Kun Aleksander Stubb valittiin Euroopan parlamenttiin vuonna 2004 ja erityisesti, kun hänet valittiin ulkomisteriksi Vanhasen II hallitukseen vuonna 2008, toi hän pirteän lisän Suomen poliittiseen elämään. Hän vaikutti hyvin amerikkalaiselta ulospäinsuuntautuneisuudessaan. Minua kiusasi hänen Nato-vouhotuksensa, ei kuitenkaan ulkoministerinä niin paljon kuin europarlamentikkona. No, ulkoministerinä joutuu esiintymään koko hallituksen nimissä. Vastuu tekee varovaiseksi.
Ulkoministerinä hänelle sattui esim. entisen Neuvostoliiton alueen tapahtumiin liittyen kuitenkin ylilyöntejä: hän yliarvioi ulkoministerikautensa tapahtumia suhteessa lähihistoriaan. Pahimmillaan hän vaikutti koulupojalta, joka oli lukenut huonosti historian läksynsä.
Vähitellen häneen totuttiin ja hän näyttäytyi enää lähinnä motivoituneena ministerinä. Jotain muutakin kuitenkin tapahtui. Stubbin tietynlainen pinnallisuus ja yli-innokkuus loivat hänestä karrikatyyriä. Häneen oli vaikea saada otetta, luottamus kärsi. EU-entusiastina häneen oli helppo lyödä kielteinen leima sattuneesta syystä. Monen silmissä kuvaa hänestä ei paranna Nato-intoilu.
Ulkomaankauppaministerinä hän on ollut ahkera ja tehnyt täysimääräisesti sitä työtä, mihin hänet on palkattu. Minusta näyttää, että juuri nykyisessä tehtävässä hän on parhaimmillaan. Hän sopii innostajaksi ja sparraajaksi. Sen sijaa Kokoomuksen puheenjohtajakandidaatiksi minun on vaikea häntä mieltää. Arvioin häntä tässä ensisijaisesti hänen Kauppalehteen antamansa haastattelun pohjalta, ”Marinalla ei maata rakenneta” (21.8.2013). Suomea vaivaa hänen mielestään ”negatiivinen inhorealismi”. Hänen ajattelussaan on tiettyä perää. Satunnaisista kielteisistä uutisista huolimatta Suomen ulkoinen kuva on hyvä tai erinomainen. Meidän tulisi muistaa tämä myös täällä kotimaassa. Ja jos kritisoidaan, pitää muistaa kunnollinen argumentointi. Nyt on usein niin, että toistetaan samaa valitusvirttä loppumattomiin ilman minkäänlaisia sävyeroja.
Berkeleyn yliopiston professori Robert Reich antoi eräässä haastattelussaan mainion ohjeen poliitikoille: ”be unpredictable!” Monia vaivaa syndrooma, jossa melkein arvaa etukäteen valitusvirren aiheen. Vastaavasti Stubbista voisi sanoa, että hänessä on - ennustettavissa olevaa - teennäisen oloista ultrapositiivisuutta. Jos leimautuu liian ”ennustettavaksi” ei kukaan jaksa vähän ajan kuluttua kuunnella.
Stubb pyrkii olemaan eräänlainen ammattiministeri poliittisessa hallituksessa. Kyllä hänestä kuitenkin poliittisen kodin tunnistaa helposti. Hän antaa Kauppalehden haastattelussa kolme lääkettä Suomen tautiin: 1) Maltillinen palkkaratkaisu, 2) Työurien pidentäminen ja 3) Työn tekemisen helpottaminen. Kaikkiin näihin voisi yhtyä ainakin siihen saakka, kun hän konkretisoi, miten ne toteutetaan.
Hän korostaa ministeriön lanseeraamaa yritysten kansainvälistymisprojektia. Oikein hyvä. Lähes yhtä perustellusti hän voisi korostaa ulkomaisten yritysten Suomeen sijoittumisen mahdollisuutta. Meillä näyttää olevan siihen paremmat mahdollisuudet kuin yleensä väitetään. Toimintaympäristömme on yhtä vakaa kuin peruskallio, jonka varaan esimerkiksi monet ns. konesalihankkeet ainakin osittain perustavat sijoittumisensa.
Mutta mennään Stubbin pääsanomaan. Stubbin ”negatiivinen inhorealismi” on tauti, joka saattaa liittyä suomalaiseen perusluonteeseen (mitä se sitten onkaan). Lähdemme parhaiten liikkeelle altavastaajan asemasta. Meitä pitää painaa alas, jotta suutumme ja näytämme. Toisaalta harrastetaan myös taktista taloudentilan mustamaalausta, jolla kuvitellaan saatavan etuja esimerkiksi työnantajien ja työntekijöiden palkkakamppailussa. Onko tämä pelikään järkevää?
Minulla on selvä näkemys, että taloudessa ollaan menossa parempaan päin, joskin hitaasti. Meillä on kuitenkin meneillään valtava poliittinen polarisaatio, jossa ongelmia kärjistetään tietoisesti. Avoimesti ihmetellään, jos ilmenee jokin positiivinen tieto. Ensimmäiseksi epäillään, että myönteisessä tiedossa pitää olla virhe. Vaikea toimintaympäristö (EU-alueen vielä jatkuva talouden anemia) on sinällään haaste, mutta pitääkö sekin kuorruttaa ylimääräisellä vihalla ja toisten syyttelyllä.
Syventämällä ja erittelemällä positiivista viestiä Stubb tekisi palveluksen kansakunnalle. Lähtökohtana hänellä on, että ulkomaille mennään ”yritysjoukkueena”, mikä on oikein, kun muistetaan, miten syvään meillä on juurtunut yksinyrittäminen. Stubb mukailee Churhillin vanhan iskulauseen muotoon ”verta, hikeä ja hymyä”. Tässäkö on nousun avain?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti