keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Jussi Niinistön yhden miehen sota

Helsingin Sanomissa oli 27.1.2019 laaja artikkeli Jussi Niinistön kaudesta Suomen puolustusministerinä. Tommi Niemisen artikkeli silittää melko myötäkarvaan Niinistön uraa ministerinä. Seurailen seuraavassa Niinistön haastatteluun perustuva artikkelia, mutta annan myös itselleni luvan esittää mielipiteitä.

Niinistön lähtökohtia Suomen puolustuksen tarkoitusperistä lähdetään perkaaman hänen varhemmasta kannastaan, jossa itsenäinen puolustus näytteli keskeistä osaa. Sen jälkeen hän on artikkelin mukaan muuttanut kantaansa kansainvälisen yhteistyön suuntaan.

Haastattelussa Niinistö kehaisee tavanneensa kollegansa, Ruotsin puolustusministeri Hultqvistin lähes 50 kertaa. Peter Hultqvistin ja Niinistön kemioiden kohtaaminen on ollut monille yllätys. Monet Suomessa ovat alkaneet haaveilla puolustusliitosta. Tähän en usko Ruotsin suostuvan. Naapurimme ajattelee aina viime kädessä itseään tämän tyyppisissä yhteyksissä. Sitä paitsi en ymmärrä, miksi keskinäiset yhteydet pitäisi viedä noin pitkälle. Aselajiyhteistyö on asia erikseen ja perusteltavissa.

Yleensä puolustuksesta puhuttaessa kansainvälisellä yhteistyöllä tarkoitetaan Suomen Nato-kumppanuutta (+ EU ja Ruotsi) eri muodoissaan. Tässä Niinistöllä on oma merkittävä roolinsa.

Artikkelissa todetaan Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltolan tulkitsemana, että Suomen puolustushallinnon sisällä voidaan nähdä taistelua kahden kansainvälisyyslinjan välillä: Jussi Niinistö edustaa kantaa, jossa puolustusyhteistyötä tehdään vain sen takia, että se laskelmoidusti hyödyttää kansallista puolustusta. Toinen linja taas haluaa johdatella Suomen Naton täysjäsenyyteen. Mitenkähän on? Linjat voivat olla ylläkuvatut, mutta Jussi Niinistö itse on mielestäni siirtynyt kohti Naton kanssa liittoutumista. Puolustusministerin kanta ei voi kuitenkaan olla itsenäinen, sillä viime kädessä presidentti määrittää Suomen linjan ja puolustusministerin täytyy vähintään myötäillä presidentin kantoja, ja presidentti taas ei halua viedä Suomea Natoon.

Juuri Aaltolan käyttämä peruste Natoon liittymiselle, eli pelotearvo aiheuttaa ärsytysreaktion minussa. Naapurivaltioiden kesken vuoropuhelun luulisi olevan ensimmäinen prinsiippi. Sitten tulevat Venäjän menettelyt Ukrainassa, jotka vaikuttavat (yhdessä) muiden lännen valtioiden kanssa Suomen ja Venäjän keskinäisiin suhteisiin, mutta eivät suhteita kompromettoivasti.

Itse luokittelen Jussi Niinistön oikeistokonservatiiviksi, joka mielellään leimaa poliittiset vastustajansa varsinkin vasemmalla marxisteiksi, osoittaen sillä jäykkien dogmien tärkeyden hänen arviointiasteikoissaan. Tyyli muistuttaa puhekielen ja melko alkeellisen ideologisen propagandan risteytystä.

Tästä päästään Niinistön herkkähipiäisyyteen. Hän tuntuu menettävän malttinsa varsin helposti tai ainakin hän joutuu pidättelemään purkauksiaan. Hesarin artikkelissa kuvataan yhtä näistä Niinistön ”ulostuloista”, kun hän hermostui A-studiossa Ylen toimittajan uteluihin puolustusministeriön korkean virkamiehen nimityksen perusteluista. Aika harvinaisella tavalla ministeri uhkasi marssia ulos, jos kyselyt aiheesta jatkuvat. Ajattelin tuolloin, että soveltuuko näin helposti tulistuva mies lainkaan puolustusministeriksi. Sittemmin hän on hillinnyt itsensä.

Muunlaisia kömmähdyksiä on sattunut matkan varrella. Olen valittaen joutunut toteamaan, kuinka Niinistö on lähtenyt hämmentämään hysteriakeitosta esimerkkisi koskien Ahvenanmaan asemaa. Niemisen artikkelissakin tuodaan esille, kuinka puolustusministeri toukokuussa 2018 mietiskeli ääneen Ahvenanmaan demilitarisoidun vyöhykkeen aseman muuttamista ”ilman lupaa”. Presidentti Niinistö puuttui asiaan ja ironiseen sävyyn huomautti pienten vihreiden miesten kuvitellusta näkemisestä milloin missäkin. Eniten kiusaa juuri tällainen virallisten tahojen haahuilu median luomien uhkakuvien perässä.

Myös toimittaja Tommi Nieminen seurailee paniikkeja herättäviä ”asiantuntijoita”, kun hän viittaa Putinin entiseen neuvonantajaan Andrei Illarionoviin, joka maalaili pirua seinälle muutama vuosi sitten kertomalla kuinka Ukrainan jälkeen on vuorossa Suomi.

Puolustusministerin on syytä olla tarkkana ja suhtautua kriittisesti erilaisiin ”mitä minä sanoin” -ajattelun läpitunkemiin tahoihin, joiden ainoa pyrkimys on kokeilla, josko tällä kerta olisin oikeassa. Perustuuko tämä sille ajatukselle, että kun tarpeeksi monta kertaa ja riittävän tiheästi maalaa pirun seinälle, niin joku kerta sitten osuisi oikeaan.

Suomi tuntuu olevan asevarustelun läpitunkema maa. Hävittäjähankinnan lisäksi esillä on merivoimien kaluston uusiminen. Sama koskee pienemmässä määrin maavoimia. Puolustusministeri on tarmokkaasti ajanut aseistuksen parantamisen linjaa. Tavallinen kansalainen seuraa osin ymmällä vallitsevaa trendiä. Kun asevoimien asiantuntijat ovat myös tällä kannalla, ei Matti Meikäläinen rohkene vastustaa tapahtuvaa asevarustelun kiihdyttämistä.

Vaatii rohkeutta asettaa kyseenalaiseksi noudatettu linja. Hyvä esimerkki tästä saatiin, kun hankittavien hävittäjien määrä asetettiin kyseenalaiseksi. Reaktio oli tyrmäävä puolustusministerin ja asevoimien eliitin taholta. Sen jälkeen on tingitty hieman toteamalla korkean upseerin toimesta, että välttämättä ei ole kysymys 64 hävittäjästä, vaan määrä voi olla 66 tai 62.

::::::::::::::

Sinisten kannatus on niin alhainen, että Niinistö mahdollisuudet jatkossa - politiikassa - perustuvat lähinnä puolueen vaihtoon. Aika näyttää, miten käy. Kysyntää Niinistöllä varmaankin on monenlaisiin tehtäviin politiikan ulkopuolellakin.

Puolustusministeristä jää hiukan erikoinen kuva, koska hänellä tuntuu olevan itsekritiikin ylittävä tahto sanoa jotain iskevää ehkä sen osoittamiseksi, että hän haluaa näyttää, missä kaappi seisoo. Mielipiteet ovat usein nokkavia. Niinpä vastustajat saavat kuulla olevansa ”änkyröitä”. Hän antaa ymmärtää, että nämä asiat ovat hieman liian monimutkaisia puolustusdiletanteille.

Ylemmyydentuntonsa ja ideologisen karvansa hän on osoittanut mm. halveksimalla maanpuolustuskurssin puheessaan vuonna 2017 niitä satoja suomalaisia, jotka ovat siirtyneet puolustusvoimien reservistä siviilipalvelukseen. Puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg kommentoi puhetta ärtyneenä viittaamalla suureen reserviin, joka Suomella on käytössä: ei sota muutamaa sataa miestä kaipaa.

Mutta aktiivinen pitää olla! Jussi Niinistö on pyrkinyt lyömään lukkoon esimerkiksi sellaisia suursotaharjoituksia, jotka sitovat Suomen kädet Naton kylkeen moniksi vuosiksi eteenpäin. Ei hän päätöksiä yksin ole tehnyt, mutta on koetellut toimivaltansa rajoja.

Mitä ajattelee tavallinen kansalainen? Kyllä herrat tietää? Minulla on sellainen tuntuma, että suuri osa kansalaista kokee sapelinkalistelun uhkatekijänä Suomelle itselleen. Vai taipuuko tavallinen kansalainen ymmärtämään asian niin, että kysymys on uskottavasta – mutta kalliista – puolustuksesta?

maanantai 28. tammikuuta 2019

Hedy Lamarr: seksipommi ja feministi

YleTeemalta tuli 19.1.2019 mielenkiintoinen dokumentti Hedy Lamarrista (1914-2000), itävaltalais-amerikkalaisesta näyttelijästä, jonka elämä on kiehtonut minua niin paljon, että olen kirjoittanut hänestä blogikirjoituksen viisi vuotta sitten. Nyt nähdyn dokumentin nimi on mielikuvituksettomasti: ”Seksipommi: Hedy Lamarrin tarina” (Bombshell: The Hedy Lamarr Story, 2017).

Lainaan vuonna 2013 ilmestynyttä kirjoitustani seuraavassa soveltuvin osin. Nyt esillä olevassa pitkässä dokumentissa hänen uraansa ja elämäänsä seurataan aiempaa seikkaperäisemmin. On aika päivittää kuva näyttelijästä.

Aloitin kirjoitukseni vuonna 2013 seuraavasti: ”Minulle hän oli ja on pelkkä Hedy. Tosiasiassa hän oli Hedwig Eva Maria Kiesler eli Hedy Lamarr (1914-2000), amerikkalainen näyttelijä, joka alun perin pakeni vuonna 1937 Wienistä Yhdysvaltoihin tyrannimiestään, asetehtailija Fritz Mandlia ja ehkä nousevaa natsihegemoniaa. Oli yksi asia, joka erotti hänet muista, käsittämätön kauneus. Entä näyttelijänlahjat? Eivät välttämättä kaksiset, mutta eihän se ole tässä oleellista, eihän?”

