Taloussanomissa oli vastikään räväkkä otsake, ”Suomesta tuli sylkykuppi”. Tällä viitataan Suomen viime aikojen esilläoloon kansainvälisessä uutismediassa. Lisäksi lainataan erästä ulkomaista Suomen tuntijaa, joka toteaa, että ”ette ole tottuneet siihen (että olette sylkykuppina)”. Tuossa viime mainitussa on paljon perää.
Sivuutan tässä otsakoinnin yhden tarkoitusperän, nimittäin sen, että heinäkuun lopulla on kova uutispula ja jostainhan mediankin on leipänsä tienattava. Osittain siksi tällaiset otsakkeet.
Itse jutussa annetaan kuva, että Suomi on joutunut ennennäkemättömän arvostelun kohteeksi, suorastaan silmätikuksi. Kuitenkin jos muistellaan ”vanhaa hyvää” suomettumisen aikaa, niin silloinhan Suomi joutui kansainvälisen ideologisen kamppailun välikappaleeksi plus sen lisäksi oli oikeastikin suomettunut. Ei siis kannata mainostaa nykyistä olotilaa ennenkuulumattomana.
Suomea vaivaa pienen maan syndrooma. Jos ulkomaisessa mediassa on promillen verran Suomea koskevaa aineistoa niin se poimitaan täällä itseruoskinnan apuvälineeksi. Pahimmillaan käy niin, että kun Suomea käytetään poliittisen kamppailun välikappaleena, niin suomalaiset käyttävät tätä ulkomaista kamppailua välineenä omassa valtataistelussaan.
Kuulostaa hämmentävältä? Otetaan esimerkki. Talousanomien jutussa väitetään, että ”Suomen tylyttäminen vaikuttasi olevan Nobel-voittaja Paul Krugmanille tätä nykyä ajanvietettä”. Ei nyt ihan näin. Skandinavian maat ovat olleet Krugmanille lempilapsi positiivisessa mielessä. Meillä on toteutettu liberaalia demokratiaa optimaalisessa mielessä. Krugman on arvostellut ankarasti euron soveltuvuutta yhteisvaluutaksi. Heikot maat tai väliaikaisesti heikot maat eivät pysty muuttamaan valuuttansa arvoa tilanteen vaatimalla tavalla ja suuri osa Euroopan ongelmista johtuu tästä. Lisäksi Saksa-johtoinen austerity-politiikka on heikentänyt oleellisesti Etelä-Euroopan toipumisen mahdollisuuksia ja tauti on levinnyt (lievänä) Suomeen.
Krugman on turhautunut, koska hänen hienona pitämänsä skandinaavinen malli (tai tässä tapauksessa Suomen malli, koska Suomi on eurossa päinvastoin kuin Ruotsi, Norja ja Tanska) on ”pilattu” (käytän tahallani krugmanilaista tyylikeinoa) yhteisvaluutalla. Krugman ei ”tylytä” Suomea vaan euroa . Hänen myötätuntonsa on Suomen puolella. Hän on vähän samalla kannalla kuin Manuel Castells, joka sanoi, että ”olen kehunut Suomea Yhdysvalloissa, älkää pettäkö minua!” Krugmania harmittaa, kun muille esimerkiksi sopiva Suomen yhteiskuntamalli heikkenee silmissä.
Erikseen voidaan tietysti arvioida Krugmanin amerikkalaiselle debatille ominaista kielenkäyttöä. Krugmanin aikoinaan tuomitsema Olli Rehnin ”torakkapolitiikka”-sanonta johtui paljolti tästä. Sen sijaan, että Rehn loukkaantui (tai näytteli loukkaantunutta) hänen olisi pitänyt vastata samalla mitalla. Krugman olisi tykännyt siitä.
Taloussanomien jutussa lainattu ekonomisti Lars Christensen määrittää paradoksin näppärästi sanoessaan, että ”Suomi on tehnyt asiat eurooppalaisesta näkökulmasta pitkälti oikeaoppisesti, mutta silti taloudellanne menee huonosti. Se ei ole jäänyt huomaamatta”. Suomi on esimerkki, joka harmittaa monia muitakin tahoja kuin Krugmania. He haluaisivat sanoa, että ”teillä ei saa mennä huonosti!” Mallioppilaan ei saa kompuroida.
