Keskisarja, hätkähdyttäjä

Jos provosoidaan, niin ei pitäisi provosoitua. Niinhän sitä sanotaan. Luin Tommi Niemisen haastattelun Hesarista (8.9.2019) historioitsija Teemu Keskisarjasta mielenkiinnolla, ja ainakin ohuesti provosoiduin. Haastattelu oli otsikoitu osuvasti ”Kansalliskiivailija”. Suomessa on vakiintunut melko neutraali historian ilmiöiden käsittely, jota määrittää objektiivisuuteen pyrkiminen. Keskisarja on päättänyt ilmeisesti, että nyt asioiden tilaan on saatava muutos. Ei kysymys välttämättä ole subjektiivisuudesta, värikkyydestä kylläkin.

Olen lukenut useita Keskisarjan teoksia. Niistä parhaimpana pidän yhdessä Markku Kuisman kanssa kirjoitettua pankkihistoriaa ”Erehtymättömät”. Siinäpä mainio historiakirja! Muitakin olen lukenut, kuten ”Vihreän kullan kirous”, ”Raaka tie Raatteeseen”, ”Viipuri 1918” ja ”Saapasnahka-torni”. ”Hulttiosta” olen lukenut avainkohdat rinnan muiden kirjoittamien Mannerheim-elämäkertojen kanssa.

Kiistämättä Keskisarja on muuttanut kirjoitustyyliään – ja sisältöjä – räväkämpään (subjektiivisempaan) suuntaan. Samalla lukijalle syntyy käsitys ”sanomisen ilon” tärkeydestä ohi historiankirjoituksen normaalipuitteiden. Hän itse kokee saman asian varmaankin oivaltavana edistyksenä tavanomaiseen historiankirjoitukseen verrattuna.

Ensimmäiseksi HS:n haastattelussa kiinnitti huomiota Keskisarjan tapa tuottaa teoksia, josta olen ollut huonosti perillä. Hän on perustanut yrityksen, jonka kautta hän on organisoinut tehokkaan kirjojen työstämistavan apuhenkilöstöineen. Teosten kirjoittamisen tuotteistaminen on erinomainen idea. Tämä työskentelytapa on varmaan omaksuttu ulkomaisten esimerkkien pohjalta. Jo kuuluisa Aleksandre Dumas teetätti aineistokeräyksen ja luonnosten laatimisen avustajillaan ja korjasi sitten sivujen marginaaliin eloisamman version romaanista, jonka sitten julkaisi. Nyt Keskisarja soveltaa samantapaista menetelmää historiateoksiinsa. Tämä tekniikka mahdollistaa suuren tuotteliaisuuden. Hän on tavallaan automatisoinut historiankirjoitusta. Epäilen kuitenkin, että suurimmat tuotot hän saa luennoista, kolumneista ja matkaopastehtävistä (Viipuri !) ja muista aktiviteeteista. Onnittelen bisnesvainusta Keskisarjaa. Jotain oli varmaankin ollut pakko keksiä, siksi alhaisia ovat useimpien historiakirjojen painosmäärät nykyisin.

Keskisarja on rohkaistunut käyttämään ronskia kieltä niin, että vanhaan ”asialliseen” kirjoitustyyliin ihastunut meikäläinen kohottelee kulmakarvojaan. Mielestäni hänen ei tarvitsisi ryydittää haastatteluja ja muita esiintymisiä voimasanoilla. Mitä hän niillä saavuttaa? Kansanomaisen räväkän lähestymistavan? Sikälikin se on turhaa, että esimerkiksi tuoreessa Aleksis Kivi –”elämänkertomuksessa” hän osoittaa jälleen kirjoittajanlahjansa. Hänen käyttämänsä voimasanat saavat tuntemaan myötähäpeää.

Keskisarja ei mitenkään peittele muutosta tavassaan kirjoittaa. Tällä meiningillä hän saa varmaan uusia lukijoita, mutta vaara on, että hän menettää vanhoja. Hän pyrkii muuttamaan historiankirjoituksen tyyli- ja sisältölajia. Samanlaista suhtautumista hän ei sentään noudata kuin jotkut Kekkos-historioitsijat, jotka laativat subjektiivisia analyysejään lähihistoriasta.

::::::::::::::::::::

Nyt hän Hesarin haastattelussa tunnustautuu muodikkaasti nationalistiksi. Muistini palaa pätkittäin: joissakin Keskisarjan viime teoksissa on todellakin näkynyt tietynlainen isänmaallinen henki, mutta nyt hän lisää kierroksia: että oikein nationalistinen henki! Nyt ei pitäisi provosoitua, mutta….

Tässä on oltava varovainen: Keskisarjaa tuskin voidaan mieltää populistinationalistiksi. Hän yrittää älyllistää kansallismielisyyden erityisesti 1800-luvun historian kehykseen ja vetää melko suorasukaisia johtopäätöksiä nykypäivän valtavirran harrastaman nationalismin torjunnan ”tylsyyteen”. Tätä logiikkaa en ihan allekirjoita.

Keskisarja haluaa nähdä kansallismielisyyden vastakohdaksi ”kansallismielettömyyden”, ei globalisaatiota. Kuulostaa tekemällä tehdyltä määritelmältä!