Olisi helppo kirjoittaa Lamarrista ironiseen sävyyn. Sitä hän ei kuitenkaan ansaitse monistakin eri syistä.

Epäilemättä Lamarr teki kaikki temput, mitkä näyttelijä tarvitsee päästäkseen huipulle. Hän oli – niin sanotaan – ensimmäinen näyttelijä, joka ilmestyi valtavirran elokuvassa valkokankaalle aivan ilkosillaan. Nyt netistä katsottuna tuo hevosen kanssa kilpaa juokseminen, vaikka sisältääkin varmaan viitauksia nuoren naisen seksuaalisuuden heräämiseen, on säyseä kohtaus. Ja onhan siinä se yksinnäytelty seksuaalisen nautinnon kohtaus……. Kysymys on tsekkiläis-itävaltalaisesta elokuvasta ”Ecstasy” (Hurmio) vuodelta 1933. Elokuva säväytti ja teki 18-vuotiaasta Lamarrista tunnetun.

Paljon totta ja tarua on kehitelty Lamarrin aidostikin jännittävästä paosta Wienistä Britanniaan. Hedy riensi Lontooseen napattuaan mukaansa arvokkaimmat mieheltään saamansa korut.

Yhdysvalloissa hän hakeutui heti filmimoguli Louis B. Mayerin kanssa yhteyteen. Itse asiassa hän tapasi Mayerin jo pakomatkallaan Lontoossa. Itsensä esille tuonnin hän osasi. Huikea kauneus ei ollut varmaankaan haitaksi. Ei Lamarr turhaan hakeutunut mahtavan filmipomon seuraan, sillä tuota pikaa hän oli amerikkalaisen elokuvan tähti. Hän oli suosionsa huipulla 1930-luvun lopulla ja 1940-luvun alkupuolella suurin piirtein samaan aikaan kuin vaaleaverikkö Carole Lombard. Ero näiden kahden naisen välillä oli se, että Lombard oli huippunäyttelijä ja taisi olla 1930-luvun lopulla eniten ansainnut näyttelijä. Ansainnassa Hedy Lamarr ei jäänyt paljon jälkeen, mutta näyttelijänä hän ei ollut Lombardin tasoa. Ei hänelle hirveästi vuorosanoja annettu, mutta hän pärjäsikin elokuvataiteen viettelijänä. Kun hänelle annettiin tilaisuus esittää kaikki osaamisensa, hän vaikutti kyllä kykenevältä näyttelijältä. Selvää on, että hänelle annettiin vain harvoin mahdollisuus näyttää kykynsä, josta hän oli tyytymätön.

Hänen vastanäyttelijöinään olivat tuon ajan suuruudet ja nousevat tähdet kuten Clark Gable, Spencer Tracy ja James Stewart.

Lamarrin kauneus oli luonnollista. Hänen tarvitsi vain olla. Ehostusta varmaankin tarvittiin vain korostamaan luonnollista kauneutta. Kommentit olivat paljon puhuvia: ”She was completely unimpressed by her outstanding beauty”, ”When she spoke one did not listen”, “Of her conversation I can remember nothing”, “She was so beautiful that everybody would stop talking when she came into a room”.

::::::::::::::::::::::

Historiaan Lamarr on jäänyt – näyttelijäuran lisäksi - eräästä tieteellisestä keksinnöstä! Hän nimittäin esitti radio-ohjatun torpedon idean muusikko George Antheilille. He yhdessä hakivat patenttia tälle keksinnölle, joka heidän esittämään tunnettiin nimellä ”Secret Communications System”. Sitä on myöhemmin hyödynnetty langattomassa tietoliikenteessä (frequency-hopping sequence=taajuushyppelysekvenssi). Hedy Lamarr oli kiistämätön matemaattinen lahjakkuus.

Dokumentissa esitetään väite tai huhu, että Lamarr asemaansa hyväksikäyttäen plagioi asesuunnittelijamiehensä Mandlin papereista keksinnön, mutta tätä episodia ei vahvisteta.

Tosiasia lienee, että Lamarr oli sodan aikana aidosti ideoimassa keksintöä, joka on tärkeä osa nykyistä mobiiliradiotekniikkaa erityisesti laajakaistatekniikoita. WiFi ja bluetooth ja GPS ovat velkaa Lamarrin idearikkaudelle. Keksintö patentoitiin vuonna 1942, mutta sen hyödyntäminen jäi hämärän peittoon. Patenttia hyödynnettiin mm. Kuuban kriisissä ja Vietnamin sodassa. Lamarr haki paljon myöhemmin oikeutusta työlleen ja korvausta keksinnön hyödyistä tieteelle. Hän ei kuitenkaan hakenut korvausta kuuden vuoden sisällä keksinnön patentoinnista, joten korvaus jäi saamatta. Vasta vuonna 1997 hän sai ansaitsemansa tunnustuksen tiedemaailmalta. Paljon paremmin Hedy Lamarr menestyi sotaobligaatioiden myyjänä, jossa moni muukin huippunäyttelijä meritoitui. Lamarr onnistui poikkeuksellisen hyvin sodanrahoitustehtävässään.

Dokumentissa käsitellään varsin yksityiskohtaisesti ”keksijä-Lamarria”. Hän nimittäin oli kiinnostunut lapsesta lähtien erilaisista kojeista. Ohjelmassa hänen elämäänsä kommentoivat ystävät, työtoverit ja lähiomaiset. On vaikeaa sanoa, kuinka objektiivisia heidän kommenttinsa ovat. Tärkeä uusi palanen Lamarrin elämäntarinaan on sattumalta löytynyt haastattelunauha näyttelijän vanhoilta päiviltä, joka tuo autenttisuutta näyttelijän tarinaan.

Lamarrilla oli hyvät hoksottimet ja hän löysi oikeat ihmiset auttamaan itseään: Charles Boyer auttoi näyttelijäntyössä ja Howard Hughes teknisten ideoiden toteuttamisessa. Tärkeä apu Hedylle olivat pankinjohtajaisän neuvot tämän kuolemaan saakka.

Elokuvaura jatkui vaihtelevalla menestyksellä sodan jälkeen. Louis B. Mayer antoi Lamarrille nihkeästi töitä ja niinpä näyttelijä tuotti itse elokuvansa vuonna 1946. Tuottajan ura ei kuitenkaan sujunut, mutta elokuvaura jatkui. Lamarrin tunnetuin rooli oli Cecil B.DeMillen ohjaaman elokuvan Simson ja Delila (”Samson and Delilah”) pääosa, joka oli esitysvuotensa 1949 suurin kassamenetys. Tästä Lamarrin näyttelijän ura kuitenkin kääntyi laskuun.

Yritteliäs Lamarr ei lopettanut ideointiaan myöhemmällä iälläkään. Hän oli mukana hiihtokeskusbisneksessä, mutta jälleen seurauksena oli otteen menettäminen, tällä kertaa avioerosotkujen takia.

Ihmisenä Hedy Lamarr ei ollut niitä helpoimpia. Hän kiukutteli työssään, joskin sanoi elokuvien teon yhteydessä, että se johtui vain hänen korkeista laatuvaatimuksistaan. Ehkä. Mutta joka tapauksessa alamäki, jonka Hedy koki, oli dramaattinen: omien sanojensa mukaan hän tienasi 30 miljoonaa dollaria urallaan ja tuhlasi kaiken. Viimeisinä vuosikymmeninä hän eli muiden avun turvin, kunnes keksi oivan tavan saada mammonaa: hän nimittäin rupesi haastamaan systemaattisesti kuvaansa ja nimeään – kiistatta tai kiistanalaisesti - väärin käyttävät yritykset (esim. Corel Corporation/CorelDraw) oikeuteen. Aikansa nämä tienestit kannattivatkin, mutta lopputuloksena hän osasi kuluttaa nekin rahat ja oli jälleen keppikerjäläinen. Hänen 1960-luvulla ilmestynyt elämäkertansa ”Ecstasy and Me” (kuinka ollakaan) oli bestseller. Myöhemmin hän katui paljastuksia ja haastoi kirjan haamukirjoittajan oikeuteen.

Viimeisten vuosikymmenien hämyisistä vuosista on vaikeaa löytää punaista lankaa. Lääkeriippuvaisen Lamarrin elämä oli holtitonta ja käytös äkkipikaista. Kohtaloksi koitui lääkäri, joka - toisen lääkkeen varjolla - määräsi hänelle metamfetamiinia.

Hedy Lamarr jäi kaksi kertaa kiinni myymälävarkaudesta 1966 ja 1991, mutta säästyi molemmilla kerroilla tuomiolta. Rahapulaansa hän nämäkin teki.

Avioiduttuaan kuusi kertaa ja erottuaan yhtä monta kertaa hänestä on jäänyt kuva, joka oli ehkä elokuviensa mukainen viettelijä, mutta tosielämässä paljon rankemmalla tavalla.

Hedy eli pitkän elämän. Oliko kauneus hänelle tärkeä? Kyllä, erittäin tärkeä sitten, kun ikä teki tehtävänsä! Hän vanheni tietenkin, mutta ei mitenkään arvokkaasti, vaan silpoi kasvonsa lukuisissa kauneusleikkauksissa. Varmaankaan tuolloinen tekniikka ei ollut häävi. Tulos oli kammottava.

Media ilveili Lamarrin kustannuksella, joka haaveili viimeisinä vuosinaan pääsystä Wieniin, kotikaupunkiinsa.

Lamarrin ura kertoo tähtikultista Hollywoodin kultaisella kaudella. Ehkä hän kuvitteli elävänsä elokuvatähtenä ikuisesti. Ikuiseksi hän on jäänytkin hienoissa mustavalkovalokuvissa ja filmillä.

Satoja ja tuhansia vuosia sitten kauniit naiset saivat patsaan tai kasvonpiirteensä maalaukseen. Hollywoodin kultaisilta päiviltä Hedy Lamarrista on jäänyt 36 filmiä, joista monet historia on armeliaasti unohtanut.

Nykyiset youtube-nauhat ja kuvakokoelmat antavat meille mahdollisuuden ihailla jälkikäteen hänen filmiuraansa, jumalaista kauneuttaan ja kuvitella, että hän ei ollut ”mahdoton ihminen”. Minä häkellyin ja halusin tietää lisää Hedy Lamarrista. Toivon tekopyhästi, etten olisi tehnyt niin. Olisi jäänyt mieleen vain uskomaton kuva täydellisistä kasvonpiirteistä, mutta myös varhaisesta feminististä.

lauantai 26. tammikuuta 2019

Maailman paras maa?

Suomi on lukuisissa kansainvälisissä tutkimuksissa todettu parhaaksi maaksi mitattaessa kansakunnan saavutuksia eri kategorioissa. Nyt se on todettu ykköseksi myös muille maille tuotetun hyvän määrässä kansakunnan kokoon suhteutettuna. ” The Good Country Index” (good of humanity) asettaa 153 valtiota järjestykseen sen mukaan, mikä niiden kokonaisvaikutus hyvän tuottamisessa maapallolle on. Indeksi julkaistaan nyt neljännen kerran ja Suomi nousi ykköseksi edellisen kerran (2014) neljänneltä sijalta.

Helsingin Sanomat (24.1.2019) uutisoi tuloksia näyttävästi kahdella sivulla. Perustan tämän kirjoituksen kuitenkin alkuperäisen mittariston erittelyyn. Se taas perustuu YK:n ja muiden kv. tilastoaineistoa tuottavien tahojen tilastotietoihin. Vertailussa käytetään seitsemää mittauskategoriaa ja 35 alamittaria. Kategoriat ovat seuraavat (Suomen sija suluissa) : 1)Tiede ja teknologia (10.), 2) Kulttuuri (20.), 3) kansainvälinen rauha ja turvallisuus (51.), 4) Maailmanjärjestys (8.), 5) Planeetta ja ilmasto (6.), 6) Vauraus ja tasa-arvo (2.), 7) Terveys ja hyvinvointi (13.).

Mittariston muut kärkeen sijoittuvat maat ovat suurimaksi osaksi tuttuja monista muista samantyyppisistä mittaroinneista: 2) Irlanti, 3) Ruotsi, 4) Saksa, 5) Tanska, 6) Sveitsi, 7) Norja, 8) Ranska, 9) Espanja, 10. Kanada.

Varsinaisia yllätyksiä on vähän. Yksi yllättävimmistä on Bulgarian sijoittuminen yhdenneksitoista. Se menestyy erityisesti kategorioissa Planeetta ja ilmasto ja Tiede ja teknologia (!).

Näihin mittareihin kannattaa suhtautua hiukan varoen. Sanoisin kuitenkin, että ne ovat enemmän kuin suuntaa antavia. Suomessa yritetään perisuomalaiseen tyyliin etsiä tilastovinoumaa saavutuksen takaa. Minä otan nyt – Suomen kansan puolesta - kehut vastaan sellaisenaan. Onneksi olkoon me!

Alamittareista (35) poimin seuraavat Suomen kärkipään sijoitukset: ekologinen jalanjälki, vapaakauppa, liikkumisen vapaus, lehdistönvapaus, YK-sopimukset (määrä), kansainväliset julkaisut (niiden julkaiseminen), patentit, ympäristösopimusten noudattaminen ja ulkomaan investoinnit.

::::::::::::::::::::

Kuten sanottu, Suomi on menestynyt loistavasti erilaisissa vertailumittauksissa. Olen näistä jonkin verran kirjoittanut blogissani. Huippumenestystä on tullut yhteiskunnan vakaudesta, vapaudesta, turvallisuudesta, onnellisuudesta, puhtaudesta, perusoikeuksista, oikeuslaitoksen riippumattomuudesta, hallinnon toimivuudesta, omistuksen suojasta…. Menestystä on tullut kymmenillä eri mittareilla.

Nykyisellä kasvavan nationalismin aikakaudella tekee hyvää todeta, että kansakunta, joka tuottaa muille hyvää, menestyy myös omiin kansalaisiin kohdistuvilla mittareilla. Eli se, että tuottaa hyvää muille ei merkitse sitä, että jotain ratkaisevaa olisi pois itseltä. Itse asiassa The Good Country Indexin tavoitteissa tarkoitetaan menestyvänä maana sellaista, joka itselle tuotetun hyvän seurauksena ei tuota muille jotain pahaa – pikemminkin päinvastoin: ”A country that serves the interests of its own people, but without harming - and preferably by advancing - the interests of people in other countries too”.

Hyvää tällainen mittari tekee myös suomalaisille itselleen, joilla on taipumus olla hyvin kriittisiä itseään kohtaan. Toisaalta totean saman, minkä jo onnellisuusmittauksen (Suomi sijalla 1.) yhteydessä: kriittisyys voi olla paradoksaalisesti menestyksen tae: ei tyydytä vähään, vaan asioiden ollessa suhteellisen hyvin harjoitetaan jopa itseään ruoskivaa kritiikkiä.

Pienet Pohjoismaat menestyvät kokonaisuudessaan loistavasti tämäntyyppisissä rankingeissa. Näen asian niin, että kun asiat kotimaassa on saatettu kohtuulliseen kuntoon, on mahdollista harjoittaa laajaa kansainvälistä toimintaa hyvin monilla aloilla. Tärkeänä pontimena muiden huomioimiseen ymmärrän korkeatasoisen kansansivistystyön omassa maassa. Pienet kansantaloudet ottavat luonnostaan huomioon muut: itse asiassa se on välttämättömyys, koska Skandinavian maat ovat riippuvaisia ulkomaanyhteyksistä.

Hesarissa korostetaan Suomen maakuvan saamaa hyötyä tällaisista tutkimuksista, mikä tietenkin pitää paikkansa.

Suomi on kymmenien vuosien ajan koonnut pääomaa, joka on mahdollistanut resurssien jakamisen yli oman tarpeen ja samalla toiminut esimerkkinä monille muille (vaurastuneille) maille. Opimme, että jos kansakunta tekee itseään hyödyttävät teot tunnollisesti, riittää siitä hyvää muillekin.

The Good Country Indexin kärjessä ovat hyvinvointiyhteiskunnasta ja liberaalista demokratiasta tunnetut maat. Populistisen autoritarismin etusijalle asettamiselle ei löydy mitään perusteita.

torstai 24. tammikuuta 2019

Kulttuuripessimismin juurilla

Jo pidemmän aikaa on ollut nähtävissä trendi, jossa liberaalissa demokratioissa kasvaa huoli ja pettymys järjestelmän kykyyn vastata odotuksia. Paavo Rautio lainaa HS:n ”Merkintöjä” -palstalla 18.1.2019 Unkarin pääministeriä Viktor Orbania, joka vannoo illiberaalin demokratian nimiin. Orban iloitsee läntisen järjestelmän vaikeuksien äärellä ja haluaa liberaalin demokratian loppuvan, jonka jälkeen ”todellinen” (autoritaarinen?) demokratia voittaa. Sama ilmiö on nähtävissä monissa muissakin maissa ja joidenkin muiden maiden puoluekentän sisällä, jossa populistit ovat saaneet merkittävän aseman.

Rautio näkee kehitykseen syyllisinä juuri populistiset voimat, jotka ylläpitävät käsitystä, että ”maailma muuttuu kaiken aikaa huonommaksi”. Maahanmuutto ja pakolaisuus ovat yksi välitön syy, mutta on paljon muitakin syitä.

Liberaalille demokratialle on todellakin sälytetty valtava vastuu, koska sen täytyy kyetä sulattamaan sitä kohtaan esitetyt voimakkaat syytökset ja kestää myös itsesyytökset.

Rautio viittaa lyhyesti YouGov- ja Ipsos MORI -tutkimuslaitosten kyselyihin, jotka molemmat ovat tutkineet ihmisten odotuksia eri maissa. Molemmilta ilmestyi aiheeseen liittyvät tutkimukset pari kolme vuotta sitten. Koska olen käsitellyt molempien tutkimusten tuloksia blogissani, lainaan noita kirjoituksiani ja samalla päivitän omia näkemyksiäni niistä tässä kirjoituksessa.

Molempien tutkimuslaitosten tuloksista paljastuu länsimaalaisen ihmisen negatiivinen käsitys siitä, mihin maailma on menossa. Mistä moinen näköalattomuus voi johtua? Lainaan ohessa kumpaakin tutkimusta käsittelyni pohjaksi. Miten tulokset vaihtelevat eri maissa?

YouGov -tutkimuslaitoksen mukaan maailman paremmaksi muuttumista odottavat eniten kiinalaiset (41 prosenttia internet-kyselyyn vastanneista). Kiinalaiset ovat tässä kategoriassa täysin omaa luokkaansa. Tulosten tarkastelu muuttuu karuksi, kun mukaan otetaan lännen kehittyneet maat. Niinpä esimerkiksi saksalaisista 59 prosenttia on sitä mieltä, että maailma muuttuu huonommaksi. Paremmaksi sen ajatteli muuttuvan 4 (!) prosenttia saksalaisista vastaajista.

Suomalaisista ”peräti” 8 prosenttia ajattelee maailman muuttuvan paremmaksi (tosin huonommaksi sen ajattelee muuttuvan 67 prosenttia vastaajista). Mutta ei hätää: pessimismi vallitsee lähes koko läntisessä maailmassa. Otetaanpa esille pessimistien määrä muutamissa maissa: Norja 61 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia) , Ruotsi 66 prosenttia (optimisteja 10 prosenttia), USA 65 prosenttia (optimisteja 6 prosenttia), Hong Kong 71 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia), Ranska 81 prosenttia (optimisteja 3 prosenttia).

Entä missä ollaan optimistisimpia? Kiinan ykkösasema tuli jo todettua. Seuraaviksi sijoittuivat Indonesia (23 prosenttia) ja Saudi Arabia (16 prosenttia). Kaikki nämä ovat maita, joilla on piileviä tai näkyviä resursseja optimismin tueksi.

:::::::::::::::::

Ajan sekavat tapahtumat heijastuvat kautta koko maailman epätoiveikkaina näkemyksinä. Optimisteja on lähinnä niissä maissa, joiden taloudessa nähdään nousun elementtejä, joskin niissäkin odotukset ovat pääosin negatiivisia Kiinaa lukuun ottamatta, joka oli ainoa maa, jossa optimistien määrä ylitti pessimistien määrän.

Kysymys on myös kulttuurisesta odotuksesta. Ei ole nähty sellaista ”ihmisen jalostumista” paremmaksi kuin monet odottivat (tai toiveajattelivat). Varsinkin poliittisen kentän vasemmalla puolella tämä on nähty käsittääkseni pessimismin perimmäisenä syynä. Sitä kuuluisaa ”elämän laadun” kohoamista ei ole nähty, jonka perään jo 1960-luvulla haikailtiin. Maailmanparannuksen aika on ohi?

Jäljellä on viheliäinen matoinen maailma, joka ei anna lupausta paremmasta. Jäljelle on jäänyt yksittäisen ihmisen hyväntahtoisuus toista ihmistä kohtaan, mutta mistään laaja-alaisesta myötäelämisestä ei voida puhua. Rimpuillaan saavutettujen etujen puolesta, mutta jäljellä on vähintään epäily, ettei niitä enää ansaita.

Paradoksaalista on, että keinot maailman parantamiseksi ovat ehkä paremmat kuin koskaan. Ne ovat vain loitontuneet tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle. Voimattomuus heijastuu pessimistisinä tulevaisuuden odotuksina. Ryhdikkyyttä nähdään kuitenkin monilla osa-alueilla (ilmaston muutostalkoot, huoli ympäristöstä, ja eteneminen vaikkapa lääketieteessä), joka luo toivoa optimistisemmasta tulevaisuudesta.

Mitä ennakoimattomammalta tulevaisuus tuntuu, sen pahempi. Näkymä kansallisvaltion selkeyteen on hämärtynyt muun muassa globalisaation takia. Kiinnittyminen työn kautta yhteiskuntaan on myös höltynyt. Työpaikkojen saanti on esimerkiksi vaikeasti ennakoitavissa. Paljon on puhuttu ns. Y-sukupolven köyhtymisestä verrattuna edeltäviin sukupolviin. Toista oli hyvinvointiyhteiskunnan alkuvaiheissa, jolloin kehitys näytti lineaariselta ja rahaa jotenkin vain riitti. Monet kaipaavat päättäväistä tahoa (poliittista johtoa, auktoriteettia, mitä tahansa), joka löisi nyrkin pöytään, mutta kuinka moni vaikkapa autoritaarisesti hallituissa Puolassa tai Unkarissa oikeasti haluaa demokraattisten oikeuksiensa pilkkaamista?

Jotain hämmentävää on, että em. YouGov-tutkimuksessa ranskalaisten nettoluku (81 pessimismin puolesta, 3 optimismin) on miinus 78. Ja ollaan syvällä Euroopan ytimessä! Ei voi välttyä ajatukselta, että erityisesti haastava monikulttuurinen rakenne terrorismipotentiaaleineen on osalle ihmisistä ahdistava kokemus. Toki muitakin syitä on: kysymys on kaduilla mielenosoittamisen kulttuurista ja ehkä poikkeuksellisen voimakkaasti mieleen iskostuneesta suhtautumisesta saavutettuun etuun.

Koen, että tässä pessimismitäyteisessä kulttuurissa meitä pyritään hallitsemaan maalaamalla tulevaisuus synkin värein, jos emme tee lähes uskonnollista parannusta. On kaksi vaihtoehtoa: joko asioiden ajatellaan oikeasti menevän pieleen tai sitten kansalaisia pelotellaan vähään tyytymisen tielle.

Mikä on median rooli pirun maalaamisessa seinälle? Vanhan sanonnan mukaan vain huono uutinen on hyvä uutinen. Medialla on oma merkityksensä tiedon analysoinnin ja uutisoinnin sävyssä. Sen myös Paavo Rautio panee merkille kirjoituksessaan. Päätoimittajat ovat samasta puusta, ja ovat linnoittautuneet omaan elitismiinsä. Arvostelun keinot ovat vähissä, jäljelle jää helposti vain sosiaalinen media, jossa mielipiteet puuroutuvat mielivaltaiseksi mielipideryöpyksi. Ei synny helposti järkevän kritiikin koosteita, vaan tuhottomasti irrallisia mielipiteitä.

:::::::::::::::

Kuten edellä kävi ilmi englantilainen Ipsos MORI -tutkimusyhtiö on pari kolme vuotta sitten tutkinut ihmisten käsityksiä poliittisista ja yhteiskunnallisista asioista (ympäristö, brändit ja tuotteet, teknologia, yhteiskunta, terveys ja hyvinvointi, sukupolven yli ulottuvat mielipidemuutokset). Ipsos Mori kehaisee, että tutkimus on suurin koskaan näistä teemoista toteutettu. Se perustui 18 000 haastatteluun 23 maassa. Mukana oli sekä kehittyneitä että kehittyviä maita, ei kuitenkaan Suomea.

Puutun tässä vain keskeisiksi katsomiini tuloksiin. Koko aineiston tuloksista käy ilmi, että 76 prosenttia vastaajista katsoi talouden suosivan rikkaita ja vahvoja. Maailman katsoi yhä vaarallisemmaksi paikaksi 82 prosenttia vastaajista ja 79 prosentin mukaan maailma muuttuu liian nopeasti. Mielenkiintoinen on myös tulos, jonka mukaan 69 prosenttia ihmisistä haluaa opastajia ja mentoreita enemmän kuin poliitikkoja. Noin puolet vastaajista katsoi, että teknologia on tuhoamassa heidän elämänsä! Ovatko nämä ihmiset populisteja? Jos he aiheuttaisivat vallankumouksen poliittisissa voimasuhteissa, voitaisiin heidät leimata populisteiksi, mutta kun enemmistö äänestää perinteisiä poliittisia puolueita (ehkä Ranska tai Italia muodostaa poikkeuksen), niin kysymys täytyy olla syvällisemmästä epämukavuuden ja ahdistuksen tunteesta.

Yksi yhteinen nimittäjä ihmisten pahalle ololle on maailman muuttuminen liian nopeasti (Ipsos MORIn mukaan 4/5 ihmisistä ajattelee näin). Itse asiassa ongelma lienee lähes ikuinen. Ihminen on peruspsyykeltään hidas ja tarvitsee omaksuakseen ja tottuakseen muutokseen paljon aikaa. Sitä hänelle ei suoda. Seuraava kehityksen aalto lyö yli edellisen. Tälle asialle on vähän tehtävissä: nopeimmat määräävät suunnan ja ripeyden, jolla edetään ja jäljessä tulevat elävät aivan toisessa, hitaahkossa maailmassa. Tässäkin tasavertainen koulutus lienee ainoa apu ongelmaan.

Ehkä avainsana on pelko: pelätään maailman muuttumista sellaiseksi, ettei se ole ymmärrettävä ja tuntematontahan pelätään. Tätä tukee em. mielipidekyselyn tulos, jonka mukaan maailma on 82 prosentin mukaan vaarallinen paikka. Kaiken terrorismin keskellä ei mikään yllättävä tulos, mutta pitääkö sen paikkansa? Olemme kuitenkin todisteiden valossa siirtyneet yhä väkivallattomampiin aikoihin.

Olemmeko siis luoneet maailman, jossa emme viihdy? Hälytyskellojen pitäisi soida, mutta kenen päässä? Länsimaisen ihmisen pessimismi ei ole mikään uusi asia. Samalla kun mennään eteenpäin kaiken turhuus kummittelee taustalla: mikä on elämän tarkoitus? Paradoksaalista on, että keinot maailman parantamiseksi ovat ehkä paremmat kuin koskaan. Ne ovat vain loitontuneet tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle. Voimattomuus heijastuu pessimistisinä tulevaisuuden odotuksina. Ryhdikkyyttä nähdään onneksi kuitenkin monilla osa-alueilla (ilmaston muutostalkoot, huoli ympäristöstä, eteneminen vaikkapa lääketieteessä, joka luo toivoa optimistisemmasta tulevaisuudesta.

Kollektiivinen, kulttuurinen pessimismi on onnistuttu levittämään tehokkaasti kansalaisten keskuuteen, kuten edellä mainitun YouGov-tutkimuslaitoksen Suomen luvutkin osoittavat. Päättäjien pessimistinen viesti on selvä: kriisitietoisuuteen on herättävä, on tyydyttävä aiempaa alhaisempaan sosiaaliturvan tasoon ja elintasoon, on saatava aikaan innovaatiosysäyksiä ja yhteiskunta on digitalisoitava….

Tohtori Marja Jalavaa mukaillen: onko tämän ajattelutavan ytimessä kulttuurisen pessimismin hegemonia, mutta samalla eriarvoisuudesta johtuva optimismin privatisoituminen? Vallitsee edistysuskon ja kulttuuripessimismin välinen kamppailu. Tässäkin asetelmassa on nähtävissä polarisoitusmisilmiö: koko ajan tapahtuu voimakasta yhteiskunnallista jakautumista.

::::::::::::::::::

Jos populistisesti sävyttynyt todellisuuden kuva on vääristynyt jo valmiiksi, niin miten voidaan uskoa, että korjausliikkeet ovat oikein suunnatut? Paavo Rautio viittaa itseään toteuttavaan kehään: pessimismi vahvistaa entisestään tulevaisuuden näköalatonta kuvaa.

Eräänlainen tulevaisuuteen suhtautumisen epätietoisuuden symbolina toimii Britannia brexiteineen. On valtava määrä ehdottomia mielipiteitä, miten asiat on järjestettävä, mutta millään keskeisellä kannalla ei ole enemmistöä.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Oikeassa olemisen oikeutuksella: taantuminen pakkoliberalismiin?

Oliko George Bush nuoremman pyrkimys panna Irak kuriin vuonna 2003 länsimaisen demokratian viimeinen - väärinkäsitetty! - ponnistus yrittää taistella länsimaisten vapausarvojen puolesta maailmanlaajuisesti? Jälkipolville on lähinnä jäänyt muistoksi se, että joukkotuhoaseita ei löytynyt ja se että Yhdysvallat valehteli kansainväliselle yhteisölle, että sillä oli todisteet joukkotuhoaseista.

Jo Bushin seuraaja Barack Obama oli varovainen puuttumisessaan tulenarkoihin kriisipesäkkeisiin. Edeltäjän jäljet varmaankin vaikuttivat.

Asiasta voidaan kiistellä, mutta näyttää selvältä, että Irakissa ja laajemminkin Isis nousi mahtiasemaan juuri sen takia, että Yhdysvallat Bush nuoremman johdolla puuttui aggressiivisesti herkkään uskonnollisen ja poliittiseen tasapainoon, mikä alueella vallitsi.

:::::::::::::::::::::

Francis Fukujama kirjoitti 1990-luvun alussa kirjansa ”Historian loppu ja viimeinen ihminen”, jossa hän yritti osoittaa, että liberaali demokratia on saanut lopullisen voiton kilpailevista järjestelmistä. Tuolloin hänen ajattelunsa perustana oli Neuvostoliiton ja sosialismin romahtaminen. Se merkitsi bipolaarisen maailmankuvan loppua. Kirjaa tuoreeltaan lukiessani ”kiistelin” sen sanomaa vastaan, mutta myöhemmin Fukujama on osoittanut pätevyytensä kehittämällä analyysiaan.

Fukujama, kuten monet muutkin erehtyivät: länsimaisen liberaalin järjestelmän lopullinen voitto on ollut haavetta vain. Joka tapauksessa Yhdysvallat nousi hetkeksi maailman ainoaksi supervallaksi ja käytti mahdollisuuttaan toimia maailmanpoliisina esimerkiksi Balkanilla ja Lähi-idässä. Bush taisi todeta jotenkin niin, että ”poikamme suorittavat tehtävän Irakissa ja sen suoritettuaan palaavat kotiin”. Tokaisu oli niin yksioikoinen ja naiivi, että se herättää lähinnä voimatonta närkästystä.

Bush halusi monien muiden tavoitteiden ohella harjoittaa liberaalin demokratian pakkovientiä autoritaarisesti tai diktatorisesti hallittuun maahan. Tämä ei tietenkään ollut Fukujaman tarkoitus. Hänelle liberaalin demokratian voitto oli luonteva vaihe kohti kehittyvää demokratiaa.

::::::::::::::::::

Miten kaukaisilta nuo päivät kuulostavatkaan tämän päivän näkökulmasta! Donald Trump on julistanut, että Yhdysvaltain rooli maailmanpoliisina on ohi. Eräät ovat kääntäneet asian niin, että USA:n liberaali ”totalitarismi” (kun se on taistellut ”liberaalin demokratian ja vapauden puolesta”) on nyt ohi. Siltä puuttuu sekä kyvyt että tahto toimia rauhaan pakottajana Pax Americanan nimissä. Amerikasta halutaan tehdä suuri, mitä se sitten tarkoittaakaan, mutta se ei tapahdu – näin ainakin väitetään - muiden valtioiden asioihin sekaantumalla. Käytännössä irtautuminen vanhoista liittosuhteista ja vihollisuuksista ei tule olemaan helppoa. Yhdysvallat ei halua Trumpin kaudella myöskään sitoutua monenkeskisiin taloudellisiin sopimuksiin vaan tehdä maakohtaisia diilejä.

::::::::::::::::

Mitä arvoja Yhdysvallat puolusti kylmän sodan aikana, kun se ilmoitti taistelevansa vapaan maailman puolesta? Se pyrki hallitsemaan globaalia ympäristöä ”tukikohtaimperialismin” ja taloudellisen ylivoimansa avulla. Sillä oli yli tuhat sotilastukikohtaa ympäri maailmaa 1960-luvulla. Voimantunnossaan se kävi herkeämätöntä taistelua sosialismia vastaan.

Ja kaikkeen tähän sillä oli varaa: kongressin asettama komitea – Paul Nitzen komitea - oli vuonna 1950 todennut, että Yhdysvalloilla on varaa ylläpitää korkeaa ja koko ajan paranevaa elintasoa ja silti luoda maailman mahtavin sodankäyntikoneisto Neuvostoliiton asettamaa haastetta vastaan.

USA:n valta-asema perustui suurvaltaimperialismin ja ikivanhan kutsumuskohtalon (”vapauden vienti”) sekoitukseen. Riippuu kantaaottavasta tahosta kumpaa näistä – ideologiaa vai valtapolitiikkaa – painotetaan. Useimmiten taisi olla niin, että molempi parempi.

Onko kysymys siitä, että välttämättömyydestä on tehty hyve? Toisin sanoen Nitzen komitean tehtävä oli tullut päätökseen viimeistään vuosituhannen vaihteeseen tultaessa eikä sillä tiellä enää voitu jatkaa. Totuus lienee, että Yhdysvaloilla ei ole enää varaa ”nitzeläiseen” tehtävään. Sen kansantalous on velkaantunut jo kymmeniä vuosia ja esimerkiksi keskituloisia ryhmänä on kohdannut tulotason niukkeneminen. Samaan aikaan suurvaltojen voimasuhteiden muutokset ovat asettaneet uusia haasteita. On edetty kaksinapaisesta maailmankuvasta yksinapaisuuden kautta moninapaisuuteen.

Donald Trump on halunnut irtisanoutua vanhasta turvallisuudentakaamistehtävästä, jonka Yhdysvallat omaksui toisen maailmansodan jälkeen. Trumpin mielestä amerikkalaisille on asetettu liian suuri vastuu Euroopan ja Japanin turvallisuuden takaamisesta. Saksa ja Japani ovat saaneet rauhassa kasvattaa kansalaistensa elintasoa Yhdysvaltain asettaman turvaverkon alla. Sama koskee monia muitakin maita.

Kun toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltoja syytettiin omien valtapyyteidensä kannustamana muiden valtioiden asioihin sekaantumisesta (Kaakkois-Aasia, Lähi-Itä, Etelä- ja Väli-Amerikka), niin nyt sitä moititaan irtautumisesta monenkeskisestä yhteistyöstä. Nämä kaksi asiaa ovat tosin eri paria.

Onko Trumpin politiikka jotenkin tervehenkisempää kuin vanha kylmän sodan aikuinen politiikka? Ei ole. Trump sotkee keskenään nationalistisen ulko- ja kauppapolitiikan aiheuttaen vahinkoa paitsi omalle maalleen niin myös liittolaisilleen.

Trump ei siis tyydy pelkästään obamamaiseen varovaiseen puuttumattomuuteen, vaan pyrkii aktiivisesti katkaisemaan vanhoja siteitä (lue: velvoitteita), joista hän ei haluaisi maksaa. Näin ainakin retoriikan tasolla. Trump ei dominoi USA:n ulkopolitiikka niin vahvasti kuin puheiden perustella voisi kuvitella. Demokraattinen ja republikaaninen establishmentti pitää elossa vanhaa turvallisuusjärjestelmää.

Mitä seuraa Trumpin jälkeen? Epäilen, että seuraajat haluavat korjata Trumpin ehdottomuutta (josta osa tosin on propagandaa) ja palauttaa ainakin osittain Yhdysvaltain vanhaa turvallisuutta takaavaa tehtävää. Paluuta vanhoihin aikoihin nitzeläisessä mielessä ei tietenkään enää tule.

Yhdysvallat kuitenkin kaivaa kuoppaa itselleen trumpilaisella eristäytymisellä, jos se toteutuu tavoitellussa laajuudessa – jota tosin on syytä epäillä. Marshall-apu toisen maailmansodan jälkeen oli esimerkki päinvastaisesta ulko- ja kauppapolitiikasta. Sillä sidottiin avunsaajat pysyvähkösti USA:n ulkomaankaupan osaksi. Yhdysvallat hyötyi taloudellisesti muille antamastaan avusta.

Eikö liberalismin tunnista siitä, että se antaa kaikkien kukkien kukkia? Liberalismi nousee yleensä barrikadeille vasta silloin, kun ihmisoikeudet ja esimerkiksi oikeuslaitoksen riippumattomuus ovat jossain (sopimus)kumppanimaassa vaarantumassa. Ajat ovat kuitenkin muuttumassa: jotkut haluavat nähdä, että liberalismi ehdottomuudellaan ja doktrimaisella tendenssillään tuhoaa itse itseään.

Liberaaliuskäsitettä totalitarismimerkityksessä ei ole reilua käyttää, jos taistellaan aidosti länsimaisten kiveen hakattujen arvojen puolesta. Rajanveto on kuitenkin vaikeaa. Bushin interventio Irakiin oli osoitus, että kun kohtalouskon kiihottamana ja kostonhimoisena (WTC-tornien tuhoaminen!) lähdetään liikkeelle vapauden lippu hulmuten on erehtymisen vaara suuri: hyvillä tarkoituksilla saadaan pahaa aikaiseksi.

lauantai 19. tammikuuta 2019

Xi ja kiinalainen globaali hegemonia

Ylen Ulkolinjan 14.1.2019 dokumentissa ”Kuka on Xi Jinping?” kaivauduttiin nyky-Kiinan politiikan tarkoitusperiin ja asemaan maailmanpolitiikassa. Onko presidentti Xi uusi Mao Zedong? Vai onko hän uusi suunnannäyttäjä koko maailmalle? Mikä merkitys kommunismilla on Xi:n aatepohjassa?

