Lasse Lehtisen kirjoittajan taitoihin tutustuin ensimmäisen kerran hänen kirjoittaessaan vuonna 1980 Johannes Virolaisen pienimuotoisen elämäkerran. Kirjan nimi oli ”Virolainen – Tasavallan isäntärenki”. Tuoreessa Jussi Lähteen kirjoittamassa ”Aidankaataja” -kirjassa Lehtinen paljastaa, että kirja kirjoitettiin pikavauhtia muutamassa viikossa. Sama nopeus - ja kepeys - ovat leimanneet Lehtisen töitä sittemminkin.
Tuoreessa Kanava-lehden artikkelissa ”Paasikiven-Kekkosen -linja oli tietoinen harhautus”. Hän palaa vanhaan, monta kertaa käsiteltyyn aiheeseen. Harva kuitenkin on esittänyt, että Paasikiven-Kekkosen -linja oli harhautus. Olen seuraavassa käyttänyt Lehtisen artikkelia sytykkeenä omille ajatuksilleni. Lähtökohtana on Johannes Virolaisen viisikymmentäluvun puolessa välissä kehittämä ajatus, jossa Paasikiven linjaa muokattiin Maalaisliiton presidentinvaalikamppailuun sopivaksi Paasikiven-Kekkosen -linjaksi. Itse asiassa neuvostoliittolaiset ehtivät ensin ja käyttivät nimeä jo ennen Virolaista. Neuvostoliitto näki Kekkosen aktiivisuuden ja neuvostomyötämielisyyden itseään suosivana. Paasikivi oli Kekkoseen verrattuna pidättyvämpi, vaikka osasikin tietenkin keskinäisen kanssakäymisen kohteliaat pelisäännöt.
Paasikivi oli mielestäni jollain tapaa säikky ja reagoi vanhenevan miehen pelokkuudella Neuvostoliiton ”hirmuiseen” painostukseen. Ei sen puoleen, Kekkosta vaivasi sama tauti uran viimeisinä vuosina. Tämä tuli erityisesti esille ns. sotaharjoitusepisodissa vuonna 1978. Totta kai Paasikiven luonnehdinta säikyksi on asioiden yksinkertaistamista. Paasikivelle oli tärkeää vetää rajat, mihin saakka joustettiin suhteessa Neuvostoliittoon. Kekkoselle neuvostomyönteisyys oli kategorinen linja, johon hän painosti muutkin. Ja jos tähän Kekkosen linjaan ei alistuttu, oli politiikassa eteneminen todella vaivalloista.
Paasikivi taisteli - ja hyvin pitkälle onnistuikin - pitämään Neuvostoliiton irti Suomen hallituksen asioihin puuttumisesta. Kekkosen aikana tilanne muuttui radikaalisti. Pikkuhiljaa ministerikandidaatit jaettiin vuohiin ja lampaisin. Kekkonen vetosi Neuvostoliittoon kyseenalaistaessaan jonkun henkilön hallituskelpoisuuden. Liian usein Kekkonen harrasti omaa häikäilemätöntä valtapolitiikkaa neuvostosuhteiden varjolla. On selvästi havaittavissa, kuinka tätä vallanhallintaa, jossa Neuvostoliitoa käytettiin vipuvartena, ihailtiin joissakin piirissa – ja ihaillaan vieläkin – välittämättä kansanvallan puutteista maksetusta hinnasta.
Paasikiven oli vaikeaa kieroilla, mutta kyllä hän silti ovela osasi olla. Kuitenkin Paasikiven moraali oli niin korkea, ettei voinut kuvitellakaan hänen askaroivan KGB-miesten kanssa.
Kekkosen kauden pohjanoteeraus saavutettiin 1970-luvulla jolloin lehdistö valjastetiin neuvostosuhteiden vartijaksi. Kekkosen vastustajat sortuivat yksi toisensa jälkeen. Max Jakobssonia lainatakseni leijonankesyttäjältä loppuivat leijonat kesken. Vain opportunistit voivat hyväksyä Kekkosen linjan: riittää, kun selvittiin kylmästä sodasta: tarkoitus pyhitti keinot. Todistuskaava menee jotenkin niin, että maa oli miehitysvaarassa (jota se ei ollut) ja vain Kekkosen viisaan johdon avulla selvittiin. Opportunistien mielestä tähän yhteyteen ei pitänyt sulloa moraliteetteja (suomettumisen arvostelua). Vertailukohteena ei voinut tietenkään käyttää ketään toista poliitikkoa. Ei voinut, koska tilaisuutta muille ei annettu.
Määrittäisin itse Paasikiven linjan puolueettomuuspolitiikaksi kun taas Kekkosen aikana liturgiassa vakiintui termi ”pyrkimys puolueettomuuspolitiikkaan” (so. alistuttiin Neuvostoliiton tulkintaan, jonka mukaan Suomi on puolueeton vain YYA-sopimuksen määrittämässä kehikossa).
Kekkonen ja Paasikivi toki varoittivat molemmat vahingoittamasta Neuvostoliitto-suhteita. Kysymys on kuitenkin ratkaisevasta ilmapiirierosta. Paasikivi jaksoi muistuttaa varoittelujensa keskellä mielipiteen vapaudesta, mutta Kekkonen puolusti ankarasti rajoitettua mielipidevapautta ja omia tulkintojaan siitä mitä sai sanoa ja mitä ei.
Paasikivi ei päästänyt neuvostoliittolaisia iholle vaikka hallitsikin kohteliaisuudet ja hyvien suhteiden pelisäännöt. Hyvä esimerkki on Fagerholmin hallitus 1948-1950, jota Paasikivi puolusti henkeen ja vereen vaikka se oli vähemmistöhallitus. Kymmenen vuotta myöhemmin tilanne oli toinen. Kekkonen ei puolustanut yöpakkashallitusta (jonka takanan oli laaja poliittinen tuki), vaan sitä pidetiin sekä Kekkosen itsensä että Neuvostoliiton taholta uhkana Kekkosen jatkoaikeille.
Hyvin moni on sitä mieltä, että Kekkonen ratkoi ongelmia, jotka hän oli itse masinoinut. Tietenkin tämä on yksinkertaistamista. Toki Neuvostoliitto vauhditti ”ongelmien” syntymistä. Ongelmien ratkaisussa Kekkosella oli monopoli ja tämä oli päätetty Moskovassa.
Miten Kekkosen aika ja Paasikiven aika erosivat toisistaan? Voi olla, että tietyt Neuvostoliiton menettelytavat eivät olleet vielä kypsyneet 1950-luvulla. Toisaalta ne eivät olleet mahdollisiakaan Paasikiven kaudella, koska hän ei antautunut vieraan valtion vietäväksi. Vasta yöpakkaset 1958 ja noottikriisi 1961 muuttivat - kuten Lehtinenkin toteaa - vallitsevaa tasapainoa vahvasti Neuvostoliiton hyväksi. Ja siinä samalla varmistetiin Kekkosen ylivalta ikään kuin sivutuotteena.
Lehtisen tulkinnoissa ei ole ainakaan pinnalta katsottuna mitään uutta, ehkei ole ollut tarkoituskaan. Kanava-lehdessä esitetyssä arviossaan hän pyrkii erittelemään Kekkosen linjan ja Paasikiven linjan eroavuudet, eikä se totisesti ole mikään vaikea tehtävä. Jos synnytettyä Paasikiven-Kekkosen -linjaa pidetään harhautuksena on se tietenkin lukijan arvioinnin varassa. Itse muotoilisin linjat erillisiksi ja puhuisin Paasikiven Kekkosen -linjasta lähinnä maalaisliiton – ja varsinkin K-linjan – propagandatuotteena, jonka muut puolueet omaksuivat kritiikittä.
Yhteenvetona sodanjälkeisestä tapahtumien kulusta toteaisin seuraavaa: 1940-luvun loppu: Neuvostoliitto ei pyri kumoamaan Suomen yhteiskuntajärjestelmää, jos suomalaiset itse eivät avita tuntuvasti. Stalin on tyytyväinen sodassa aikaansaatuun status quohon. Vaaran vuodet ovat pitkälti propagandaa. 1950-luvun alku: Neuvostoliitto hakee Stalinin jälkeisen ajan suojasäätä idän ja lännen välillä. Osana tätä prosessia Suomi hyötyy hauraasta lämpimästä kaudesta (mm. Porkkalan palautus). 1950-luvun loppu ja 1960-luvun alku: Yhdysvaltain ulkoministerin, John Foster Dullesin lausahdus, ”puolueettomuus on moraalitonta” saa vastineeksi Neuvostoliiton lähes lapsellisen takertumisen Suomen hallituksen kokoonpanoon ja presidentin asemaan. Suomea aletaan pitää Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvana valtiona. Suomessa alistutaan Kekkosen johdolla tähän. 1960-luku: Kylmän sodan asetelma jäykistyy. Neuvostoliitto pitää tiukasti kiinni sodassa miehittämistään alueista. Ideologit Neuvostoliitossa haluavat liittää Suomen tiukemmin etupiiriinsä (Bresnev kehuu itäblokin johdolle, että ”Suomi meillä on jo taskussamme.” 1970-luku: Ideologit haluavat laajentaa jalansijaa mm. Suomen suunnalla (Aleksei Beljakov ja Vladimir Stepanov). KGB:n asenne on realistisempi Suomea kohtaan. Kylmän sodan asetelma tiukkenee (ns. Andruschkevitsin tapaus, sotaharjoitusepisodi), vaikka liennytystä halutaan edistää. Suomi suomettuu kaupankäynnin ja Kekkosen vallassa pysymisen hinnalla. 1980-luvun alku: Koivisto jatkaa Kekkosen viitoittamalla linjalla yllättävän kritiikittömästi. Lehtinen on ulkopoliittisissa kysymyksissä yllättävän periaatteellinen (mukaan lukien Nato-kysymys, jossa olen hänen kanssaan eri mieltä). Usein hänessä ilmenee piirre, jota voisi sanoa joustavuudeksi periaatteettomuuteen saakka. Lasse Lehtistä luonnehtii usein sanomisen ilo, vulgäärit yksinkertaistukset, sujuva kynä ja savolaisen vääräleuan sutkaukset, jolla hän pyrkii hätkähdyttämään lukijaa.
Kanava-lehden artikkelissa Lehtinen vetää perustellusti hyvin selkeän eron Kekkosen ja Paasikiven linjojen väliin. Annan arvon sille, ettei Lehtinen pyri vesittämään ajatuksiaan toisaalta-toisaalta -latteuksilla. Hannu Rautkalliota ja Lasse Lehtistä on tarvittu ja tarvitaan tasapainottamaan yksipuolinen Kekkosen perinneyhdistyksen ja muiden myötäilijöiden Suomen lähihistoriaan kohdistuva propaganda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti