Venäjä: tavoitteena vahva valtio, venäjänmaalainen isänmaallisuus ja imperiaalinen suuruus

Viime aikoina on ilmestynyt monia hyviä Venäjää käsitteleviä tietokirjoja. Toivottavasti niitä myös luetaan. ”Venäjän palatseissa ja kaduilla” (Gaudeamus, 2015) on yksi parhaista. Se tarjoaa monipuolisen näköalan Venäjän historiaan ja nykyisyyteen. Kirjan ovat toimittaneet Markku Kivinen ja Leena Vähäkylä ja asiantuntijakirjoittajia on yli 20. Käytän kirjaa tässä pontimena omille ajatuksilleni.

Itseäni kiinnosti Venäjän kehityspiirteissä erityisesti valtion, imperiumin ja näihin liittyvän nationalismin analysointi. Kuvittelen, että nämä tarkastelunäkökulmat avaavat näkymän nyky-Venäjän ymmärtämiseen. Aiheista kirjoittavat mm. Markku Kangaspuro ja Jussi Lassila.

Markku Kangaspuro tarkastelee suuren isänmaallisen sodan (1941-1945) vaikutusta Venäjän isänmaallisuuden ilmentäjänä. Kuvaavaa on, että Stalinin maine suuren isänmaallisen sodan voittajana on venäläisille merkittävämpi asia kuin hänen kiistattomasti myönnetyt hirmuteot. Vuonna 2013 Levada-keskuksen kyselyssä 49 prosenttia venäläisistä mielsi Stalinin tehneen ”enemmän hyvää kuin pahaa”. Päinvastaisella kannalla oli 32 prosenttia vastaajista.

Vladimir Putin on jatkanut sodan aikaisten saavutusten ylistämistä. Suuresta isänmaallisesta sodasta on muodostunut kultti. Hyväksyttyjen ja suosittujen henkilöhahmojen (Pietari Suuri, Stalin) tunnusomaisina piirteinä ovat toisaalta yhteiskunnan modernisointi (Stalinin teollistamisohjelma!) ja vahva johtajuus. Gorbatsov ja Jeltsin on arvoasteikossa huomattavasti alemmalla tasolla vaikka uudistivatkin yhteiskuntaa. He ovat kuitenkin Venäjän heikkouden henkilöitymiä, Jeltsin jopa johdatti kansakunnan sekasortoon. Kangaspuro toteaa: ”Menestys mitataan sen mukaan, miten johtajien toiminta on vahvistanut valtiota”. Miten tähän kehikkoon sopii Sergei Lavrovin ja Dmitri Medvedevin vuoden 2010 paikkeilla esillä pitämä ajatus uuden turvallisuusjärjestelmän luomiseksi? Tähän liittyen Medvedev tuomitsi Stalinin totalitarismin ja vakuutti Venäjän jakavan lännen arvopohjan. Nämä olivat ikään kuin vastinpari jonka avulla Venäjä pyrki luomaan turvallisuutta rajoilleen: lännen suosiota tavoiteltiin Stalin tuomitsemalla, mutta vastaavasti toivottiin lännen suostuvan Venäjän määrittämän turvallisuusvyöhykkeen tai vastaavan hyväksymiseen.

Pidän uskottavana, että Venäjä koki juuri noina aikoina asemansa epävarmana (Georgia ym.) ja pyrki vilpittömästi turvallisuusjärjestelyihin, joihin länsi ei kuitenkaan tarttunut. Olisiko tuossa ratkaisevassa kohtaa voitu välttää Ukrainan kaltainen tilanne? Mahdotonta sanoa. Pian tämän jälkeen Ukrainan tapahtumat tekivät tyhjäksi edellä esitetyt pyrkimykset. Tilanne muuttui parissa kolmessa vuodessa, kuten edellä esitetyt Levadan gallupit (2013) osoittavat. Vladimir Putinin johdolla omaksuttiin järjestyksen pidon ja suuruuden palauttamisen tavoitteet.

Uudessa tulkinnassa hyväksytään ajatus, että Venäjän nousun takana 100 vuotta sitten oli bolsevismi. Tämä on merkittävä muutos, koska vielä 1990-luvulla bolsevikkeja pidettiin lähinnä rikollisina.

Yhteenvetona voisi todeta, että nyky-Venäjän kärkitavoitteiksi koetaan vahvan valtion välttämättömyys, venäjänmaalainen isänmaallisuus ja pyrkimys imperiaaliseen suuruuteen.

Tulevaisuuden ennustaminen näistä lähtökohdista ei todellakaan ole helppoa. Yritetään kuitenkin. Selvältä näyttää, että länsimaiden demokratiaa ja yhteiskuntajärjestystä muistuttavat harjoitukset ovat toistaiseksi ohi. Venäjällä on paljon tahoja, jotka haluavat muistella kaiholla menneitä suuruuden päiviä ja pyrkiä tänä päivänä vaikuttamaan maailmanpolitiikkaan merkittävällä tavalla.

Mitä tästä seuraa?

Venäjää on vaikeaa ymmärtää ilman taustalla vaikuttavaa alemmuudentunnetta. Se kokee lännen suhtautumisen alentavana. Sillä on ikään kuin jatkuva vaikutusvaje. Tämä näkyy Venäjän mahtipontisena pyrkimyksenä ylikorostaa omaa asemaansa. Lännessä taas on sisäänrakennettuna vanha amerikkalaista alkuperää oleva ”Manifest Destiny”, kohtalonomainen tehtävä levittää oikeaksi koettua omaa maailmankuvaa globaalisti.

Tasapainotilan määrittäminen ja löytäminen idän ja lännen välillä (jos se edes on tavoitteena) on vaikeaa, koska ideologinen väärinymmärrys osapuolten välillä on vallitsevaa. Haluttomuus asettua toisen asemaan on ilmeinen.

Onko Venäjä siis ensisijaisesti imperialistinen uhka ympäristölleen? Mielestäni Venäjän päätavoitteina ovat seuraavat: 1) turvallisuus ja turvallisuusympäristön luominen rajoille (George F. Kennan 1940-luvun lopulla: ”Kreml suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne”), 2) Oman sille kuuluvan paikan hakeminen maailmanpolitiikassa, 3) Hankkia painostamalla ja suostuttelemalla pysyviä poliittisia etuja ja 4) Ääritilanteissa turvautuminen rajoitetusti rajojen siirtelyyn strategisten etujen saamiseksi.

Jos vielä vedetään yhteen Venäjän käyttäytymisen ytimessä olevat asiat, niin ne käsitykseni mukaan voisivat olla seuraavat: neuroottinen suhtautuminen maailman tapahtumiin, jonka takana on vuosisatainen turvattomuuden tunne ja toisaalta alemmuudentunne lännen ylivoimaisuutta kohtaan ja näistä seuraava oman ajattelun, kulttuurin, uskonnon ja mahtiaseman ylikorostaminen.

Venäjä ei tulkintani mukaan ole uhka maailmanrauhalle, mutta kylmäsotamainen jännityksen lietsominen saattaa johtaa idän ja lännen väliseen kostonkierteeseen. Kukaan ei voi sataprosenttisesti taata, etteikö tilanteen kiristymisestä voisi olla epämiellyttäviä seurauksia.