Dokumentti alkaa vallantäyteyden kuvauksella, kun Xi tapaa maailman talouseliitin World Economic Forumissa. Paikalla olijat kuuntelivat tarkasti, mitä presidentillä oli sanottavaa. Maailma on keikahtanut uuteen asentoon, kun Kiinan presidentti saarnaa vapaakaupan puolesta ja kovin vastapeluri USA pyrkii lisäämään kaupan esteitä.

Monet haastateltavat ylistävät dokumentissa Xi:tä, olivatpa he mistä tahansa. Kun presidentti Niinistö tapasi vastikään Kiinan vierailullaan kollegansa, hän joutui asettamaan sanansa varovasti puhuessaan Kiinan kiistämättömistä ihmisoikeusrikkomuksista.

Xi on rakentanut itseään varten elinikäisen presidenttiyden. Kysymyksessä on ”yksinvaltaisen järjestelmän ja piilaakson risteytys”, kuten eräs dokumentin haastateltava sanoo. Kaikkien huulilla on kysymys, miten tämä heijastuu koko maailman tulevaisuuteen. Jotkut ennakoivat uhkaa ”koko ihmiskunnalle”. Kiina on sekä aidosti mahtava valtakoneisto että propagandan tulos.

Kaiken taustalla on mahtava Kiinan kommunistinen puolue, joka Xi:llekin on pyhä: ”Vannon taistelevani Kiinan kommunismin puolesta”. Se on hänen valtansa lähde, vaikka kiinalainen valtiokapitalismi poikkeaa selkeästi perinteisestä kommunismista. Kommunismilla on kuitenkin Xi:n ajattelussa mielestäni selkeästi vahvempi merkitys kuin lännessä yleensä kuvitellaan. Kommunistisessa puolueessa on yli 90 miljoonaa jäsentä!

Eräs haastateltava toteaa, että kommunismi pelkästään Kiinassa ei riitä Xi:lle hän haluaa toteuttaa uudistettua maailmanvallankumouksen oppia omalla tavalla. Tarkoitus on muokata muu maailma Kiinan mallin mukaiseksi. Länsimaiset liberaalit arvot ovat Xi:n hyökkäyksensä kohde. Pesuveden mukana menee myös liberaali demokratia. Samaan kategoriaan kuuluvat ihmisoikeudet ja lehdistönvapaus. Näiden läntisten arvojen kannattajista koostuvat ”vihamieliset ulkomaiset voimat”, joita vastaan Xi julistaa taistelevansa. Presidentti pelaa kuitenkin pelinsä taitavasti: hän kohtaa läntiset johtajat silmästä silmään lähes aina hymyilevänä. Kuori on kova, mutta ambivalentti: Xi puhuu yhtä ja tekee toista.

Xi:n vanhemmat olivat Kiinan poliittista eliittiä. Tuleva presidentti kävi huippukoulua. Onni kuitenkin kääntyi ja Maon kulttuurivallankumouksessa 1960-luvulla Xi:n vanhemmat joutuivat nöyryytyksen kohteiksi juonittelusta puoluetta vastaan. Osansa sai myös Xi, joka joutui hakemaan vauhtia maaseudulta Maon oppien mukaisesti. Hän sai kuulla olevansa ”kansan vihollinen”. Maaseudulle siirtämisen tarkoituksena oli totuttaa varsinkin sivistyneistö maanraivauksen ponnistuksiin. Tätä vaihetta kesti seitsemän vuotta. Xi joutui karkotuksen aikana asettumaan isäänsä vastaan kulttuurivallankumouksen hengessä.

Xi oli kuitenkin ”selviytyjä”. Hänen elämänsä rakentui pienen punaisen kirjan oppien varaan. Paradoksaalisesti hän tukeutui aikuisiällä alusta pitäen Maoon kaikista kärsimyksistään huolimatta. Tulevassa presidentissä saattoi olla melkoisesti opportunismia. Ehkä hän vain halusi olla voittajan puolella.

Kaiken koetun vääryyden taakse jättämisen jälkeen Xi sai puolueen jäsenkirjan. Kiinan uudistusten isän, puoluejohtaja Deng Xiaopingin aikana perheen kunnia palautettiin. Xi lähti kehittämään uraansa aivan pohjalta ja eteni askel askeleelta huipulle: ensin puoluejohtajaksi, sitten presidentiksi.

Maon aikojen jatkuvan vallankumouksen opista – maolaisessa mielessä - ei näy enää jälkiä. Nyt halutaan tarjota kansalaisille vaurautta. Jo Deng loi pohjan tälle ajatukselle.

Kiina täyttää vuonna 2049 sata vuotta ja silloin täyttymyksenä on ”kiinalaisen unelman” saavuttaminen, joka käytännössä merkitsee, että Kiinasta halutaan maailman mahtavin valtio. Epäilemättä Kiina myös haluaa valtapyrkimyksillään hyvityksen 1800-luvun ja 1900-luvun alun kolonialisaation kohteena olemisesta. Tähän tarvitaan vanhan keisarikunnan mahdin ja nykyajan nationalismin yhdistelmää.

”Uusi silkkitie” on reitistö, jolla muut maat kiinnitetään Kiinan kaupalliseen ja taloudelliseen potentiaaliin. Suunnitelma on ennenkuulumattoman massiivinen. Kiina ikään kuin peittää maapallon kuljetusreittien hämähäkin seittiin. Kiinalla on myös aikaa. Koko aikakäsite on länsimaisesta poikkeava. Siitä puuttuu läntinen hätäinen lyhytjänteisyys. Päätöksenteon jälkeen toimitaan kuitenkin ripeästi.

Avokätisillä lainaohjelmilla Kiina sitoo valtioita - mukaan lukien köyhät valtiot - itseensä. Kiina syleilee maailmanlaajuisilla visioilla koko planeettaa. Jos kohdemaa ei pysty maksamaan esim. jonkin sataman kehittämiseen kohdistettua lainaa takaisin, Kiina ehdottaa sataman liiketoimintojen siirtämistä kiinalaisille: tässä on mahdollisuus vapautua velkataakasta! Tällaisen ”petoksen” uhriksi joutui Sri Lanka. Samantyyppistä strategiaa on toteutettu Kreikassa ja Ranskassa….. Alun innostuksen jälkeen on herännyt epäily: mihin Kiina oikein pyrkii? Kehittääkö Kiina talouden varjolla vaihtoehtoista poliittista järjestelmää läntiselle demokratialle?

Unkari, Kreikka ja Serbia ovat jo kiinalaisten otteessa voimatta oikeastaan enää puuttua Kiinan ihmisoikeustilanteeseen – tuskinpa ne pitävät sitä edes tärkeänä asiana. Keskinäisillä kytkennöillä Kiina hiljentää kriittiset äänet. Myös Australia ja Uusi-Seelanti ovat osa Kiinan talousstrategiaa. Monet niukan kasvun liberaalit demokratiat ovat tarttuneet Kiinan täkyyn.

Oleellista on, että Kiinalla on autoritäärisiä ”sukulaisvaltioita” – eräänlaista kaikupohjaa - kasvavassa määrin. Se voi luottaa siihen, että monet valtiot seuraavat sitä omasta vapaasta tahdostaan.

Kommunismi tuntuu hallitsevan kapitalistiset konnankoukut paljon läntisiä kumppaneita paremmin. Ideologisessa vyörytyksessä Kiina on ollut paljon vanhaa Neuvostoliittoa etevämpi. Samaan aikaan kun lännessä pelätään Venäjän usein kömpelöitä vaikutusmetodeja, Kiina on ottanut johdon kyber- ja hybridisodankäynnissä ja tekee sen usein huomaamatta. Kiinalaiset sekaantuvat eri maiden sisäpolitiikkaan ja vaaleihin etevämmin kuin kilpailijat.

Afrikassa Xi:n kiinalainen unelma on onnistunut parhaiten: silkkitie ulottaa lonkeronsa suurimpaan osaan maanosaa. Kiina tarjoaa mainion esimerkin afrikkalaisille valtioille, kuinka noustaan köyhyydestä suhteelliseen vaurauteen. Se voittaa kevyesti lännen kehitysavun. Kiinan ensimmäinen sotilastukikohta on ilmestynyt Djiboutiin….. Kiina on valinnut amerikkalaisen ”tukikohtaimperialismin” tien. Vanhanaikainen eurooppalainen kolonialismi on täysin poispyyhitty strategioista.

Demokratia pyritään kiinalaisessa katsannossa vetämään kölin alta. Xi:n globaalissa paratiisissa sille ei ole tilaa. Onko Kiina onnistumassa paratiisin luomisessa, missä muut kommunistiset yrittäjät ovat epäonnistuneet? Tuskinpa, mutta se pystyy dominoimaan halutessaan suurta osaa maailmaa vetämällä oikeista naruista.

Myös lähialueillaan Etelä-Kiinan merellä Kiina on menestynyt aggressiivisella strategiallaan. Tekosaaret ovat muuttuneet eteentyönnetyiksi tukikohdiksi…. On meneillään noiden saarien militarisointi.

”Shanghain yhteistyöjärjestöllään” Kiina on luomassa johtamansa blokin läntisten maiden yksinoikeudella hallitsemille maailmanlaajuisille talous- ja poliittisille foorumeille. Venäjä ja Kiina ovat löytäneet toisensa….. Mukana on myös Keski-Aasian itsevaltaisesti hallittuja maita. Joillakin keinoin Kiina on onnistunut sulattamaan jäätä myös Intian ja Pakistanin väliltä.

EU:n hajoamista pelkäävät Euroopan maat näkevät Kiinan pyrkimykset uhkana mantereen yhtenäisyyden tavoittelulle. Läntinen hallitukseen ja toimivaan oppositioon perustuva järjestelmä on saanut haastajan, johon sen on syytä suhtautua kaikella vakavuudella. Moneen kymmeneen vuoteen liberaali demokratia ei ole saanut vastaavaa haastetta eteensä.

::::::::::::::::.

Kommunismista omaksutut ulkoiset tunnusmerkit, kuten kansan yhtenäisyyden vaatimus, näyttävät toimivan, koska oppositiota ei ole: ”perhe on kommunistinen puolue”. Sanan- ja kokoontumisen vapaus ovat haavetta vain, samoin kommunistien puolueen arvostelu. Poliittiset vastustajat on eliminoitu.

Kiinan kommunismi on paljon enemmän kuin neuvostokommunismi, koska se pystyy simuloimaan läntisiä järjestelmiä. Lonkeroillaan se tunkeutuu hienovaraisesti tai aggressiivisesti läntisten hallintojen sisälle.

Kiinan totalitaarisen järjestelmän totalitaarisin piirre on ehkä kuitenkin pisteytysjärjestelmä, jolla ihmisiä valvotaan ja holhotaan. Ohjaus- ja pistejärjestelmä perustuu pitkälle viedyn tietoteknisen järjestelmän hyväksikäyttöön. Tuhannen pisteen lähtötilanteesta kerrytetään plus- tai miinuspisteitä tekojen mukaan. Kansalaisia voidaan palkita tai rangaista pistesysteemin avulla. Tällaisen sanktiojärjestelmän toimivuus edellyttää pitkälle vietyä teknistä osaamista, mutta ilmeisesti järjestelmä on toteutumassa.

Orwellin luoma dystopia on saamassa vahvan haastajan. Avainasia on teknologian hyväksikäyttö tavalla, jota Orwell ei pystynyt kuvittelemaan. Sen avulla voidaan hallita ihmisten käyttäytymistä Kiinan rajojen ulkopuolellakin käyttämällä hyväksi lännessä kehitettyjä verkkoratkaisuja ja sovelluksia.

Vastausta tulevan arviointiin voidaan etsiä myös talouden kehityksestä. Onko Kiinan talouskasvu niin varmalla pohjalla, että dokumentin mukainen tulevaisuudenkuva mahdollistuu? Epäilen, että kovia haasteita on edessä. Eihän tästä ole kuin 30-40 vuotta, kun ”keltainen vaara” (Japani) oli peittoamassa läntisen osaamisen.

Voidaanko tämä ”kiinalainen juttu” kääntää vielä kerran ympäri? Länsimaissa on ylpeilty teknisillä edistysaskeleilla (kuten myös yhteiskunnallisella edistyksellisyydellä), mutta nyt kun kiinalaiset pystyvät monilla aloilla samaan ja enempään, näemme siinä vain yhteiskuntahirviön, jossa koekaniineina ovat tavalliset ihmiset.

torstai 17. tammikuuta 2019

Ongelma ei ole se, että lupauksista ei pidetä kiinni vaan se, että niistä pidetään kiinni

Politiikassa on tullut tavaksi asettaa lupauksia ja sitten yrittää pitää niistä kiinni. Kerran jos toisenkin lupaukset ovat unohtuneet ja äänestäjät rankaisevat seuraavissa vaaleissa. Näinhän näissä on tahtonut käydä.

Vanha politiikka elää ja voi hyvin. Mutta onko vanhan politiikan rinnalle nousemassa uusi tapa tehdä politikkaa?

Selvin esimerkki uudesta politiikasta on Donald Trump. Monet republikaanitkin haluaisivat, että hän ei pitäisi niin kovasti kiinni tavoitteistaan. Miksi? Koska he joutuvat kannattamaan Trumpia puolueen yhtenäisyyden nimissä, vaikka suhtautuisivat epäillen itse agendaan. Näin Trump hallitsee puoluekenttää kiihkeimpien kannattajiensa ja oikeistovähemmistön avulla.

Konkreettinen esimerkki lupauksista on Meksikon vastaisen rajan muurin rakentaminen. Trumpille on iskostunut mieleen politiikan vastaisuus (joka perustuu yhdeltä osin siihen, että lupauksista on laistettu). Hän toimii toisin ja pitää kiinni lupauksistaan vaikka tyhmyyteen saakka. Tästä on kysymys, kun puhutaan ”muurista”. Ollaan siis ajauduttu yhdestä ääripäästä (lupauksista ei pidetä kiinni) toiseen ääripäähän (lupauksista pidetään vaikka väkisellä kiinni). Demokratiaparan pitää tämäkin taakka kantaa.

Tämän hetken räikein esimerkki uudesta poliittisesta kulttuurista on Espanjalainen oikeistolainen Vox-puolue, joka vaatii perheväkivallan vastaisen ohjelman kumoamista. Miksi? Siksi, että se vaalitaktisista syistä esitti sitä ennen vaaleja ja kannattajia yllättävää kyllä oli sen verran paljon, että niillä päästiin kilpailuttamaan potentiaalisia yhteistyökumppaneita: jos perheväkivallan vastaista ohjelmaa ei kumota, ei kannatusta porvariyhteistyölle löydy.

Voidaanko puhua demokratian rappiosta? Ehkei sentään, mutta nykyinen puoluerakenteen murtuminen on oire tulevasta.

Tällaiseen tilanteeseen on jouduttu, kun puoluekenttä on pirstoutunut (kaksipuoluedemokratioissa lohkoutunut) pieniin osiin, jolloin hallituksen kokoaminen on vaikeutunut tavattomasti. Asiaan vaikuttaa hankaloittavasti edelleen se, että pieniä ja vähän suurempiakin puolueita syntyy puoluekartan sekä vasemmalle että oikealle reunalle, siis ikään kuin ”tuplasti”. Samaan aikaan mielipidekirjo on polarisoitunut vaikuttaen yksimielisyyden saavuttamista.

Tässä on selviä yhtymäkohtia poliittisen kentän heimottumiseen (tribalismiin). Mistä heimottumisessa eli ”tribalismissa” on kysymys? Olen tästä asiasta kirjoittanut pari kertaa näissä blogikirjoituksissa. On aika palauttaa asia mieleen.

Heimottuminen on nähty eräänlaisena politiikan taantumisena primitiivisemmäksi. Sitä ilmentää poliittisen kentän polarisoituminen ja kompromissien puute: ”rule or die”. On luontevaa nähdä, että vihan ja väkivallan syynä on heimoutumisen rakenne, jossa usein usko on uskoa vastaan.

Mistä muusta edellä esitetyt tapaukset voisivat olla esimerkkejä kuin taantumisesta ennen nykydemokratiaa vallinneelle tasolle. Populismi perustuu siihen, että tarjotaan yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin ongelmiin. Vanhoille ja vakiintuneille puolueille jää mahdollisuudeksi vedota kansalaisiin, että vain vastuuntuntoisinta politiikkaa noudattavat puolueet ovat oikeusvaltion ja demokratian turva.

Uusi huolestuttava piirre on tieto, että Italia on tarjonnut Puolalle liittoa saksalais-ranskalaista akselia vastaan. Italian varapääministeri Matteo Salvinin mukaan Puolan ja Italian pitäisi sysätä liikkeelle "eurooppalainen kevät". Se voisi hänen mukaansa murtaa Saksa-Ranska -akselin keskustaoikeistolaisen valta-aseman Euroopassa: ”Ranskan ja Saksan akselin tilalle saattaa tulla Italian ja Puolan akseli”, uumoili Salvini Varsovassa uutistoimisto AFP:n mukaan.

Kysymys on siis valtiorajat ylittävästä sopimuksesta, jolla yritetään toteuttaa oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia kyseenalaistavaa politiikkaa Tässä on oireita siitä, että oikea puoli (?) puoluekartasta pyritään korvaamaan uudella populistisella ohjelmalla ja sen jälkeen pyritään haastamaan keskustaoikeistolainen yhteistyö. Vasemmisto on tässä pelissä jauhautunut isojen voimien välissä, mutta säilyttäen kuitenkin iskukykynsä. Tilanteessa on jotain samaa kuin muodostettaessa fasistisia rintamia, ”akseleita” 1930-luvulla, ”joiden varaan Euroopan rauha rakentuu”.

Jos tämä Italian ”lupaus” lunastetaan – mikä ei ole millään tavoin varmaa – ollaan jälleen uudessa vaiheessa vastuullisen demokratian kyseenalaistamisessa.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Luovuus ja suvaitsevaisuus edistyksen mahdollistajina

Helsingin Sanomissa oli Noona Bäckgrenin mielenkiintoinen artikkeli (”Sutela saattaa olla uusi Kallio”, HS 6.1.2019) luovan luokan sijoittumisesta pääkaupunkiseudulle . Artikkelissa käytetään lähteinä tutkija Juho Kiurun ja Tommi Inkisen tutkimuksia. Aiemmin on tutkittu, mikä erottaa luovat ja epäluovat kaupungit tai maat toisistaan, nyt Kiuru ja Inkinen tutkivat eroja luovuudessa ja innovatiivisuudessa pääkaupunkiseudun sisällä. Ensinnä tarkastellaan, missä ovat kovatasoista osaamista vaativat työpaikat (innovaatiokeskittymät), toiseksi tarkastellaan, missä asuvat hyvin koulutetut ihmiset.

Artikkelissa selvitetään, missä kaupunginosissa asuvat hyvin suvaitsevat ja hyvin koulutetut ihmiset ja ketkä heistä työskentelevät esimerkiksi it- tai teknologia-aloilla. Nämä ihmiset muodostavat luovan luokan.

Minulle tulee väistämättä mieleen Richard Florida ja hänen gay-indeksinsä. Florida löysi tutkimuksissaan vahvan korrelaation luovan talouden ja homoseksuaalien välillä. Ei Florida sitä tarkoittanut, että paikkakunta menestyy, koska homot olisivat muita etevämpiä vaan sitä, että jos jollakulla paikkakunnalla on paljon homoseksuaaleja, on se merkki siitä, että suvaitsevaisuus on korkealla tasolla. Ja suvaitsevaisuus taas houkuttelee luovia ihmisiä ja nostaa paikkakunnan taloudellista ja henkistä menestystä.

Kiuru ja Inkinen käyttävät Floridasta poiketen ”käänteistä summaindeksiä” selvittääkseen ovatko maahanmuuttokriittisten puolueiden kannatusalueilla suvaitsevaisuutta ja luovuutta kuvaavat tekijät heikompia kuin liberaalimpien alueiden väestöllä. Inkisen mukaan maahanmuuttokriittisten puolueiden suuri kannatus on yhteydessä tietotyön työpaikkojen vähäiseen määrään.

