Doha: oikea suunta, mutta….

Kun olen pohtinut Dohan MM-kisojen alla ja niiden kestäessä yleisurheilun tilaa, on yleisurheilun ystävällä syytä huoleen monessakin mielessä.

Suurimpia syitä ovat:

1) Korruptio yleisurheilumaailman huipulla. Sen yksityiskohdista on vaikea saada selvää, koska korruption sanelemat valheet ja väärinkäytökset hiljentävät niiden osapuolet. On väitetty, että nykyinen kansainvälisen yleisurheiluliiton IAAF:n puheenjohtaja Sebastian Coe on puhdistanut liiton korruptiosta. Uskokoon ken voi. Kun liittoon ja sen johtotehtäviin on tullut mukaan valtioita, joissa korruptio on yhteiskunnassa sisäänrakennettua, ei sovi ihmetellä, että koko yleisurheiluyhteisö on saanut tartunnan.

2) Suurkilpailuja on annettu sellaisten maiden järjestettäväksi, joilla ei ole yleisurheilukulttuuria. Osin tähän voi olla syynä korruptio, mutta myös aito katsojien kiinnostuksen puute on hälyttävä piirre. Viime mainittu taas johtuu siitä, että yleisurheilusta saa parhaan/tarpeellisen sisällön irti vasta, kun perehtyy monipuolisesti lajikirjoon ja seuraa tuloksien kehittymistä pitkäjänteisesti. Valitettavasti monilla maapallon alueilla yleisurheilukulttuuri on lapsen kengissä.

3) Doping-ongelman nouseminen esille yhä uudelleen, vaikka välillä on saattanut olla hiljaisempi ajanjakso. Nyt doping-ongelma on palannut Venäjän vilpin seurauksena. En toki väitä, että muut olisivat puhtaita pulmusia, mutta Venäjän räikeä, systemaattinen valtiojohtoinen doping-ongelma toistaa Itä-Saksan käytänteitä.

4) Urheilulajien sisäisten voimasuhteiden muutokset. Yleisurheilu on tavallaan ”perusurheilua”. Se on kaikkien urheilulajien äiti. Pidän englanninkielisestä nimestä ”track and field”, sillä se kuvaa, mistä on kysymys. Tilanne on muuttunut sillä tavoin, että nousussa ovat joukkuelajit ja lukemattomat ”uudet lajit”, laskussa taas ovat tietyt lajit, joilla on pitkä perinne. Kuinka moni on enää tänä päivänä perillä nykyaikaisen viisiottelun vahvasta asemasta ”perusurheiluna”? Yleisurheilu on yksi näistä lajeista, joiden eteen on tehtävä paljon töitä, jotta se saadaan kukoistamaan.

Tilanne on ristiriitainen, sillä yleisurheilu kyllä leviää maailmalla, mutta sen peitto jää ohueksi, siltä puuttuu suuri yleisö ja ilman sitä markkinointivoimaa.

Suomalaisilla on aivan erityinen suhde yleisurheiluun. Ensinnäkin perinteet ovat aivan mahtavat. Muistan kyllä yleisurheilun laskevan trendin 1960-luvulla. Lehdet (mm. Urheilun kuva-aitta) täyttyivät toivottomasta puhkumisesta, kun uusia huippuja ei syntynyt. Itse asiassa kehitys alkoi jo 1950-luvulla. Sitä ennen sota tuhosi monia nuoria, jotka olisivat voineet nousta monilla elämän alueilla – mm. urheilussa - huipulle. Sota tuhoaa lahjakkuutta. On palattava ajassa 1920- ja 30-luvulle, jolloin urheilulla, ja yleisurheilulla erityisesti, oli kansallistuntoa mullistava, kohottava vaikutus ja urheilun harrastaneisuus oli korkealla tasolla. Ja tietenkin muiden lajien kilpailuakin oli vähemmän.

Urheilun kuva-aitan kansi/numero 6/1965

Uusi nousu koettiin hetkellisesti 1970-luvulla, jolloin nähdäkseni 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa syntyneet suuret ikäluokat ja valmennuksellinen korkeasuhdanne nostivat yleisurheilun tasoa. Perineet vaikuttivat vielä vahvasti ja yleisurheilutähdet olivat suuria sankareista. Toki silloin lajiin tunkeutui myös arveluttavia piirteitä, jotka nostivat tasoa vilpillisin keinoin, mutta jääköön nuo pohdinnat tällä kertaa.

Meillä tiedotusvälineet antavat edelleen paljon ruutuaika yleisurheilulle, vaikka sen asema onkin horjunut. Katsojia piisaa, mutta muutoksia on kuitenkin tapahtunut. Muistan, kuinka keräsin itse parhaita yleisurheilutuloksia laji lajilta Helsingin Sanomien kattavilta urheilusivuilta ruutuvihkoon 1960-luvulla. Kovin on käynyt vaatimattomaksi tulospalvelu meidän aikanamme. Nykyisin tulosseuranta on luvattoman heikkoa ainakin paperilehdessä. Osin tilannetta korjaa netin tulospalvelut. Vanhat 1960-luvun ”Urheilukalenterini” ovat aivan aivan hiirenkorvalla paljosta kalenterin kulutuksesta.

Dohan kisat ovat karulla tavalla osoittaneet, että huipulle pääseminen on kiven takana. Osin tästä saadaan kiittää yleisurheilun leviämistä kaikille mantereille ja kaikkiin maihin, mikä on hyvä asia. Tosiasia lienee, että yleisurheilun pariin ei hakeudu riittävästi lahjakkuuksia. Joukkuelajeissa on yhdessä tekemisen henki, kun yleisurheilu koetaan sopivaksi yksinpuurtajille. Näin sen ei tietenkään tarvitse olla. Mikään ei estä kokoamasta huippuja yhteen kannustamaan toisiaan. Nykyinen naisten pika-aitojen ryhmäenergia on mahtava esimerkki kilvoittelun merkityksestä, vaikka vielä ei olekaan kysymys yhteisistä harjoitusleireistä.

Minulla on Dohassa urheilevien suorituksiin ristiriitaiset tunteet. Toisaalta tunnen myötätuntoa, että epäonnistumisista huolimatta urheilijat yrittävät parastaan, toisaalta koen monien selitykset loputtomasta oikean ”suunnan löytymisestä” kiusallisiksi. Syinä alisuoriutumiseen on monia: kunnonajoituksessa epäonnistuminen, loukkaantumiset, odotusten ylimitoittaminen…….

Lopulta rupean miettimään, mitä psykologisia keinoja urheilijat käyttävät löytääkseen perimmäiset syyt alisuoriutumiselle. Useimmat huippu-urheilijat hallitsevat supliikin. He tarvitsevat supliikkitaitoa kootakseen itsensä taas uusiin voimainponnistuksiin. Jotkut ovat rakentaneet positiivisten odotusten panssarin ympärilleen, joka on osoitus tehokkaasta itsesuojeluvaistosta. Lasse Viren oli oikeassa 70-vuotishaasttelussa, kun hän totesi, että liian monien päätavoite on suurkilpailujen tulosrajan rikkominen, jolla päästään kisoihin eikä se, että menestytään itse kisoissa, minkä pitäisi olla varsinainen tavoite.

:::::::::::::::::

Kaikesta edellä esitetystä huolimatta seuraan jälleen Dohan kisoja suurella kiinnostuksella. En ajattele niin, että suomalaisten tulisi aina olla taistelemassa kärkisijoista, hyvät kisat riittävät.

Huippuyleisurheilulla on edelleen vahva tulevaisuus. Se on nähty esimerkiksi Lontoon olympialaisissa ja saman kaupungin maailmanmestaruuskilpailuissa. Ymmärrän, että hyvää sanomaa pitää levittää yleisurheilun kannalta eksoottisiin ympäristöihin, mutta sittenkin – ottaen huomioon tiedonvälityksen mahdollisuudet – antaisin etusijan niille maille ja kaupungeille, joissa yleisurheilulla on kysyntää. On helppo luetella kymmeniä maita, joissa yleisurheilukatsomot täyttyvät, jos tarjolla on huippujen taistoja.

Suomen tie talvisotaan suuressa eurooppalaisessa kuvassa

Pekka Visuri ja Eino Murtorinne ovat yhdessä kirjoittaneet teoksen ”Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939-1940” (Docendo, 2019). Alaotsakkeessa tarkennetaan: ”Kiista Suomen asemasta Saksan ja Neuvostoliiton vaikutuspiirissä”. Kirjassa luodataan sodan ja sodan aatonaikaista historiaa hiukan uudesta näkökulmasta. Teoksen esipuheessa annetaan ymmärtää, että noiden aikojen historiankirjoitus on kiteytymässä ”mytologiaksi”. Sillä luultavasti tarkoitetaan ”muuttumattomaksi” vakiintunutta tapaa arvioida talvisodan historiaa, jota nyt uudessa kirjassa avataan uusien lähteiden pohjalta.

Käsittelen tässä arviossa kirjan niitä osiota, joissa pohditaan Suomen joutumista talvisotaan, en niinkään itse sodan aikaa.

Ehkä itseäni eniten kiinnostava lähestymistapa teoksessa on näkemys, jossa Suomi sijoitetaan isompaan eurooppalaiseen kehykseen. Meillä on taipumus nähdä suppeasti talvisota Suomen ja Neuvostoliiton rajalta käsin. Kirjassa avautuu mainiosti näkymä sodan syy- ja seuraussuhteisiin, samaan aihepiiriin, johon ensimmäisenä kiinnitti huomiota Max Jakobson klassikossaan ”Diplomaattien talvisota”.

Historiankirjoitus on aina aikansa tuote. Ylen Areenassa tätä kirjoitettaessa nähtävillä oleva Matti Tapion ”Sodan ja rauhan miehet” on esimerkki tästä lähestymistavasta, mutta positiivisessa mielessä. Tuo aika (1970-luku) loi leimansa 10-osaiseen näyteltyyn dokumenttisarjaan, joka esitettiin ensimmäisen kerran 1978-79. Se ei ole menettänyt yhtään vetovoimastaan. Nyt tarkasteltavana olevan kirjan tekijät toivovat, että sarja olisi nähtävillä ”vielä pitkään”. Tässä on mielestäni oikeanlaatuista suhtautumista historian arviointiin.

On Visurin ja Murtorinteen vuoro valaista nykypäivän näkökulmasta noita dramaattisia aikoja.

Oliko Adolf Hitler alun perinkin luomassa systemaattisesti Suur-Saksalle elintilaa vai toimiko hän jonkin epämääräisen Suur-Saksa-kehikon sisällä improvisoiden? Tulkitsen niin, että tekijöiden mielestä kysymys oli jälkimmäisestä vaihtoehdosta. Hitlerille avautui aina uusia ryöväämisten ”alkuja” entisten synnyttäminä.

Kirjasta käy hyvin ilmi, kuinka liikehdintä kansainvälisessä politikassa 1930-luvun loppua kohden kiihtyi: toisaalta oli kysymys kansallisuuksien ja rajojen yhteensovittamisesta, toisaalta taas miehitystahdon tarttumisesta kilpaileviin osapuoliin. Haluttiin varmistaa asemia siltä varalta, että kehitys johtaa sotaan. Kysymys ei ollut vain Saksasta ja Venäjästä, vaan myös Puolasta, Tsekkoslovakiasta ja muista valtioista. Ikään kuin valtioiden raja-alueet ja laajemminkin olisivat olleet vapaata riistaa, mutta ilman sotaa. Tässä rytäkässä tuhoutuivat itsenäisinä valtioina Itävalta ja Tsekkoslovakia.

Mielenkiintoista on, miten monet suurvallatkin liikehtivät jo ennen sotaa oletettujen ”voittajien” kylkeen (ml. Ranska ja Englanti) varmistaakseen strategiset asemansa. Kysymys oli shakista korkeilla panoksilla. Paitsi suhteiden järjestelemisestä aivan sodan alla, oli kysymys pidemmällä aikavälillä myös strategisista kombinaatioista (Rapallo, 1922, Locarno, 1925).

::::::::::::::::::::::

Suomessa ns. Jartsev-vaihe 1938 oli osa strategisten palikoiden asettelua sodan uhan ollessa jo näköpiirissä. Erityisesti ”Sodan ja rauhan miehet” painotti ajan henkeen kuuluen Jartsev-episodin roolia. Visurin & co:n Jartsev-vaihe merkitsi enemmänkin sodan uhkaan varautumista ja Suomen tilanteen kansainväliseen tilanteeseen sovittamista kuin konkreettista sopimiseen pyrkimistä.

Saksalaisia harmitti 1930-luvun lopun Suomessa vallinnut kansanrintamasuuntaus sen sijaan, että oikeistoidelogia olisi saksalaisten toiveiden mukaisesti päässyt valtaan. Saksalaisten kriittinen näkemys kulminoitui suhteeseen länsimieliseen ulkoministeri Rudolf Holstiin, joka paineessa sai väistyä.

Sodan syttymisen aattona monimutkaisten liittoutumiskytkentöjen keskellä Neuvostoliitto kilpailutti länsivaltoja ja Saksaa keskenään lopputuloksella, että valinta - empivän lännen sijasta - kohdistui Saksaan.

Miten Suomi oli valmistautunut talvisotaan? Monien aikalaistodistajien mukaan huonosti varsinkin aseistuksen osalta. Huonolla valmistautumisella on nimikin: ”malli Cajander”. Monet kirjoittajat ovat viime aikoina asettaneet kyseenalaiseksi, että varustautumisen taso olisi ollut epäkelpo, niin Visuri & Murtorinnekin. He pitävät syytöksiä liioiteltuina ja epäreiluina. Malli Cajander on myytti, jota ei pitäisi korostaa liikaa.

Ns. Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa Saksa ja Neuvostoliitto tunnetusti sopivat etupiireistä, jonka seurauksena hyökkäys Puolaan käynnisti sodan. Visuri kysyy saiko Neuvostoliitto sopimuksen ns. salaisessa lisäpöytäkirjassa vapaat kädet Suomen suhteen. Visuri ei näe sopimusta aivan suoraviivaisesti miehityslupana. Hänen perustelunsa tuntuvat reikäisiltä: kyllä Stalin sai luvan, mutta aliarvioi vastustajan perusteellisesti.

Suomen ja Neuvostoliiton neuvottelut, jotka edelsivät talvisotaa tunnetaan yksityiskohtia myöten. Niistä saatiin hyvä dokumentteihin perustuva ”näytelty” kuva ”Sodan ja rauhan miehissä”. On yksi asia, jota olen ihmetellyt, mutta jolle on vaikea saada kannatusta, ja se on Stalinin käsittämätön kärsivällisyys Suomea kohtaan, Suomea, jonka piti suostua aluevuokrauksiin, alueluovutuksiin ja/tai aluevaihtoihin. Sopimukseen ei päästy. Olisi kuvitellut, että Mainilan laukaukset olisi voitu ampua paljon toteutunutta aikaisemmin, jos Stalinin tarkoitus olisi ollut suoraviivaisesti miehittää koko Suomen alue. Tekosyitä olisi voitu keksiä helposti lisääkin.

Kirjoittajaparivaljakosta sodan syttymisen syitä käsittelee Pekka Visuri, joten viittaan jatkossa teokseen liittyen nimenomaan häneen. Mikä on Visurin kanta talvisotaa edeltävistä neuvotteluista? Hän asettaa vakiintuneen näkemyksen kyseenalaiseksi eli sen, että Stalin olisi pitänyt neuvotteluja vai pakollisena kuviona saadakseen verukkeen Suomen miehitykselle. Huomaan löytäväni tukea Visurilta monille ajatuksilleni.

Neuvostoliiton vaatimukset koskivat karkeasti ottaen Hankoniemeä (aluksi) ja sen edustalla olevia saaria, Suomenlahden pohjukassa olevia saaria sekä rajamuutosta Karjalan kannaksella. Neuvottelujen kuluessa kombinaatiot vaihtelivat.

Hyppään neuvottelujen keskelle, tarkemmin sanottuna keskustelujen kolmannen tapaamisen aattoon. Sitä ennen oli käyty kaksi neuvottelukierrosta, jotka eivät johtaneet tulokseen. Neuvottelijat olivat junassa matkalla kolmanteen tapaamiseen, kun tuli tieto Molotovin pitämästä puheesta, jossa Neuvostoliito julkisti vaatimuksensa. Syntyi uusi tilanne, joka vaati valtiojohdon kiireellisiä neuvotteluja, sillä Molotovin asettamat ehdot näyttivät lieventyneen. Pitikö neuvottelijoiden siis palata vielä Helsinkiin? Kiireellisesti käydyn neuvonpidon jälkeen neuvottelijat saivat ohjeen jatkaa matkaansa ”harkintansa mukaan” ilman lisäohjeita. Varsinkin Väinö Tanner ihmetteli, miksi hallitus siirsi vastuun neuvottelijoille. Jälkeenpäin Tanner totesi matkan jatkamisen olleen virhe: olisi pitänyt kääntyä takaisin lisäohjeiden saamiseksi. Olisiko ohjeistus muuttunut, jää arvoitukseksi, mutta tuolla hetkellä tehdyt päätökset osoittautuivat kohtalokkaiksi syttyvän sodan kannalta.

Kesken kolmansia neuvotteluja Helsingistä pyydetyt uudet ohjeet eivät johtaneet mihinkään. Ainakin Paasikivi ja Tanner turhautuivat Helsingin peräänantamattomuuteen. Samaan aikaan Saksasta, Hermann Göringiltä, tuli Helsingin johdolle kehotus luopua Hangosta (tosiasiassa Stalin oli valmis vaihtamaan senkin pikkusaariin Hangon edustalla). Viesti saavutti sekä Mannerheimin että Kallion. Mikään ei kääntänyt Helsingin hallituksen päätä, ei, vaikka Mannerheim realistina oli valmis tinkimään siviilien ehdottomuudesta.

Oikeastaan ratkaiseva sanailu tuli Stalinin suusta kolmannen neuvottelun loppupuolella: ”Ei tästä tule mitään”. Balttien kanssa Stalin ei edes mennyt neuvotteluihin. Siihen nähden Stalinin mukanaolo Suomi-neuvotteluissa (kolmen kierroksen seitsemästä neuvottelusta hän oli kuudessa paikalla) herättää huomiota. Suomi ei ollut samalla viivalla Baltian maiden kanssa (vaan arvostuksessa paremmin sijoittuneena), sen maantieteellinen asema ei ollut niin kriittinen kuin Baltian maiden.

Jotain Stalinin itsepintaisesta halusta saada sopimus aikaiseksi kertoo hänen lähettämänsä kutsu saapua Kremliin vielä kolmannen neuvottelun jälkeen keskiyöllä (Stalin teki normaalisti pääosan työpäivästä yöllä). Turhaan, neuvotteluvaltuudet oli käytetty suomalaisten puolelta.

Paasikivi oli muistelmissaan sitä mieltä, että Neuvostoliitto kävi neuvotteluja tosissaan. Ulkomaiset historioitsijat (Stephen Kotkin, Michael Jonas) ovat samaa mieltä. Varsinkin Jonas antaa moitteita Suomelle taipumattomuudesta ja kompromissihalun puutteesta. Erkko on tässä kohden ollut monen tahon arvostelun kohteena. Hän oli monissa asioissa faktisesti väärässä (Paasikivi: ”Erkon sota”). Erkko uskoi mm. länsivaltojen apuun, ja että Neuvostoliitto vain uhkaili.

Erkon takana hallituksessa olivat kiivaasti Uuno Hannula ja Juho Niukkanen. Jonas pitää suhtautumista lähes typeryytenä. Periksiantamattomasta linjasta poikkesivat Mannerheim, Paasikivi ja osin Tanner, jotka olisivat voineet antaa periksi yksityiskohdissa. Jonas ja Kotkin edustavat näkökulmaa, jossa Suomea tilannetta verrataan muiden suurvaltojen vaatimiin rajasiirtoihin tuohon aikaan. Ne olivat tuiki tavallisia 1930-luvun lopulla.

Visuri ei jatka analyysia neuvottelutuloksesta talvisodan välttämisen mahdollisuuteen saakka tietäen protestien olevan ankaraa.

Stalin piti kiinni Suomenlahden sulkemisen vaatimuksesta (Paldiski-Hankoniemi/edustan saaret). Jo tuohon aikaan monet asiantuntijat pitivät ajatusta vanhanaikaisena sodankäyntitapojen muutoksen takia. Se oli kuitenkin realiteetti vuonna 1939, ja sen takana oli varmaankin Neuvostoliiton armeijan johto. Sijaiskärsijänä oli Suomi.

Visuri korostaa Neuvostoliiton ehtojen lievenemistä (rajansiirto kannaksella lieveni, avunantosopimuksesta luovuttiin heti kättelyssä, Hankoa korvaava tukikohta hyväksyttiin, Ahvenanmaan kysymystä ei otettu edes esille) neuvotteluprosessin kuluessa. Kaiken kaikkiaan Suomi joutui tilanteeseen, jossa sen periksiantamatonta asennetta tukivat moraaliset ja lailliset periaatteet ja sitä vastaan olivat tuolle ajalle niin tyypilliset strategiset edut. Moraali ja laillisuus saivat väistyä.

Monet seikat syksyn neuvotteluprosessin aikana puoltavat Suomen virallisen kannan oikeutusta (ettei neuvotteluissa anneta periksi). Vaihtoehtojen esittäjillä vastassa olivat äänestäjät (eduskuntavaalit olivat tulossa), ns. yleisen mielipiteen paineet, itsenäisen kansakunnan moraaliset ja lailliset perusteet, väestönsiirtoihin joutuminen, jos vaatimuksiin olisi suostuttu, sotilaallisesti heikommin puolustettavat rajat ja monet muut seikat.

Edellä olevassa ei tietoisesti oteta kantaa, mitä tapahtui talvisodan jälkeen ja myöhemmin jatkosodan aikana tai muutenkaan geopoliittisesti.

Parhaiten informoituja syksyn 1939 tilanteesta - oman aktiivisuutensa takia - olivat Paasikivi ja Mannerheim. Molemmat olivat kyynisen rehellisiä ja inhorealistisia. Kummankaan mielipiteitä ei otettu riittävän vakavasti: heitä, vanhoja miehiä, pidettiin arkoina ja säikkyinä.

Mitä roolia näyttelivät läntisten tahojen avuntarjoukset sodan vielä kestäessä? Visuri toteaa, että lännen kannoista kuvastui vaihtelevuus, kirjavuus ja epäluotettavuus. Niissä oli mukana paljon huhuja ja itsekkäitä strategisten ja taktisten etujen tavoittelua. Suomi oli suurvaltojen pelissä liiaksi tahaton välikappale saadakseen hyötyä ”avusta”.

Lopulta on muistettava, että marraskuussa 1940 Molotovin vieraillessa Berliinissä ja vaatiessa vapaita käsiä Suomen suhteen, tilanne oli muuttunut. Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen oli molempien osapuolien tyytymättömyyden kohteena, vaikka muuta vakuutettiin. Luottamus horjui molempien taholta. Neuvostoliitto halusi tuolloin koko Suomen puskuriksi länttä (ja miksei Saksaakin) vastaan, mutta joutui tyytymään siihen, että Suomi jäi osaksi Neuvostoliiton ”turvallisuusvyöhykettä”. Epäilemättä Stalin olisi halunnut tässä vaiheessa miehittää Suomen, mutta ei saanut siihen Saksan suostumusta. Hitler tunnetuista syistä torjui ”sodan Itämeren alueella”. Molotov palasi Moskovaan tyhjin toimin.

Neuvostoliitto joutui turvautumaan kesän ja syksyn 1940 aikana muihin poliittisiin painostuskeinoihin (Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS) perustaminen, Ahvenanmaan demilitarisointi, kauttakulku rautateitse Hangon tukikohtaan, Neuvostoliiton halu lisätä vaikutusvaltaansa koskien Petsamon nikkeliä), jotka sinällään olivat ahdistavia ja Suomen liikkumatilaa kaventavia. Saksa pidättäytyi ambivalentisti puolueettomuuteen näissä kysymyksissä, mutta halusi samalla varmistaa kauttakulun Norjaan Suomen kautta. Myös Petsamon nikkeli oli yhä elintärkeämpi Saksan kannalta. Geopoliittinen kamppailu muuntui sitä mukaa kuin Barbarossa-suunnitelma eteni kartoilla.

::::::::::::::::::::

Visurin ja Murtorinteen kirja on hyvää ajantasaistettua kertausta/historiaa 1930-luvun lopun ja 1940-luvun vaihteen dramaattisista tapahtumista viimeisimpien lähteiden valossa. Erityisesti arvostan teoksessa annettua kokonaiskuvaa ilman tunteiden ohjailua, vaikka Suomi olikin tapahtumien pyörteissä mukana.

Ansiokkaasti Visurin ja Murtorinteen kirjassa ovat liitteinä (1) Stalinin ohjeet Molotoville Berliinin neuvotteluja (12.-13.11.1940) varten sekä (2) itse neuvotteluja koskeva muistio (Hitler-Molotov) Suomea koskevilta osilta. Huomioitavaa on, että neuvotteluissa käsiteltiin puolta maapalloa koskevia asioita. Suomi oli vain yhtenä – tosin erittäin tärkeänä – osana neuvotteluja.

Kapitalismin pelisäännöt on mietittävä uusiksi

Marx ja Engels ylistivät ”Kommunistisessa manifestissa” kapitalismin (josta he käyttivät nimeä porvaristo) edistyksellisyyttä, sen musertavaa voimaa: se poisti teollisuuden kansallisen pohjan ja tuhosi ikivanhat teollisuuden alat. Tuotteiden jakeluverkosto laajeni kaikkiin maanosiin. Paikallisuus, omavaraisuus ja eristyneisyys heitettiin syrjään. Tilalle tuli ”kansakuntien kaiken kattava keskinäinen kanssakäyminen ja riippuvuus”. Marxille ja Engelsille ”keskinäisriippuvuus” oli todellisuutta jo 1800-luvun puolessa välissä.

Samaan aikaan tapahtui väestön, tuotantovälineiden ja omaisuuden keskittyminen. Miltei EU-liittovaltioprofetialta kuulostaa porvariston (siis kapitalismin) tavoitteleman poliittisen keskittymisen kuvaus: yksi kansakunta, yksi hallitus, yksi laki, yksi tulliraja…..

Mikään aikaisempi sukupolvi ei ollut nähnyt vastaavaa, ei lähellekään: porvaristo (siis kapitalismi) oli alistanut luokkaherruutensa välikappaleiksi luonnonvoimat, koneet, maatalouden, kemianteollisuuden, höyrylaivat, rautatiet, sähkölennättimet….. Dystooppinen tulevaisuudenkuva? Ei, vaan Marxin ja Engelsin näkymä kapitalismin ylivoimaisuuteen.

:::::::::::::::

Entä mitä sanoi kapitalismin tulkki Thomas Piketty pääomakertymistä? Jesper Roine on kirjoittanut lyhennelmän Thomas Pikettyn globaalista menestysteoksesta ”Capital in the 21st Century” (alkuperäinen ranskankielinen teos ilmestyi vuonna 2013). Seuraava on katkelma kirjoituksestani ”Entä jos paremman elämän tavoittelu koulutuksen avulla vaihtuu perimisen ihanuuteen?” (11.1.2015): Piketty ei kannata jyrkkää pääomatulojen verotuksen kiristämistä (vaikuttasi negatiivisesti talouden kasvuun), vaan kaipaisi globaalia progressiivista varallisuusveroa, josta tosin itsekin on sitä mieltä, että sitä on vaikea toteuttaa. Käsitän niin, että Piketty haluaisi vauhtia seisoviin pääomiin, jotka eivät hyödytä kansantaloutta. Onko seisovissa pääomissa myös hiipuvan talouskasvun syy?

Tuloerojen kasvusta on monenlaisia arvioita. Yksi on se, että 2000-luvulla tilanne oli otollinen yritysjohtajien suurille bonuksille ja muille palkkioille. Johtajat ottivat etuja, kun heille annettiin siihen tilaisuus finanssikriisin edellä (”they set their own pay!”). Mikä tässä on yhteiskunnan kehityksen kannalta kielteistä? Olen itsekin viitannut newyorkilaisia Kochin veljeksiä koskeneen blogikirjoituksen yhteydessä rikkaiden lobbausvoiman kasvuun, jolla pystytään lainsäätäjä painostamaan rikkaita hyödyttävään lainsäädäntöön.

Eräänä vaaranmerkkinä Piketty pitää tilannetta, jossa koulutus ja työ eivät enää toimisi kannustimena parempaan elämään, vaan perintöjen kautta vaurastuminen korvaisi ahkeruuden. Koulutus voi olla esimerkiksi liian kallista, jolloin koulutusväylä on vähemmän houkutteleva. On yhteiskunnan tehtävä maksuttomalla koulutuksella tukea tavallisten ihmisten itsensä kehittämiseen tähtääviä pyrintöjä.

:::::::::::::

Anu Kantola ja Hanna Kuusela valaisevat kirjassaan ”Huipputuloiset” (Vastapaino, 2019) haastattelujen pohjalta suurituloisten toimitusjohtajien sielunmaisemaa seuraavasti: ”Kun johtajat siirtävät katseen yhteiskunnan muihin ryhmiin, se osuu erityisesti tuloluokkien alimmilla portailla oleviin ryhmiin, työttömiin ja sosiaaliturvaa nauttiviin. Pientuloisimmille ryhmille johtajat tarjoavat innostamisen sijasta ennen kaikkea kovia lääkkeitä: ihmiset on saatava ottamaan itsestään vastuu leikkaamalla holhousvaltion etuuksia”.

Ja vielä:

”Yhteiskunnasta puhuessaan johtajat käyttävät moraalisesti latautuneita selityksiä, jotka oikeuttavat heidän asemansa tuloluokkien huipulla…….Yhteiskunta on ikään kuin tikkaat, joita pitkin jokaisella on mahdollisuus kiivetä niin ylös kuin mieli tekee……. Kun he (johtajat) suuntaavat tikkaiden yläpäästä katseensa tikkaiden juurella oleviin pienituloisiin ryhmiin, heistä näyttää, että jämähtämisessä alapäähän täytyy olla kyse aloitekyvyn puutteesta tai laiskuudesta”.

Ovatko nuo kaikki edellä esitetyt analyyseja maailmasta, joka on pian mennyttä?

Kysymykseen pohtii vastauksia Financial Timesin Martin Wolf tuoreessa kirjoituksessaan ”Why rigged capitalism is damaging liberal democracy?” Wolf viittaa 181 maailman suurimpiin kuuluvien yritysten toimitusjohtajien (Business Roundtablen jäsenet) hätähuutokirjoitukseen, jossa he tuomitsevat sitoutumisen yksipuolisesti osakkeenomistajien etuun. Wolf viittaa tuottavuuden kasvun hyytymiseen, rajusti kasvaneeseen epätasa-arvoon ja jättimäisiin talouden sokkeihin. Yritysjohtajien mielestä piti sitoutua työntekijöiden palkkoihin, koulutukseen, investointeihin ja ympäristönsuojeluun.

Ennenkuulumatonta?

Wolf viittaa Yhdysvaltojen kotitalouksien tulojen kolmen prosentin kasvuun 1948-1973 ja ainoastaan 0,4 prosentin kasvuun vuoden 1973 jälkeen (poikkeuksena internetvallankumous 1995-2005, jolloin kasvu oli kolme prosenttia), jonka seurauksena tätä nykyä lapsista 28 prosentilla on alempi koulutus kuin heidän vanhemmillaan.

Onko kapitalismi rakennettava uudelleen?

Helsingin Sanomat käsittelee aihetta Financial Timesiin tukeutuen Juha-Pekka Raesten artikkelissa ”Nyt etsitään korjauskeinoja kapitalismiin” (HS 20.9.2019). Kokoan seuraavassa yhteenvedonomaisesti pääkohdat tapahtuneista muutoksista kapitalismin edellytyksiin. Raesten asiantuntijoina ovat olleet emeritusprofessori Matti Pohjola ja yliopistotutkija Timo Miettinen sekä Martin Wolf em. lehtikirjoituksen kautta:

1) Kapitalismin kieroon kasvaminen uhkaa demokratiaa.

2) Kapitalismin pelisäännöt on mietittävä uusiksi.

3) Kilpailun väheneminen ja verojen kiertäminen ovat uhka.

4) Tuottavuuden kasvun heikkeneminen on pääsyitä ongelmiin.

5) Tuottavuuden kasvun tyrehtymisellä on yhteys finanssisektorin paisumiseen ja siellä maksettuihin palkkioihin. Miten suitsitaan pääomakapitalismia järkevällä tavalla?

6) Palkkasumman kasvu tyrehtyy tuottavuuden kasvun tyrehtymisen seurauksena.

7) Palkkojen nollasummapeli on tosiasia (toisten palkkojen noustessa toiset laskevat).

8) Pääomatulot kasvavat palkkatulojen kustannuksella: = eriarvoisuuden kasvun lähde: työllä ei enää vaurastu.

9) Teollisuuden nopea tuottavuuden kasvu ei ole siirtynyt ripeän alun (1995-2005) jälkeen digitalisoitumiseen tuottavuudenkasvumielessä (hyödyt ovat kasautuneet suurille yrityksille).

10) Teollisuuden tuotannon osuus on laskenut 15 prosenttiin kasvun siirtyessä digitaalisiin palveluihin: digitaalinen vallankumous on vähäarvoisempi kuin teollinen vallankumous. Esimerkiksi palvelinkeskukset työllistävät murto-osan verrattuna vanhan teollisuuden työpaikkoihin.

11) Tuotekehitys kallistuu: uusien keksintöjen tuottaminen vaatii valtavia panoksia.

12) Eriarvoistumissyytökset kohdistuvat yksipuolisesti globalisaatioon ja muuttoliikkeeseen aiheuttaen kritiikkikieroutuman.

13) Globalisaatio rajaa omaehtoista finanssipolitiikkaa.

14) Muutostarpeiden patoutuessa levottomuudet lisääntyvät.

15) Tapahtuneet negatiiviset muutokset (pääomien kasautuminen) vievät tilaa liberaalilta demokratialta.

16) Liberaalin demokratian haasteet heijastuvat politiikkaan.

17) Uusia yhtiömuotoja ei hallita (esim. alustatalous): jättiyhtiöiden valta kasvaa.

18) Rahaa tehdään vähemmän innovaatioilla ja enemmän markkinapaikan ”pääsymaksuilla”.

19) Poliittinen eliitti joutuu riippuvaiseksi taloudellisesta eliitistä.

20) Puoluekenttä pirstoutuu, edunvalvonta hajautuu, kansalaisten identiteetit rakentuvat useista fraktioista (nationalismi, feminismi jne.).

21) Poliittisen järjestelmän itsepuolustus rakoilee, tilalle ei ole tullut paikkaavaa järjestelmää.

22) Hyvinvointiyhteiskunnan ja kapitalismin side heikkenee ja katkeaa.

23) Liberalismi on menettänyt moraalisen ulottuvuuden (vapauden ja vastuun keskinäisriippuvuus ohenee).

24) (Vähäinenkin) kasvu on asetettu ympäristön varjelun edelle.

Kun tänä päivänä puhutaan kriisistä, puhutaan sekä talousjärjestelmän että demokratian kriisistä samaan aikaan. Niiden keskinäinen riippuvuus on vahva. Nyt molemmat vetävät toisiaan epätasapainoon. Tämän kaiken keskelle on tunkeutunut aiheellinen huoli ilmastonmuutoksesta. Ihmiset tunnistavat järjestelmän haurauden ja selkeiden ratkaisumallien puutteessa syyllistävät globalisaatiota, muuttoliikettä ja kansallisen riippumattomuuden menetystä ongelmista.

Aivan oikein Martin Wolf kysyy Financial Timesin artikkelissaan, miten Business Roundtablen 181 jäsentä vastaavat omaan huutoonsa. Oikeassa he ovat toteamuksessaan, että osakkeenomistajien etu ei ole ainoa merkitsevä asia. He juuri ovat niitä suuripalkkaisia, joiden tulisi ymmärtää lattiatason työntekijöitä.

Kuinka paljon johtajat oikeasti ovat kiinnostuneet vaikkapa verotuksesta yhteiskunnallisena etujen tasauskeinona? Entä kuinka paljon oikeasti he uhraavat ajatuksiaan demokratian toimivuudelle?

Amerikkalaisen painajaisen – ja unelman - jäljillä

Atlantic-aikakauslehden numerossa elokuu/2019 oli Gareth Cookin artikkeli amerikkalaisesta köyhyydestä, jota on tutkinut taloustieteen professori Raj Chetty (s. 1979) työryhmineen. Chetty on kehittänyt tutkimushankkeen, jota referoin ja arvioin seuraavassa soveltuvin osin. Kysymys on perusteellisesta selvityksestä, jossa yritetään jäljittää köyhyyden syitä pitkällä aikavälillä ylisukupolvisesti. Atlanticin artikkelin nimi on ”Raj Chetty´s American Dream”. Haastattelussa hän pohtii, mitä puuttuu niiltä, jotka eivät saavuta amerikkalaista unelmaa, ja mitkä ovat syyt tähän. Kysymys on siis oikeastaan pyrkimyksestä elvyttää amerikkalainen unelma. Chetty on saanut mainetta tutkimuksillaan. Hänen tuloksiaan on kunnioitettu sanonnalla ”Chettyn pommit”. Chettyllä on henkilökohtainen syy olla kiinnostunut näistä asioista. Hän on nimittäin syntynyt New Delhissä, jonka kadun ongelmat ovat olleet häntä lähellä.

