. Jälleen onnettoman pessimistinen suhtautuminen demokraattisen päätöksenteon kykyyn. Olen itse universaalien palvelujen kannalla. Kyllä sen verran realismia on hyväksyttävä, että ymmärretään, että heikompien avustaminen loppuu, jos maksava keskiluokka ei saa myös itselleen etuja. Selektiivisyys johtaa suureen byrokratiaan ja suuriin kustannuksiin. Enkä oikein usko oikeudenmukaisuudenkaan toteutumiseen. Voi olla, että ict-ratkaisujen kehittyessä saatetaan joskus pystyä räätälöimään sosiaaliturvaa nykyistä paremmin (yksilöidymmin).

Mikä on ministeriöiden rooli demokratian ”alennustilassa”? Ongelma on Harisalon & knin mielestä siinä, että ministeriöiden toiminnallinen filosofia perustuu kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseen. Tästä he päättelevät, että ihmisten toiminta on enemmän ylhäältä ohjattua, kuin että ihmiset ohjaisivat päätöksentekoa vaatimuksineen alhaalta käsin. Mielenkiintoinen näkemys. Voihan todellakin olla, että kunnianhimoiset ministerit tai ministeriön johtavat viranhaltijat haluavat meriitikseen historiaan jääviä lakihankkeita.

Lopputulema saattaa kuitenkin olla torso: ministeriöillä ei ole resursseja hoitaa koko ajan laajentuvasta lainsäädännöstä seuraavia haasteita ja näin kansanvaltainen järjestelmä kärsii.

Vielä yhdeksi demokratian rapauttajaksi Harisalo ja Pitkänen näkevät tasa-arvoideologiaa edistävän lainsäädännön, koska ”ihmisten väliset luonnolliset erot tulkitaan tasa-arvon rikkomuksiksi ja ne korjataan tavoitteellisella lainsäädännöllä”. Tämän ajatuksen mukaan tasa-arvon tavoittelu lainsäädännöllä ”heikentää sitä perustaa, josta sen uudistuminen ja kehitys riippuvat”. Aika erikoinen näkökulma. Tähän saakka esimerkiksi peruskoululainsäädännön on katsottu edistäneen positiivisessa mielessä tasa-arvoa, sillä se mahdollistaa hyvät eväät jatkokoulutukselle kattavasti koko ikäluokalle. Suomen kaltainen pieni valtio tarvitsee jokaisen nuoren ja lapsen ja kouluttaa siksi tasa-arvon hengessä kaikki niin pitkälle kuin nämä itse haluavat.

Harisalon ja Pitkäsen kirjoitus kyseenalaistaa nykydemokratian ja haastaa parantamaan monia itsestään selvinä pidettyjä totuuksia järjestelmässämme. Muutoksen suunnasta olen kuitenkin heidän kanssaan useimmissa tapauksissa eri mieltä.