Raija Oranen on kirjoittanut romaanin ”Kaiken takana Kekkonen”. Kerrottuaan aiemmassa kirjassaan Kekkosen ja Anne-Marie Snellmanin suhteesta, hän kuvaa nyt suhdetta Anita Hallamaan. Kirjan päälähteiksi mainitaan Kekkosen päiväkirjat ja Hallaman muistelukirja ”Sydämen kieltä sydämelle”.
En ole lukenut Orasen uutta kirjaa enkä todennäköisesti luekaan. Haluaisinkin tuoda esille toisenlaisen näkökulman. Haluaisin valaista tosielämän tapahtumia ja henkilökuvia tuolloin eläneen ihmisen ja todistajan näkökulmasta. Orasen valitsema linja - fiktion ja todellisen elämän sekoittaminen - on aina hankalaa ja haasteellista.
Kun Oliver Stone teki fiktion ja todellisuuspohjan sekoituksena elokuvan Kennedyn murhasta, perusti hän sen virheelliseen – mutta laajalle levinneeseen käsitykseen – ammuttujen luotien lentoradoista ja laukausten lukumäärästä. Tärkeintä oli todistaa, että kysymys oli salaliitosta. William Manchester, joka kirjoitti aikanaan elämäkerran Kennedystä, saattoi antaa parhaan kuvauksen salaliittoteorioista. Hän nimittäin sanoi, että jos niin vähäpätöinen mies kuin Lee Harvey Oswald murhaa yksin maailman vaikutusvaltaisimman ihmisen, Kennedyn, vallitsee tässä sovittamaton epäsuhta. Ihmiset eivät kerta kaikkiaan hyväksy tällaista epätasaista ”peliä”. Niinpä murhaajan puolelle piti ladata valtava salaliittorykelmä, jolla peli tasoitettiin: nyt Kennedy ja murha-koneisto olivat samalla tasolla, Kennedyn arvoisella tasolla. Stonen kuvaus on vaikuttanut miljoonien ihmisten käsityksiin lähihistoriasta - vääristävästi.
Itse suhtaudun menneisyyden tapahtumiin historioitsijan objektiivisuuteen pyrkivällä tarkkuudella. Totuutta ei ehkä pysty saavuttamaan, mutta sitä pystyy lähestymään. Myönnän, että tähän näkökulmaan sisältyy aspekteja, jotka saattavat jättää huomiotta sellaista, joka edesauttaa asioiden ymmärtämistä. Fiktio saattaa auttaa ymmärtämään tapahtunutta kehityskulkua. Aivan liian usein fiktion ja todellisuuden sekoitusta käytetään kuitenkin historian aukkopaikkojen täyttämiseen. On mukavaa kuvitella, mitä keskusteluja mahdollisesti on käyty ja tuoda ne fiktiossa esille.
Fiktio muovaa käsityksiämme todellisuudesta halusimmepa tai emme. Jos siis luetaan kirja (tai katsotaan elokuva tms.) fiktion ja todellisuuden sekoituksesta, jää siitä muistijälki, joka vaikuttaa näkemyksiimme. Mitä vähemmän tietää tosiasioita, sitä enemmän fiktiolla on vaikutusta. Onko tämä vaarallista? Se jää jokaisen itsensä ratkaistavaksi.
Raija Orasen vaikutus on lähinnä siinä, että hän muovaa Kekkosen myyttiä haluamaansa suuntaan. Oranen on minulle edustanut ihmistyyppiä, joka helposti muokkaa todellisuutta omiin mielikuviinsa soveltuvaksi. Oranen on kirjoittanut ja puhunut taistolaismenneisyydestään. Hän ikään kuin heittäytyy asioihin mukaan. Nyt hän on heittäytynyt Kekkosen mukaan.
Lähestyn Orasen kirjan kuvaamia tapahtumia Suomen Neuvostoliiton suurlähettilään Björn Alholmin (1925-2011)) näkökulmasta. Moskovan lähettiläänä Alholm toimi 1970-1974. Hän kirjoitti kitkerät muistelmansa "Toisinajattelija suurlähettiläänä" vuonna 2001. Onko Alholmin näkökulma objektiivinen? Hänkään ei ole varmaankaan subjektiivisuudesta vapaa, mutta minusta hänen suhtautumisensa tosiasioihin on nöyrää, eikä missään tapauksessa teeskentelevää. Hän kuvaa Kekkosen ja Hallaman suhdetta sellaisena kuin hän sen näki heijastuvan todellisiin historian tapahtumiin.
Jaakko Hallama toimi Moskovan lähettiläänä ennen Alholmia. Kööpenhaminaan siirtyneestä Jaakko Hallamasta aiheutui ongelma, koska Kekkonen ei pystynyt pitämään yhteyttä Anita Hallamaan (kun kävi siellä hyvin harvoin). Niinpä Jaakko Hallama piti saada uudelleen Moskovaan ja Alholm sieltä ulos! Ongelmana oli myös, että Hallamalla – niin terävä kuin hän muutoin olikin - oli paha puhevika, niin ettei hänen puheestaan tahtonut saada selvää. Jaakko Hallamaa voitaisiin sääliä siksi, että vaadittavien diplomaattitaitojen vuoksi äärimmäisen tärkeä puhekyky oli hänellä rajoittunut, mutta tässä pelissä herra Hallama olikin vain välikappale. Kekkonen jopa totesi, että Moskovaan siirtyminen voisi ”parantaa” Jaakko Hallaman puhekykyä!