::::::::::::::::::::::::::::::::
Mutta takaisin sylkykuppiteoriaan….
Arvostelun sietokykyä on myös syytä kehittää. On totta, että Suomi on ollut ajoittain negatiivisessa valossa esillä kansainvälisessä mediassa, mutta ei aina voi käyttäytyä kilteimmän oppilaan tavoin ja yrittää olla kaikille mieliksi. Suomi-neidolle on ominaista tunnollisuus ja kannamme kaikki tunnollisen ihmisen tunnusmerkit. Yritämme olla esimerkillisiä ja loukkaannumme, jos tunnollisuuttamme ei huomata tai se käsitetään väärin. Tarvitaan parkkiintunutta nahkaa ja ripaus itsekkyyttä. Muistutan, että meillä on varaa siihen: Suomi valittiin taannoin melkein 200 maan vertailussa maailman ”ehyimmäksi” (vähiten hauraaksi) maaksi. Tunnollisuudesta seuraa myös kömmähdyksiä, kuten tapahtui, kun Venäjää ei päästetty Etyj-kokoukseen. Siinä Suomi ylitti kaikki kiltteyden rajat. Kun yrittää olla oikein oikeaoppinen, niin aiheuttaa vain hallaa.
Eikö Suomi-kuvaan jää pahimmillaan säröjä näistä ulkomaisista näykkäyksistä. Tietenkin on syytä olla tiettyyn rajaan saakka varovainen, ettei saa syntipukin roolia kantaakseen. Pääsääntö lienee kuitenkin, että suurimmalla osalla kansainvälisen yhteisön jäsenistä ei ole joko mitään käsitystä Suomesta tai sitten positiivinen käsitys.
Mielestäni Suomi-kuva on melko tasapainoinen tällä hetkellä. Tilapäiset takaiskut eivät sitä himmennä. Suuri osa Suomea koskevasta uutisoinnista liittyy ulkomailla käynnissä olevaan kalabaliikkiin, johon Suomi vedetään mukaan esimerkkinä hyvästä tai pahasta. Suomi herättää harvemmin itsensä kokoista ja näköistä uutisointia.
Globaali tiedonvälitys asettaa uusia haasteita muun muassa Suomelle, koska uutinen kiertää maailman salamannopeasti netin välityksellä. On opittava reagoimaan nopeasti, mutta kuitenkin oikea-aikaisesti hälyuutisiin – tai sitten jätetään kokonaan reagoimatta.
Lueskelen parhailaan teosta maailma vuonna 50 yhdysvaltalainen tekijä puhuu siinä voimakaasti pohjoisen tulevaisuuden puolesta. Pelkästään ilmastonmuutos on jo nyt tekemässä osan väkirikaasta päiväntasaajata elämiskelvottomaksi. Kaaville israelilaiset suunittelevat lomakeskusta ja toinen juutalais miljardööri oli esittänyt maamme sopivaksi kohteeksi kasvaville maailman pakolaisvirroille. Joten ogelmamme ja myös mahdollisuutemme saattavat monipuolistua tulevaisuudessa. Tosiasia on kuitenkin että kuten Paasikivi sanoi on saatanallista olla pienikansa . Jos tilanne otettaisiin mahdollisuutena sopiva aktiivinen väestönlisäys elvyttäisi asuntojen ja muiden hyödykkeiden valmistamista, se ei olisi mitään synteettistä kasvua ja Krugmankin olisi tyytyväinen. Luulempa ,että ukrainankin konflikti on tavalla tai toisella kytkeytynyt ilmastonmuutokseen, siellä taistelaan mustanmullan alueiden hallinnasta. Pienelle huomiolle on myös jäänyt saudien miljardien sijoitus Venäjän maatalous infastruktuuriin.
VastaaPoista