keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kuplassa on mukava elää ja asua

Väite: meillä on liian kalliit asunnot. Vastaväite: asuntojen hinnat ovat historiallisessa katsannossa kohtuuhintaisia. Väite: meillä on asuntokupla. Vastaväite: ei ole, vaan ihmisten tulotaso riittää hyvin peittämään asuntojen hintojen nousun. Väite: meillä on kotitalouksilla liian suuret asuntovelat. Vastaväite: ei pidä paikkaansa, ihmisten tulot riittävät hyvin velkojen maksuun, kunhan vain työ säilyy.

Tämä on tyypillinen väittelyketju. Olen omalta osaltani tuonut esille lukuisia kertoja tässä blogissa, että liian korkeilla asuntojen hinnoilla ja liian suurilla veloilla aiheutetaan paljon hallaa kotitalouksille.

Suuri osa ihmisistä, jotka hyväksyvät väitteen, että asuntojen hinnat ovat liian korkealla, käyttävät perusteena pääkaupunkiseutua kehyskuntineen. Tästä johdetaan liian kalliin asumisen argumentit: työpaikat ja asuminen eivät osu yksiin, asuntojen niukkuus johtaa korkeisiin hintoihin, kaavoituksessa ei ole onnistuttu, yhdyskuntarakenne on liian hajautunut. Kaikki on totta.

On myös paljon muita syitä. Meillä on liian alhaiset lainakorot. Hyvin matalat korot ovat talouden sairaus, eivät ilon asia. Asuntoja hankitaan matalien korkojen ja niihin kiinnitettyjen lainakorkojen vähennysoikeuksien takia runsaasti. Maltti vaurastua puuttuu. Pyrkimykset lisätä omaa säästöosuutta ovat valuneet hukkaan. Ainakin on ollut kumman hiljaista. Aiemmat sukupolvet ovat joutuneet säästämään asuntoa varten ja viivästyttämään vaurastumista, nyt se ei enää näytä onnistuvan.

Korkeat asuntojen hinnat ja isot lainat estävät ihmisiä kuluttamasta muutoin, joka olisi välttämätöntä nykyisessä talouden anemiassa. Rahat ovat kiinni seinissä. Kansantalous kärsii ja työttömyys lisääntyy.

Velat ovat polarisoituneet. Julkisuudessa esitetyt luvut ovat keskiarvoja tai kokonaismääriä (kotitalouksien lainat ovat 115 mrd euroa ja asuntolainat tästä 87 mrd euroa). Isoja lukuja, mutta eivät kerro oikeastaan mitään. Jos lainaosuus on käytettävissä olevista kotitalouden tuloista 300-500 prosenttia, tulisi hälytyskellojen soida. Samaan aikaan meillä kotitalouksista käsittääkseni 40 prosenttia on velattomia.

Tämän päivän problematiikkaan liittyen voitaisiin todeta, että palkankorotuksiin ei olisi oikeastaan varaa, mutta juuri kallis asuminen, työpaikojen sijoittuminen etelään ja isot asuntolainat pakottavat suuren joukon ihmisiä vaatimaan tuntuvia palkankorotuksia. Järki kuitenkin voittanee tällä kertaa.

Korkeiden asuntojen hintojen ja asuntolainojen kritiikki torpataan säännönmukaisesti. Harva tuntuu ajattelevan asiaa kotien taloudellisen liikkumavaran kannalta. Monilla ei ole mitään puskuria käytettävissään. Velat sidotaan usein työssä pysymiseen. Riittää, kun on työpaikka niin asiat rullaavat. Talous on tosiasiassa kireällä kuin viulunkieli.

Asuntojen hintojen noususta johtuvat myös liian korkeat vuokrat. Asumistuki ei riitä pienituloisille, vaan asuntomenojen kalleuden takia joudutaan muuta elämistä paikkamaan toimeentulotuella. Viimekätisestä tuesta on tullut ensikätinen tuki.

Puheet kansalaispalkasta tahtovat kumoutua siihen, että mikään kansalaispalkka ei riitä kattamaan asuntojen kalleutta, tarvitaan siis lisäksi asumistukea ja toimeentulotukea, koska muuhunkin elämiseen pitää jäädä rahaa! Työn tarjontaa pitää lisätä sanovat Liikanen, Vartiainen ja Korkman. Taustalla häämöttää Saksan malli tuetusta työstä alepalkoilla. Palkkojen alentaminen ja kalliit asunnot on huono yhtälö.

Mitä pitäisi tehdä? 1) Pankkien korko-ale pitäisi saada loppumaan, 2) Asuntolainaan tulisi kiinnittää selkeästi määritelty omavastuuosuus 2) Korkojen vähennysoikeutta tulisi määrätietoisesti vähentää (hyvällä alulla ollaan), 2) Maankäyttöön tulisi soveltaa poikkeavia keinoja kaavoituksen tehostamiseksi (tulisi ratkaista yhtälö: käytettävissä paljon maata, mutta kalliilla hinnalla), 3) vaurastuminen voi tapahtua myös maltilla, elämme keskimäärin lähes 80 vuotiaiksi, 4) omistusasumisen ideologista siunauksellisuutta tulisi heikentää asumismuotoja monipuolistamalla (finanssikriisin yksi keskeisistä syistä oli George Bushin yritys luoda ”ownership society” omistusasumista lisäämällä), 5) verotuksellisin ym. keinoin tulisi pitää koko maa asuttuna, jolloin kaikki työpaikat eivät valu etelään.

Näiden kaikkien toimien edellytyksenä on, että talouden pyörät saadaan pyörimään. Väestön taloudellinen polarisoituminen tulee samalla estää, kun jaettavaa - mahdollisesti - tulee lisää.

tiistai 27. elokuuta 2013

Velkakatastrofin partaalla?

Otsakkeet julistivat, että Suomen julkisyhteisöjen velka on samaa tasoa kuin lamavuosina 1990-luvulla. Vertailussa käytetään tällöin ns. EDP-velkaa (Tilastokeskus: ”julkisyhteisöjen velka on julkisyhteisöjen sulautettu bruttovelka nimellisarvoisena” = EDP-velkatieto). Juuri tämä prosenttiluku on noussut vuonna 2013 57,7 prosenttiin BKT:stä ja on täsmälleen sama kuin vuonna 1994, jolloin kirjattiin myös 57,7 prosentin velkaosuus BKT:stä.

EDP-velka on EU:n seuraama velkataso. Siinä kipurajaksi on asetettu 60%, jonka ylittää nyt 14 (!) EU-maata (mutta ei siis Suomi). Velan taso ei ole Suomen ongelma, velan kasvunopeus on. Seuraavan parin vuoden aikana nousemme nipin napin 60 prosentin kerhoon hyvään seuraan, onhan siellä mm. Saksa (80 %).

Sen sijaan EKT95:n mukaisessa rahoitustilinpidossa rahoitusvarat ja -velat arvotetaan markkina-arvoon.

Jos verrataan valtionvelkaa vuonna 2013 lamanaikaisiin velkoihin päädytään toisenlaisiin lukuihin. Valtionvelka on vuonna 2013 46,5 % BKT:stä. Jos tätä lukua verrataan lama-ajan lukuihin saadaan mielestäni relevantimpaa tietoa talouden tilasta. Korkeimmillaan lamanaikainen velka oli vuonna 1996, jolloin se oli 66,7 prosenttia BKT:stä, ero on siis 20 prosenttia!

Viime mainittu tilasto kertoo mielestäni sen, missä mennään arkipäivän havaintojen perusteella. Olemme siis kaukana lamavuosien tasosta. Miksi kukaan ei viitsi tuoda esille näitä tilastolukujen eroja? Soppajonoja ei ole näkynyt, ei myöskään hurjistuneiden ihmisten mielenosoituksia, puhumattakaan 500 000 työttömästä. Olemmeko siis matkalla tuhoon ensimmäisen luokan vaunussa?

En halua antaa tilanteesta liian hyvää kuvaa, mutta kuitenkin….

Me voimme Juhana Vartiaisen tavoin ajatella, että olemme nyt suuremmassa liemessä kuin 1990-luvun alussa. Tämä johtuu siitä, että 1990-luvun alussa työssä käyvän väestön määrä kasvoi. Nyt eläkkeellesiirtyminen on korkealla tasolla (tosin suurimmat ikäluokat 1945-1949 ovat jo pääosin eläkkeellä) ja velanmaksajia on vähemmän tulevaisuudessa. Aktiiviväestön määrä ja huoltosuhde pysyvät siis joko ennallaan tai heikkenevät.

Olen käynyt tätä problematiikkaa läpi blogikirjoituksessa ”Työvoimapula muuttuu jälleen kerran suureksi työttömyydeksi” 19.8.2013 Jaakko Kianderin faktalukujen pohjalta. En näe eläköitymistä (=aktiiviväestön vähenemistä) Kianderin lukujen valossa umpikujamaiselta, kaukana siitä. Työllisyysastetta hieman ja pysyvästi nostamalla asia on korjattavissa.

On tyypillistä, että kun tänä päivänä julkistetaan hiuksia nostattavaa tietoa vaikkapa velasta, niin media ei harrasta lainkaan tutkivaa journalismia valaistakseen tiedon taustoja. Tärkeintä on saada ihmiset lukemaan juttu räväköiden otsakkeiden avulla!

Heureka!

Ilma on sakeana teorioita ja väitteitä koskien Suomen talouden tilaa. Keskeisen roolin ovat saaneet erilaiset rakenteelliset muutosvaatimukset (esim. eläköitymisikä, opiskeluaikojen lyhentäminen, asumisen hinta, tonttimaan saatavuus, työvoiman tarjonnan puutteet, maahanmuuton vähäisyys (tai liiallisuus), julkisen sektorin tehottomuus jne.).

Työmarkkinajärjestöt ovat myös väitteiden keskiössä. Meillä on liikaa konsensusta, sanovat arvostelijat. Palkoista päättäminen pitäisi viedä yritystasolle, sanovat toiset. Sitten on niitä, joiden mielestä palkat ovat liian korkealla. Kovimmat vaatimukset palkkojen alentamisesta ovat onneksi kirjaimellisesti menneen talven lumia.

Ja rahaa ohjataan vääriin paikkoihin: elinkeinotukiin. Haluaisinpa nähdä sellaisen pyrinnön, että vain sellaisia hankkeita tuetaan, jotka onnistuvat. Siis hukkainvestointeja ei syntyisi. Ei toimi.

Suosikkikohde haukuille on maan hallitus, joka ei osaa tehdä päätöksiä. Arvostelijat taas sanovat, että hallitus tekisi oikein, jos se tekisi juuri minun mieleisiäni päätöksiä.

On meneillään kaikkien syyttely toisiaan vastaan. Ei ihme, että Katainen lainasi Heurekassa 26.8.2013 Kalevi Sorsan puheenvuoroa Korpilammella 1977, jonka mukaan syyllisten etsiminen olisi helppoa, ”olemmehan kaikki täällä”.

Nyt kilpaillaan siitä, kuka osaa kuvata Suomen taloutta dramaattisimmin. Risto E.J Penttilä: ”Nyt ollaan viimeisellä rannalla”. Ei nyt sentään. On vastaranta, vastarannalla on joku, ja se joku on kuulema suomalainen.

Paniikin ja hysterian nostatus saa ennenkuulumattomia piirteitä. Ei ihme, että kansa huolestuu. En vain osaa sanoa, kummasta se on enemmän huolestunut, talouden tilasta vai päättäjien ahdistuksesta. Liikasen Heurekassa mainitsema kyynisyys, epäily muiden tarkoitusperistä, on vallalla.

Suomalainen yhteiskunta on polarisoitumassa skandinaavisen mallin vastaisesti. Päättäjien on syytä tunnistaa nyt ja seuraavan 10 vuoden aikana tehtävien päätösten hinta. Pidän selvänä, että jos laajamittaiset leikkaustoimet kohdistuvat keskiluokkaan, tämän laajan ryhmän myötätunto heikkenee pienituloisia, osin sosiaaliturvan varassa eläviä kohtaan.

Käsite ”kriisitietoisuus” on mielenkiintoinen käsite. Kaikki ovat yhtä mieltä käsitteen hyödyllisyydestä. Nyt pitäisi vielä konkretisoida ”yksimielisesti”, miten tuo käsite muutetaan lihaksi ja vereksi. Joidenkin eduille tallotaan. Tasapuolinen eduille tallominen tarkoittanee ”juustohöylätallomista”.

Sosiaalidemokraatit ovat kovan paineen keskellä. Leif Salmen on uudessa kirjassaan ”Maanalainen moskeija” osittain oikeassa, kun hän sanoo, että Tony Blair, Göran Persson, Paavo Lipponen ja Gerhardt Schröder ovat johtaneet hyvinvointiyhteiskunnan purkutoimia. Toiminta on ollut vastuullista, mutta epäsuosittua, ikään kuin oman asian pettämistä. Moni äänestäjä maksaa demareille nyt potut pottuina, mutta mikä taho tästä eteenpäin ajaa pienituloisten asiaa, kun Suomessa alkaa hyvinvointiyhteiskunnan hoikentamisen ”toinen kierros”? Osa demarien kannatuksesta on mennyt populistiryhmille, joiden tosiasialliset poliittiset kannat ovat arvoitus.

Keskusteluun pitäisi saada ”toinen”, liike-elämälähtöisempi avaus. En tosin väitä, etteikö uusia avauksia olisi osin jo tehtykin, mutta tarkoitan teollisuuden uutta tulemista uusin tuottein, uusin ajatuksin.

Otetaanpa esimerkki. Toimitusjohtaja Timo Koivumäki toteaa tuoreessa Kauppalehdessä, että vika onkin tuotetasolla eli vientituotteiden laadussa eikä palkoissa. Tässä tullaan mielestäni lähelle totuutta. Meillä on tuudittauduttu liiaksi ajatukseen, että me tuotamme laatua. Kriittinen silmä kyllä havaitsee puutteita suomalaisen työn laadussa. Ensinnä huomio pitäisi keskittää itse tuotteisin, sitten tuoteryhmiin ja sen jälkeen toimialoihin.

Palaan vanhaan suosikkiaiheeseeni eli itse asiassa tämän kirjoituksen otsakkeeseen. Tarvitaan uusia heureka-huudahduksia, keksintöjä, uusia tuotteita, joilla valloitetaan maailmaa. Niitäkin meillä on. On monia lupaavia aloja kuten esimerkiksi lääketieteen instrumentit, peliteollisuus, biokaasu- ja bionestetuotteet ja Nokian raunioille syntyneiden itc-yritysten tuotteet vain muutamia mainitakseni. Uusi lupaava alue on koulutusvienti. Onhan näitä. Kasvun on löydyttävä näistä ja monista muista uusista aluevaltauksista. Julkiselta taholta tarvitaan rahoitusta uusien kasvualojen pukkaamiseksi liikkeelle ja yleisen elinkeinoilmapiirin tukemista.

Näitä Heureka huudahduksia tarvitaan vain paljon enemmän. Tässä on sekin hyvä puoli, että menestys kerätään pk-yritysten puroista eikä vain muutamilta toimialoilta, joka on lisännyt haavoittuvuuttamme vuosien varrella. Se on vienti, joka on romahtanut. Kysymys ei ole siitä, että valtion budjetin menopuoli olisi kasvanut rutkasti.

Heureka 26.8.2013 näyttäytyy jälkikäteen hengennostatustilaisuudelta. Tällaisessa tilaisuudessa ollaan kohteliaita ja vältetään ”mutta” -sanaa. Myös ”heureka” -huudahdukset puuttuivat. On miltei mahdotonta, että joku esittäisi tällaisessa tilaisuudessa konkreettisen ehdotuksen, että todellinen palkankorotusvara on nollan ja yhden prosentin välillä (kaksi-kolmevuotinen sopimus, jossa palkankorotusprosentti sovitaan ensimmäiseltä vuodelta) ja palkkasopimusta täydennetään valtion kohtuullisella vastaantulolla veroissa.