Neuvostoliittokin yritti pistää lusikan soppaan. Albert Akulovin suulla ihmeteltiin , kun Moskovaan ei nimitetä karriäärin ulkopuolelta lähettilästä, siis poliittista henkilöä, joka on ”selvillä Suomen poliittisesta elämästä”. Jaaha. Kekkonen pyrkikin etsimään poliittista henkilöä, mutta ei löytänyt ainoatakaan(!). Vain sairaalloinen karriääridiplomaatti Hallama pystyi tehtävään.
Alholm huomasi, että hänestä tihkui Kekkoselle sanansaattajien välityksellä epämiellyttäviä viestejä. Siitä Alholm päätteli, että aika tikitti hänen tappiokseen. Kekkosella oli vielä lisäongelma: Jaakko Hallama ei halunnut Moskovaan! Pirullinen tilanne.
Alholm havaitsi, että Suomen suurlähetystön remontti Moskovassa oli pitkälle suunniteltu ilman, että hän oli siitä tietoinen. ”Joku” oli ilmeisesti sitä vaatinut lähetystöön siirtymisen ehtona. Taneli Kekkonen (!) lähetettin ”asiantuntijana” valvomaan remonttia. Madame Pompadourin etuja valvottiin siis korkealta taholta. Alholmille sanottiin, että hän joutuu perheineen siirtymään pois asunnostaan remontin tieltä. Presidentti kantoi huolta Hallamoiden muuttotavaroiden sijoittamisesta ja aikataulutuksesta. Korkean tason muutto!
Mitä tulee Jaakko Hallaman diplomaatintaitoihin, niin monet arvostelivat häntä syystäkin. Raportointi ei tahtonut sujua, ei ensimmäisellä eikä toisella Moskovan rundilla (1974-1982). Kun vuonna 1977 lääkäritkin totesivat Hallaman toimintakyvyttömäksi, hänet yritettiin siirtää pois Moskovasta. Turhaan. Suurlähettilään rouva ei halunnut.
Alholmin siirtämistä Moskovasta Bonniin perusteltiin mm. sillä, ettei hän tullut muka toimeen neuvostoliittolaisten kanssa. Muistelmissaan Alholm toteaa mielihyvällä, että hänen läksiäistilaisuuksiinsa osallistuivat sekä Gromyko (tarjosi lounaan) että Podgornyi (läksiäiskäynti), joten ei hän mikään persona non grata ollut Moskovan näkökulmasta, ei alkuunkaan!
Näin hoidettiin Suomen ulkosuhteita. Äärimmäisen kriittisiksi kuvaillut neuvostosuhteet näyttivät olevan peräti sivutekijä tässä pelissä, jossa kahden rakastavaisen ihmissuhteita hoidettiin ykkösasiana. Onhan selvää, että ulkosuhteissa priorisoinnin pitää olla kunnossa!
Kekkosessa ei tietenkään ollut mitään vikaa. Saahan suurmies rakastua! Itse asiassa rakastuminen (tai pikemminkin se, mitä siitä kerrotaan) vain suurentaa myyttiä. Siinä sivussa tosin poljeksittiin muutama kohdalle osunut diplomaatti liiskaksi.
Minkälaisen kuvan edellä esitetty antaa mahtimies Kekkosesta? Vanhoilla päivillään Kekkonen pelkäsi aivan suhteettomasti Neuvostoliittoa - ja Anita Hallamaa. Ehkä Anita Hallama käytti valtaa tai hallussaan olleita tietoja tavalla, josta meillä ei ole vielä käsitystä.
Sekä Jaakko Hallama että Kekkonen olivat defaitismiin taipuvaisia ja siksi suhtautuivat Neuvostoliittoon ylipelokkaasti. Ja Hallama ruokki Kekkosen pelkoja. Onko niin, että Hallama ja Kekkonen projisoivat oman heikentymisensä ja henkilökohtaiset pelkonsa Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin? Kaiken kaikkiaan olisi hyvä vapautua pahimmista Kekkosen ajan oireyhtymistä… Monet suomalaiset ovat hänen myyttinsä vankeja. Kekkosen politiikka oli pitkän ”kehitystyön” seurauksena haavoittuvaista ja loppuvuosina suorastaan epätervettä.
Miksi monet haluavat heittäytyä Raija Orasen tavoin jonkin suuren hahmon tai liikkeen (Kekkonen, taistolaisuus) vietäväksi? Onko tässä jotain syvälle suomalaisuuteen liittyviä piirteitä? Miksi luottamus kansanvaltaan on lopulta niin haurasta?
Raija Oranen kasvattaa Kekkosen myyttiä omalla fiktiivisellä tavallaan. Minun mielestäni arvioissamme tuosta ajasta ei tarvita myytin kasvattamista, vaan selkeää analyyttistä tietoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti