Historian loppu

Hesarin Heikki Aittokoski kysyy kolumnissaan 17.8.2019 ”Onko historialla tulevaisuutta?”. Hän viittaa artikkelissa The Economistin kolumniin, jossa asetettiin vakavasti kyseenalaiseksi brittien historian ymmärryksen taso. Meilläkin aihe nostetaan esille aika ajoin koulujen opetusohjelmauudistusten yhteydessä ja monesti huolestuneeseen sävyyn.

Aittokosken mukaan esim. Yhdysvalloissa on historian pääaineopiskelijoita kolmannes vähemmän kuin vuonna 2008. Sama trendi näkyy eriasteisesti muuallakin. Onko historian tuntemus romahtanut? En oikein usko. Sen sijaan epäilen, että polarisoitumista on nähtävissä tälläkin tieteen alalla: joitakin kiinnostaa kovastikin ja joitakin ei lainkaan. Täällä Suomessa saattaa kuulla aikuisten esittämiä mielipiteitä, kuten ”Mitä niitä vanhoja asioita kaivelemaan?” tai ”Viimeinen kirja, jonka olen lukenut on lastenkirja se ja se”.

Historioitsijoiden pitäisi näkyä enemmän julkisuudessa. Ollaanko liian hissukoita? Tavallaan ymmärrän ongelman: syvällisempää historiatietoa ja analyysia esittävät puhuvat ja kirjoittavat toisilleen. Twitter-totuudet ovat sitten asia erikseen.

Nykyajan keksinnöt (tai uudelleen keksityt käsitteet) ”vaihtoehtoinen totuus”, ”minusta tuntuu” -todellisuus, ”totuuden jälkeinen aika” ja ”valeuutiset” sotkevat entisestään myös suhdettamme historian faktoihin. Totuuden voi siis pahimmassa tapauksessa ”valita” itselleen sopivien joukosta. Välinpitämättömyys tosiasioista on yksi nykyajan trendi, onneksi ei sentään vallitseva. Salaliittoteoriat ovat sitten asia erikseen: ”kuussa ei käyty”, ”lentokoneet eivät törmänneet WTC-torneihin” jne. Argumentointi tuntuu turhalta, koska huuhaapuheet vain lisääntyvät esitetyistä faktoista.

Kun Trump puhui 1700-luvun lentotukikohdista Yhdysvalloissa hätkähdin. Valtiomiesten tiedon taso on sidottu avustajien osaamiseen. Mutta entä jos näidenkin valintaperuste tehtäviinsä on jokin muu kuin tosiasioiden tuntemus? Meidät säästää lisäjärkytyksiltä vain se, että Trump puhuu historiasta harvakseltaan.

::::::::::::::::::

Seuraavassa käytän lähteinäni omia vanhoja kirjoituksiani kertoakseni historian merkityksestä kokemusperäisesti.

Mihin tavallinen Matti Meikäläinen tarvitsee historiaa? Ensinnäkin tietysti moni on saanut historiakärpäsen pureman jo koulussa. Muistan hyvin oman opettajani Eila Mikkosen opetustyylin. Yritin pitää pokan enkä näyttänyt innostuneisuuttani kovin selkeästi – olinhan olevinani karski – mutta salaa mielessäni arvostin hänen opetustaan. Historiaharrastuksesta on muodostunut minulle, niin kuin monelle muullekin koulusta kipinän saaneelle, elinikäinen harrastus, ja enemmänkin - aina historiaopintoihin saakka.

Tietenkin koulun historianopetus on muuttunut omista päivistäni. Voidaan kysyä, mitä teen tai tein tiedolla, mitä tapahtui Thermopylain solassa lähes 2500 vuotta sitten. Nykyaikaan siirrettynä historianopetuksen pitäisi sisältää Suomen historian perustiedot ja syvemmin itsenäisyyden ajan historiatiedot. Myös yleisen historian puolelta tulisi kaikkien tietää ainakin keskiajan ja uuden ajan merkittävimmät asiat. Viimeisten 100 vuoden ajalta pitäisi tuntea historiaa syvällisemmin.

Mielestäni historian opetuksen keskeisenä tavoitteena tulisi olla nykypäivän ymmärtäminen historian avulla. On mielenkiintoista löytää/pohtia/ymmärtää tapahtumien A, B, C ja D syy- ja seuraussuhteet. Historia ei varsinaisesti opeta (tai jos opettaa, niin opettaa joko oikein tai väärin), mutta se muodostaa osan kokemuksesta ja kokemuksesta voi parhaassa tapauksessa oppia.

Tämän blogin nimi on ”historia jatkuu”. Idea juontaa juurensa 1990-luvun alkuun, kun luin Francis Fukuyaman teoksen ”Historian loppu ja viimeinen ihminen”. Jo lukiessani väittelin kirjan viestiä tai sanomaa vastaan. Ei liberaali demokratia ollut historian lopullinen voittaja kaikkialla maailmassa, niin kuin karkeasti ottaen Fukuyama väitti, pitäen taitekohtana 1990-luvun vaihteen kommunismin romahdusta. Hän erehtyi yhtä pahasti kuin suuri esikuvansa Friedrich Hegel, joka arveli historian päättyneen vuoteen 1805. No, olen oppinut toki arvostamaan Fukuyaman varsin syvällistä historian oivaltamista myöhemmin hänen muiden kirjoitustensa kautta.

Kerta toisensa jälkeen huomaa, kuinka jokin ilmiö on ihmisen mielessä ainutlaatuinen: ”tällaista ei ole tapahtunut koskaan/miesmuistiin/meidän elinaikanamme…. ”. Vähäiselläkin historian tuntemuksella ainutlaatuisuus saattaa väljähtyä olemattomiin. Tämän ajattelun eräs muistomerkki on finanssikriisiä perkaavan Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhardtin teos ”This Time Is Different” (Tällä kertaa on toisin), joka kertoi, kuinka pankin meklari sanoo ottaneensa oppia edellisestä kuplasta/taantumasta ja ymmärtävänsä nyt, mikä meni pieleen…. ja tekee taas samat virheet uudelleen, koska ei ole tosiasiassa oppinut edellisestä kerrasta yhtään mitään.

Talouden syklit toki toistavat samoja piirteitä – joskaan ei eksaktisti – jolloin edellisten kuplien kokemuksista voi jopa oppia jotain. No, sattui Rogoffille ja Reinhardtillekin erehdys: excel-virheen takia he asettivat valtion velkaantumisen hälytysrajaksi 90 prosenttia, kunnes joku havaitsi laskuvirheen……

:::::::::::::::::::::

Tietenkin jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa. Tämän päivän olosuhteet ja käsitykset vaikuttavat siihen, mitä kirjoitamme vaikkapa maailmansotien välisestä historiasta. Näkemykset ajanjaksosta vaihtelevat verrattuna vaikkapa 1960-luvulla esitettyihin käsityksiin. Tässä ei ole mitään ihmeellistä; historiasta ei löydy luonnontieteen lakien omaisia lainalaisuuksia, joita voitaisiin koeolosuhteissa toistaa. Historian tulkinta on vaikea laji ja usein kompromissit muodostuvat eri ihmisten historiatietojen, nykyajan näkemisen ja tulevaisuusarvioiden risteyskohdista.

Parhaat historioitsijat oivaltavat uusia ”punaisia lankoja” historian kuluista ja saattavat hätkähdyttää oivalluksillaan – tai sitten erehtyä pahan kerran. Oivallus on kuitenkin historiankäsityksen ylevin tunne, jolloin tuntee ainakin hetken aikaa tuntevansa menneisyyttä, nykyisyyttä ja ehkä tulevaisuuttakin.

Historian tuntemuksen ydintä on, kun miettii - vaikkapa vanhojen aikakauslehtien lukemisen kautta - ilmapiiriä/olosuhteita/asenneilmastoa, jotka vallitsivat, sanokaamme 50 vuotta sitten. Vaistomaisesti pohtii niiden ihmisten päätöksenteon haasteita, joiden ratkaisut jälkikäteen historian näkökulmasta tuntuvat ehkä selkeiltäkin. Jälkiviisaus on toisaalta viheliäistä, mutta jos se opettaa jonkin asian uudelleen näkemiseen, niin kyllä siitäkin hyötyä on.

Mutta onko sittenkään tärkeää tietää lopputuloksesta? Eikö historian viehätyksen ydin ole keskeneräinen tarina, jatkumo? On mielenkiintoista oppia tietämään, miten eri ihmiset ja tahot reagoivat meneillään olevaan tapahtumaketjuun. Joku elokuva-arvostelija totesi John Hustonin ”Sierra Madren aarre” -elokuvan ideana olevan seuraavanlainen johtopäätös: ”etsiminen on kaikki, löytäminen ei mitään”. Kun kulta-aarre valuu hengissä selvinneiden sankarien erämaavaelluksen aikana autiomaan loputtomaan hiekkamereen, puhkeavat sankarimme - ensijärkytyksestä toivuttuaan - hillittömään nauruun.

En oikeastaan ymmärrä, miten tänä päivänä voidaan tehdä päätöksiä - nykyisyyttä tai tulevaisuutta koskien - ilman lähihistorian tuntemusta. Sen verran vanhanaikainen olen, että pidän kouluopetusta historiakiinnostuksen herättäjänä välttämättömänä. Historiatietojen ytimessä on yleissivistys ja historia muodostaa elimellisen osan yleissivistyksestä.

Historia on täynnä traumaattisia kokemuksia. Maailmansodat aiheuttavat turhautuneen pettymyksen, jolloin tulee mieleen ajatus, kuinka vähillä tiedoilla meitä johdetaan. Jos ei ole kovaa faktaa tekemisiensä tueksi niin aina voi yrittää pärjätä supliikilla. Minulle on jäänyt käsitys, että Hitler ei ollut omaperäinen ajattelija, vaan omaksui erinomaisen muistinsa avulla helposti muiden ajatuksia sanasta sanaan – ja niitäkin valikoiden. Kuinka tärkeää onkaan kritiikki ja kritiikin esittämisen mahdollisuus! Vain moniarvoisessa yhteiskunnassa pystytään historiasta keskustelemaan analyyttisesti historian eri puolia painottaen.

Ehkä jonain päivänä tekoälypohjaisten ”historiakoneiden” ohjelmat seulovat ja yhdistelevät oleellisen tiedon ja me nautimme hyödyistä. Siihen saakka joudumme käyttämään kirjatietoa ja alkeellista internetiä sekä harrastamaan lähdekritiikkiä.

Kävelen usein hautausmailla miettien ihmisten kohtaloita. Sukulaisteni osalta tiedän asioita sukututkimusharrastukseni kautta. He ovat minussa. Yhtä elimellinen yhteys on historiatiedoilla meidän elämiseemme ja olemiseemme täällä tänään.

Niin, onko historiatiedolla tulevaisuutta?

Mitä totesikaan – pessimismin guru - Teemu Keskisarja kirjassaan ”Raaka tie Raatteeseen”?: ”Kaikki mennyt tietysti unohtuu niin kuin tulevakin. Kysymys on vain ajasta. Jo tänään luulee yliopistossa opiskeleva tositeevee-kilpailija talvisodan alkaneen vuonna 1917. Jonkin sukupolven kuluttua ovat valistuneet historian harrastajat samaa mieltä. Tuleville kansainvälisesti meritoituville ja poikkitieteellisesti orientoituville historioitsijoille ei kansallinen talvisota välttämättä merkitse enempää kuin lumisota”.