Puhutaan paljon siitä, että tulevien elintärkeiden ratkaisujen tekeminen vie 10 vuotta. Jos asia käännetään toisinpäin niin ilmeisesti joitakin tärkeitä ratkaisuja on jäänyt tekemättä viimeisen 10 vuoden ajanjaksolla. Käytännössäkin on tullut sellainen tunne, että merkittävää päätettävää on kertynyt liian paljon liian lyhyen ajanjakson sisälle. Kysymys on vain osittain ”päätöksentekijöiden kyvyttömyydestä” tässä ja nyt. Ratkaisujen viivästymiselle voi esittää monta syytä: vuosien 1994-2008 yhtäjaksoinen noususuhdanne harhautti, Nokia-illuusio projisoitiin koko ajanjakson ja kaikkien toimijoiden menestykseksi, turvallisuushakuinen hyvinvointiyhteiskunta sulki meidät pahan maailman ulkopuolelle, poliittisten kannattajien kuviteltujen mielipiteiden takia ikäviä päätöksiä on ollut hankala tehdä, ja jos itse olisi haluttukin muutoksia, niin ajatus on katkennut epäilyyn, että muut eivät vastaavasti suostu muutokseen.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Viina on viisasten juoma, vai onko?

Helsingin Sanomien yleisönosastossa 25.8.2013 lääkäri Heikki Laine ja kansanedustaja Jaana Pelkonen ottavat kantaa sosiaali- ja terveysministeriön suunnitelmiin tiukentaa alkoholipolitiikkaa (myyntirajoitukset, anniskeluaikojen rajoitukset ym.).

Kumpikaan ei usko rajoittaviin toimenpiteisiin. Heidän keinonsa korvata rajoitukset ovat aivan erilaiset. Laine lähestyy asiaa alkoholin verotuksen näkökulmasta vaatien yhtenäistä verotusta EU-alueelle. Pelkonen taas esittää, että suomalaisten pitäisi pyrkiä kohti eurooppalaisia juomatapoja. Tämä tapahtuisi siten, että vaikutetaan vallitsevaan alkoholikulttuuriin. Pelkonen toteaa: ”Täyskielloilla ja ylimääräisellä byrokratialla ei milloinkaan päästä oikeisiin tuloksiin…”

Kannatan kumpaakin lämpimästi, mutta olen silti heidän kanssaan eri mieltä.

Laineen esitys on erinomainen. Hän puuttuu kaikkein karkeimpiin piirteisiin alkoholin tuonnissa. Viinaa tuodaan Virosta käsittääkseni pakettiautolasteittain sekä itselle, naapurille että myytäväksi. Valvonta toimii heikosti. Toiminta saattaa olla järjestäytynyttä. Lisäksi epäilen vahvasti, että alkoholia tuodaan ravintoloiden myyntiin suoraan Virosta. Verotukseen puuttuminen Laineen mainitsemalla tavalla voisi todellakin olla keino alkoholin käytön vähentämiseen, koska omin luvin tuonti ei todennäköisesti olisi enää kannattavaa.

Mutta sitten tulee suuri mutta. Milloin on realistista saada aikaan kyseinen muutos verotuksessa? Se voi olla vuosien kysymys vähimmillään. Todennäköisesti aikaa kuluu paljon enemmän. Sitä paitsi joku keksii tähän varmaankin argumentin, jolla asian toteuttaminen on mahdotonta tai epätodennäköistä.

Pelkosen esitys on vanha tuttu: muutetaan alkoholin käytön kulttuuria ja juomatapoja. Kulttuurimuutokset ovat kuitenkin hitaita akuutin ongelman näkökulmasta. Lisäksi epäilen, että Pelkosen mainitsema valistus tehoaa vain niihin, jotka muutoinkin ovat alttiita alkoholin kulutuksen vähentämiseen. En ole tutkinut asiaa, mutta epäilen, että suuri ongelma on alkoholin käytön polarisoituminen: nimenomaan rankkoihin suurkuluttajiin Pelkosen keinot eivät hevillä tepsi.

Minä esitän kolmikantaa. Rajoitetaan alkoholin käyttöä suurin piirtein sosiaali- ja terveysministeriön keinoin ja sen lisäksi harjoitetaan tehostetusti valistustoimintaa ja puututaan alkoholin verotukseen Suomen EU:ssa tekemän aloitteen pohjalta. Lisäksi otetaan käyttöön monta muuta keinoa, on se niin iso ongelma tuo viinan kanssa läträäminen. Kysymys on siis ”kaikkien keinojen menetelmästä”. Joka tapauksessa tarvitaan myös välittömiä toimia. Ongelma on niin paha, ettei ole aikaa odotella kulttuurimuutoksia.

Alkoholin käytössä loppujen lopuksi määräävää on paljonko sitä käytetään. Alkoholia voidaan käyttää ruoan yhteydessä sivistyneesti, mutta jos esim. viinilasi on jokaisen ruokalautasen vierellä, tulee siitä melkoinen vuosittainen määrä absoluuttisena alkoholina.

Pelkosen mainitsema asia, että täysin raittiita on reilu neljännes suomalaista on lohduttava tieto. Ensisijaisesti voitaisiin pyrkiä siihen, että täysin raittiiden tai hyvin vähän alkoholia käyttävien määrä nousisi yhteensä noin 50 prosenttiin suomalaisista.

lauantai 24. elokuuta 2013

Minullakin on unelma

Elokuun 28. päivä tulee kuluneeksi 50 vuotta kansalaisoikeusliikkeen pyhimmästä päivästä. Tuolloin 250 000 ihmistä marssi Washingtonissa rotujen välisen tasa-arvon puolesta. Martin Luther King piti ikimuistettavan ”I Have a Dream” -puheensa. Viime aikoina on tiedotusvälineissä käsitelty puheen syntyä. Puheen synnytystuskat olivat melkoiset ja ilmeisesti King hylkäsi puolessa välissä puhettaan valmiin käsikirjoituksen. Loppu on historiaa: puheen vapaamuotoisen osuuden välittömänä innoittajana oli laulaja Mahalia Jackson, joka kehoitti Kingiä muistamaan mustien unelman. Unelma siitä tulikin monessakin mielessä….

Martin Luther King ei ollut ennen puhettaan mitenkään kiistaton persoona. Hänet jopa leimattiin pelkuriksi, kun hän ei pari vuotta aikaisemmin sitoutunut heti ns. Freedom Riderien tukijaksi. Mustat ja valkoiset Freedom Riderit testasivat henkensä uhalla mustia koskevien kieltojen pitävyyttä etelävaltioissa. Matkat tehtiin busseilla, josta englanninkielinen nimi johtuu.

En tietenkään väitä, että Kingillä olisi ollut Washingtonin puheen jälkeenkään kiistaton asema. Elämänsä viimeisinä aikoina hän joutui ristiriitaan Mustien Pantterien kanssa, jotka olisivat halunneet suoraa, väkivaltaista toimintaa Kingin sovittelevamman linjan sijaan. Kingin murha käynnisti väkivaltaiset mielenosoitukset suurten kaupunkien keskustoissa.

Presidentti Kennedyn kanta rotusorron vastustamiseen oli ambivalentti. Hän ihaili Kingin tapaa puhua Washingtonissa, mutta muilta osin rotusorron vastainen toiminta oli jotenkin sivuraiteella hänen politiikassaan, vaikka hän retorisella tasolla ilmaisikin myötätuntonsa mustille. Kennedyn yksi tulppa täydelle tuelle olivat syvän etelän rotusortoa kannattavat demokraatit. Kennedyn piti liikkua ohutta narua myöten saadakseen riittävän kannatuksen uudelleenvalintaansa.

Muhammad Ali oli yksi mustien liikkeen merkkihahmoja. Cassius Clayna hän joutui kokemaan, mitä merkitsi, kun hän saapui Rooman olympiakisoista kultamitali kaulassa kotimaahan. Hehkutusta kesti vain hetken. Mikään ei ollut tosiasiasiassa muuttunut. Clay heitti turhautuneena mitalinsa jokeen. Mutta Sam Cooken sanoin ”A Change Is Gonna Come” (1963):

It`s been a long,

A long time coming,

But, I know a change gonna come,

Oh, yes it will

Muutos oli tosiaan tuleva lainsäädännön myötä! Ja kyllä se toimi yksilön - Cassius Claynkin - kohdalla. Valkoisia suuresti ärsyttänyt ”olen suurin, olen kaunein” -iskulause muuttui todeksi vajaassa vuosikymmenessä – tosin monien eri vaiheiden jälkeen.

Kansalaisoikeustaistelussa oli alun perin mukana hyvin ristiriitaista ainesta. Kansalaisoikeustaistelija Malcolm X veti jyrkkää linjaa suhteessa Martin Luther Kingiin. Kun hän yritti lähentyä Kingiä, omat kostivat hänelle. Häneen ammuttiin vihan sokaisemana kymmeniä luoteja. Myös Malcom X on kansalaisoikeusliikkeen marttyyri. Muhammad Ali oli hyvin lähellä Malcolm X:ää, vaikka sanoutuikin irti hänestä vähän ennen tämän kuolemaa.

Lyndon B. Johnsonin saama jättimäinen vaalivoitto 1964 mahdollisti mahtavan etenemisen useimmissa rotujen tasa-arvoa koskevissa kysymyksissä. Merkittävien lakihankkeiden (mm. Kansalaisoikeuslaki, Äänioikeuslaki) läpiviejänä Johnson on yksi Yhdysvaltain historian merkittävimmistä presidenteistä. Johnson myös oivalsi, minkä hinnan hän ja demokraatit joutuisivat maksamaan etenemisestä kansalaisoikeus-asioissa: ”Taidettiin menettää etelä!”

Juuri näin kävi. Republikaanit ovat olleet jo pitkään syvän etelän mahtipuolue. Minulle Johnson on ollut vaikeasti arvioitava persoona ja poliitikko. Hän teki rotujen välisen tasa-arvon puolesta valtavan työn, jolle ainoastaan Lincolnin työ luo vertoja. Lincolnin kohdalla pitää muistaa, että hän lopetti sisällissodan myötä orjuuden, mutta ei rotusortoa, joka sai 1865-1963 välisenä aikana raakalaismaisia muotoja. Nimenomaan Johnson saattoi kansalaisoikeuskysymyksen päätökseen. Mutta sitten oli Vietnamin sota, johon Johnson kompastui.….

Olen käsitellyt rotuproblematiikan jatkoa vuodesta 1963 tähän päivään mm. blogikuviossa ”Movement Conservatism”. Konservatiiviliikkeen yksi haara sisältää suhtautumisen rotukysymykseen. Johnson on kirosana republikaaneille, varsinkin teekutsuliikkeen kannattajille. Tässä on mahdotonta käydä läpi, miten rasismin uusi läpilyönti tapahtui. Muutosprosessi oli joka tapauksessa vastaisku Johnsonin kauden etenemiselle. Vastaiskulla on nimikin: ”White Backlash”. Oli siis suuri joukko niitä ihmisiä, jotka katsoivat – ja jotka katsovat - että rotujen välisessä tasa-arvolainsäädännössä on menty liian pitkälle. Etelän valkoiset konservatiivit ovat asenteellisesti hyvin aggressiivisia mustia kohtaan. Olemassa olevalle lainsäädännölle hekään eivät mahda mitään. Osa rasismista on piilevää, osa näkyvää.

Kansalaisoikeuskysymyksessä on siis otettu myös taka-askelia, mutta mitenkään ei voida unohtaa, mikä valtava muutos tapahtui, kun mustat saivat oikeasti kansalaisoikeudet. Että siis samaan ravintolaan saattoivat mennä sekä mustat että valkoiset, ja aivan sovussa! Että 1980-luvulta lähtien ei voitu tehdä oikeastaan yhtään tv-sarjafilmiä, jossa ei ollut musta näyttelijä keskeisessä osassa. Kaukana takanapäin olivat ajat, jolloin mustat olivat silmiään pyörittäviä pellejä amerikkalaisissa elokuvissa. Muutos 1980-luvulle tultaessa oli käsittämätön.

King on kansalaisoikeusliikkeen ja väkivallattoman vastarinnan kiistaton sankari . Mutta ei ole syytä unohtaa niitä ihmisiä, jotka uhmasivat oman henkensä uhalla valkoisten rotusortoa jo ennen Kingiä. Ja moni menettikin henkensä. Erityisesti pikkuisen Rosa Parksin henkilökohtainen rohkeus muistetaan: hän kieltäytyi luovuttamasta bussissa paikkaansa valkoiselle joulukuussa 1955.

Elämänsä lopulla King kääntyi demokraattisen sosialismin kannattajaksi saadakseen läpi unelmansa. King tajusi, että mustien asema on osa koko kansakuntaa koskevaa laajaa yhteiskuntapoliittista uudistusohjelmaa.

Time-lehti tuoreessa artikkelissaan haluaa nostaa Kingin ”kansakunnan perustajaisien” (founding fathers) rinnalle kaikkein kovimpaan kategoriaan. Kingin muistomerkki on jo Lincolnin vierellä.

Kun Barack Obama puhuu 50-vuotistapahtumassa, ainakin minä olen korva tarkkana. Onko puhe hymistelyä vai onko siinä todellista suuren puheen ainesta? Martin Luther Kingin muisto velvoittaa… tilanne ei ole helppo Obamalle, joka on vetänyt matalaa profiilia rotukysymyksessä. En ole onneksi hänen puheenkirjoittajansa, mutta voisin sisällyttää puheeseen lauseen ”luulen, että tarvitsen apuanne”. Apua Obama tarvitsee, sillä hyvin monet Obaman poliittiset ongelmat kiertyvät hänen ihonvärinsä kautta reaalimaailman haasteiksi.

King ei ollut mitenkään arvostelun ylläpuolella henkilökohtaisessa elämässään. Kingin liha oli heikkoa, hän teki virheitä. Pahaa puhetta saa helposti hänen naistensa lukumäärästä. Ne ovat kuitenkin toisen kategorian asioita.

”Kesken jäänyt unelma”, toteaa Helsingin Sanomat. Niin on tietysti monen muunkin mielestä. Amerikkalaisen Pew-tutkimuslaitoksen tuoreen tutkimuksen mukaan mukaan 32 prosenttia mustista näkee paljon edistystä rotujen välisessä tasa-arvossa kohti Martin Luther Kingin unelmaa. Valkoisilla vastaava luku on 48 prosenttia. Edistyksen näkee paremmin kymmenien vuosien tarkastelussa: 1800-luvun alkupuolelta 1860-luvun kautta 1960-luvulle ja edelleen tähän päivään. Muutokset ovat olleet valtavia. Mutta riittääkö se? Useimpien mielestä muutos on ollut liian hidas.

perjantai 23. elokuuta 2013

Raija Oranen ja Kekkosen myytti

Raija Oranen on kirjoittanut romaanin ”Kaiken takana Kekkonen”. Kerrottuaan aiemmassa kirjassaan Kekkosen ja Anne-Marie Snellmanin suhteesta, hän kuvaa nyt suhdetta Anita Hallamaan. Kirjan päälähteiksi mainitaan Kekkosen päiväkirjat ja Hallaman muistelukirja ”Sydämen kieltä sydämelle”.

En ole lukenut Orasen uutta kirjaa enkä todennäköisesti luekaan. Haluaisinkin tuoda esille toisenlaisen näkökulman. Haluaisin valaista tosielämän tapahtumia ja henkilökuvia tuolloin eläneen ihmisen ja todistajan näkökulmasta. Orasen valitsema linja - fiktion ja todellisen elämän sekoittaminen - on aina hankalaa ja haasteellista.

Kun Oliver Stone teki fiktion ja todellisuuspohjan sekoituksena elokuvan Kennedyn murhasta, perusti hän sen virheelliseen – mutta laajalle levinneeseen käsitykseen – ammuttujen luotien lentoradoista ja laukausten lukumäärästä. Tärkeintä oli todistaa, että kysymys oli salaliitosta. William Manchester, joka kirjoitti aikanaan elämäkerran Kennedystä, saattoi antaa parhaan kuvauksen salaliittoteorioista. Hän nimittäin sanoi, että jos niin vähäpätöinen mies kuin Lee Harvey Oswald murhaa yksin maailman vaikutusvaltaisimman ihmisen, Kennedyn, vallitsee tässä sovittamaton epäsuhta. Ihmiset eivät kerta kaikkiaan hyväksy tällaista epätasaista ”peliä”. Niinpä murhaajan puolelle piti ladata valtava salaliittorykelmä, jolla peli tasoitettiin: nyt Kennedy ja murha-koneisto olivat samalla tasolla, Kennedyn arvoisella tasolla. Stonen kuvaus on vaikuttanut miljoonien ihmisten käsityksiin lähihistoriasta - vääristävästi.

Itse suhtaudun menneisyyden tapahtumiin historioitsijan objektiivisuuteen pyrkivällä tarkkuudella. Totuutta ei ehkä pysty saavuttamaan, mutta sitä pystyy lähestymään. Myönnän, että tähän näkökulmaan sisältyy aspekteja, jotka saattavat jättää huomiotta sellaista, joka edesauttaa asioiden ymmärtämistä. Fiktio saattaa auttaa ymmärtämään tapahtunutta kehityskulkua. Aivan liian usein fiktion ja todellisuuden sekoitusta käytetään kuitenkin historian aukkopaikkojen täyttämiseen. On mukavaa kuvitella, mitä keskusteluja mahdollisesti on käyty ja tuoda ne fiktiossa esille.

Fiktio muovaa käsityksiämme todellisuudesta halusimmepa tai emme. Jos siis luetaan kirja (tai katsotaan elokuva tms.) fiktion ja todellisuuden sekoituksesta, jää siitä muistijälki, joka vaikuttaa näkemyksiimme. Mitä vähemmän tietää tosiasioita, sitä enemmän fiktiolla on vaikutusta. Onko tämä vaarallista? Se jää jokaisen itsensä ratkaistavaksi.

Raija Orasen vaikutus on lähinnä siinä, että hän muovaa Kekkosen myyttiä haluamaansa suuntaan. Oranen on minulle edustanut ihmistyyppiä, joka helposti muokkaa todellisuutta omiin mielikuviinsa soveltuvaksi. Oranen on kirjoittanut ja puhunut taistolaismenneisyydestään. Hän ikään kuin heittäytyy asioihin mukaan. Nyt hän on heittäytynyt Kekkosen mukaan.

Lähestyn Orasen kirjan kuvaamia tapahtumia Suomen Neuvostoliiton suurlähettilään Björn Alholmin (1925-2011)) näkökulmasta. Moskovan lähettiläänä Alholm toimi 1970-1974. Hän kirjoitti kitkerät muistelmansa "Toisinajattelija suurlähettiläänä" vuonna 2001. Onko Alholmin näkökulma objektiivinen? Hänkään ei ole varmaankaan subjektiivisuudesta vapaa, mutta minusta hänen suhtautumisensa tosiasioihin on nöyrää, eikä missään tapauksessa teeskentelevää. Hän kuvaa Kekkosen ja Hallaman suhdetta sellaisena kuin hän sen näki heijastuvan todellisiin historian tapahtumiin.

Jaakko Hallama toimi Moskovan lähettiläänä ennen Alholmia. Kööpenhaminaan siirtyneestä Jaakko Hallamasta aiheutui ongelma, koska Kekkonen ei pystynyt pitämään yhteyttä Anita Hallamaan (kun kävi siellä hyvin harvoin). Niinpä Jaakko Hallama piti saada uudelleen Moskovaan ja Alholm sieltä ulos! Ongelmana oli myös, että Hallamalla – niin terävä kuin hän muutoin olikin - oli paha puhevika, niin ettei hänen puheestaan tahtonut saada selvää. Jaakko Hallamaa voitaisiin sääliä siksi, että vaadittavien diplomaattitaitojen vuoksi äärimmäisen tärkeä puhekyky oli hänellä rajoittunut, mutta tässä pelissä herra Hallama olikin vain välikappale. Kekkonen jopa totesi, että Moskovaan siirtyminen voisi ”parantaa” Jaakko Hallaman puhekykyä!

Neuvostoliittokin yritti pistää lusikan soppaan. Albert Akulovin suulla ihmeteltiin , kun Moskovaan ei nimitetä karriäärin ulkopuolelta lähettilästä, siis poliittista henkilöä, joka on ”selvillä Suomen poliittisesta elämästä”. Jaaha. Kekkonen pyrkikin etsimään poliittista henkilöä, mutta ei löytänyt ainoatakaan(!). Vain sairaalloinen karriääridiplomaatti Hallama pystyi tehtävään.

Alholm huomasi, että hänestä tihkui Kekkoselle sanansaattajien välityksellä epämiellyttäviä viestejä. Siitä Alholm päätteli, että aika tikitti hänen tappiokseen. Kekkosella oli vielä lisäongelma: Jaakko Hallama ei halunnut Moskovaan! Pirullinen tilanne.

Alholm havaitsi, että Suomen suurlähetystön remontti Moskovassa oli pitkälle suunniteltu ilman, että hän oli siitä tietoinen. ”Joku” oli ilmeisesti sitä vaatinut lähetystöön siirtymisen ehtona. Taneli Kekkonen (!) lähetettin ”asiantuntijana” valvomaan remonttia. Madame Pompadourin etuja valvottiin siis korkealta taholta. Alholmille sanottiin, että hän joutuu perheineen siirtymään pois asunnostaan remontin tieltä. Presidentti kantoi huolta Hallamoiden muuttotavaroiden sijoittamisesta ja aikataulutuksesta. Korkean tason muutto!

Mitä tulee Jaakko Hallaman diplomaatintaitoihin, niin monet arvostelivat häntä syystäkin. Raportointi ei tahtonut sujua, ei ensimmäisellä eikä toisella Moskovan rundilla (1974-1982). Kun vuonna 1977 lääkäritkin totesivat Hallaman toimintakyvyttömäksi, hänet yritettiin siirtää pois Moskovasta. Turhaan. Suurlähettilään rouva ei halunnut.

Alholmin siirtämistä Moskovasta Bonniin perusteltiin mm. sillä, ettei hän tullut muka toimeen neuvostoliittolaisten kanssa. Muistelmissaan Alholm toteaa mielihyvällä, että hänen läksiäistilaisuuksiinsa osallistuivat sekä Gromyko (tarjosi lounaan) että Podgornyi (läksiäiskäynti), joten ei hän mikään persona non grata ollut Moskovan näkökulmasta, ei alkuunkaan!

Näin hoidettiin Suomen ulkosuhteita. Äärimmäisen kriittisiksi kuvaillut neuvostosuhteet näyttivät olevan peräti sivutekijä tässä pelissä, jossa kahden rakastavaisen ihmissuhteita hoidettiin ykkösasiana. Onhan selvää, että ulkosuhteissa priorisoinnin pitää olla kunnossa!

Kekkosessa ei tietenkään ollut mitään vikaa. Saahan suurmies rakastua! Itse asiassa rakastuminen (tai pikemminkin se, mitä siitä kerrotaan) vain suurentaa myyttiä. Siinä sivussa tosin poljeksittiin muutama kohdalle osunut diplomaatti liiskaksi.

Minkälaisen kuvan edellä esitetty antaa mahtimies Kekkosesta? Vanhoilla päivillään Kekkonen pelkäsi aivan suhteettomasti Neuvostoliittoa - ja Anita Hallamaa. Ehkä Anita Hallama käytti valtaa tai hallussaan olleita tietoja tavalla, josta meillä ei ole vielä käsitystä.

Sekä Jaakko Hallama että Kekkonen olivat defaitismiin taipuvaisia ja siksi suhtautuivat Neuvostoliittoon ylipelokkaasti. Ja Hallama ruokki Kekkosen pelkoja. Onko niin, että Hallama ja Kekkonen projisoivat oman heikentymisensä ja henkilökohtaiset pelkonsa Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin? Kaiken kaikkiaan olisi hyvä vapautua pahimmista Kekkosen ajan oireyhtymistä… Monet suomalaiset ovat hänen myyttinsä vankeja. Kekkosen politiikka oli pitkän ”kehitystyön” seurauksena haavoittuvaista ja loppuvuosina suorastaan epätervettä.

Miksi monet haluavat heittäytyä Raija Orasen tavoin jonkin suuren hahmon tai liikkeen (Kekkonen, taistolaisuus) vietäväksi? Onko tässä jotain syvälle suomalaisuuteen liittyviä piirteitä? Miksi luottamus kansanvaltaan on lopulta niin haurasta?

Raija Oranen kasvattaa Kekkosen myyttiä omalla fiktiivisellä tavallaan. Minun mielestäni arvioissamme tuosta ajasta ei tarvita myytin kasvattamista, vaan selkeää analyyttistä tietoa.

torstai 22. elokuuta 2013

Verta, hikeä ja Stubb

Kun Aleksander Stubb valittiin Euroopan parlamenttiin vuonna 2004 ja erityisesti, kun hänet valittiin ulkomisteriksi Vanhasen II hallitukseen vuonna 2008, toi hän pirteän lisän Suomen poliittiseen elämään. Hän vaikutti hyvin amerikkalaiselta ulospäinsuuntautuneisuudessaan. Minua kiusasi hänen Nato-vouhotuksensa, ei kuitenkaan ulkoministerinä niin paljon kuin europarlamentikkona. No, ulkoministerinä joutuu esiintymään koko hallituksen nimissä. Vastuu tekee varovaiseksi.

Ulkoministerinä hänelle sattui esim. entisen Neuvostoliiton alueen tapahtumiin liittyen kuitenkin ylilyöntejä: hän yliarvioi ulkoministerikautensa tapahtumia suhteessa lähihistoriaan. Pahimmillaan hän vaikutti koulupojalta, joka oli lukenut huonosti historian läksynsä.

Vähitellen häneen totuttiin ja hän näyttäytyi enää lähinnä motivoituneena ministerinä. Jotain muutakin kuitenkin tapahtui. Stubbin tietynlainen pinnallisuus ja yli-innokkuus loivat hänestä karrikatyyriä. Häneen oli vaikea saada otetta, luottamus kärsi. EU-entusiastina häneen oli helppo lyödä kielteinen leima sattuneesta syystä. Monen silmissä kuvaa hänestä ei paranna Nato-intoilu.

Ulkomaankauppaministerinä hän on ollut ahkera ja tehnyt täysimääräisesti sitä työtä, mihin hänet on palkattu. Minusta näyttää, että juuri nykyisessä tehtävässä hän on parhaimmillaan. Hän sopii innostajaksi ja sparraajaksi. Sen sijaa Kokoomuksen puheenjohtajakandidaatiksi minun on vaikea häntä mieltää. Arvioin häntä tässä ensisijaisesti hänen Kauppalehteen antamansa haastattelun pohjalta, ”Marinalla ei maata rakenneta” (21.8.2013). Suomea vaivaa hänen mielestään ”negatiivinen inhorealismi”. Hänen ajattelussaan on tiettyä perää. Satunnaisista kielteisistä uutisista huolimatta Suomen ulkoinen kuva on hyvä tai erinomainen. Meidän tulisi muistaa tämä myös täällä kotimaassa. Ja jos kritisoidaan, pitää muistaa kunnollinen argumentointi. Nyt on usein niin, että toistetaan samaa valitusvirttä loppumattomiin ilman minkäänlaisia sävyeroja.

Berkeleyn yliopiston professori Robert Reich antoi eräässä haastattelussaan mainion ohjeen poliitikoille: ”be unpredictable!” Monia vaivaa syndrooma, jossa melkein arvaa etukäteen valitusvirren aiheen. Vastaavasti Stubbista voisi sanoa, että hänessä on - ennustettavissa olevaa - teennäisen oloista ultrapositiivisuutta. Jos leimautuu liian ”ennustettavaksi” ei kukaan jaksa vähän ajan kuluttua kuunnella.

Stubb pyrkii olemaan eräänlainen ammattiministeri poliittisessa hallituksessa. Kyllä hänestä kuitenkin poliittisen kodin tunnistaa helposti. Hän antaa Kauppalehden haastattelussa kolme lääkettä Suomen tautiin: 1) Maltillinen palkkaratkaisu, 2) Työurien pidentäminen ja 3) Työn tekemisen helpottaminen. Kaikkiin näihin voisi yhtyä ainakin siihen saakka, kun hän konkretisoi, miten ne toteutetaan.

Hän korostaa ministeriön lanseeraamaa yritysten kansainvälistymisprojektia. Oikein hyvä. Lähes yhtä perustellusti hän voisi korostaa ulkomaisten yritysten Suomeen sijoittumisen mahdollisuutta. Meillä näyttää olevan siihen paremmat mahdollisuudet kuin yleensä väitetään. Toimintaympäristömme on yhtä vakaa kuin peruskallio, jonka varaan esimerkiksi monet ns. konesalihankkeet ainakin osittain perustavat sijoittumisensa.

Mutta mennään Stubbin pääsanomaan. Stubbin ”negatiivinen inhorealismi” on tauti, joka saattaa liittyä suomalaiseen perusluonteeseen (mitä se sitten onkaan). Lähdemme parhaiten liikkeelle altavastaajan asemasta. Meitä pitää painaa alas, jotta suutumme ja näytämme. Toisaalta harrastetaan myös taktista taloudentilan mustamaalausta, jolla kuvitellaan saatavan etuja esimerkiksi työnantajien ja työntekijöiden palkkakamppailussa. Onko tämä pelikään järkevää?

Minulla on selvä näkemys, että taloudessa ollaan menossa parempaan päin, joskin hitaasti. Meillä on kuitenkin meneillään valtava poliittinen polarisaatio, jossa ongelmia kärjistetään tietoisesti. Avoimesti ihmetellään, jos ilmenee jokin positiivinen tieto. Ensimmäiseksi epäillään, että myönteisessä tiedossa pitää olla virhe. Vaikea toimintaympäristö (EU-alueen vielä jatkuva talouden anemia) on sinällään haaste, mutta pitääkö sekin kuorruttaa ylimääräisellä vihalla ja toisten syyttelyllä.

Syventämällä ja erittelemällä positiivista viestiä Stubb tekisi palveluksen kansakunnalle. Lähtökohtana hänellä on, että ulkomaille mennään ”yritysjoukkueena”, mikä on oikein, kun muistetaan, miten syvään meillä on juurtunut yksinyrittäminen. Stubb mukailee Churhillin vanhan iskulauseen muotoon ”verta, hikeä ja hymyä”. Tässäkö on nousun avain?

tiistai 20. elokuuta 2013

Entä jos elintasomme nousu pysähtyisi?

Tehdäänpä ajatuskoe. Voisiko meillä seurata samanlainen ajanjakso, jonka Yhdysvallat on käynyt läpi viimeisten 30 vuoden aikana. Tarkoitan tavallisen työtätekevän ihmisten elintason pysähtymistä 30 vuoden takaiselle tasolle tai jopa sitä heikommaksi (palkkataso inflaatiotarkistettuna). Samaan aikaan rikkaat ovat moninkertaistaneet tulonsa.

Finanssikriisin yhteydessä patoutunut katkeruus purkautui Yhdysvalloissa kaikkien nähtäville: asioiden tila koettiin epäoikeudenmukaiseksi. Jäämme seuraamaan onko hauraassa nousussa oleva talous sallimassa Yhdysvalloissa vaurauden hedelmien tasaisemman jaon tulevaisuudessa. Epäilen, ettei niin käy.

Niin, voisiko meille käydä samoin? Juuri nyt tuntuu siltä, että elintasomme on liian korkea siihen taantuneeseen tuotannon tasoon verrattuna, joka meillä on vuonna 2013. Olemme BKT:llä mitaten vuoden 2006 tasolla, mutta palkkamme ovat nousseet 25 % reaalisesti vuosituhannen vaihteesta. Meillä ei siis pitäisi olla varaa tällaisiin palkkoihin, mitä meillä nyt on. Suomalaisen teollisuustyöntekijän tuntipalkka on top 3:ssa Euroopassa. Mikä avuksi? Devalvaatiosta ei nyt ole apua, koska olemme eurossa tai sitten euron arvon on romahdettava. Entä sisäisen devalvaation mahdollisuus? Alennetaan palkkoja. Ei käy, sanoo ay-liike ja sitä paitsi kulutusvetoinen yhteiskuntamme pysähtyisi moisesta.

Suurin osa meistä uskoo, että käänne kuitenkin tapahtuu ja päästään, jos ei entiselle kasvu-uralle, niin kasvu-uralle kuitenkin. Amerikkalainen Berkeleyn yliopiston professori Robert Reich määritti kirjassaan ”Aftershock” amerikkalaisen 30 vuoden kokemukset seuraavasti: kotitalouksien taloustilanteen sakatessa siirtyivät ensin vaimot töihin, sitten pidennettiin työpäivää ja lopulta tartuttiin - mutta vasta viimeisenä keinona – velkavipuun. Näin kurjistuminen pyrittiin minimoimaan tai mitätöimään. Seuraukset olivat järisyttävät: ihmiset velkaantuivat tolkuttomasti, asuntojen hinnat nousivat ensin tähtiin (huippu koettiin vuonna 2006) ja romahtivat sitten kymmeniä prosentteja - ja mikä pahinta - velkatason alapuolelle. Syntyi velkadeflaatiotilanne, josta nyt pikkuhiljaa toivutaan.

Jokainen voi todeta, että ei se näin ole mennyt Suomessa. Vai menikö sittenkin? Olemmeko me nyt samassa vaiheessa kuin amerikkalaiset 30 vuotta sitten. Useimmat tavoittelevat edelleen elintason nousua, mutta palkkatasossa on tullut pää vetävän käteen. Ei ole mahdollista vaurastua, jos työn tuottavuus ja kilpailukykymme eivät parane. Olemme jo nyt eläneet yli varojemme. Kotitaloudet ovat velkaantuneet, perheissä aviopuolisot ovat jo töissä. Puuttuu enää työajan pidentäminen ja reaalisen palkkakehityksen pysähtyminen. Sitten olisimme tasoissa amerikkalaisten kanssa.

Eikö meillä ole jo riittävän korkea elintaso? Periaatteessa ihmisillä on jo niin paljon tavaraa, ettei enempää tarvita. Onnellisuudesta en sitten tiedä. Pysäytetään tähän elintason nousu ja mietitään, missä ollaan! Ei se näin mene. Jos palkkataso alenee, joudutaan laskevaan elintasokierteeseen. Kuluttaminen vähenee. Talouden rattaat rupeavat rusahtelemaan ja lopulta alamäki on selviö. Sitä paitsi tasan ei käy onnen lahjat: joillakin on ruhtinaallisesti maallista mammonaa, kun taas toiset kärvistelevät yhteiskunnan avustuksella minimitasolla. Jos siis elintason kasvu pysähtyy, kovimmille joutuvat ne, joilla nytkään ei ole mitään.

Edellä asiaa on pohdittu puolitosissaan, mutta oikeastikin globalisaation seurauksena meidän tuotteemme eivät ole enää niin kilpailukykyisiä kuin ennen. Puhutaan rakennemuutoksen välttämättömyydestä. Tuotamme sellaisia tavaroita, jotka eivät tuo nykyisessä kilpailutilanteessa lisäarvoa kansantaloudellemme. Meidän on siis joko velkaannuttava, alennettava palkkojamme, tehostettava tuottavuuttamme ja/tai tuotettava oikeanlaatuisia, kilpailukykyisiä tuotteita. Viime mainittujen paneminen kuntoon on helpommin sanottu kuin tehty ja ensin mainittujen suosio on todella alhainen kansalaisten keskuudessa. Pelastusrenkaana on käytetty velkaantumista kaikilla tasoilla (kotitaloudet, kunnat, yritykset ja valtio). Julkiset palvelumme rahoitetaan osin velkarahalla. Tämä tie ei voi kuitenkaan jatkua kovin pitkään, vaikka velkatasomme onkin kansainvälisesti arvioituna vielä maltillinen.

Mistä amerikkalainen 30 vuoden kaamos johtui? Taustalla on globaali kilpailu, jossa amerikkalaiset pärjäsivät heikosti lukuun ottamatta aseteollisuutta ja KIBS-aloja. Teollinen tuotanto on Yhdysvalloissa romahtanut lähelle 10 prosenttia bruttokansantuotteesta. Meillä ei olla vielä sillä tasolla, mutta alaspäin mennään. Korjaavia toimenpiteitä tarvitaan: yritetään uuden luomista ja/tai vanhan myymistä halvemmalla, mutta keinoilla - kaikkine seuraamusvaikutuksineen - on kiire.

Yhdysvalloissa on tapahtunut kahdenlaista kehitystä. Elintaso ehti useimmilla nousta jo aiemmin niin korkeaksi, että pysähdys ei vienyt perikatoon. Tapahtui tuloerojen repeäminen: rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Kaiholla tai kauhulla voitiin muistella republikaani Eisenhowerin aikaa, jolloin suurituloisimpien marginaaliveroprosentti oli parhaimmillaan/pahimmillaan 91 (!) prosenttia. Ja silti rikkaat pärjäsivät hyvin, ja valitusta oli vähemmän kuin nyt. Ja kaikilla meni hyvin. No ehkei sentään, kyllä 1950-luvullakin oli köyhänsä.

Yhdysvalloissa tultiin yli 90 prosentin lukemista välivaiheiden kautta Ronald Reaganin 28 prosenttiin, siitä Clintonin 39 prosenttiin ja edelleen Bushin 35 prosentin kautta Obaman 39,6 prosenttiin. Sekä Suomessa että Yhdysvalloissa on ohjattu tuloja pääomaveron kautta (Yhdysvalloissa 0, 15 tai 20 prosenttia, Suomessa 30 tai 32 prosenttia). Syntyy kuva, jossa keskiluokka, varsinkin Yhdysvalloissa, maksaa yhteiskunnan kulut sekä veroina että globaalin kilpailun painamina palkkoina.

Robert Reichin mukaan Yhdysvalloissa on noudatettu Dead End Strategya: suurin osa ihmisistä on menetyksiä kärsineitä palkansaajia, mutta sen lisäksi he ovat vaaleissa äänestäviä kansalaisia (citizens). Synkkä piirre tapahtuneessa kehityksessä on nimenomaan elintason pysähtymistä seurannut kansalaisuuden alamäki. Mistä tavallinen köyhtynyt kansalainen oikein päättää? Rahan kasautuminen huipulle on myös kasannut vallan sinne ja yritysten lobbauskoneisto hoitaa ”kansanvallan” kansan puolesta. Huipulla tuulee, mutta miellyttävästi: rahalla saa valtaa ja sitä käytetään tiedon manipulointiin.

Myös Suomessa ja Euroopassa saattaa olla seurauksena kansalaisten vallan kaventuminen. Moni allekirjoittaa väitteen, että se on jo tapahtunut. Suoran demokratian keinot ovat lapsen kengissä tai sitten valtaa käytetään todella suoraan – kuten Etelä-Euroopassa – kadulla.

Tarvitaan paradigman muutos. Vai tarvitaanko? Tuhon ennustajia on ollut ennenkin, mutta aina on kuitenkin selvitty. Yhdysvaltain esimerkki on kuitenkin relevantti. Joudutaan todella pohtimaan, mistä kasvun edellytykset luodaan. Voitaisiinko Yhdysvaltain kokeman kehityksen yli hypätä? Moni viisas mies ja nainen pohtii tätä parhaillaan.

Tässä madonluvut: Eduskunnan lainsäädäntövimma, jolla esim. kuntien velvoitteita lisätään, on tyrehdytettävä. Hallintoa tulee oikaista niin, että rönsyt vähenevät. Edelleen joudutaan yhteisöveroa laskemaan, jotta saadaan pelimerkkejä vientiteollisuuteen. Kansalaisten omavastuuosuuksia kunnallisissa palveluissa joudutaan lisäämään. Informaatioteknologian hyödyntämisen täytyy tapahtua oleellisesti nykyistä tehostetummin, hallinnon sektorirajoja joudutaan madaltamaan (saman työntekijän työn on kelvattava esim. sosiaali- ja terveystoimen ja sivistystoimen rajan yli). Verokikkailu, jolla verotus ohjataan alhaisen verotuksen verotaivaisiin on tyrehdytettävä. Suuria tuloja tulee verottaa ansiotuloverotuksen tapaan. Työmotivaatiota ja työterveyttä tulee parantaa, jotta työelinkaari muodostuu yhtenäiseksi (työllisyysaste nousee).

maanantai 19. elokuuta 2013

Työvoimapula muuttuu jälleen kerran suureksi työttömyydeksi?

Jaakko Kiander puuttuu HS:n vieraskynässä (”Suurten ikäluokkien kato ei mullistakaan työelämää”, 19.8.2013) tärkeään asiaan eli meitä suomalaisia kohtaavaan, väitettyyn työvoimapulaan. Näyttäisi siltä, että työvoimapulaa on vahvasti liioiteltu.

On esitetty arvioita, että työnantajat ovat tahallisesti liioitelleet uhkaa saadakseen eläkeikää nostettua ja varmistaakseen työvoiman saannin tulevaisuudessa. No, jääköön tämä omaan arvoonsa.

Haluan vielä korostaa että suurten ikäluokkien massiivinen poistuminen työmarkkinoilta aiheuttaa kyllä ongelmia, mutta e i m u l l i s t a työmarkkinoita.

Kiander erittelee aihetta aivan oikein tilastomatemaattisin keinoin. Meillä on aivan liian paljon summittaisia heittoja, joilla eri tahot lobbaavat omia tavoitteitaan. Kun joku auktoriteetiksi koettu sanoo jotain työvoimapulasta, alkavat muut toistaa puhetta kritiikittä.

Kianderin tilastoluvut tehoavat ainakin minuun: ”Vuosina 1958-1967 syntyneitä työelämässä on yli 600 000, ja heidän työllisyysasteensa on 84 (!) prosenttia”. Erittäin merkittävä asia on myös, että kaikkein suurimmat ikäluokat (1945-1949) ovat jo pääosin eläkkeellä.

Entä eläkkeellesiirtymisen myöhentäminen? Kiander sivuuttaa – ehkä viisaasti – koko kysymyksen, hän haluaa pysyä faktoissa. Eivät Kianderin luvut sinällään poista eläkkeellesiirtymisen myöhentämistarvetta, mutta eivät sitä myöskään tee akuutiksi. Jukka Pekkarisen työryhmällä on toivoakseni rakentavia ajatuksia, kun se julkaisee eläkeuudistusraporttinsa tänä syksynä.

Minusta koko Kianderin artikkelin pääsanoma kiteytyy lauseeseen ”vanhempien ikäluokkien poistuva työpanos on korvattavissa, jos nuorempien ikäluokkien työllisyysaste ylittää 70 prosenttia”. Toinen erittäin vaativa haaste on meitä tulevaisuudessa uhkaava ns. huoltosuhdeongelma. Työllisten määrän on oltava niin suuri, että pystytään ”elättämään” työvoiman ulkopuolella olevat. Ns. kestävyysvajeen kannalta Kianderin viesti on lohdullinen: ”Monissa raporteissa kaivattu 200 000 hengen lisäys työllisyyteen on saavutettavissa, jos työllisyys kasvaa 75 prosentin tuntumaan eli suurin piirtein samaan kuin muissa Pohjoismaissa”. Siinä ne ovat, kaksi tärkeää prosenttilukua: 70 prosenttia ja 75 prosenttia. Prosentit eivät tietenkään tee työtä, vaan ihmiset, ja siksi on tärkeää kiinnittää huomiota työikäisten työkykyyn.

On kaksi suuntaa, toisen mukaan meidän on nostettava kaavamaisesti eläkeikää ja toisen mukaan työhyvinvointia on parannettava. Eläkeikää tullaan nostamaan, se on selvää, koska väki elää kauemmin ja pysyy kauemmin terveenä. Mutta paljon oleellisempaa on pyrkiä pitämään työssä olijat terveenä töissä. Tässä olen enemmän työntekijäjärjestöjen kuin työnantajajärjestöjen kannalla.

Työllisyysasteen nostaminen 70 prosentin tasolle ei tunnu mitenkään ylivoimaiselta haasteelta. Työllisyyden nostaminen 75 prosenttiin on selvä haaste. Se, että meihin verrattavat maat ovat siihen päässeet, on kannustavaa.

Eläkeiän nosto on vienyt tavattomasti huomiota muilta asiaan vaikuttavilta seikoilta. Sitä paitsi eläkkeellesiirtymisikä on noussut – tosin hitaasti – jo nykyisillä rakenteilla. Työhyvinvoinnin (työturvallisuus, ilmapiiri, ammattitaito, hyvä johto) parantamisen lisäksi tarvitaan huomion kiinnittämistä epäterveisiin elämäntapoihin. Mutta miten kannustetaan terveisiin elämäntapoihin muuten kuin sanallisesti?

Fyysinen kunnon ylläpito on mielestäni kaikkien tärkeimpiä työssä menestymiseen liittyviä asioita. Onhan meillä liikuntaseteleitä, mutta tarkoitan vapaa-ajalla tapahtuvia liikunta-aktiviteetteja. Mutta miten kannustaa työiässä olevia liikunnan harrastukseen niin, että muutos nykyiseen on merkittävä?

Myös opiskeluaika on ongelmallinen. Periaatteessa on oikein, että opiskeluaikoja lyhennetään, mutta joidenkin osalta niitä pitää pystyä myös pidentämään esim. ns. kymppiluokan avulla. Joustavat ratkaisut ovat tässäkin avainasemassa.

Itse panostaisin ikäsyrjinnän lopettamiseen. Miltei perverssiä on vaatia ihmisiä pysymään työssä pidempään, jos työantajat eivät halua palkata ikäihmisiä. Kun asiaa kysyttiin työnantajilta, niin vain reilut 10 prosenttia työnantajista halusi palkata yli 60-vuotiata. Olen varma, että tietyin kannustimin ainakin 15 % ihmisistä haluaisi työskennellä lähelle 70 vuoden ikää. Ikävälillä 60-70 vuotta meillä on vahva reservi, kun työmotivaatiosta pidetään huolta. Juuri ilmestyneen saksalaisen tutkimuksen mukaan 50-60 vuotiaat ovat parhaita työntekijöitä, koska eivät tee niin paljon virheitä kuin nuoremmat. Miten saataisiin kokemukselle sille kuuluva arvo?

Pahinta olisi, jos Suomen talous ajautuisi aiempaa selvästi alemmalle kasvu-uralle tai peräti alkaisi näivettyä. Silloin työtä riittäisi epämiellyttävällä tavalla kaikille, jos silloinkaan. Kun yhteiskunnan ongelmat lisääntyvät ei vähiäkään työikäisiä pystytä työllistämään, koska myös epätoivottavat käyttäytymispiirteet lisääntyisivät.

Tilanteet voivat muuttua moneen kertaa seuraavien kymmenien vuosien aikana. Kiander huomauttaa kuivasti, että ”….nyt on käsillä 40 vuoden aikana jo kolmas kerta, kun pelätty työvoimapula muuttuu suureksi työttömyydeksi”. Entä jos taloudessa käynnistyisi kaikkien ennusteiden vastaisesti pitkä korkeasuhdanne? Uskon, että työvoima sopeutuisi siihenkin eläkkeellesiirtymisten myöhennysten ja ulkomaisen työvoiman avulla.

Kaikkein tärkeintä olisi menestyvä kansantalous. Se hoitaisi likipitäen kaikki keskeiset haasteet, mitä meillä on.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Yksilökeskeisten arvojen puolesta?

Jyrki Katainen viittaa viime keväänä tehtyyn RISC-monitortutkimukseen (Lähteeni: HS 15.8.2013: ”Katainen: Auktoriteetit murenevat”) arvioidessaan suomalaisten arvojen ja asenteiden muuttumista kokoomuksen ministeriryhmän kesäkokouksessa. Vertailukohteena hän on käyttänyt vuoden 2010 vastaavaa tutkimusta. Huomiotani herätti, että aikaväli, johon perustuen vedetään pitkälle meneviä johtopäätöksiä, on kovin lyhyt. Mielestäni varsinkin arvot ovat pysyvämmän laatuisia, vaikka myönnänkin, että joitakin muutoksia on tapahtunut.

Kataisen tulkinta on, että yksilökeskeisyys Suomessa kasvaa ja auktoriteetit murenevat. Ajatus ei ole kovin uutta luova, sillä yksilökeskeisyys on kasvanut, jos verrataan sotien aikaan tai 1950-lukuun. Vaikka 1960- lukua pidetään joillakin tahoilla kollektiivisen ajattelun kukkasena, oli se nimenomaan yksilöllisen ajattelun läpimurtovuosikymmen. Ja sen jälkeen on aaltomaisesti, mutta kuitenkin trendinomaisesti edetty edelleen kohti yksilökeskeisyyttä. Ei siis ihan viime vuosien keksintö.

Katainen tuntuu leikkaavan tutkimuksesta pintakerroksen ja vetää siitä johtopäätöksiä, joita ainakin minä pidän spekulatiivisina. Hän toteaa, että Suomelle tarjoutuu mahdollisuus, kun luovuus yksilötasolla puhkeaa kukkaan. Hän toteaa optimistisesti, että ”omissa ajatuksissani yksilöllisyys vahvistaa aitoa demokratiaa” ja että ”näkemyksellisyys voittaa auktoriteetin” Varoituksen sanana hän toteaa, että yksilökeskeisyyden kasvaessa samanmieliset hakeutuvat toistensa seuraan.

Tässä ajattelussa on jotain kummallista: lähtökohta näyttäisi olevan, että olemme eläneet jotain poikkeuksellisen auktoriteettiuskoista aikaa, josta nyt olemme vapautumassa. Itse olen ajatellut niin, että pohjoismainen demokraattinen, tasa-arvoon pyrkivä yhteiskunta nimenomaan mahdollistaa yksilökeskeisyyden. Mihin Katainen vertaa nykytilannetta? Minä esitän paradoksin: nimenomaan hiukan kaavamainen pohjoismainen malli mahdollistaa suuren ihmisjoukon luovuuden esilletulon! Toisaalta, mikä nykymallin ”jäykkyydessä” estää eliitin luovuuden?

HS-jutun kommentissa Anu Kantola kiinnittää aivan oikein huomiota Kataisen puheen vähäiseen konkretiaan. Mitä tarkoittaa ihmiskeskeinen, innovatiivinen, auktoriteeteista vapaa, uutta luova, yksilöllinen ajattelu käytännössä? Entä mikä on estänyt taannoin ja mikä estää nykyisellään ajattelemasta luovasti?

Minulle tulee tunne, että talouden ahdingon keskellä pitää luoda kuva, jossa ongelmat johtuvat salaperäisestä auktoriteettiuskosta, jonka mukaan emme pysty vapauttamaan itseämme esivallan päällemme langettamista ajattelun orjuuden kahleista. Miltei raamatullista! Miltei marxilaista!

Kataisen ajattelun ”ymmärtäjät” käsittävät kahleet hyvinvointiyhteiskunnan kettingeiksi, joista pitää vapautua.

Asetunko siis vanhoilliseksi kehityksen esteeksi, joka ei oikein ymmärrä mitä maailmalla tapahtuu? Enpä usko. En vain luota arvioon, että nyt on tapahtumassa paradigman muutos auktoriteettiuskosta joustavaan yksilökeskeisyyteen. Koko asetelma on teoreettinen.

On totta, että puoluerakenteen murros (jos se osoittautuu pysyväksi!), näyttäisi enteilevän jotain muutosta ja Katainen aikoo pitää Kokoomuksen voittajatahona, niin kuin puoluejohtajan pitääkin ajatella. Tällä logiikalla hän päätyy ajatukseen, että Kokoomuksen tulee pyrkiä irti konsensus-Suomesta, sitä ei nimittäin RISC-tutkimuksesta vedettyjen johtopäätösten mukaan olisi vanhassa mielessä olemassa. Pyrimmekö tietoisesti kohti amerikkalaistyyppistä yhteiskunnallista ja poliittista polarisaatiota?

Mutta kuinka pysyvä puoluerakenteen muutos Suomessa oikein on? Ja mikä se muutos on? Ainoa merkittävä muutos tällä hetkellä on perussuomalaisten läpimurto, muutoin puoluekenttä on ennallaan. Jos siis perussuomalaisten menestys on pysyvää laatua voidaan puhua jonkinlaisesta murroksesta. Lopullinen vastaus saadaan vasta, kun muutama vaalikausi on koettu. Tietenkin vanhojen puolueiden nopeat kannatusmuutokset oireilevat myös muutostrendeistä. Olemmeko ehkä siirtyneet eurooppalaiseen käytäntöön vähän jälkijunassa?

Katainen viittaa Suomen tilannetta Aasian tiikeritalouksiin. Vertailu onnahtelee. Minusta näyttää siltä, että Aasian menestys perustuu monoliittisiin hallinnon rakenteisiin, varsin keskusvaltaisiin yhteiskuntatavoitteisiin, eikä niinkään yksilökeskeiseen luovuuteen. Edelleen Aasian nousu tuntuu perustuvan muiden nopeaan matkimiseen ja soveltamisketteryyteen, ei niinkään uutta luovaan innovatiiviseen ajatteluun. Aasia pärjää auktoriteeteilla.

Kataisen varoitus siitä, että yksilökeskeisyys voi olla samaan seuraan hakeutuvien ihmisten malli, on varteen otettava havainto, jota hän ei itse kuitenkaan lähde erittelemään. Samanhenkisten ykseys on ikään kuin sivuhuomio. Minä nostaisin sen keskiöön. En usko, että yhteiskunnallista edistystä pienessä Suomessa saadaan yksilökeskeisyyttä tietoisesti lisäämällä ja korostamalla. Edellä esittämääni viitaten pohjoismainen malli on jo sinällään yksilökeskeinen. Suomalaisen mallin voima on ollut siinä, että kaikki pidetään mukana. En oikein usko, että väärin käsitetty yksilökeskeisyys on tässä avainasia.

Mikä on teoreettisen, säätelystä vapaan ja toisaalta säädellyn hyvinvointiyhteiskunnan välinen ero? Se voi olla todellinen tai jopa vain mielikuvissa. Onko nykyinen malli luovuuden mahdollistaja vai tukahduttaja? On selvää, että EU tuo tähän pohdintaan tärkeitä ainesosia. EU-byrokratia on edennyt liian pitkälle. Kasvimaan kurkun käyryyden määrittely ei ole ihan relevanteimpia asioita. Samaa tietenkin voidaan sanoa hyvinvointiyhteiskuntaa uhkaavasta ylisääntelystä tai valtion kunnille tuputtamista loputtomista tehtävälistoista.

Varsin paljon on pohdittu nykyisen hallituksen päätöksentekokyvyn puutetta. Jos rinnalle otetaan yksilökeskeisen ajattelutavan väitetty voimistuminen, tullaan mielenkiintoisiin johtopäätöksiin. Onko ongelmana siis monipuoluehallitus vai eri suuntaan vetävien tahojen (sekä hallitus että oppositio) sooloilu? Veikkaan, että tulevakin hallitus joutuu saman syndrooman kohteeksi. Se voi olla kapeapohjaisempi, mutta joutunee saman tyyppisten ristiriitojen kohteeksi kuin nykyinen hallitus, jos talouden anemia jatkuu. Pääministerien vaihtuminen ja epäsuosioon joutuminen viime vuosina ovat selviä osoituksia siitä, kuinka kuluttavaa ja vaikeaa asioiden hallinta on.

Minusta on näyttänyt, että tämän yksilöllisyyden varjolla nimenomaan epätoivottavat – kollektiivissävyiset - piirteet (kuten muukalaisviha) ovat yhteiskunnassa lisääntyneet. Miten kääntää yksilöllinen luovuus kansakuntaa hyödyttäväksi aktiivisuudeksi?

Jälleen tulevat mieleen kovat asiat: kilpailukyky, työn tuottavuus, innovointikyky, uudet tuotteet… Nykyinen työelämän palkkausrakenne on luotu dynaamista, kasvavaa elintasoa ajatellen. Kasvun nikottelu ei kuulu joukkoon. Tässä tarvitaan sekä yksilöllisen punnertamisen että crowdsourcingin parhaat piirteet käyttöön.

Olen oman ajatteluni vanki: kun trendi on päällä, älä mene trendin mukana. Kun yksilökeskeinen ajattelu painaa päälle, ryhdy kapinaan positiivisen, kollektiivisen aktiviteetin puolesta. Voisiko ”pidetään kaikki mukana” -sloganin muuttaa ”pidän ainakin itseni mukana” -iskulauseen sijasta vaikkapa muotoon ”pidän itseni mukana, mutta pidän huolta, että muutkin pysyvät mukana”?

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Alpo Rusi vs. Kimmo Rentola

Professori Kimmo Rentola luennoi kesällä eräiden tunnettujen suomalaisten CIA-yhteyksistä, jotka olivat paljastuneet CIA:n julkaisemasta raportista. Kirjoitin itse näihin paljastuksiin liittyneen blogikirjoituksen (”Virolainen, Jakobsson ja CIA”, 14.6.2013). Valoin öljyä laineille. Paljastukset eivät olleet kovin meheviä. Tarkentuipahan historiankirjoitus kuitenkin eräiltä osin.

Eniten hyötyä Rentolan luennosta oli siksi, että se paljasti, mitä CIA tiesi Suomen ulkopolitiikasta ja erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. En käy tässä raporttia tarkemmin läpi, se on joka tapauksessa Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden läpivalaisu koko sodan jälkeiseltä ajalta.

Nyt parin kuukauden jälkeen valtiotieteiden tohtori Alpo Rusi tunnetulla aggressiivisuudellaan hyökkää Rentolaa vastaan. Rusin mielestä Rentola nostaa tikun nenään väärän asian: pitäisi eritellä ns. suomettumista eikä CIA:n tietolähteitä Suomessa. Rusin mielestä olimme samalla puolella USA:n kanssa (ja olemme varmaan edelleen). Häntä kiusaa suunnattomasti, että Rentola ikään kuin tasapuolistaa Suomen ongelmat idän ja lännen välillä.

Rusin mielestä Rentola ”on kääntänyt CIA:n raportin päälaelleen. Raportti käsittelee suomettumista, ei Suomen ja Yhdysvaltojen suhteita”. Olen hyvin pitkälle samaa mieltä Rusin kanssa suomettumisen keskeisyydestä, mutta ihmettelen (jälleen kerran), miten hyökkäävä hän on, jos joku yrittää raottaa tiedon vuotajia länteen päin. Länteen vuotajat ovat hänen mielestään ikään kuin oikealla asialla.

Rusia kuunnellessa tai lukiessa tulee mieleen Aleksandr Solzenitsynin asenne, kun hän sanoi, että Kekkosen kuoleman jälkeen Neuvostoliitto miehittää Suomen. Solzenitsyn laajentaa vankeutensa (kiistämättömät kärsimykset vankileirillä) oman kokemuspirinsä yli koskemaan Suomea. Hän projisoi oman kokemuksensa Suomen kohtaloon. Juuri samalla tavalla Rusi käsittelee todellisuutta. Hänkin on kokenut kovia oikeuden päätöksen mukaan syyttömänä, mutta tekee sen virheen, että niputtaa ison määrän suomalaisia päättäjiä huhujen, puolitotuuksien ja tulkintojen avulla samaan läjään Neuvostoliiton ja Itä-Saksan kätyreiksi. Hän siis projisoi itseensä kohdistuneet aiheettomiksi osoittautuneet vakoiluepäilyt muihin ihmisiin mielestäni epäoikeudenmukaisella tavalla.

Rusin suhtautuminen kylmän sodan vainoharhaiseen maailmaan on mustavalkoinen, täysin sävytön. En millään pysty näkemään tällaista kuvaa objektiivisena.

Valittakoon keskuspankin johtoon Milton Friedman!

Paul Krugman kertoo, kuinka republikaanien kellokas senaattori Rand Paul antoi Bloomberg Businessweekille haastattelun. Ei mennyt ihan nappiin. Kun haastattelija kysyi kenet Paul (jonka isä on kuuluisa Ron Paul) haluaisi keskuspankin, Fedin johtoon, vastasi Paul: ”Milton Friedmanin, hän ei tosin ole itävaltalainen (”Itävaltalainen taloustiede”), mutta hän on parempi kuin, mitä (muita) meillä on tarjolla”. Kun haastattelija huomautti, että Friedman (1912-2006) on kuollut, tokaisi Rand Paul siihen, että ”otetaan sitten kuollut, koska emmehän me oikeasti halua paljon toimintaa FEDiin”.

Se, että Paul ei tiennyt, että Friedman – joka on yksi nykytaloustieteen kuuluisimmista hahmoista – kuoli jo 7 vuotta sitten, on tietenkin hämmennyksen aihe. Ja kuitenkin Paul on yksi kaikkein tunnetuimmista konservatiiveista ja potentiaalinen presidenttiehdokas.

Huolestuttavaa on tietenkin, miksi tosiasiat ovat näin heikoissa kantimissa. Krugman johtaa tästä ajatukset merkittävämpään kysymykseen nimittäin siihen, että Friedman on pudonnut teekutsulaisten ja jyrkkien konservatiivien suosikkien joukosta pois. Friedmania on totuttu pitämään monetaristina, elvytyksen vastustajana, julkisen sektorin pienentäjänä ja reaganilaisten ja thatcherilaisten esikuvana. Nyt hänet mainitaan republikaanien taholla harvoin talouspolitiikan suunnannäyttäjänä. Vaikka Krugman kritisoi kärkevästi Friedmania (kuten minäkin), on hän huolestunut siitä, että republikaanien oikea reuna korvaa hänet taikauskoisella ”voodoo- taloustieteellä”.

Esimerkiksi johtava republikaani ja Mitt Romneyn kampanjan varapresidenttiehdokas Paul Ryan suosii Ayn Randin fiktiivisiä hahmoja eräänlaisina talouden ja yhteiskuntapolitiikan airueina. Friedman on sentään kovan luokan taloustieteilijä.

Rand Pauliin viitaten näyttää siis siltä, että teapartylaisten eräs tunnuslause, "there is nothing to know", sinun ei tarvitse tietää mitään (koska tieto syntyy tarvittaessa intuitiosta tai voit ottaa asioista selvää), viettää riemujuhliaan edelleen.

tiistai 13. elokuuta 2013

Hyvinvointiyhteiskunnan perinnönjako

Meneillään on hyvinvointiyhteiskunnan perinnönjako. Erikoista tässä on, että perinnön luojat – ihmiset, puolueet - elävät yhä. Osa perinnönjakajista inhoaa perinnön luojia, osa on kadottanut yhteyden hyvinvointiyhteiskunnan syntymisprosessiin ja osa on kokonaan vulgäärillä tavalla irti perinnöstä. Viime mainittu osa vain haluaa pistää lihoiksi koko henkisen ja fyysisen perinnön.

Osa ajattelee niin, että se byrokraattinen koneisto, jonka hyvinvointiyhteiskunta on synnyttänyt, pitää ajaa alas. Se edustaa vanhaa pystyyn kuollutta yhteiskuntamallia. On päästävä irti kaikesta menneestä ja rakennettava uusi uljas maailma, jossa vallitsee vapaus. Kuka tahansa suomalainen voi sanoa ja tehdä mitä vain, kunhan noudattaa ”lakia”. Vain ne ulkomaalaiset, jotka tekevät työtä suomalaisten hyväksi ovat vapaita kansalaisia. Heitä kuitenkin varmuuden vuoksi tarkkaillaan.

Itse asiassa yhteiskunta käsitteenäkin on vanhentunut. Sehän kuulostaa sosialismilta. Käyttöön tulee ottaa uusi käsite, ”ihmisten yhteisö”. Sille on ominaista se, että jokaisella yksilöllä on vapaus toimia ilman kankeita byrokraattisia sääntöjä.

Tässä mallissa ihmiset huolehtivat toisistaan ilman ”yhteiskunnan” roolia. Toisista ihmisistä välittäminen on aivan luontaista. Yhtään vanhusta ei jätetä hoivaa vaille. Jokainen lapsi huolehtii vanhemmistaan hautaan saakka. Tämä ei perustu mihinkään järjestelmään, vaan yksilölliseen, ikivanhaan käyttäytymisnormiin ja on siksi täysin luonnollinen. ”Yhteiskunta” on vain vuosisatojen aikana tunkeutunut lupaa kysymättä ihmisten elämään ja alkanut holhoamaan heitä.

Lapsista huolehtiminen delegoidaan yhteisestä sopimuksesta isovanhemmille. On selvää, että kun väki vanhenee syntyy joutilaisuutta, joka täytyy hyödyntää. Niinpä isovanhemmat rupeavat huolehtimaan lasten lapsistaan. Kukaan ei kehota tähän, saati sitten määrää. Huolehtiminen on täysin luontaista. Näin työnjakokysymykset hoituvat ilman kankeaa ja kallista byrokratiaa.

Uudessa uljaassa ihmisten yhteisössä on selkeät, jokaisen ymmärtämät pelisäännöt. Niinpä mitään sääntelyä ei tarvita: kun jokainen yrittää parhaansa, syntyy kaikkien yhteinen hyvä.

Sama koskee talouselämää. Pikkutarkka säännöstö, jolla vaikeutetaan normaalia liiketoimintaa, hävitetään. On selvää, että kilpailu itse huolehtii markkinoiden tasapainosta. Jos monopoli syntyy, on se vain osoitus, että toimialalle ei voida soveltaa normaaleja markkinaperiaatteita. Suurteollisuuden ja valtion välille luodaan liitto: kumpikaan ei puutu toistensa asioihin. Edellytyksenä on, että suurteollisuus tukee hiljaisesti valtion toimenpiteitä.

Entä ne, jotka kaikesta huolimatta eivät ajattele omaa parastaan (joka siis on kaikkien hyvä)? Heihin on kohdistettava erikoistoimia. On vedettävä jyrkkä raja normaalien ihmisten ja poikkeavien väliin. Poikkeaviin joudutaan kohdistamaan pakkotoimia. Osa suljetaan ihmisten yhteisön ulkopuolelle. Osa sulautetaan valtaväestöön uudelleenkoulutuksella. Uudelleenkoulutus sisältää sisäoppilaitosvaiheen, jossa poikkeaviin kohdistetaan erityistoimia. Näistä on turha tavallisten kansalaisten huolehtia. Kyllä asiantuntijat osaavat asiansa.

Jotta voitaisiin tietää, kuka ei osaa käyttäytyä normaalisti, perustetaan valvontaelin, joka tarkkailee ihmisyhteisöä. Se tarvitsee apua. Perustetaan tavallisten, normaalien ihmisten katupartioita, eräänlaisia kodinturvajoukkoja, jotka ilmiantavat epänormaalisti käyttäytyvät.

Poliisista ei luovuta, koska rikollinen aines pitää joka tapauksessa sulkea ihmisten yhteisön ulkopuolelle. Rangaistuksia kiristetään, koska normaali ja epänormaali käytös voidaan helposti erottaa toisistaan. Aiempi ”yhteiskunta” sotki asiat vesittämällä normaalin ja epänormaalin rajan.

Armeijaa vahvistetaan, sillä ihmisten yhteisön viholliset ovat usein välittömästi rajan takana. Ratkaisu tähän on liittoutuminen samanmielisten valtioiden kanssa. Armeija varustetaan parhaalla mahdollisella aseistuksella. Mitään ei jätetä sattuman varaan. Koska armeija on kallis, aloitetaan sotilaskoulutus jo peruskoulussa. Uusi sotilaskoulutus on vapaaehtoista, mutta on luonnollista, että kukaan normaalisti käyttäytyvä ei jää sen ulkopuolelle. Kysymys on oikeastaan kasvatusprosessista, jonka hedelmät lankeavat koko ihmisten yhteisön hyväksi.

Koska laki pelkästään ei riitä, täytyy luoda ”Käyttäytymisen kultainen kirja”. Siinä luodaan säännöt, joilla ihmisten käyttäytymistä voidaan ohjata. Säännöt ovat velvoittavia. Kukaan ei varsinaisesti valvo Kultaisen kirjan toteutusta. Osaavathan ihmiset ajatella omilla aivoillaan.

Lasten kasvatuksessa sallitaan uudelleen fyysinen kuritus. Tällä tavalla ohjataan lapsia normaalin käyttäytymisen piiriin. Vanhanmallisen ”yhteiskunnan” käyttöön ottamat pehmokeinot eivät uudessa ihmisten yhteisössä tepsi. Ne edustavat vanhan ”yhteiskunnan” rappiokulttuuria.

Koska poikkeavaa ainesta ilmenee koko ajan lisää, päätetään muodostaa rotuun perustuva ohjeistus. Valkoihoiset - tietyt kasvonpiirteet omaavat - pystytään helposti irrottamaan epätoivottavasta väestöstä. Koska rajatapauksia kaikesta huolimatta ilmenee, perustetaan tieteellinen komitea, joka tarkoilla säännöillä määrittää rotupuhtauden.

Epätoivottavien yksilöiden pidätys yksinkertaistetaan. Se tapahtuu kunkin kotiovella. Sääntöjen mukaan pidätyksen syytä ei tarvitse sanoa. Syytetty on pelkkä kirjain. Vanhassa maailmassa kirjain oli K. Nyt se on T. Tajuan, että se olen minä. Herään äkkiä. Suusta on päässyt huuto, hiki valuu otsalla. Huidon ympäriinsä. Päätän keittää aamukahvit.

maanantai 12. elokuuta 2013

Juri Derjabin ja lupa lännettyä?

Muutama päivä sitten tuli viesti joka kertoi, että Juri Derjabin on kuollut. Useimmille meistä, jotka kokivat 1960-luvun ja 1970-luvun poliittiset tapahtumat, Derjabin edusti kolkon tuntuista tulkintaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Ei niihin kuitenkaan muistini mukaan mitenkään kohtalonomaisesti suhtauduttu.

Derjabin oli Neuvostoliiton suurlähetystössä NKP-linjan miehiä. Hänen vastapoolinaan oli KGB, tunnetumpana edustajanaan Viktor Vladimirov. Derjabin on myöntänyt ajoittaisen vastakkainasettelun Vladimirovin kanssa.

NKP linja edusti ideologista otetta Suomi-suhteisiin. Suomi oli kokeilukenttä, johon jotkut suurlähettiläät – etenkin Aleksei Beljakov ja Vladimir Stepanov - sovelsivat aivoituksiaan, kylläkin Moskovan luvalla. Minusta Derjabin edusti aina ikävää tulkintaa YYA-sopimuksesta. Puolueettomuus oli väistyvä elementti, YYA-yhteistyö kulki edellä.

Hänen kuvaansa pehmentää älykäs lähestymistapa asioihin ja kohteliaat kanssakäymisen taidot. Pehmeys jatkui, kun hän monien yllätykseksi siirtyi Helsingin suurlähettilääksi 1990-luvulla – pesti, jota hän ei onnistunut valtaamaan vanhan Neuvostoliiton aikana.

Minäkin tavasin aikanaan Komissarovin (Derjabin) kirjoja tietääkseni, mitä Neuvostoliitossa oikein ajateltiin Suomesta. En joutunut järkytyksen tilaan. Ja tietenkin Derjabin edusti kotiryssien kermaa siinä kuin Vladimirov. Suomalaisten maan tavaksi tuli ylläpitää suhteita Neuvostoliiton suurlähetystöön siellä majailevan ylisuuren henkilöstön kanssa. Suuri osa henkilöstöstä oli vakoilutehtävissä, osa oli Neuvostoliiton ulkoministeriön karriääridiplomaatteja.

Minulle NKP-linja on edustanut Suomen yhteiskuntaoloista vieraantunutta linjaa, jossa pelin sääntöjä ei haluttu ymmärtää tai ne ymmärrettiin tietoisesti Suomen kannalta hankalasti. KGB oli paremmin selvillä suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Niinpä väitän, että moni suunnitelma, joka nkpläisillä oli, kaatui KGB-miesten viileään analyysiin. Ulospäin tästä kantautui tietenkin vain tiedon hippuja.

Suurimmilla suomalaisilla poliittisilla kihoilla oli merkittävimmät kotiryssät. Kekkonen oli tässä ilman muuta mallinnäyttäjä. Hänellä oli parhaat yhteydet vuosikymmenien ajan Moskovaan. Koiviston aikana sama trendi jatkui. Kotiryssäjärjestelmää voi paheksua. Sen perusteluksi käy ainoastaan suorien yhteyksien olemassaolo neuvostoliittolaiseen bysanttilaiseen koneistoon. Valitettavasti tätä kautta harrastettiin myös suomettumista ja arveluttavien tietojen vaihtoa vieraan valtion kanssa.

Puutun tässä vain yhteen mieltäni askarruttaneeseen asiaan, nimittäin väitteeseen, että Neuvostoliitto-suhteilla suomalaiset hankkivat liikkumatilan lännessä. En kiellä periaatteessa tätä. Liian usein näihin historian selityksiin tulee kuitenkin astian maku. Lainaan ohessa Helsingin Sanomia, joka totesi mm. seuraavaa: ”Derjabinin ja Vladimirovin aikoina Suomen ulkopoliittinen johto noudatti eräänlaista kaksoisstragiaa: mielisteltiin Neuvostoliittoa, jotta saatiin toimintavapautta lännen suuntaan.”

Mitenkähän oli? Veikkaan, että suurin osa Neuvostoliiton mielistelijöistä ajatteli lyhytnäköisesti vain omia etujaan. Suurin osa näistä selittelyistä on tekopyhää jälkien peittelyä: olimmepa me viisaita! Meillä taisi olla oikein Moskovan lupa käyttäytyä suomettuneesti, jotta saatiin liikkumatilaa lännessä. Derjabin varmaan nauroi olematonta partaansa.

Helsingin Sanomat jatkaa: ”(kaksoistrategia) oli tosin niin hienovarainen ja ovela, että monet silloisista Suomen poliitikoistakaan eivät sitä ymmärtäneet. Niinpä he omaksuivat strategiasta vain ensimmäisen osan.” Tämän tyyppiset selitykset olivat vahvimmillaan silloin, kun EU:lla meni vielä hyvin. Suorasukaisesti röyhkeimmät kertoivat, että alusta asti Kekkosen tarkoitus oli rakentaa lännen suhteita. Neuvostoliitto oli ikään kuin eräänlainen savuverho. Suomen ulkopolitiikan eliitti oli siis tämän mukaan alunperinkin täysin lännen lumoissa.

En toki väitä, etteikö neuvostosuhteilla luotu tilaa lännessä operoimiseen, mutta jälkikäteen selittely, että kaukaa viisaasti nähtiin tulevaisuus on hurskastelua. Suomettumisen aika on todellinen, ja jos jotain historiasta voi oppia niin sen, että toista valtiota ei pidä käyttää hyväksi omien kansalaisten alaspainamiseksi. Tästähän suomettumisessa oli paljaimmillaan kysymys eikä mistään länsisuhteita. Ja tähän sortuivat ulkopoliittisen eliitin jäsenet presidenttiä myöten. Totuus ei pala tulessakaan.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Krugman, Kalecki ja luottamussyndrooma

Tuoreessa kolumnissaan ”Phony Fear Factor” (New York Times, 8.8.2013) Paul Krugman viittaa puolalaiseen taloustieteilijään Michal Kaleckiin, joka julkaisi 70 vuotta sitten teoksen ”Political Aspects of Full Employment”. Kalecki oli keynesiläinen taloustieteilijä, joka pohtii työllisyyskysymyksiä valtion työllistämisroolin ja tämän politiikan vastustajien välisenä kysymyksenä. Siis hyvin ajankohtainen teema tänä päivänä meillä Suomessakin.

Kaleckin yksi pääväitteistä on, että teollisuuden johtajat (”captains of industry”) vastustavat valtion uutta työtä luovaa (so. julkista kulutusta lisäävää) politiikkaa, koska se heikentää heidän poliittista vaikutusvaltaansa. Tästä seuraa, että valtiontalouden alijäämiin – joihin valtio on pakotettu lisätäkseen elvytyksen kautta työllisyyttä - suhtaudutaan erittäin kielteisesti. Niitä pidetään talouden tulevaisuuden näkymien kannalta tuhoisina.

Kalecki käyttää luottamusta (confidence) avainkäsitteenä. Kalecki toteaa, että teollisuuden mielestä hallituksen pitää edistää yksityistä kulutusta. Kaikkia pyrkimyksiä korottaa veroja ja säädellä taloutta pidetään tuomittavana työpaikkojen tappamispolitiikkana. Viime mainitut siis heikentävät luottamusta ja sitä kautta investointeja. Kaleckin mukaan ”luottamusta” (tai pikemminkin luottamuksen puutetta) käytetään pelottelukeinona, jotta teollisuus saisi ajettua omia etujaan.

Finanssikriisin jälkiseuraamuksissa on Krugmanin mielestä käynyt juuri näin. Budjettivaje on ollut republikaanien ja elinkeinoelämän vaikuttajien mielestä selvästi suurempi huolenaihe kuin massatyöttömyys. Tästä seuraa luonnostaan, että ”austerity”-politiikka (leikkauspolitiikka) on konservatiivien suosiossa. Valtion lisävelanottoa pelätään kuin ruttoa.

Kaleckin-Krugmanin linja on jyrkässä ristiriidassa niukkuus-linjan kannattajien kanssa. Sanalla sanoen kahden mielipidesuunnan välillä vallitsee valtataistelu, joka ilmenee Yhdysvalloissa poliittisen ilmapiirin tavattoman jyrkkänä polarisoitumisena.

Luottamuksen puute - sanovat konservatiivit - johtaa (ja on johtanut) ”talouspolitiikan epävarmuuteen”. Krugmanin mielestä konservatiivien masinoimalla ”luottamuksella” ei ole mitään tekemistä talouden toipumisen hitauden kanssa. Syynä talouden verkkaiseen elpymiseen on vajepanikoijien leikkausvimma. Hallitus voi siis vähentää konservatiivien markkinoiman ”luottamuksen” merkitystä onnistumalla työllistämispolitiikassaan, joka edellyttää elvyttäviä toimia. Konservatiivit pelkäävät hallituksen työllistämispolitiikan onnistumista(!), jolloin he eivät voi käyttää luottamuskorttia! Niinpä pyritään estämään kaikin tavoin niitä valtion toimia, joilla työllisyyttä parannetaan. Terve.

Entä meillä Suomessa? Poliittinen tilanne ei ole toki niin kärjistynyt kuin Yhdysvalloissa, mutta sama taistelupari on havaittavissa: elvyttäjät vastaan alijäämien vastustajat. Suomen valtion velka on selvästi alle 50 prosenttia ja julkinen velka kokonaisuudessaankin noin 55 prosentin luokkaa. Toki huolenaiheena on velkaantumisvauhti.

Tätä kirjoitettaessa on esillä 200 miljoonan euron panostus ”täsmäelvytykseen”. Tämä on laiha kompromissi taistelevien ryhmien välillä. Tarvittaisiin monipuolinen ja laaja arsenaali elvyttäviä toimia.

Meillä taistelu käydään niiden välillä, jotka olettavat nousun alkavan ja helpottavan tilannetta ja toisaalta niiden välillä jotka ajattelevat talouden olevan lineaarisesti alamaissa. Mielestäni nykyisentasoinen velka ei ole hälyttävä, vaikka meidän vajepanikoijamme niin väittävätkin.

Teollisuuden johto vaatii ”rakennemuutoksia”. Käsite on hämmentävä. Kukaan ei oikein uskalla eritellä, mitä se konkreettisesti on. Eläkkeelle siirtymisen myöhentäminen on ainoa selkeä keino, joka esitetään. Muut keinot näyttävät olevan kertasysäyksiä suosivia. Mielenkiintoinen on Jaakko Kianderin tuore toteamus, että vaikka eläkkeellesiirtymisikä onkin yksi talouden rakenteen kipukynnyksiä, niin sillä ei ole sellainen hoppu kuin nyt annetaan ymmärtää.

Todellinen syy talouden alamaihin on kyllä Suomen teollisuuden ja tuotannon rakenteissa, mutta niistä selvitään voittajatuotteita tuottamalla, ei eläkejärjestelmää rukkaamalla. Tekesin pääjohtajan Pekka Soinin kannanotot Kauppalehdessä 7.8.2013 olivat osuvia: hän epäilee, että päättäjiin on iskenyt uskonpuute. Edelleen hän toteaa, että ”Yritysten kilpailukyky on ainoa keino, jolla hyvinvointivaltiota ylläpidetään. Eikä kilpailukyky säily ilman innovaatiotoimintaa. Sen rahoituksesta ei tule tinkiä piiruakaan.”

Onko Suomessa kysymys Kaleckin ”luottamussyndroomasta?” Vähättelemättä Suomen ja Yhdysvaltain talouden erottavia tekijöitä sanoisin, että kyllä on. EK painostaa hallitusta luottamuksen menetyksellä, jos leikkauksiin ei ryhdytä. Kukaan ei voi kuitenkaan todellisuudessa vahvistaa, että leikkauslinja johtaisi nykyistä parempaan tulokseen. Päinvastoin luottamusvajeella uhkailu heikentää Suomen tilannetta ja on omiaan luomaan paniikkitunnelmaa. Ja paniikki on tarttuva tauti.

lauantai 10. elokuuta 2013

Lasse Lehtinen ja Paasikiven-Kekkosen -linjan harhautukset

Lasse Lehtisen kirjoittajan taitoihin tutustuin ensimmäisen kerran hänen kirjoittaessaan vuonna 1980 Johannes Virolaisen pienimuotoisen elämäkerran. Kirjan nimi oli ”Virolainen – Tasavallan isäntärenki”. Tuoreessa Jussi Lähteen kirjoittamassa ”Aidankaataja” -kirjassa Lehtinen paljastaa, että kirja kirjoitettiin pikavauhtia muutamassa viikossa. Sama nopeus - ja kepeys - ovat leimanneet Lehtisen töitä sittemminkin.

Tuoreessa Kanava-lehden artikkelissa ”Paasikiven-Kekkosen -linja oli tietoinen harhautus”. Hän palaa vanhaan, monta kertaa käsiteltyyn aiheeseen. Harva kuitenkin on esittänyt, että Paasikiven-Kekkosen -linja oli harhautus. Olen seuraavassa käyttänyt Lehtisen artikkelia sytykkeenä omille ajatuksilleni. Lähtökohtana on Johannes Virolaisen viisikymmentäluvun puolessa välissä kehittämä ajatus, jossa Paasikiven linjaa muokattiin Maalaisliiton presidentinvaalikamppailuun sopivaksi Paasikiven-Kekkosen -linjaksi. Itse asiassa neuvostoliittolaiset ehtivät ensin ja käyttivät nimeä jo ennen Virolaista. Neuvostoliitto näki Kekkosen aktiivisuuden ja neuvostomyötämielisyyden itseään suosivana. Paasikivi oli Kekkoseen verrattuna pidättyvämpi, vaikka osasikin tietenkin keskinäisen kanssakäymisen kohteliaat pelisäännöt.

Paasikivi oli mielestäni jollain tapaa säikky ja reagoi vanhenevan miehen pelokkuudella Neuvostoliiton ”hirmuiseen” painostukseen. Ei sen puoleen, Kekkosta vaivasi sama tauti uran viimeisinä vuosina. Tämä tuli erityisesti esille ns. sotaharjoitusepisodissa vuonna 1978. Totta kai Paasikiven luonnehdinta säikyksi on asioiden yksinkertaistamista. Paasikivelle oli tärkeää vetää rajat, mihin saakka joustettiin suhteessa Neuvostoliittoon. Kekkoselle neuvostomyönteisyys oli kategorinen linja, johon hän painosti muutkin. Ja jos tähän Kekkosen linjaan ei alistuttu, oli politiikassa eteneminen todella vaivalloista.

Paasikivi taisteli - ja hyvin pitkälle onnistuikin - pitämään Neuvostoliiton irti Suomen hallituksen asioihin puuttumisesta. Kekkosen aikana tilanne muuttui radikaalisti. Pikkuhiljaa ministerikandidaatit jaettiin vuohiin ja lampaisin. Kekkonen vetosi Neuvostoliittoon kyseenalaistaessaan jonkun henkilön hallituskelpoisuuden. Liian usein Kekkonen harrasti omaa häikäilemätöntä valtapolitiikkaa neuvostosuhteiden varjolla. On selvästi havaittavissa, kuinka tätä vallanhallintaa, jossa Neuvostoliitoa käytettiin vipuvartena, ihailtiin joissakin piirissa – ja ihaillaan vieläkin – välittämättä kansanvallan puutteista maksetusta hinnasta.

Paasikiven oli vaikeaa kieroilla, mutta kyllä hän silti ovela osasi olla. Kuitenkin Paasikiven moraali oli niin korkea, ettei voinut kuvitellakaan hänen askaroivan KGB-miesten kanssa.

Kekkosen kauden pohjanoteeraus saavutettiin 1970-luvulla jolloin lehdistö valjastetiin neuvostosuhteiden vartijaksi. Kekkosen vastustajat sortuivat yksi toisensa jälkeen. Max Jakobssonia lainatakseni leijonankesyttäjältä loppuivat leijonat kesken. Vain opportunistit voivat hyväksyä Kekkosen linjan: riittää, kun selvittiin kylmästä sodasta: tarkoitus pyhitti keinot. Todistuskaava menee jotenkin niin, että maa oli miehitysvaarassa (jota se ei ollut) ja vain Kekkosen viisaan johdon avulla selvittiin. Opportunistien mielestä tähän yhteyteen ei pitänyt sulloa moraliteetteja (suomettumisen arvostelua). Vertailukohteena ei voinut tietenkään käyttää ketään toista poliitikkoa. Ei voinut, koska tilaisuutta muille ei annettu.

Määrittäisin itse Paasikiven linjan puolueettomuuspolitiikaksi kun taas Kekkosen aikana liturgiassa vakiintui termi ”pyrkimys puolueettomuuspolitiikkaan” (so. alistuttiin Neuvostoliiton tulkintaan, jonka mukaan Suomi on puolueeton vain YYA-sopimuksen määrittämässä kehikossa).

Kekkonen ja Paasikivi toki varoittivat molemmat vahingoittamasta Neuvostoliitto-suhteita. Kysymys on kuitenkin ratkaisevasta ilmapiirierosta. Paasikivi jaksoi muistuttaa varoittelujensa keskellä mielipiteen vapaudesta, mutta Kekkonen puolusti ankarasti rajoitettua mielipidevapautta ja omia tulkintojaan siitä mitä sai sanoa ja mitä ei.

Paasikivi ei päästänyt neuvostoliittolaisia iholle vaikka hallitsikin kohteliaisuudet ja hyvien suhteiden pelisäännöt. Hyvä esimerkki on Fagerholmin hallitus 1948-1950, jota Paasikivi puolusti henkeen ja vereen vaikka se oli vähemmistöhallitus. Kymmenen vuotta myöhemmin tilanne oli toinen. Kekkonen ei puolustanut yöpakkashallitusta (jonka takanan oli laaja poliittinen tuki), vaan sitä pidetiin sekä Kekkosen itsensä että Neuvostoliiton taholta uhkana Kekkosen jatkoaikeille.

Hyvin moni on sitä mieltä, että Kekkonen ratkoi ongelmia, jotka hän oli itse masinoinut. Tietenkin tämä on yksinkertaistamista. Toki Neuvostoliitto vauhditti ”ongelmien” syntymistä. Ongelmien ratkaisussa Kekkosella oli monopoli ja tämä oli päätetty Moskovassa.

Miten Kekkosen aika ja Paasikiven aika erosivat toisistaan? Voi olla, että tietyt Neuvostoliiton menettelytavat eivät olleet vielä kypsyneet 1950-luvulla. Toisaalta ne eivät olleet mahdollisiakaan Paasikiven kaudella, koska hän ei antautunut vieraan valtion vietäväksi. Vasta yöpakkaset 1958 ja noottikriisi 1961 muuttivat - kuten Lehtinenkin toteaa - vallitsevaa tasapainoa vahvasti Neuvostoliiton hyväksi. Ja siinä samalla varmistetiin Kekkosen ylivalta ikään kuin sivutuotteena.

Lehtisen tulkinnoissa ei ole ainakaan pinnalta katsottuna mitään uutta, ehkei ole ollut tarkoituskaan. Kanava-lehdessä esitetyssä arviossaan hän pyrkii erittelemään Kekkosen linjan ja Paasikiven linjan eroavuudet, eikä se totisesti ole mikään vaikea tehtävä. Jos synnytettyä Paasikiven-Kekkosen -linjaa pidetään harhautuksena on se tietenkin lukijan arvioinnin varassa. Itse muotoilisin linjat erillisiksi ja puhuisin Paasikiven Kekkosen -linjasta lähinnä maalaisliiton – ja varsinkin K-linjan – propagandatuotteena, jonka muut puolueet omaksuivat kritiikittä.

Yhteenvetona sodanjälkeisestä tapahtumien kulusta toteaisin seuraavaa: 1940-luvun loppu: Neuvostoliitto ei pyri kumoamaan Suomen yhteiskuntajärjestelmää, jos suomalaiset itse eivät avita tuntuvasti. Stalin on tyytyväinen sodassa aikaansaatuun status quohon. Vaaran vuodet ovat pitkälti propagandaa. 1950-luvun alku: Neuvostoliitto hakee Stalinin jälkeisen ajan suojasäätä idän ja lännen välillä. Osana tätä prosessia Suomi hyötyy hauraasta lämpimästä kaudesta (mm. Porkkalan palautus). 1950-luvun loppu ja 1960-luvun alku: Yhdysvaltain ulkoministerin, John Foster Dullesin lausahdus, ”puolueettomuus on moraalitonta” saa vastineeksi Neuvostoliiton lähes lapsellisen takertumisen Suomen hallituksen kokoonpanoon ja presidentin asemaan. Suomea aletaan pitää Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvana valtiona. Suomessa alistutaan Kekkosen johdolla tähän. 1960-luku: Kylmän sodan asetelma jäykistyy. Neuvostoliitto pitää tiukasti kiinni sodassa miehittämistään alueista. Ideologit Neuvostoliitossa haluavat liittää Suomen tiukemmin etupiiriinsä (Bresnev kehuu itäblokin johdolle, että ”Suomi meillä on jo taskussamme.” 1970-luku: Ideologit haluavat laajentaa jalansijaa mm. Suomen suunnalla (Aleksei Beljakov ja Vladimir Stepanov). KGB:n asenne on realistisempi Suomea kohtaan. Kylmän sodan asetelma tiukkenee (ns. Andruschkevitsin tapaus, sotaharjoitusepisodi), vaikka liennytystä halutaan edistää. Suomi suomettuu kaupankäynnin ja Kekkosen vallassa pysymisen hinnalla. 1980-luvun alku: Koivisto jatkaa Kekkosen viitoittamalla linjalla yllättävän kritiikittömästi. Lehtinen on ulkopoliittisissa kysymyksissä yllättävän periaatteellinen (mukaan lukien Nato-kysymys, jossa olen hänen kanssaan eri mieltä). Usein hänessä ilmenee piirre, jota voisi sanoa joustavuudeksi periaatteettomuuteen saakka. Lasse Lehtistä luonnehtii usein sanomisen ilo, vulgäärit yksinkertaistukset, sujuva kynä ja savolaisen vääräleuan sutkaukset, jolla hän pyrkii hätkähdyttämään lukijaa.

Kanava-lehden artikkelissa Lehtinen vetää perustellusti hyvin selkeän eron Kekkosen ja Paasikiven linjojen väliin. Annan arvon sille, ettei Lehtinen pyri vesittämään ajatuksiaan toisaalta-toisaalta -latteuksilla. Hannu Rautkalliota ja Lasse Lehtistä on tarvittu ja tarvitaan tasapainottamaan yksipuolinen Kekkosen perinneyhdistyksen ja muiden myötäilijöiden Suomen lähihistoriaan kohdistuva propaganda.

maanantai 5. elokuuta 2013

Kun jokainen tietää jotain kaikesta

Jussi Melkas kirjoittaa Tieto&trendit -lehdessä (toukokuu 2013) asiantuntijuuden arvostuksen vähenemisestä kolumnissaan ”Asiantuntijuus alamäessä”. Melkas on oikeassa. Syyksi hän kertoo asiantuntijuuden kriteerien löystymisen: ”Asiantuntijaksi voi ilmoittautua kuka tahansa”.

Tapaus Pekka Himanen on esimerkki siitä, kuinka asiantuntijaraporttiin voidaan suhtautua jopa vihamielisesti. Himanen tosin sai osansa Kataisen tilaaman tulevaisuusraportin tilaamisprosessin väitetyistä erikoisuuksista, joista hän ei ollut vastuussa. Prosessi kuitenkin lisäsi löylyä kiukaalle. Kaiken takaa löytyi ihmettely, miten filosofi pystyy tuomaan jotain uutta lisäarvoa lukuisten erilaisten työryhmien työlle, joilla Suomea on pyritty pelastamaan. Vaikeaa on kuitenkin löytää perusteita Himasen kohtaamalle etukäteistuomiolle keskeneräisessä asiassa. Loppuraporttihan on tulossa syksyllä.

Himaseen on ladattu tarkoitushakuisesti niin suuret odotukset, ettei hän pysty niitä täyttämään. Syy ei todennäköisesti ole Himasessa, vaan ihmisten ärtyneisyydessä, kun pelastusohjelmia ei saada käyntiin. Tosiasiassa mitään pelastusohjelmaa ei tietenkään tule. On vain jatkuvaa taistelua paremman huomenen puolesta ja Himanen on yksi osa tätä kamppailua.

Asiantuntijuuden alennusmyynti on yhteydessä sosiaalisen median mielipidemyllyyn, jonka Melkaskin mainitsee. Internet ja sen erilaiset mielipiteiden esittämisväylät (kuten tämä blogi!) antavat lukemattomille ihmisille mahdollisuuden ”suorademokratiaan” ilman oikeastaan minkäänlaista karsintaa (no, hyvillä tavoilla on ehkä vielä jokin merkitys). Minkälaisia nuo mielipiteet ovat? Yleensä ne ovat twitterin mittaisia. Syntyy uskomaton tilanne, kun vaikeita ja monitahoista asioita ”ratkaistaan” muutamalla lauseella. Ja aivan oikein: muutamat mielipidevaikuttajat ovat todenneet, ettei pidempiä analyyseja tarvitakaan! Usein tällaiset henkilöt esiintyvät kaikkien alojen asiantuntijoina, jotka ovat tottuneet laukomaan mielipiteitään rutiininomaisesti päivät pääksytysten. He saavat kritiikkiä, mutta se valuu pois kuin vesi hanhen selästä. Ja taas mennään.

Oikeastaan nämä mielipideautomaatit elävät omaa elämäänsä. Siinä maailmassa kaikelle on nopea ratkaisu: on kivaa älyttää itseään tyhmempiä ihmisiä.

Yksi väline, jota käytetään mielipidesivustoilla on huumori. Onkin totta, että kun saa naurajat puolelleen, on saanut kannanotoilleen melkoisen puollon. Osa huumorista on onnistunutta ja rakentavaa, osa pelkkää ilkeilyä ja kateuden ja vahingonilon läpitunkemaa. Olen useasti todennut, että entinen kansallisaarteemme Nokia saa osakseen tämän kaltaista ilkkuvaa mielipidesoopaa.

Politiikassa ”asiantuntevat” pilkkapuheet ovat tehokas ase saada kannattajia: pöljemmänkin pitäisi käsittää, että nykyisiin talouden ongelmiin on selkeät ratkaisut. Vaalien lähestyessä tosin vedetään takaisin ja todetaan, että EU on mätä, mutta ei siitä pois kannata lähteä tuosta noin vaan …. katsellaan ja mietiskennellään.

Hallitus-oppositio -asetelmassa käy selvästi ilmi, että hallituksen ei pitäisi oikeastaan olla pystyssä, mutta kun katsoo ns. asiantuntijoiden mielipiteitä, niin voi todeta, että lääkkeet konkreettisiin kysymyksiin ovat kullakin ekspertillä hyvin erilaiset, hyvin hajautuneet…. Varsinaiset päättäjät ovat kuitenkin yhteinen vihamielisyyden kohde, eräänlainen yhteinen nimittäjä arvostelulle. Mielenkiintoista näissä sote/kuntakartta- ym. kysymyksissä on juuri se, miten asiantuntijuus on hajautunut. Se on osin sekoittunut eturyhmien lobbaustyöhön ja poliittiseen voimainmittelöön. Huomionarvoista on, miten virkamieskoneisto on menettänyt otettaan asiantuntijuudesta. Virkamieskoneiston määrätietoisuus on vaihtunut erilaisten vaihtoehtojen tarjomamiseen hallitukselle. Ministerit ovat sitten työntaneet syrjään vaihtoehdot omien vahvasti poliittisten taustaryhmiensä ja -henkilöidensä kannustamana.

Melkas toteaa, että asiantuntijoilla itsellään on ”sokeita pisteitä”. He matkivat toisiaan. Tässäkin blogissani olen lukuisia kertoja tuonut esille, että kun joku mielipide herättää poikkeuksellista huomiota, sitä aletaan toistaa ja vähän päästä ”kaikki” toitottavat samaa. Kannattaa aivan erityisesti olla hereillä, kun tällaista ilmenee. Tämä toisten peesaaminen on nykyisellä some-kaudella saanut aivan uusia kierroksia.

Asiantuntijuus on myös politisoitunut ja ideologisoitunut. Vanhaan hyvään aikaan saattoi ajatella, että virkamiehillä on puolueettomuuteen pyrkivä mielipidearsenaali. Nyt asiantuntijat kiertävät poliittista tehtävistä lobbareiksi ja sieltä yhteiskunnallisiksi päättäjiksi. Yhdysvalloissa on suosittu kiertokulku esim. tämä: suurpankista valtiovarainministeriöön ja sieltä takaisin suurpankkiin. Meillä Lipposen, Vanhasen ja Siimeksen tapauksissa vielä harjoitellaan tätä kiertoa.

Asiantuntijuutta voidaan heikentää myös pirstomalla se pieniksi osa-alueiksi, kuten Melkaskin toteaa. Kokonaisuuden hallinta eli vastuu jää lukijalle/kuulijalle. Toki päinvastaisiakin esimerkkejä on runsaasti. Suurella mielihyvällä panee merkille mainioita paneutuneita arvioita meneillään olevista trendeistä.

Voisihan moitelistaa jatkaa loputtomiin. Täytyy kuitenkin muistaa, että maailma on pullollaan maita, joissa asiantuntijamielipiteistä rangaistaan. Suuressa osassa läntistä maailmaa nykyisen sosiaalisen median välineet antavat mahdollisuuden järkevään debattiin. Mielipideilmasto on kuitenkin pirstaloitunut ja hajoaa helposti taivaan tuuliin. Kuka vetäisi yhteen mielipiteet, jotka jäävät leijumaan ilmaan?

Yhdysvalloissa on käytössä ”faktakanavia”, joiden yksinomainen tehtävä on kertoa, jos esimerkiksi poliitikko esittää valheen tai muunneltua totuutta. Tämä netin vahti huolehtii, että mielipiteissä joutuu säilyttämään edes jonkinlaisen johdonmukaisuuden. Ei hassumpi idea. Toisaalta se kertoo mielipideilmastosta, jossa valehtelu on jo ehtinyt muodostua rasitteeksi.

Kansalaisten asiantuntijuutta käytetään varmaan tulevaisuudessa yhä enemmän suoran demokratian osana. Kysymys on pelisääntöjen luomisesta. Silloin mielipiteet kanavoituisivat sekavasta kuorosta enemmistömielipiteinä päättäjien ja heidän valmistelukoneistonsa pureksittavaksi. Mielenkiintoisia kokeiluja on meneillään.

tämä blogi: www.historiajatkuu.blogspot.com

torstai 1. elokuuta 2013

Sosiaalidemokratia palaa alkujuurilleen?

Suomalaista Lari Kangasta haastateltiin A-studiossa. Mies toimii nykyisin yrittäjänä Etelä-Afrikassa. Etelä-Afrikkaan hän haluaisi viedä Suomesta sen suuret saavutukset, miesten ja naisten välisen tasa-arvon, tuloerojen vähäisyyden, koulutusjärjestelmän ja rehellisyyden. Mies ilmoitti olevansa sosiaalidemokraatti.

Entä mitkä asiat hän olisi halunnut poistaa Suomesta? Näitä olivat sisäänpäin kutistumisen tunnelma, sulkeutunut pysähtyneisyys ja sen, että olemme ajautuneen elämään edellisten sukupolvien säästöillä. Hän epäili, että EU:n vastareaktiona suomalaiset yrittävät kiivetä uudelleen puuhun. Mitä tästä opimme?

Kangas puhui yleensä Suomesta, mutta itse näen hänen sanansa kohdistuvat ainakin osittain sosiaalidemokraatteihin tarkoittipa hän sitä tai ei.

Nyt Ben Zyskowicz vitsailee tosissaan, että tavoitteeksi pitäisi asettaa sosiaalidemokraattien Forssan puoluekokouksen (1903) hengessä kahdeksantuntinen työpäivä tarkoittaen, että Suomen selviytymisen nimissä työaikaa pitäisi pidentää työehtosopimusten määrittämästä työajasta 7 tuntia ja osia. Tämä voitaisiin ”kääntää” sosiaalidemokraattien kielelle eli kehotukseksi palata yhteiskunnallisten innovaatioiden ja vastuullisuuden tielle. Ruotsin kokoomuslainen pääministeri luikautti, että hän on sosiaalidemokraatti, mutta sosiaalidemokraatit itse ovat unohtaneet aatteensa. Sekä Ruotsissa että Suomessa oikeistopuolueet ovat ilmoittaneet olevansa työväenpuolueita. Presidenttikin on meillä työväen presidentti ainakin vaalikampanjansa mukaan. Eipä ole sosiaalidemokraateilta puuttunut ”kannatusta”.

Olen joskus esittänyt puolitosissani, että pitäisikö SDP:n ottaa käyttöönsä kokoomuksen 1960-luvun slogan ”dynaaminen konservatismi”, ovathan työväenliikkeen suuret tavoitteet toteutuneet ja niitä on nyttemmin ryhdytty puolustamaan aggressiivista uusliberalistista kapitalismia vastaan.

Vitsailut sikseen. Mikään aate ei elä uudistumatta, mutta jo pitkän aikaa on näyttänyt, että demareilta puuttuu veto. Samaan aikaan sosiaalidemokraattien tontille on pyrkimässä kokoomuksen lisäksi perussuomalaiset. Työväki on muuttunut konservatiiviseksi omia etuja puolustavaksi joukoksi ilman yleviä periaatteita. Pragmaattiset soinilaiset ovat tarttuneet pintademareihin lujalla otteella. Sosiaalidemokraatteihin aiemmin kytketty solidaarisuusaate on hukkunut johonkin. Työväen aatteeseen kuulunut me-henki, jolla kollektiivisesti haettiin parannusta työväen oloihin on kadonnut nykyisen yksilöllisyyden tieltä.

Onhan demareilla toki ammattiyhdistysliike, vai onko? Sanoisin, että tällä hetkellä enää nimellisesti. Demarius on ikään kuin kuori, jonka alla voi lymytä ja ajaa omia etuja työnantajien kiusaksi.

Pitäisikö siis demarien yrittää vallata uudelleen vanhat asemansa kokoomuslaisilla ja perussuomalaisilla strategioilla? Tuskinpa. En nimittäin usko, että vanha solidaarisuus on kadonnut mihinkään, vaan muhii pinnan alla. Se täytyisi kaivaa esille, vaikka aikojen muuttumiseen menisi muutama tovi. The Times They Are a-Changin’!

SDP:n suuri haaste on siinä, että se on onnistunut tavoitteissaan. Yhteiskunta on muuttunut ”sosiaalidemokraattiseksi”. Kaikki puolueet kannattavat yhteiskunnan laajaa osallistumista palvelujen järjestämiseen. Lähes koko puoluekenttä on valinnut keskitien sosialismin ja kapitalismin välistä. Ja niin kovasti kuin oikeisto vastusti hyvinvointiyhteiskunnan rakentamista 1950- ja vielä 1960-luvulla! Onko siis sosiaalidemokratia tehnyt tehtävänsä ja saa mennä?

Voiko ”kasvupoliitikko” ja ”kriisipoliitikko” olla yksi ja sama henkilö? Nykyisessä kriisissä tarvittaisiin irtiottoa vanhoista tottumuksista. Ongelmat jakautuvat karkeasti kahtia: suuri osa ongelmista tuppaa meille kansainvälisistä lähteistä, mutta osa haasteista – ne, joilla pitäisi reagoida globaaleihin paineisiin – kumpuaa omista muuttumattomista rakenteista. Suurin osa poliitikoista - puolueesta riippumatta - kehittää ”peitemuutoksia” ongelmiin so. yrittää mahdotonta kompromissia kuvitellun kansan tahdon ja todellisen muutostarpeen välillä. Demareiden nykyjohto on ripustautunut henkisesti kasvustrategiaan, vaikka tietenkin sopeutuu jotenkuten realiteetteihin. Ratkaisukeskeinen kriisistrategia - se ”kriisipoliitikko” - puuttuu.

Talouden keinovalikoimasta puuttuu kansallinen tupla-D eli devalvaatiodoping (euro kyllä devalvoituu kun menee riittävän huonosti!). Rahat on otettava onnistuvista – mutta riskaabeleista – investoinneista tulevaisuuteen ja kansalaisten selkänahasta. Onko demareilla valmiutta kumpaankaan?

Jotenkin minulla on käsitys, että edellä esitetyt syyt eivät riitä kuvaamaan demarien ongelmia. Epäilen, että kansalaisten keskuudessa on syntynyt eräänlainen syntipukkiteoria, jossa Musta Pekka on jaettu demareille. Kollektiivinen vastuu Suomen talouden ”huonosta” menestyksestä on kaadettu yhden tahon, demarien niskaan: selvittäkää sotku, kun olette yhteiskuntajärjestelmän symboleja!

Demarit voivat kiittää Zyskowiczia siitä, että hän osoitti, mistä päin uudistuvia aatteita pitää hakea: ikivanhasta Forssan ohjelmasta vuodelta 1903! Häneltä voisi samalla kysyä muidenkin Forssassa hyväksyttyjen tavoitteiden kannatusta. Forssan puoluekokouksesta tulee kuluneeksi sopivasti 110 vuotta 17-20.8.2013.

Forssan ohjelmasta voisi poimia esille joitakin avainkohtia. Leikitäänpä ajatuksella, miten niitä voisi soveltaa nykypäivään demarien näkökulmasta.

Kansainvälisyys ja solidaarisuus

Forssa: 1903: ”Sosialidemokraattinen puolue….tuomitsee kaikki kansojen etuoikeudet samoin kuin syntyperän, sukupuolen ja varallisuuden etuoikeudet….”

Minä: Suuressa populistisessa vyöryssä kansojen välinen solidaarisuus on unohtunut. Demarit ovat liittyneet useimpien muiden puolueiden kuoroon ja vastustavat maahanmuuttoa. Alkujuurille palaaminen on perusteltua.

Sairaanhoito ja terveydenhuolto

Forssa 1903: ”Sairaanhoito.…. (tulee toteuttaa) kunnan kustannuksella”…. ”Kunnan työt on teetettävä ilman välikäsiä”. ”Terveydenhuolto tulee saattaa valtion ja kunnan asiaksi”.

Minä: Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on hajoamassa ja muuttumassa amerikkalaistyyppiseksi vakuutuspohjaiseksi järjestelmäksi. Ja juuri kun amerikkalaiset itse hakevat hajurakoa nykyiseen järjestelmäänsä! Suuret pääomasijoittajat hallitsevat osaa terveydenhuollosta samalla kiertäen veroja holding-järjestelyjen kautta. Entä jos lujitettaisiin vaihteeksi yhteiskunnan roolia? Tässä Jutta Urpilainen on ollut aloitteellinen.

Työllisyys ja työttömyys

Forssa 1903: ”Kunnan on hankittava asujamilleen riittävästi työtä ja riittävä alin palkka…”

Minä: Forssassa korostettiin yhteiskunnan vastuuta työllistämisessä ja palkan riittävyydessä. Tavoite ei ole yhtään väljähtänyt. Asumiskustannukset tuhoavat monen ihmisen talouden, mikään palkka ei tahdo riittää. Valtion, kuntien ja yksityisten on yhdessä pyrittävä löytämään uusia työpaikkoja. Demarit voisivat ottaa sillanrakentajan roolin.

Lainsäädäntö ja demokratia

Forssa 1903: ”(On tarjottava) välitön lainsäädäntöoikeus kansalle….”

Minä: Kansalaiset ovat vieraantuneet välillisestä demokratiasta. Painopisteen siirto välittömän demokratian suuntaan ja keinoihin on perusteltua (vrt. Lohja). Tämä voisi olla demokratian toimivuuden ”uusi Forssa”.

Asuntopula

Forssa 1903: ”Työväen asuntopulan poistamiseksi on kuntain rakennettava riittävästi ajanmukaisia asuntoja sekä edistettävä yksityistä yritteliäisyyttä sillä alalla….”

Minä: Yksi kaikkein kiperimpiä puutteita, joka on maksanut demareille ääniä ja rutkasti. Määrätietoinen, systemaattinen, ratkaisuihin pyrkivä linja on pahasti rämettynyt. Uudelle selkeälle ohjelmalle on sosiaalinen tilaus. Forssassa korostettiin yksityisen ja julkisen yhteistyötä….

Uskonnon harjoittaminen

Forssa 1903: ”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi”

Minä: Periaate voisi olla: jokainen saa tulla autuaaksi haluamallaan tavalla. Uskonnolliselle suvaitsevaisuudelle on selkeä tilaus. Myös uskonnottomat ihmiset tarvitsevat tukipuolueen. Forssan päätöksistä useimmat on toteutettu, mutta kirkon ja valtion ero ja uskonnonopetuksen poistaminen koulusta odottavat toteuttajaa….

Perusopetus

Forssa 1903: ”(Voimaan pitää saattaa) yleinen koulupakko”

Minä: Koulutoimen säästöt ovat yhteiskunnallista tuhlausta myöhemmässä iässä. Peruskoulun käyminen tulisi saattaa tuetun opetuksen keinoin motivoivaksi myös heikoimmille oppilaille. Kymppiluokan ajatusta tulisi muuttaa erittäin käytännönläheiseen suuntaan. Koulutus oli (ja on) eräs ns. must-aiheista demareille. Krista Kiuru on oikeilla jäljillä. Sivistysajatus on koko työväenliikkeen peruspilari.

Suhtautuminen alkoholin käyttöön.

Forssa 1903: ”Yleinen kieltolaki (voimaan)”

Minä: Tuntuu tietenkin vieraalta tämän päivän näkökulmasta. Kuitenkin uudelle raittiusliikkeelle on sosiaalinen tilaus jo kansanterveydellisistä syistä – suvaitsevaisuus muistaen. Uskaltavatko demarit ottaa haasteen vastaan?

Yrittäjyys

Forssa 1903: ”(Ilmaistaan tuki) itsenäisille pikkuteollisuudenharjoittajille.”

Minä: Alkuperäinen työväenaate ei ollut yritysvastainen. Aikojen saatossa demareita ei enää pidetty yrittäjäpuolueena. Selkeä sauma demareille ajaa pienyrittäjien asiaa on esim. sosiaaliturvan kehittäminen ja verotuksen kannustavuuden miettiminen uusiksi.

Naisen asema

Forssa 1903: ”Kaikkien rajoitusten poistaminen, jotka asettavat naisen yleis- tai yksityisoikeudellisessa suhteessa ala-arvoisempaan asemaan kuin miehen.”

Minä: Demareiden keskeinen kannattajajoukko koostuu pienipalkkaista naisista palveluammateissa. Juuri tässä ryhmässä tasa-arvokysymyksillä on kysyntää. Selkeä sauma demareille edetä.

Tämän blogin osoite: www.historiajatkuu.blogspot.com