Keskisarja ilmoittaa ihanteekseen 1800-luvun suomalaisen nationalismin. Jouduin kelaamaan omaa suhtautumistani noihin aikoihin ja päädyin ajatukseen, että sortokausina minäkin olisi voinut olla barrikadeilla, mutta muutoin kahden ajankohdan, nykypäivän ja 1800-luvun yksioikoinen nationalismin rinnastaminen on vähintään kyseenalaista: nyt on nyt, emmekä me taistele irti Venäjän ikeestä (joku voi olla tästäkin eri mieltä). Hän vetoaa varmasti siihen, että sortokausien ulkopuolellakin suomalaiset taiteilijat saivat aikaan kansallismielisiä hengentuotteita, jotka ovat jääneet urotöinä elämään.

Nyt olisi kiireesti määritettävä nationalismi. Koen itse, että harrastamani ”sydämen isänmaallisuus” (ilman korostunutta ulospäin näyttämistä) on minun lajini. Nationalismin koen niin, että isänmaallisuus on suunnattu jotain ulkoista vastaan. En tiedä, miten Keskisarja määrittää oman nationalisminsa.

Kuten edellä on käynyt ilmi, Keskisarja ei määritä asennettaan nykypäivän nationalismiin selkeästi, vaan sijoittaa oman kansallismielisyytensä historiakehykseen. Keskisarjan suhde esimerkiksi perussuomalaisiin jää näin arvoitukseksi. Jyrkänoloisesti – ”perussuomalaisesti” – hän kuitenkin tokaisee: ”Hävettävää elää näin typerässä ajassa”. Ja mitä tuo aika – nykypäivä - pitää sisällään? Pitääkö se sisällään kansallismielisten vieroksunnan ellei peräti halveksinnan, jota vastaan Keskisarja taistelee? Kun haastattelija Tommi Nieminen tarjoaa Keskisarjalle virallista Suomen nationalistin ja arvokonservatiivin viittaa, hän vaaran aavistaen torjuu moisen. ”Valtakunnannationalisti” kuulostaa arveluttavalta.

Mielenkiintoista – ja minulle uutta – on, että Keskisarja tulee monilapsisesta kommunistiperheestä. Vanhemmat olivat koulutettuja taistolaisia. Pojan mielestä taas Neuvostoliitto on kaiken pahan alku ja juuri. Nyt hän määrittää puoluekannakseen - tietysti historiakehyksessä - 1700-luvun myssyt ja 1800-luvun Suomi-kiihkoilun. Keskisarja välttää visusti tarkat nykypäivään ulottuvat määritykset. Näin hän välttyy leimautumisen nykypolitiikan kategorioihin.

Haastattelussa hän palaa toistuvasti nykypäivän mollaamiseen: ”Tämä on viheliäinen ja mitätön aikakausi”. Tämä on varmaankin hänen itsensä ja omien tuotteidensa markkinointia, muutoin tätä on vaikeaa käsittää. Ihan näin historiavetoisesti en ajattele: nyt on eri sankarit kuin 1800-luvulla – ja aiheesta! Arvon mekin ansaitsemme!

Viipuri on Keskisarjan haaveiden kaupunki. Hän kuuluu ilmeisesti niihin, jotka kaihoisasti muistelevat suomalaista Viipuria. Hän järjestää yhteistyökumppaninsa kanssa sinne retkiä.

Jos esittää vastalauseita Keskisarjan maalaamista auvoisista menneisyyden päivistä, hän kiertää ne historian sokkeloihin tukeutuen. Otetaan esimerkiksi sisällissota. Eikö se ole esimerkki, että pinnan alla kaikkien ihanteiden keskellä kupli viha? ”Mutta 1920-luku oli menestystarina”, Keskisarja vastaa. Rohkenen epäillä: viha kansalaisten kesken – ja ”ryssiin” kohdistuen - jatkui, vaikka parlamentaarinen toiminta käynnistyikin uskomattoman sävyisästi.

Tämän päivän viheliäisiksi johtotähdiksi hän nimeää internetin ja kaiken viihteellistymisen. Ne pitävät kuulemma suomalaiset ruodussa. Kaiken mädän yksi ilmenemismuoto on englannin kielen täydellinen ylivalta. Vallan pitäisi olla suomenkielellä.

::::::::::::::::::::

Keskisarja on suorittanut melkoisen takinkäännön. Entinen neutraali ja objektiiviuuteen pyrkivä historioitsija on vaihtanut historiamaisemaa ja ryhtynyt kansallismielisten äänitorveksi, kieltäen tosin, että hänellä olisi mitään poliittista agendaa. Näen kuitenkin niin, että hänen ohjelmajulistuksensa avainsanat ovat ”suomenmielisyys ja nationalismi yleensä”, ”Viipuri”, ”pahan valtakunta, Neuvostoliitto”, ”nykypäivän mädännäisyys” ja ”1800-luvun kielitaistelu suomenkielen puolesta”.

Mielenkiintoista näiden arvojen ja aatteiden julkituonnissa on, että vaikka niitä ei ole tarkoitettukaan kiihkoilijaryhmien hyväksikäyttöön, ne helposti otetaan ohjenuoraksi niissä porukoissa, joita historioitsija ei ole alun pitäen ajatellut.