Ensin vähän laajempi näkemys, jonka Chetty on tuonut esille. Yhdysvalloissa yhteiskunnallinen kehitys on johtanut siihen, että suuri osa nuoremmista sukupolvista ansaitsee vähemmän kuin vanhempansa. Vielä 1940-luvulla syntyneistä 90 prosenttia tienasi enemmän kun vanhempansa. Kahdeksankymmentäluvulla syntyneistä enää vain puolet on ansainnut enemmän kuin vanhempansa. Laskeva trendi on ollut lähes lineaarinen.

Chettyn köyhyysulottuvuudella mitattiin sitä, kuinka paljon lapsiköyhyydessä eläneet ansaitsivat aikuisina.

Atlantic on ottanut pohjaksi vuonna 2013 julkaistun kartan vuodelta 1861, joka oli tehty presidentti Abraham Lincolnin tilauksesta. Siinä näytetään mustavalkoisella grafiikalla, missä osavaltioissa (piirikunnissa) oli eniten orjia 1860-luvun vaihteessa. Kun sitä verrataan Chettyn karttaan nykyajalta (Opportunity Atlas, Landscape of Opportunity), jossa eri värein (punaisesta keltaisen kautta vihreään ja siniseen) osoitetaan, missä osavaltioissa sosiaalinen liikkuvuus (koheesio) on kaikkein heikointa eli nousu köyhyydestä kaikkein kivuliainta, nähdään hätkähdyttävä yhdenmukaisuus alueiden välillä. Chettyn kartassa vähäisen sosiaalisen koheesion alueet näkyvät punaisella ja lievemmät ensin keltaisella ja lopulta toisessa ääripäässä suuren koheesion eli suuren sosiaalisen liikkuvuuden alueet vihreällä ja sinisellä.

Suurten orjamäärien osavaltiot (ja yhtä lailla alhaisen sosiaalisen liikkuvuuden osavaltiot) ulottuvat vyöhykemäisesti Etelä-Virginiasta Etelä- ja Pohjois-Carolinan kautta Georgiaan, Alabamaan ja Mississippiin. Molemmissa kartoissa näkyy pohjoiseen työntyvä kieleke, joka muodostuu Ohion, Indianan ja Kentucky osavaltioista. On otaksuttavaa, että nämä eroavuudet näkyvät osin myös valtiollisten vaalien tuloksissa konservatiivit/liberaalit -jakona.

Johtuisiko karttojen yhtäläisyys sattumasta? Tuskinpa. Sen sijaan on epäiltävää, että rasismiin liittyvä olosuhteiden epätyydyttävyys (koheesion alhaisuus) on syvälle historiaan ulottuva tendenssi, jota näyttää olevan hyvin vaikeata poistaa tai jopa vähentää. Kun ajatellaan amerikkalaisen yhteiskunnan polarisaatiota nykyisin, voi yksi syy jakautuneisuuteen löytyä karttojen informaatiosta.

Yhdysvalloissa on paljon alueita, joissa ”punaisen” ja ”sinisen” mikroalueet ovat aivan vierekkäin Chetty on erityisesti tutkinut 800 000 asukkaan Charlotten (Pohjois-Carolina) kaupungin mysteeriä. Kaupunki on kiistatta saavuttanut taloudellista menestystä parhaiden kaupunkialueiden veroisesti, mutta ällistyttävästi se on 50 suurtalousalueen joukossa heikoin, kun mitataan sosiaalisen liikkuvuuden määrää.

Jos siis Charlotten olosuhteissa olet etevä ja motivoitunut sinulla on kaikki mahdollisuudet saavuttaa ”suuria”, mutta köyhä (köyhien alueiden) Charlotte on pysynyt köyhänä.

Tulosten analyysi – joka on kesken - osoittaa, että köyhyydellä on syvät juuret, jotka ulottuvat 1930-luvulle. Jopa valtatien halkomat alueet muodostivat pysyviä köyhien ja hyvätuloisten erillisalueita.

Tutkimustiedon määrä on valtava. Toistaiseksi ollut hyvin vaikeaa löytää syitä, mikä tekee jonkun alueen paremmaksi kuin toisen. Ainakin seuraavat syy-yhteydet on kuitenkin löydetty: 1) Hyvät koulut, 2) Suuri sosiaalinen koheesio, 3) Kahden vanhemman taloudet, 4) Alhaiset tuloerot ja 5) Vähäinen (luokka, rotu) segregaatio.

Luokitus vaikutta selkeältä, mutta on vaikeasti tulkittavissa. Luotettavia korrelaatioita eri elementtien välillä on ollut haastavaa löytää. Jatkotutkimuksissa on keskitytty sosiaalisten verkkojen vaikutukseen, jolloin merkitystä on todettu olevan ihmisten välisellä ”jonkinlaisella sosiaalisella liimalla”. Myös hyvin toimivilla instituutioilla on merkitystä. Pahin tilanne on alueilla, joilla on voimassa sekä etenemismahdollisuuksien (opportunity) poissaolo että koheesiota rajoittavien voimien läsnäolo.

Keskisarja, hätkähdyttäjä

Jos provosoidaan, niin ei pitäisi provosoitua. Niinhän sitä sanotaan. Luin Tommi Niemisen haastattelun Hesarista (8.9.2019) historioitsija Teemu Keskisarjasta mielenkiinnolla, ja ainakin ohuesti provosoiduin. Haastattelu oli otsikoitu osuvasti ”Kansalliskiivailija”. Suomessa on vakiintunut melko neutraali historian ilmiöiden käsittely, jota määrittää objektiivisuuteen pyrkiminen. Keskisarja on päättänyt ilmeisesti, että nyt asioiden tilaan on saatava muutos. Ei kysymys välttämättä ole subjektiivisuudesta, värikkyydestä kylläkin.

Olen lukenut useita Keskisarjan teoksia. Niistä parhaimpana pidän yhdessä Markku Kuisman kanssa kirjoitettua pankkihistoriaa ”Erehtymättömät”. Siinäpä mainio historiakirja! Muitakin olen lukenut, kuten ”Vihreän kullan kirous”, ”Raaka tie Raatteeseen”, ”Viipuri 1918” ja ”Saapasnahka-torni”. ”Hulttiosta” olen lukenut avainkohdat rinnan muiden kirjoittamien Mannerheim-elämäkertojen kanssa.

Kiistämättä Keskisarja on muuttanut kirjoitustyyliään – ja sisältöjä – räväkämpään (subjektiivisempaan) suuntaan. Samalla lukijalle syntyy käsitys ”sanomisen ilon” tärkeydestä ohi historiankirjoituksen normaalipuitteiden. Hän itse kokee saman asian varmaankin oivaltavana edistyksenä tavanomaiseen historiankirjoitukseen verrattuna.

Ensimmäiseksi HS:n haastattelussa kiinnitti huomiota Keskisarjan tapa tuottaa teoksia, josta olen ollut huonosti perillä. Hän on perustanut yrityksen, jonka kautta hän on organisoinut tehokkaan kirjojen työstämistavan apuhenkilöstöineen. Teosten kirjoittamisen tuotteistaminen on erinomainen idea. Tämä työskentelytapa on varmaan omaksuttu ulkomaisten esimerkkien pohjalta. Jo kuuluisa Aleksandre Dumas teetätti aineistokeräyksen ja luonnosten laatimisen avustajillaan ja korjasi sitten sivujen marginaaliin eloisamman version romaanista, jonka sitten julkaisi. Nyt Keskisarja soveltaa samantapaista menetelmää historiateoksiinsa. Tämä tekniikka mahdollistaa suuren tuotteliaisuuden. Hän on tavallaan automatisoinut historiankirjoitusta. Epäilen kuitenkin, että suurimmat tuotot hän saa luennoista, kolumneista ja matkaopastehtävistä (Viipuri !) ja muista aktiviteeteista. Onnittelen bisnesvainusta Keskisarjaa. Jotain oli varmaankin ollut pakko keksiä, siksi alhaisia ovat useimpien historiakirjojen painosmäärät nykyisin.

Keskisarja on rohkaistunut käyttämään ronskia kieltä niin, että vanhaan ”asialliseen” kirjoitustyyliin ihastunut meikäläinen kohottelee kulmakarvojaan. Mielestäni hänen ei tarvitsisi ryydittää haastatteluja ja muita esiintymisiä voimasanoilla. Mitä hän niillä saavuttaa? Kansanomaisen räväkän lähestymistavan? Sikälikin se on turhaa, että esimerkiksi tuoreessa Aleksis Kivi –”elämänkertomuksessa” hän osoittaa jälleen kirjoittajanlahjansa. Hänen käyttämänsä voimasanat saavat tuntemaan myötähäpeää.

Keskisarja ei mitenkään peittele muutosta tavassaan kirjoittaa. Tällä meiningillä hän saa varmaan uusia lukijoita, mutta vaara on, että hän menettää vanhoja. Hän pyrkii muuttamaan historiankirjoituksen tyyli- ja sisältölajia. Samanlaista suhtautumista hän ei sentään noudata kuin jotkut Kekkos-historioitsijat, jotka laativat subjektiivisia analyysejään lähihistoriasta.

::::::::::::::::::::

Nyt hän Hesarin haastattelussa tunnustautuu muodikkaasti nationalistiksi. Muistini palaa pätkittäin: joissakin Keskisarjan viime teoksissa on todellakin näkynyt tietynlainen isänmaallinen henki, mutta nyt hän lisää kierroksia: että oikein nationalistinen henki! Nyt ei pitäisi provosoitua, mutta….

Tässä on oltava varovainen: Keskisarjaa tuskin voidaan mieltää populistinationalistiksi. Hän yrittää älyllistää kansallismielisyyden erityisesti 1800-luvun historian kehykseen ja vetää melko suorasukaisia johtopäätöksiä nykypäivän valtavirran harrastaman nationalismin torjunnan ”tylsyyteen”. Tätä logiikkaa en ihan allekirjoita.

Keskisarja haluaa nähdä kansallismielisyyden vastakohdaksi ”kansallismielettömyyden”, ei globalisaatiota. Kuulostaa tekemällä tehdyltä määritelmältä!

Keskisarja ilmoittaa ihanteekseen 1800-luvun suomalaisen nationalismin. Jouduin kelaamaan omaa suhtautumistani noihin aikoihin ja päädyin ajatukseen, että sortokausina minäkin olisi voinut olla barrikadeilla, mutta muutoin kahden ajankohdan, nykypäivän ja 1800-luvun yksioikoinen nationalismin rinnastaminen on vähintään kyseenalaista: nyt on nyt, emmekä me taistele irti Venäjän ikeestä (joku voi olla tästäkin eri mieltä). Hän vetoaa varmasti siihen, että sortokausien ulkopuolellakin suomalaiset taiteilijat saivat aikaan kansallismielisiä hengentuotteita, jotka ovat jääneet urotöinä elämään.

Nyt olisi kiireesti määritettävä nationalismi. Koen itse, että harrastamani ”sydämen isänmaallisuus” (ilman korostunutta ulospäin näyttämistä) on minun lajini. Nationalismin koen niin, että isänmaallisuus on suunnattu jotain ulkoista vastaan. En tiedä, miten Keskisarja määrittää oman nationalisminsa.

Kuten edellä on käynyt ilmi, Keskisarja ei määritä asennettaan nykypäivän nationalismiin selkeästi, vaan sijoittaa oman kansallismielisyytensä historiakehykseen. Keskisarjan suhde esimerkiksi perussuomalaisiin jää näin arvoitukseksi. Jyrkänoloisesti – ”perussuomalaisesti” – hän kuitenkin tokaisee: ”Hävettävää elää näin typerässä ajassa”. Ja mitä tuo aika – nykypäivä - pitää sisällään? Pitääkö se sisällään kansallismielisten vieroksunnan ellei peräti halveksinnan, jota vastaan Keskisarja taistelee? Kun haastattelija Tommi Nieminen tarjoaa Keskisarjalle virallista Suomen nationalistin ja arvokonservatiivin viittaa, hän vaaran aavistaen torjuu moisen. ”Valtakunnannationalisti” kuulostaa arveluttavalta.

Mielenkiintoista – ja minulle uutta – on, että Keskisarja tulee monilapsisesta kommunistiperheestä. Vanhemmat olivat koulutettuja taistolaisia. Pojan mielestä taas Neuvostoliitto on kaiken pahan alku ja juuri. Nyt hän määrittää puoluekannakseen - tietysti historiakehyksessä - 1700-luvun myssyt ja 1800-luvun Suomi-kiihkoilun. Keskisarja välttää visusti tarkat nykypäivään ulottuvat määritykset. Näin hän välttyy leimautumisen nykypolitiikan kategorioihin.

Haastattelussa hän palaa toistuvasti nykypäivän mollaamiseen: ”Tämä on viheliäinen ja mitätön aikakausi”. Tämä on varmaankin hänen itsensä ja omien tuotteidensa markkinointia, muutoin tätä on vaikeaa käsittää. Ihan näin historiavetoisesti en ajattele: nyt on eri sankarit kuin 1800-luvulla – ja aiheesta! Arvon mekin ansaitsemme!

Viipuri on Keskisarjan haaveiden kaupunki. Hän kuuluu ilmeisesti niihin, jotka kaihoisasti muistelevat suomalaista Viipuria. Hän järjestää yhteistyökumppaninsa kanssa sinne retkiä.

Jos esittää vastalauseita Keskisarjan maalaamista auvoisista menneisyyden päivistä, hän kiertää ne historian sokkeloihin tukeutuen. Otetaan esimerkiksi sisällissota. Eikö se ole esimerkki, että pinnan alla kaikkien ihanteiden keskellä kupli viha? ”Mutta 1920-luku oli menestystarina”, Keskisarja vastaa. Rohkenen epäillä: viha kansalaisten kesken – ja ”ryssiin” kohdistuen - jatkui, vaikka parlamentaarinen toiminta käynnistyikin uskomattoman sävyisästi.

Tämän päivän viheliäisiksi johtotähdiksi hän nimeää internetin ja kaiken viihteellistymisen. Ne pitävät kuulemma suomalaiset ruodussa. Kaiken mädän yksi ilmenemismuoto on englannin kielen täydellinen ylivalta. Vallan pitäisi olla suomenkielellä.

::::::::::::::::::::

Keskisarja on suorittanut melkoisen takinkäännön. Entinen neutraali ja objektiiviuuteen pyrkivä historioitsija on vaihtanut historiamaisemaa ja ryhtynyt kansallismielisten äänitorveksi, kieltäen tosin, että hänellä olisi mitään poliittista agendaa. Näen kuitenkin niin, että hänen ohjelmajulistuksensa avainsanat ovat ”suomenmielisyys ja nationalismi yleensä”, ”Viipuri”, ”pahan valtakunta, Neuvostoliitto”, ”nykypäivän mädännäisyys” ja ”1800-luvun kielitaistelu suomenkielen puolesta”.

Mielenkiintoista näiden arvojen ja aatteiden julkituonnissa on, että vaikka niitä ei ole tarkoitettukaan kiihkoilijaryhmien hyväksikäyttöön, ne helposti otetaan ohjenuoraksi niissä porukoissa, joita historioitsija ei ole alun pitäen ajatellut.

Kylmän sodan kaksintaistelu radalla ja kentällä

Kylmän sodan aikana käytiin idän ja lännen, Yhdysvaltain (Amerikan) ja Neuvostoliiton välillä kaksintaistelua monilla rintamilla. Yksi tantere oli urheilu. Jääkiekon legendaariset kaksinkamppailut (Kanada-Neuvostoliitto) muistanevat useimmat. Ne aloitettiin vuonna 1972. Mutta kuinka moni muistaa kahden suurvallan yleisurheilukohtaamiset?

Tällainen kysymys tuli mieleeni, kun seurasin Eurooppa-Yhdysvallat-yleisurheilumaaottelua Minskissä vain hetki sitten. Nyt kamppailussa oli hiukan lattea meininki, vaikka en kiistäkään ottelun urheilullisen puolen moitteettomuutta. Mutta 1960-luvulla kysymys oli paitsi yleisurheilusta niin myös suurvaltojen verisestä kamppailusta, yhteiskuntajärjestelmien välisestä yhteenotosta.

Seurasin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton maaotteluja intensiivisesti noin 10-vuotiaasta lähtien. Otteluja käytiin kaikkiaan 19 kertaa vuodesta 1958 vuoteen 1985 vuorotellen kummassakin maassa. Ensimmäisessä ottelussa - jännitteistä huolimatta - amerikkalaiset toivotettiin ylitsevuotavasti tervetulleiksi Moskovaan.

Parhaimmillaan ottelut olivat 1960-luvun alussa. Monet pitävät klassisimpana kamppailuna vuoden 1962 ottelua, jota Kalifornian Palo Altossa seurasi kahden päivän aikana yli 150 000 katselijaa (!) paikan päällä. Taitaa olla suurin stadionyleisö koskaan yleisurheilukilpailuissa olympiakisojen ulkopuolella. Jopa venäläisiä oli paikalla 5000 henkeä. Ottelun poikkeuksellisuuteen vaikutti Kuuban ohjuskriisi, joka vei pari kuukautta myöhemmin maailman ydinsodan partaalle. Paljon muutakin oli tapahtunut lyhyessä ajassa: oli koettu Gary Powersin U2-vakoilukoneen alasampuminen, Hrustsev oli lausunut kuuluisat sanansa ”We will bury you” ja space race oli täydessä käynnissä…..

Muutamaa vuotta myöhemmin Neuvostoliitto kieltäytyi maaottelusta Vietnamin sodan eskaloitumisen seurauksena. Väliin jäivät vuodet 1966-1968.

Yhdysvallat voitti vuoden 1962 ottelussa miehissä pistein 128-107 ja Neuvostoliitto naisissa 66-41. Maailmaennätykset olivat noissa kohtaamisissa hupaa tavaraa: vuoden 1962 ottelussa Valeri Brumel hyppäsi korkeudessa 226 (ja nosti myöhemmin maailmanennätyksen 228 senttiin) ja Harold Connolly heitti moukarissa hienon sarjan päätteeksi tuloksen 70,66.

Kaikkiaan maaottelusarjassa saavutettiin 17 maailmanennätystä, eniten vuonna 1961, jolloin ME rikottiin peräti kuudessa lajissa! Jostakin syystä miesten korkeushypystä kehkeytyi varsinainen huippujen kohtaamisilottelu. Ajatus kulki niin, että veistoksellinen John Thomas haastoi Valeri Brumelin. Ehkä kaksinkamppailupari oli virhevalinta amerikkalaisten puolelta, sillä Thomas oli alakynnessä sekä maaotteluissa että olympiakisoissa. Maailmanennätyksistään Brumel teki Neuvostoliitto-maaotteluissa peräti kolme kappaletta.

Oli muitakin kaksintaisteluja, kuten Ralph Bostonin ja Igor Ter-Ovanesjanin vuosia jatkunut kisa maailman parhaan pituushyppääjän tittelistä. Kisa päättyi tylysti Bob Beamonin jättiläishyppyyn, 890 cm Meksikon olympiakisoissa.

Minulle mieleen jääneitä ME-tuloksia ovat Brumelin hyppyjen ohella Fred Hansenin lasikuidulla taivutettu 528 vuonna 1964, Dallas Longin kuulakaari 20,67 samana vuonna. Moninkertaisia voittajia olivat muun muassa Viktor Sanejev kolmiloikassa (kuusi kertaa), Tamara Press kuulassa ja kiekossa (kuusi kertaa)……mutta oli toki monia muitakin, joita en tässä käy luettelemaan USA voitti miehissä ottelut 13-6 ja Neuvostoliitto naisissa 18-1 (!). Neuvostoliitto panosti tavattomasti yleensäkin naisten yleisurheiluun tietäen, että siellä kilpailu olin vähäisempää.

Maaotteluiden yhteydessä ei puhuttu ainakaan ensimmäisen vuosikymmenen aikana doping-ongelmista. Lisäadrenaliinin urheilusuorituksiin tarjosi suurvaltojen välinen kiihkeä kilpailu, vaikka toisaalta maaottelujen tarkoitus oli harjoittaa liennytystä.

:::::::::::::::::::..

Kaikentyyppisten yleisurheilumaaottelujen huippuajat ovat jo pitkän aikaa sitten olleet ohi. Minskissä yritettiin elvyttää titaanien kamppailua USA:n ja Euroopan välillä. Tavoitteena on varmaankin tehdä maaottelusta toistuva tapahtuma, mutta helppoa se ei tule olemaan. Kilpailukalenterit eivät tahdo antaa periksi. Raha ratkaisee. En tiedä, mitä palkkioita titaanien kamppailussa jaettiin, mutta timanttiliigalle ne eivät pärjää. Liioin maailmaennätyksillä ei herkutella. Vuoden 1961 kaltainen USA-Neuvostoliitto-ottelun kaltainen maailmanennätysvyöry ei tietenkään onnistu maaotteluissa, kuten ei myöskään maailmamestaruuskisoissa tai olympiakisoissa.

Timanttiliigan kaltaisissa kilpailuissa maksetut jänikset luovat edellytykset huippuajoille juoksuissa. Toisaalta itse olen kaivannut juuri kovia mies miestä vastaan ja nainen naista vastaan kamppailuja. Tuntui siltä, että nyt nähdyssä maaottelussa paikalla olleet urheilijat ottivat tosissaan kilpailutilanteen, mutta eri asia on sitten, että hyvin monet timanttiliigassa menestyneet urheilijat eivät vaivautuneet paikalle. Raha ratkaisee. Lisäksi Dohan maailmanmestaruuskisojen läheisyys vaikutti varmasti monien huippujen poisjäämiseen.

USA-Eurooppa-ottelua käytettiin hyväksi yritettäessä lanseerata uusia lajikohtaisia tapoja käydä kilpailuja. Yleisurheilun vetovoiman väheneminen on havaittu ja jotain uutta pitää yrittää keksiä. Aika näyttää, mitkä käytännöt jäävät voimaan. Nyt näyttää siltä, että kymppitonnin ja jopa viiden tonnin juoksut ovat liipaisimella. Kilpailuaikatauluja halutaan näillä toimenpiteillä - ja monilla muilla - jouduttaa, mutta mitä menetetään? Oma lukunsa oli Minskissä nähty ”ruotsalaisviesti”, jossa yhdessä ja samassa juoksussa kisattiin 200, 400 ja 800 metrin sekaviestiosuuksilla!

::::::::::::::::::

Selvää on, että yleisurheilu eli loiston päiviään kylmän sodan jättilaisten ottelujen aikoihin. Nämä ajat tuskin palaavat, eivät ainakaan yleisurheiluun. Suurvaltojen kohtaamisen ulkopuolisen jännitysmomentin tarjosi kansainvälisen tilanteen jännittyneisyys. Yleisurheilu oli etusivun otsakkeissa molemmissa maissa. Ja omakin yleisurheiluinnostukseni alkoi noista maaotteluista 1960-luvun alussa.

Trumpin lipunkantajat – edelläkävijöitä ja tukimiehiä

Toimittaja Markus Tiittula on kirjoittanut teoksen Donald Trumpista ja hänen ympärilleen kerääntyneestä poliittisesta ja kansalaisyhteiskunnan verkostosta. Teoksen nimi on ”Valkokaavuista punahattuihin” (Vastapaino, 2019), jolla viitataan Ku Klux Klaaniin ja Trumpin republikaanisiin kannattajiin.

Tämä on sekä itsenäinen kirjoitus, että kirja-arvioinnin jatko-osa.

Mistä republikaanien nousu juontaa juurensa ja mistä löytyvät trumpismin alkulähteet? Olen tätä käsitellyt kirjoituksissani monta kertaa. Melko yleisen konsensuksen mukaan menestys juontaa juurensa vuoden 1964 presidentinvaalien rökäletappiosta. Voittaja oli demokraatti Lyndon B. Johnson ja tappion karvaan kalkin nieli republikaani Barry Goldwater. Voitossa oli kuitenkin Pyrhoksen voiton aineksia: Johnsonin niin kunniakkaasti ajamien kansalaisoikeuslakien seurauksena demokraatit menettivät rotusortoa kannattavan etelän (Yhdysvaltain etelävaltiot) tuen ja äänet. Tuolloin rotukysymykset näyttivät merkityksensä. Voimaan jäi tilanne, joka vallitsee suurin piirtein vieläkin: republikaanit voittavat eteläisten osavaltioiden äänet. Mustan väestön oikeuksien ajamisella oli siis kova hinta tulevina vuosikymmeninä.

Rotukysymykset, jos mitkä ovat tämän päivän kahtiajaon taustalla. Tiittulan kirja on täynnä esimerkkejä rasismin ilmenemismuodoista.

Nyt joku voi kysyä, että eihän tänä päivänä ole kysymys republikaanien voitosta vaan Trumpin voitosta (joka haali kannattajikseen republikaanien enemmistön). Republikaanien menestys on vain välillisesti Trumpin menestyksen takana, niin perusteellisesti omillaan toimeentuleva on Donald Trump. Mutta voitaneen sanoa, että konservatiivien äänten kanavoituessa Trumpin kautta republikaaneille, syy- ja seuraussuhde on olemassa. Republikaanien näkökulmasta tilanne on molempi parempi!

Esimerkki republikaanien nousukiidon ilmenemismuodoista oli konservatiiviliikkeen nousu 1980- ja 1990-luvulla. Yksi republikaanien ”Movement Conservatismista” hyötyneistä poliitikoista oli Ronald Reagan, jota jollakin perusteella voidaan pitää trumpilaisuuden airuena, mutta suuria erojakin toki on, sillä Reagan ei polarisoinut amerikkalaisia läheskään samalla tavalla kuin Trump.

Markus Tiittula tekee Ronald Reaganista miltei voittamattoman sankarin verratessaan häntä Trumpiin. Hän haluaa tehdä selvän pesäeron Reaganin konservatiivien loiston päivien ja Trumpin vulgaarin oikeistopolitiikan välille. Itse en näkisi asiaa näin yksioikoisena: molemmat ponnistavat samasta Yhdysvaltain suuruutta ylistävästä lähtökohdasta, mutta Reagan oli toki ylevämpi ja herrasmiesmäisempi puheissaan. En kuitenkaan tässä setvi tarkemmin miesten eroja.

Tämä kirjoitus pyrkii osoittamaan, kuinka Trumpin poliittisella kielenkäytöllä, tai niin kuin joku voisi sanoa, hänen rääväsuisuudellaan on portaittain etenevä kannatus viimeisen neljännesvuosisadan aikana.

Ketkä ovat sitten olleet Trumpin edeltäjät oikeistopropagandan tuottamisessa? Tiittula mainitsee aivan oikein edustajainhuoneen puhemiehen Newt Gingrichin, joka jo 1990-luvulla yritti kaikkensa kammetakseen Bill Clintonin ja demokraatit vallasta. Gingrichin pääkohde oli Washingtonin hallintokoneisto. Hänen solvauksensa olivat lähellä Trumpin käyttämiä ilmauksia. Hänen johdollaan republikaanit irtautuivat korrektista sanankäytöstä. Gingrich laati suorastaan sanaston, jolla hän halusi häpäistä demokraatteja. Sanastossa olivat Tiittulan mukaan mm. seuraavat: ”mädäntyä”, ”sairas”, ”säälittävä”, ”petturi”……

George W. Bush epäonnistui presidentin tehtävissä viimeisenä republikaanisena viranhaltijana ennen Trumpia. Nyt Trumpin äänekkään kannattajajoukon evästämänä Bushinkin maine on parantumassa – tosin selittämättömästä syystä. Bushin yhteydessä on pakko mainita Dick Cheney, joka omalla panoksellaan vaikutti sitoutumiseen Irakin sotaan (2003) ja sen kammottaviin jälkiseurauksiin.

Rudolf Giuliani, New Yorkin entinen pormestari on hänkin liittynyt Trumpin tukijoukkoihin. Haastattelussa alkuvuodesta 2019 hän totesi, että ”ehkä hautakivessäni lukee ”Valehteli Trumpin puolesta”, mutta ei sillä ole väliä, sillä olen silloin jo kuollut”.

Hyvin vahvasti muokkasivat maaperää Trumpin hyväksi Barack Obaman vuodet Valkoisessa talossa. Silloin teekutsuliike nousi systemaattisesti vastustamaan Obamaa. Jälleen rotusyyt on syytä nähdä taustalla käyntiin panevana voimana. Obaman vastaisuus kulminoitui Obamacare-lakiesitykseen, jolla sadan vuoden yrittämisen jälkeen uudistettiin amerikkalainen terveydenhuolto. johtavat konservatiivit hyökkäsivät joukolla Obamaa vastaan käyttäen ala-arvoisia ilmaisuja nykytrumpmaiseen tyyliin. Tiittula ottaa esimerkiksi tunnetun mediaäänen Glenn Beckin, joka käytti Obaman yhteydessä nimiä ”Hitler”, ”natsit”, ”fasismi”, ”holokausti”….. Järjen selityskyvyn ulkopuolella ovat gallup-tulokset, joiden mukaan republikaaneista 38 prosenttia uskoi Obaman tekevän monia samoja asioita kuin Hitler.

On monia muitakin esitrumplaisia ilmiöitä, jotka kuitenkin tässä sivuutan. Sen sijaan on mielenkiintoista pohtia millaisia seuraamuksia edellä kuvatusta on ollut Yhdysvaltain poliittiselle ilmapiirille.

::::::::::::::::::::::

Markus Tiittula käyttää toimittaja-kirjailija David Neiwertia Yhdysvaltain yhteiskunnallisen tilan arviointiin. Neiwertin mielestä Trumpin aikana ja Trumpin toimesta on päästetty valloilleen voimia, joita ei enää kyetä hallitsemaan.

Luottamus demokratian kestävyyteen on ollut yliluottavaista. Odotettiin eräällä tavalla demokratian nurinkurisuuksien itsekorjausta demokratian vahvan olemuksen pohjalta. Entä jos on menetetty kokonaan mahdollisuus, että korjausliike tapahtuu? Neiwertin mukaan uhkana on, että varsinkin republikaanien toimesta Yhdysvallat muuttuu epäonnistuneeksi demokratiaksi.

Trump on kehua retostellut pystyvänsä ampumaan ihmisen New Yorkin 5. Avenuella ilman seuraamuksia. Luulisi tällaisten puheiden herättävän kauhistusta, mutta tähänkin on totuttu. Järkytys on varmaan suuri, kun kuvittelee, että vastuullinen taho pystyy vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin karkeimpien herjojen kitkemiseksi pois, mutta ei, uskomaton toistuu kerta toisensa jälkeen! Aiempi Trumpin halveksunta on muuttunut niin radikaalisti, että republikaanit näkevät nyt Trumpin sijoituskohteena, josta on lupa saada mahtavat tuotot. Siksi kannattaa tukea Trumpia, vaikkei piittaisi hänestä muutoin lainkaan.

Republikaanit nähdään Tiittulan kirjassa liikkeenä, joka ei halua ihmisten äänestävän. Mitä pienempi äänestysprosentti vaaleissa on, sitä varmemmin republikaanit pärjäävät. Demokratia ei kiinnosta muuna kuin vallan välikappaleena. ”Valkoiset vihaiset miehet” on yksi äänestäjäryhmistä, joiden toivotaan olevan aktiivisia. Itse asiassa on eduksi, jos ”tuotetaan” yhä enemmän vihaisia valkoisia miehiä, Trumpin kannattajia.

Ennakkoäänestäminen on tehty edellä esitetyn vaikutuksen aikaansaamiseksi mahdollisimman vaikeaksi. Byrokratia on mahtava ase äänestysaktiivisuuden patoamiseksi (henkilötodistusten kelpoisuus, äänestyspisteiden aukioloajat, äänestäjäksi rekisteröitymisen vaikeus, vaalipiirien mielivaltainen rajaaminen), puhumattakaan aivan triviaaleista seikoista, joilla äänestäminen estetään. Onko Yhdysvallat edes puolidemokratia?

Ennen kaikkea pyrkimys äänestämisen rajoittamisesta liittyy rotuun. On kansanryhmiä, joiden ei haluta äänestävän. Ihmettelyä herättää, miksi tällainen peli on yleensäkin mahdollista, ikään kuin demokratia pyrittäisiin syrjäyttämään ja korvaamaan harvainvallalla.

Ehkä tämän kaiken yhteenvedoksi riittää Donald Trumpin ennen presidentinvaaleja lausuma tokaisu, että hän hyväksyy vuoden 2016 presidentinvaalien tulokset, jos voittaa! Näin yksinkertaista demokratian mitätöiminen on! Demokratia ei ole itsestäänselvyys – todetaan Tiittulan kirjassa – se ei automaattisesti jatku, kun se kerran on pystytetty.

::::::::::::::::::::

Joskus tuntuu siltä, että kyvyttömyys omaksua edistystä, kehitystä ja suvaitsevaisuutta liberaalin demokratian sallimissa puitteissa on johtanut nykyiseen tilanteeseen: halutaan palata johonkin epämääräiseen menneisyyteen, jolloin asiat olivat yksinkertaisemmin. Enemmistö ihmisistä lännessäkin on konservatiivista ja on alkanut vetää rajoja globaalille muutokselle. Tälle kaikelle halutaan tulkki – vaikkapa Donald Trump - jonka pääsanomana on yksinkertaistaa monimutkaisia asioita.

Trumpin ”vallankumous”

Toimittaja Markus Tiittula on kirjoittanut teoksen Donald Trumpista ja hänen ympärilleen kerääntyneestä poliittisesta ja kansalaisyhteiskunnan verkostosta. Teoksen nimi on ”Valkokaavuista punahattuihin” (Vastapaino, 2019), jolla viitataan Ku Klux Klaaniin ja Trumpin republikaanisiin kannattajiin. Nykymenon historialliset juuret ovat siis myös esillä. Kirjan alaotsake osoittaa painotuksen: ”Amerikkalainen fasismi ja oikeiston radikalisoituminen”.

Trumpin toisinajattelu on niin merkittävällä tavalla aiempien valtionpäämiesten käytösnormeista poikkeava, ettei tällaista voinut kuvitellakaan vielä 10 tai 20 vuotta sitten. Olen aidosti ymmällä.

Heti kättelyssä käy ilmi, että kirjoittaja on itseni kaltainen liberaali, joka pyrkii tunkeutumaan amerikkalaisen äärioikeiston sisuksiin.

Kirjasta avautuu raadollinen kuva amerikkalaiseen demokratiaan, joka ei monissa suhteissa kestä päivänvaloa. Periaatteessa Yhdysvalloissa vallitsee liberaali demokratia, mutta Donald Trumpin ja hänen kannattajiensa kautta Tiittula paljastaa demokratian ohuuden ja joissakin kohdin suorastaan demokratian pahoinpitelyn. Joka tapauksessa (liberaali) demokratia amerikkalaisena versiona on äärimmäisen moni-ilmeinen ja arvaamaton.

Trumpin kannatuksessa joukkokokousten hurmahenkisyys on avainasemassa. Ihmiset huutavat täysin kritiikittömästi presidentin nimiin ja kuitenkin vain kolme vuotta sitten Trumpin kannatus matasi muutamassa prosentissa. Nyt hän on monille yhtä kuin republikaaninen puolue. Koko puolue määritetään nykyisin pitkälti Trumpin kautta. Hän - ja vain hän – vapauttaa normien kahleista. Trumpille henkilönä annetaan anteeksi kaikki hänen ylilyöntinsä, myös moraalikato.

Erikoista on juuri tämä: valehtelun ja ei-valehtelun raja on täysin veteen piirretty viiva. Mikä tahansa on mahdollista, kunhan se palvelee presidenttiä.

Äärioikeiston ja trumpismin ytimessä on valkoisen rodun ylivalta ja uskonnollinen hurmos, siitä ei ole epäilystäkään. Trumpin kannattajille hän on Jumalan valitsema mies. Heille Trump pelasti Amerikan moraaliselta rappiolta, josta vastuussa tietenkin olivat liberaalit.

Kuvaavaa Trumpille on, että hän nolaa kaikki demokratian peruspilarit: kongressi ja siellä olevat poliitikot ovat erityisen halveksittavia, media taas keskittyy valeuutisiin. Tiittula mainitsee tuoreen tilaisuuden, jossa Trump - vielä pari vuotta tapahtumien jälkeen - palaa virkaanastujaistensa yleisömäärään (juuri tuosta tilaisuudesta käynnistyi vaihtoehtoisen totuuden lanseeraus!) . Valehtelu asiassa on selvästi vaivannut miestä. Nyt parin vuoden jälkeen hän selittää – tosiasioiden vastaisesti – että kuvat on otettu ”monta tuntia” ENNEN virkaanastujaistilaisuutta, joka palkitaan joukkokokouksessa suurilla suosionosoituksilla: valhe toistettuna riittävällä aikavälillä muuttuu kannattajien korvissa totuudeksi! Vaikuttaa siltä, että valhe ja totuus ovat vaihtaneet paikkaa: maailman halutaan näyttävän siltä kuin sen toivotaan olevan, ei siltä, mitä se on. Presidentin on laskettu valehdelleen virkakaudellaan julkisuudessa yli 10 000 kertaa (huhtikuuhun 2019 mennessä).

Presidentin käytöstä on pyritty käsittelemään mielenterveysasiana. Sanalla sanottuna häntä on pidetty epävakaana. Ja maailmanrauha on tämän ihmisen käsissä! Pahinta tässä on, että hän sairastuttaa kannattajansa ja ehkä jopa koko kansakunnan, toteaa Tiittulan lainaama professori Bandy Lee.

Edellä olevasta voidaan johtaa eräs huolestuttava johtopäätös: Trump on jo onnistunut totuttamaan ihmiset ajattelunsa päättömyyksiin. Who cares! Trumpilta odotetaan joka päivä uusia avauksia, joissa ei ole käytetty harkintaa, mutta jotka kerta toisensa jälkeen muodostavat uutispäivän skuupin.

Mutta palataanpa vuoteen 2016. Trump ei ilmeisesti itsekään uskonut voittavansa vaaleja. Tiittula näkee vaalin tuloksen niin, että republikaaneille riitti mikä tahansa äänten lähde tai mikä tahansa ehdokas, joka pystyy voittamaan demokraatit. Lisäksi demokraatit tekivät taktisia ja strategisia virheitä äänten maksimoinnissa. Trump voitti vaalit oikealla osavaltioyhdistelmällä, vaikka sai 2,9 miljoonaa ääntä vähemmän kuin Hillary Clinton. Trumpin tukijoita olivat mm. alt-right, FOX News, asejärjestö NRA, vitivalkoiset amerikkalaiset ja yhteiskunnan marginaalissa elävät ihmiset.

Trump on liittänyt ihmisiä ja ryhmiä yhteen, jotka ovat olleet yhteiskunnassa irrallisina. Trumpin kautta ne ovat havahtuneet mahdollisuuteen päästä valtaan. Trumpin leveän selän takana (oikeisto)ryhmät, jotka eivät alun perin ole jakaneet samantyyppisiä mielipiteitä ovat löytäneet suojasataman ja hyökkäysalustan. Trump on siis liima, joka sitoo yhteen varsin erilaisia äärilaidan voimia.

Mikä on ollut lopputulos tästä kaikesta? Alkuvaiheen ristiveto republikaanien sisällä on vaimentunut ja on havaittu, että Trumpin puolesta liputtaminen merkitsee republikaanien sisällä voittajan puolelle asettumista. Maltilliset republikaanit ovat joutuneet alistumaan valtavirtaradikaalien kyytiin. Republikaanien linja on nyt Trumpin linja.

Donald Trumpin ja Vladimir Putinin linjat ovat karkealla tasolla samansuuntaisia. Molemmat ovat nationalisteja, konservatiiveja, ei-liberaaleja ja kristinuskon kannattajia omien kategorioidensa mukaan. Oikeistopopulismi sitoo Putinia ja Trumpia kuten myös muita samansuuntaisia yhteen. Ihmisoikeudet ja demokratia sivuutetaan perinteisen länsimaisen ajattelun mukaisina käsitteinä.

Vaikka tunteekin päivittäisestä mediasta Trumpin käytöstavat, kannattaa Markus Tiittulan kirja lukea: se tuo lihaa luiden ympärille ja avaa myös oikeistoradikalismin historiallisia syy- ja seuraussuhteita.

Jatkan kirjan arviointia vielä jossakin toisessa yhteydessä.

Historian loppu

Hesarin Heikki Aittokoski kysyy kolumnissaan 17.8.2019 ”Onko historialla tulevaisuutta?”. Hän viittaa artikkelissa The Economistin kolumniin, jossa asetettiin vakavasti kyseenalaiseksi brittien historian ymmärryksen taso. Meilläkin aihe nostetaan esille aika ajoin koulujen opetusohjelmauudistusten yhteydessä ja monesti huolestuneeseen sävyyn.

Aittokosken mukaan esim. Yhdysvalloissa on historian pääaineopiskelijoita kolmannes vähemmän kuin vuonna 2008. Sama trendi näkyy eriasteisesti muuallakin. Onko historian tuntemus romahtanut? En oikein usko. Sen sijaan epäilen, että polarisoitumista on nähtävissä tälläkin tieteen alalla: joitakin kiinnostaa kovastikin ja joitakin ei lainkaan. Täällä Suomessa saattaa kuulla aikuisten esittämiä mielipiteitä, kuten ”Mitä niitä vanhoja asioita kaivelemaan?” tai ”Viimeinen kirja, jonka olen lukenut on lastenkirja se ja se”.

Historioitsijoiden pitäisi näkyä enemmän julkisuudessa. Ollaanko liian hissukoita? Tavallaan ymmärrän ongelman: syvällisempää historiatietoa ja analyysia esittävät puhuvat ja kirjoittavat toisilleen. Twitter-totuudet ovat sitten asia erikseen.

Nykyajan keksinnöt (tai uudelleen keksityt käsitteet) ”vaihtoehtoinen totuus”, ”minusta tuntuu” -todellisuus, ”totuuden jälkeinen aika” ja ”valeuutiset” sotkevat entisestään myös suhdettamme historian faktoihin. Totuuden voi siis pahimmassa tapauksessa ”valita” itselleen sopivien joukosta. Välinpitämättömyys tosiasioista on yksi nykyajan trendi, onneksi ei sentään vallitseva. Salaliittoteoriat ovat sitten asia erikseen: ”kuussa ei käyty”, ”lentokoneet eivät törmänneet WTC-torneihin” jne. Argumentointi tuntuu turhalta, koska huuhaapuheet vain lisääntyvät esitetyistä faktoista.

Kun Trump puhui 1700-luvun lentotukikohdista Yhdysvalloissa hätkähdin. Valtiomiesten tiedon taso on sidottu avustajien osaamiseen. Mutta entä jos näidenkin valintaperuste tehtäviinsä on jokin muu kuin tosiasioiden tuntemus? Meidät säästää lisäjärkytyksiltä vain se, että Trump puhuu historiasta harvakseltaan.

::::::::::::::::::

Seuraavassa käytän lähteinäni omia vanhoja kirjoituksiani kertoakseni historian merkityksestä kokemusperäisesti.

Mihin tavallinen Matti Meikäläinen tarvitsee historiaa? Ensinnäkin tietysti moni on saanut historiakärpäsen pureman jo koulussa. Muistan hyvin oman opettajani Eila Mikkosen opetustyylin. Yritin pitää pokan enkä näyttänyt innostuneisuuttani kovin selkeästi – olinhan olevinani karski – mutta salaa mielessäni arvostin hänen opetustaan. Historiaharrastuksesta on muodostunut minulle, niin kuin monelle muullekin koulusta kipinän saaneelle, elinikäinen harrastus, ja enemmänkin - aina historiaopintoihin saakka.

Tietenkin koulun historianopetus on muuttunut omista päivistäni. Voidaan kysyä, mitä teen tai tein tiedolla, mitä tapahtui Thermopylain solassa lähes 2500 vuotta sitten. Nykyaikaan siirrettynä historianopetuksen pitäisi sisältää Suomen historian perustiedot ja syvemmin itsenäisyyden ajan historiatiedot. Myös yleisen historian puolelta tulisi kaikkien tietää ainakin keskiajan ja uuden ajan merkittävimmät asiat. Viimeisten 100 vuoden ajalta pitäisi tuntea historiaa syvällisemmin.

Mielestäni historian opetuksen keskeisenä tavoitteena tulisi olla nykypäivän ymmärtäminen historian avulla. On mielenkiintoista löytää/pohtia/ymmärtää tapahtumien A, B, C ja D syy- ja seuraussuhteet. Historia ei varsinaisesti opeta (tai jos opettaa, niin opettaa joko oikein tai väärin), mutta se muodostaa osan kokemuksesta ja kokemuksesta voi parhaassa tapauksessa oppia.

Tämän blogin nimi on ”historia jatkuu”. Idea juontaa juurensa 1990-luvun alkuun, kun luin Francis Fukuyaman teoksen ”Historian loppu ja viimeinen ihminen”. Jo lukiessani väittelin kirjan viestiä tai sanomaa vastaan. Ei liberaali demokratia ollut historian lopullinen voittaja kaikkialla maailmassa, niin kuin karkeasti ottaen Fukuyama väitti, pitäen taitekohtana 1990-luvun vaihteen kommunismin romahdusta. Hän erehtyi yhtä pahasti kuin suuri esikuvansa Friedrich Hegel, joka arveli historian päättyneen vuoteen 1805. No, olen oppinut toki arvostamaan Fukuyaman varsin syvällistä historian oivaltamista myöhemmin hänen muiden kirjoitustensa kautta.

Kerta toisensa jälkeen huomaa, kuinka jokin ilmiö on ihmisen mielessä ainutlaatuinen: ”tällaista ei ole tapahtunut koskaan/miesmuistiin/meidän elinaikanamme…. ”. Vähäiselläkin historian tuntemuksella ainutlaatuisuus saattaa väljähtyä olemattomiin. Tämän ajattelun eräs muistomerkki on finanssikriisiä perkaavan Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhardtin teos ”This Time Is Different” (Tällä kertaa on toisin), joka kertoi, kuinka pankin meklari sanoo ottaneensa oppia edellisestä kuplasta/taantumasta ja ymmärtävänsä nyt, mikä meni pieleen…. ja tekee taas samat virheet uudelleen, koska ei ole tosiasiassa oppinut edellisestä kerrasta yhtään mitään.

Talouden syklit toki toistavat samoja piirteitä – joskaan ei eksaktisti – jolloin edellisten kuplien kokemuksista voi jopa oppia jotain. No, sattui Rogoffille ja Reinhardtillekin erehdys: excel-virheen takia he asettivat valtion velkaantumisen hälytysrajaksi 90 prosenttia, kunnes joku havaitsi laskuvirheen……

:::::::::::::::::::::

Tietenkin jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa. Tämän päivän olosuhteet ja käsitykset vaikuttavat siihen, mitä kirjoitamme vaikkapa maailmansotien välisestä historiasta. Näkemykset ajanjaksosta vaihtelevat verrattuna vaikkapa 1960-luvulla esitettyihin käsityksiin. Tässä ei ole mitään ihmeellistä; historiasta ei löydy luonnontieteen lakien omaisia lainalaisuuksia, joita voitaisiin koeolosuhteissa toistaa. Historian tulkinta on vaikea laji ja usein kompromissit muodostuvat eri ihmisten historiatietojen, nykyajan näkemisen ja tulevaisuusarvioiden risteyskohdista.

Parhaat historioitsijat oivaltavat uusia ”punaisia lankoja” historian kuluista ja saattavat hätkähdyttää oivalluksillaan – tai sitten erehtyä pahan kerran. Oivallus on kuitenkin historiankäsityksen ylevin tunne, jolloin tuntee ainakin hetken aikaa tuntevansa menneisyyttä, nykyisyyttä ja ehkä tulevaisuuttakin.

Historian tuntemuksen ydintä on, kun miettii - vaikkapa vanhojen aikakauslehtien lukemisen kautta - ilmapiiriä/olosuhteita/asenneilmastoa, jotka vallitsivat, sanokaamme 50 vuotta sitten. Vaistomaisesti pohtii niiden ihmisten päätöksenteon haasteita, joiden ratkaisut jälkikäteen historian näkökulmasta tuntuvat ehkä selkeiltäkin. Jälkiviisaus on toisaalta viheliäistä, mutta jos se opettaa jonkin asian uudelleen näkemiseen, niin kyllä siitäkin hyötyä on.

Mutta onko sittenkään tärkeää tietää lopputuloksesta? Eikö historian viehätyksen ydin ole keskeneräinen tarina, jatkumo? On mielenkiintoista oppia tietämään, miten eri ihmiset ja tahot reagoivat meneillään olevaan tapahtumaketjuun. Joku elokuva-arvostelija totesi John Hustonin ”Sierra Madren aarre” -elokuvan ideana olevan seuraavanlainen johtopäätös: ”etsiminen on kaikki, löytäminen ei mitään”. Kun kulta-aarre valuu hengissä selvinneiden sankarien erämaavaelluksen aikana autiomaan loputtomaan hiekkamereen, puhkeavat sankarimme - ensijärkytyksestä toivuttuaan - hillittömään nauruun.

En oikeastaan ymmärrä, miten tänä päivänä voidaan tehdä päätöksiä - nykyisyyttä tai tulevaisuutta koskien - ilman lähihistorian tuntemusta. Sen verran vanhanaikainen olen, että pidän kouluopetusta historiakiinnostuksen herättäjänä välttämättömänä. Historiatietojen ytimessä on yleissivistys ja historia muodostaa elimellisen osan yleissivistyksestä.

Historia on täynnä traumaattisia kokemuksia. Maailmansodat aiheuttavat turhautuneen pettymyksen, jolloin tulee mieleen ajatus, kuinka vähillä tiedoilla meitä johdetaan. Jos ei ole kovaa faktaa tekemisiensä tueksi niin aina voi yrittää pärjätä supliikilla. Minulle on jäänyt käsitys, että Hitler ei ollut omaperäinen ajattelija, vaan omaksui erinomaisen muistinsa avulla helposti muiden ajatuksia sanasta sanaan – ja niitäkin valikoiden. Kuinka tärkeää onkaan kritiikki ja kritiikin esittämisen mahdollisuus! Vain moniarvoisessa yhteiskunnassa pystytään historiasta keskustelemaan analyyttisesti historian eri puolia painottaen.

Ehkä jonain päivänä tekoälypohjaisten ”historiakoneiden” ohjelmat seulovat ja yhdistelevät oleellisen tiedon ja me nautimme hyödyistä. Siihen saakka joudumme käyttämään kirjatietoa ja alkeellista internetiä sekä harrastamaan lähdekritiikkiä.

Kävelen usein hautausmailla miettien ihmisten kohtaloita. Sukulaisteni osalta tiedän asioita sukututkimusharrastukseni kautta. He ovat minussa. Yhtä elimellinen yhteys on historiatiedoilla meidän elämiseemme ja olemiseemme täällä tänään.

Niin, onko historiatiedolla tulevaisuutta?

Mitä totesikaan – pessimismin guru - Teemu Keskisarja kirjassaan ”Raaka tie Raatteeseen”?: ”Kaikki mennyt tietysti unohtuu niin kuin tulevakin. Kysymys on vain ajasta. Jo tänään luulee yliopistossa opiskeleva tositeevee-kilpailija talvisodan alkaneen vuonna 1917. Jonkin sukupolven kuluttua ovat valistuneet historian harrastajat samaa mieltä. Tuleville kansainvälisesti meritoituville ja poikkitieteellisesti orientoituville historioitsijoille ei kansallinen talvisota välttämättä merkitse enempää kuin lumisota”.

Tietokonenörttien varhaishistoriaa, osa 2

Yle Teemalla esitettiin tietokonefriikkien varhaishistoriaa käsittelevä Jan Tenhovenin ohjaama ja käsikirjoittama kaksiosainen dokumentti ”Kun nörtit muuttivat maailman”, alkuperäiseltä nimeltään ”How A Few Nerds Did Change The World”. Siinä valaistaan, mistä henkilökohtaisen tietojenkäsittelyn historia oikein alkoi. Osan 1 otsake on ”From Hippies to The First PC”. Tässä käsittelen ja arvioin dokumentin toista osaa: ”Kohti maailmanlaajuista tietoverkkoa” (”From The First Computer Trade Fair to The WWW”). Osassa 2 ulotettiin aiheen käsittely ohennetusti aina tähän päivään saakka.

Dokumentin kuvaama maailma on Yhdysvallat-keskeinen, mutta niin kai tapahtumat etenivätkin: lähes kaikki merkittävät innovaatiot tehtiin suuren veden tuolla puolen ja tarkemmin sanottuna Yhdysvaltain länsirannikolla.

Ensimmäinen kotitietokone Altair 8800 tuli markkinoille tammikuussa 1975. Pari vuotta myöhemmin järjestettiin ensimmäiset tietokonemessut San Franciscossa. Eräs haastateltava vertaa San Franciscon messuja hippiehenkisesti Woodstockiin! Ne olivat vastine rockfestivaaleille.

Ohjelmassa tuodaan vahvasti esille kaksi tuon ajan (ja ehkä nykyajankin) kilpailevaa vaikuttajatyyppiä, toisaalta maailmaa parantavat idealistit ja toisaalta businessorientoituneet liikemiehet. Pitkin matkaa jää vaikutelma, että toiset ihmiset tekivät luovan työn ja eräät muut rahastivat innovaattoreiden työn. ”Idealistit” puolustavat dokumentissa omaa (hippie)näkemystään ja yhteisöllisiä tavoitteitaan varsin perustellusti. Jos oli suuriin toimijoihin kohdistuvaa katkeruutta, se pystyttiin kohtuullisesti (tai sitten vaivoin) peittämään. No, edellä kuvattu jako kahteen on varmaan asioiden yksinkertaistamista, mutta ei savua ilman tulta……

Konkreettinen esimerkki toisten tekemän innovaatiotyön taloudellisesta hyödyntämisestä on maailman ensimmäisen taulukkolaskentaohjelman, menestyksekkään VisiCalcin (1979) tekijöiden jääminen marginaaliin, kun rahoja ruvettiin jakamaan. Ohjelma katsottiin hengen tuotteeksi, jota ei pystytty patentoimaan kehittämisajankohtana. Parin vuoden päästä se olisi ollut mahdollista…..

Businessorientoituneisuus voitti alaa 1980-luvulla. Tietokoneteollisuus teki silloin läpimurron ihmisten tietoisuuteen kaikilla elämänalueilla. Jo ennen sitä ilmestyivät Apple I (1976) ja Apple II (1977) , mutta ne eivät olleet tajunnanräjäyttäjiä… Parempaa oli tulossa….. Muutoksen keskellä suurkoneympäristöön tuomittu IBM osoitti olevansa vikkelä sekin ja julkaisi kaikkien yllätykseksi ensimmäisen ”henkilökohtaisen tietokoneen”, oikean PC:n, huhtikuussa 1981. Siitä tuli de facto -standardi. Sen jälkeen tehtiin PC-mikrotietokoneita, jotka olivat IBM-merkkisiä tai ”IBM-yhteensopivia”.

Hieman myöhemmin alkoi taistelu IBM-yhteensopivien tietokoneiden ja Applen välillä. Dokumentissa korostetaan kovasti Applen tuotteiden etevyyttä ja käyttäjäystävällisyyttä, jota en tässä kiistä, mutta olin valinnut puoleni ensimmäisellä tietokonehankinnallani. IBM-yhteensopivat olivat kova sana yritysmaailmassa. Tietokoneista tuli jokamiehen työkoneita. Muistan omalta osaltani tärkeimpänä vuotena vuoden 1984 tai 1985, jolloin hankin Olivetti M24 SP -mikrotietokoneen työpaikalleni Siinä oli 8 MHz Intel 8086-suoritin ja se oli IBM-yhteensopiva mikrotietokone, mutta tehokkaampi kuin alkuperäinen IBM PC XT… Kuvaan kuului (koska olin töissä kunnassa), että lupa hankintaan, joka maksoi 24 000 markkaa, piti hakea kunnanjohtajalta, joka onneksi ymmärsikin heti tarpeen.

Nörtit, jotka riensivät avaamaan fyysisesti IBM:n mikrotietokoneen totesivat, että yritys käytti samoja kaupanhyllyltä saatavia osia kuin nörtitkin rakentaessaan omia koneitaan. Ohjelmointikoodi oli kaikkien saatavilla. Tim Paterson (s. 1956) on legendaarisen käyttöjärjestelmän, DOSin koodaaja. Nyt hän on eläkkeellä, mutta haluaisi dokumentin kertoman mukaan edelleen tehdä töitä. Työhakemuksiin ei vain enää vastata: ”Ehkä olen liian vanha”. Bill Gates osoitti liikemiesvaistonsa ryhtymällä kauppamaan DOS-käyttöjärjestelmää IBM:lle. Hän oli kyllin viisas, kun ei antanut IBM:lle yksinoikeutta DOSiin (MS-DOS). Bill Gatesista tuli maailman rikkain mies ja hänen johtamastaan yrityksestä, Microsoftista maailman tunnetuin yritys. Dokumentissa haastateltu Tim Paterson ei vaikuta pettyneeltä, vaikka hän ei olekaan kovin tunnettu tietokonealan ulkopuolella. Pikemminkin hän on ylpeä, että DOSista tuli 10 vuodeksi maailman käytetyin ohjelma.

Samaan aikaan toisaalla ”kopiokoneyhtiö” Xerox perusti tutkimusyksikkö Xerox PARCin Kalifornian Palo Altoon. Siellä kehitettiin mullistava uusi tietokone. Se oli länsirannikon vastaus itärannikon IBM:lle. Ajatuksena oli tietokoneen yksinkertaistaminen joka ihmisen helposti opittavaksi. Siinä oli jo tuolloin nykyajan tapaan graafinen käyttöliittymä ja hiiri.

Mutta sitten tapahtui jotain, mikä on toistunut aiemminkin tässä kertomuksessa: eräs vierailija saapui Xeroxille ja onnistui puhumalla liittämään yrityksen ”Alto-tietokoneen” omaan kehitysideaansa. Tuo vierailija oli Steve Jobs. Miksi kultakaivos myytii Jobsille? Dokumentista vedän johtopäätöksen, että Xeroxin tutkijat näkivät uuden tietokoneen kehitystyön olevan kesken, kun taas Jobs näki siinä heti rahan. Jobs hankki omistusoikeuden ja muokkasi Alton Applen Mackintoshiksi. Loppu on historiaa, kuten tavataan sanoa.

Myös aggressiivisessa markkinoinnissa onnistuttiin: mainoksissa IBM sananmukaisesti murskattiin ”vanhentuneena” ja Mackintoshin kylkeen liitettiin Bob Dylan ja hänen kuuluisa kappaleensa ”The Times They Are A-Changin´”. Luotiin kuva, että Apple ilmentää vapautta ja IBM sortoa.

Kaikesta Applen hehkutuksesta huolimatta muistelen MS-DOSin seuraajan, Windows-käyttöjärjestelmän (esiteltiin vuonna 1985) markkinaosuuden nousseen moniksi vuosiksi noin 90 prosenttiin (ja taitaa olla lähellä vieläkin). 1990-luvulla PC saavutti kukoistuksensa.

Sitten tuli internet (1990)…. ja sitten tuli Larry Pagen ja Sergei Brinin hakukoneyhtiö Google (1998). Vielä on mainittava merkkipaaluna Mark Zuckerbergin vuonna 2004 perustama yhteisöpalvelu Facebook. Googlen tunnuslause oli ”Älä ole paha!” (siitä luovuttiin vuonna 2018!) Ehkä lähtökohdat tässäkin olivat hippieliikkeen idealistisessa yhteisöllisyydessä, jonka tunnukseksi ”älä ole paha” sopii. Niin tai näin, kysymys oli uuden sukupolven informaatioteknologiasta, tietoverkoista ja liiketoiminnasta, jotka osoittautuivat suunnattoman menestyksekkäiksi. Oltiinko siis kaiken hippieinnovoinnin ja yhteisöllisten päämäärien jälkeen palattu maailmanlaajuiseen ”suurkoneympäristöön”, Google voittajana? Googlen ja kilpailijoiden pilvipalvelut ovat läsnä kaikkialla. Kauas on loitonnuttu autotallifilosofiasta!

Mutta onko maailma muuttunut - kaiken hyvän kehityksen keskellä - ”pahaksi” välikappaleena kehittynyt tietotekniikka? Sananvapaus on vaarassa monin paikoin. Liberaali demokratia, jonka hedelmiä tietokoneistumisen innovaatiot olivat, on asetettu kyseenalaisiksi. Onko internetistä liitännäisineen tullut orwellilainen kontrollijärjestelmä?

Eräs varhaisvaiheen guru kysyy dokumentissa retorisesti, eikö tietotekniikan tarkoitus ollut saada ihmiset kohtaamaan toisensa kasvoista kasvoihin? Media ei pysty korvaamaan elävää face to face -yhteydenpitoa. Ihmiset käyttäytyvät sosiaalisessa mediassa eri tavalla kuin puhuessaan jonkun kanssa kasvotusten.

Asiat ovat kääntyneet päälaelleen, kun Bob Dylan meni IBM:n mainokseen (kai) rahan takia. Varhaisvaiheen kehittäjä tuntee suuttumusta moisesta: ”Se on pettymys”. On edetty kauas niistä päivistä, jolloin idealistit näkivät Dylanin varhaisena muutoksen airuena. Tuo aika sisälsi monta muutakin vallankumousta: eräs alkuvaiheen guruista totesi summaten dokumentissa, että musiikki-, taide- ja huumepiirien lisäksi tietokonevallankumousta edistivät naisten vapautusliike, antirasismi ja ympäristöliike.

Ovatko nämä autotalliveteraanit tulleet siihen ikään, jossa muistellaan murheellisena menneitä suuria päiviä ilman odotusta valoisasta tulevaisuudesta? Ei välttämättä. Yksi haastateltavista totesi viisaasti, että innovaatioiden taso ei ole ollut koskaan niin korkealla kuin se on nyt. Nykyiset startupit eivät vain välttämättä löydy autotallista.

Vanhojen hyvien aikojen luovaan nerokkuuteen liittyy jotain suurta. Pioneerien tehtäväksi näyttää usein jäävän marginaaliin joutuminen: nyt on vihdoin aika antaa tunnustusta noiden aikojen briljanteista oivalluksista.