Kun meillä populistiset tahot ovat ryhtyneet ”tavallisten ihmisten puolustajiksi” suvaitsevaisten ihmisten vähemmistöjä puolustavaa asennetta vastaan, on tästä löytynyt poliittisen menestyksen yksi valtavirroista.

Floridaa on arvosteltu liian ohuin perustein vedetyistä johtopäätöksistä. Tutkimusalue on sen verran haastava, että turhan suoraviivaisiin johtopäätöksiin voidaan sortua, mutta itse olen lähtenyt siitä, että suuntaa-antavia johtopäätöksiä voidaan tehdä Floridan päätelmien pohjalta.

Joka tapauksessa äärimmillään maahanmuuttokriittiset ihmiset voivat luoda vihamielisen ympäristön luovalle luokalle. Tullaan aivan keskeiseen ”tukahduttavan suvaitsevaisuuden” teemaan. Äärimmäisen maahanmuuttokriittisten ihmisten käsityksen mukaan ”nykyedistyneistö” on omaksunut sellaisen suvaitsevaisuuskäsityksen, että sillä painetaan alas eri mieltä olevia.

:::::::::::::::::

Jotta luovan luokan tutkimus onnistuisi, tulee sen täyttää monia ehtoja, jotta tulokset täyttävät innovaatiokeskittymän kriteerit. Kaupunginosassa tulee olla riittävästi väestöpohjaa ja kaavoitettuja asunto- ja työpaikka-alueita. Muutoin kohderyhmä jää liianpieneksi. Tarvitaan siis kriittinen massa, jotta on mahdollisuus saada käsitys tietotyön työpaikkakeskittymistä.

Kaupungit kilpailevat luovan työn työpaikoista ja luovista ihmisistä. Kaupunkisuunnittelussa voidaan ottaa huomioon kaavoitettaessa, mihin suuntaan halutaan kutakin aluetta kehittää. Toki asioiden tilaan vaikuttaa myös se, mihin esim. johtavat it-alan yritykset sijoittuvat. Sopuli-ilmiön mukaisesti muita alan yrityksiä alkaa virrata ”edistyneelle” alueelle.

Innovaatiokeskittymät ovat vuorovaikutuksessa luovaan luokkaan. Ilman toista ei ole toista. Samoille alueilla sijoittuessaan nämä luovat potentiaalia alueen menestykselle.

Kiurun mukaan pääkaupunkiseudun luovuus- ja innovaatiokeskittymät ovat Helsingin keskustassa, Ruoholahdessa ja Otaniemessä. Näillä alueilla on sekä työpaikkoja että asuntoja. Jätkäsaaressa ja Espoon keskuksessa on taas paljon koulutettuja ihmisiä, mutta vähän tietotyöpaikkoja. Molemmat ovat kuitenkin tulevaisuuden alueita. Tietotyöpaikat ja koulutetut ihmiset ovat vuorovaikutteissa suhteessa toisiinsa. Toisen ehdon täyttyessä tarvitaan vielä keinot luoda potentiaalia toiselle. Hyvät julkiset liikenneyhteydet luovat mm. menestyksen edellytyksiä.

Mielenkiintoinen on tutkijoiden väite, että pientaloalueet ovat innovatiivisen talouskasvun kannalta ”hyödyttömiä”. Pientaloalueille ei todennäköisesti muodostu luovan alan työpaikkakeskittymää huolimatta suuresta korkeasti korkeakoulutettujen määrästä. Omakotitaloalueet eivät luonnostaan tarjoa mahdollisuutta tietotyön työpaikkoihin, pikemminkin työpaikoille pendelöidään kaupunkikeskuksiin. Tietotyöystävällisyys on taas mahdollista kerrostaloalueilla, jonne on pakkautunut tiiviisti tietotyöläisiä. On helposti ymmärrettävää, miksi luova luokka on tärkeää kaupungin tai valtion kannalta: halutaan hyväpalkkaisia työpaikkoja, mutta halutaan myös vilkasta kulttuuriympäristöä. Nämä taas syntyäkseen vaativat suvaitsevaista ympäristöä. Menestys tulee menestyksen luokse.

Mutta miksi tarvitaan kaupunginosakeskeistä tarkastelua? Eikö ole sama, missä innovaatiokeskittymät syntyvät , kunhan ne säteilevät vaikutuksen koko ympäristöön? Kyllä asialla on merkitystä. On selvää, että kaupunkien poliitikot ja virkamiehet haluavat tasapainoista kaupunkirakennetta ja siksi haluavat ohjata tietointensiivisten yritysten sijoittumista.

Mutta samalla voidaan kysyä halutaanko hylätä Floridan esille nostama suvaitsevaisessa ympäristössä menestyvä luovuus. Floridan maavertailussa pääkaupunkiseutumme on menestynyt erinomaisesti. On pakko kysyä eikö tätä enää arvosteta.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Paras totuus valittakoon!

Hesari oli koonnut kolmen sukupolven tutkijat yhteen pohtimaan huuhaan olemusta. Pötytietopohdintoihin osallistuivat Risto Ihamuotila, Kari Enqvist ja Johanna Vuorelma, kaikki aktiivisia yhteiskunnallisia keskustelijoita. Tarkoitus oli yhdessä kehitellä reagoimista uskomuksia ja suoranaisia valheita vastaan. Keskustelun kooste ilmestyi Hesarissa 9.1.2019 nimellä ”Vastaisku huuhaalle”. Ihamuotila ja Enqvist olivat aggressiivisen puolustustaistelun kannalla, Vuorelma keskustelevamman vaikuttamisen kannalla. Annan puheenvuoron kolmikolle, mutta yritän itsekin eritellä omia ajatuksiani aihemaailmasta, joka on minuakin pohdituttanut pitkän aikaa. Huuhaan vastapoolina keskustelijoilla oli tiede. Tiede on joutunut puolustuskannalle valeuutisten saatua tilaa levitä, koska niitä ei alun perin otettu kovin vakavasti, ja kun arveltiin, että vastavoimat helpostikin kumoaisivat valheen vaikutuksen.

Vastaisku lähtee siis – organisoidussa mielessä - takamatkalta liikkeelle. Ihamuotilan mukaan tieteen kriteerejä ovat objektiivisuus, kriittisyys, itseään korjaavuus ja autonomisuus. Nämä on helppo allekirjoittaa.

Ihamuotila asettaa vastatusten huuhaan ja Galilein ja Darwinin tiedenäkemykset, mutta onko kysymys lopulta tästä? Itse asettaisin vastinpariksi terveen järjen ja totuuden vastaisuuden. Olen joskus kaivannut kuusikymmenlukulaista optimistista totuuden tavoittelua eräänlaisena ihanteena. Kultaako aika menneisyyden? En osaa tietenkään sanoa varmasti. Otanpa esimerkin. Aino Kassinen oli tunnettu selvännäkijä 1940-luvulta 1970-luvulle saakka, jonka mielestä kuussa asui ihmisiä. Erään haastattelijan ”epäillessä” ja todetessa, että kuuhan on kuvattu moneen kertaan eikä siellä ole elämää, vastasi Kassila, että elävä elämä on kuun ”toisella puolella”. Asia oli helppo sivuuttaa hölynpölynä tuntien vaivaantuneisuutta selvännäkijän puolesta. Asia huitaistiin sivuun jonninjoutavana suunpieksäntänä.

Tänä päivänä oudot jutut ovat saaneet taakseen omituisen ”valhekerroksen”. Otan jälleen esimerkin. Donald Trumpin virkaanastujaisten jälkeen presidentti esitti maininnan, että väkeä oli paikalla enemmän kuin koskaan, ja enemmän kuin Barack Obaman vastaavassa tilaisuudessa. Asiaa tuntemattomienkin oli helppo osoittaa ”tieto” vääräksi. Trump vastasi julkistamalla valokuvan tilaisuudesta, joka tarkemmassa tarkastelussa osoittautui otetuksi Obaman virkaanastujaisista (!), joissa oli valtava väenpaljous. Jäätyään valheesta (ja petkutuksesta) kiinni presidentti marssitti avustajansa Kellyanne Conwayn mikrofonien eteen selittämään sotkua. Conway esitti kuuluisan toteamuksensa, että presidentti oli esittänyt tilaisuudessa olleesta väkimäärästä ”vaihtoehtoisen totuuden”. Tämä oli uutta: esitettiin kaksi ”totuutta”, joista sai valita, kumpi on parempi! Pian mediassa levisi tästä erikoistapauksesta laadittu yleistys: jokaisella oli ”minusta tuntuu” -totuus, joka on yhtä oikeutettu, kuin mikä tahansa ”totuus”. Nyt meni vaikeaksi, valittiinhan selvälle epätotuudelle toinen vaihtoehtoinen sanontatapa, joka oli selvä valhe. Tämä totuuden arpominen edusti selvästi jotain uutta kulttuuria, johon olemme sen jälkeen saaneet tottua. Kuusikymmentälukulainen pyrkimys totuususkovaisuuteen joutui todella kovalle koetukselle. Tärkeimmäksi johtopäätökseksi jäi ainakin minulle, että kiihkeille kannattajille saattoi esittää melkein mitä vain, ja he uskovat. Ollaan syvällä valheen monikerroksisessa sokkelossa.

No historiassa on toki lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka diktatorisesti johdetuissa valtioissa kannattajilla on oma totuutensa, jonka uskottavuus on kiinni suuren johtajan manipulointitaidoista. Ehkä merkittävimmäksi johtopäätökseksi jää, että Trump sovelsi vanhoja oppeja liberaaliin demokratiaan ja onnistui hurmaamaan ainakin kovimmat kannattajansa. Tästä ei ole pitkä matka kannattajien haastatteluissa antamiin lausuntoihin, joiden mukaan presidentti saakin puhua ”omiaan”, onhan hän ”meidän mies”. Trumpin totuuden kanssa toiselle puolella ei ole tiede vaan terve järki.

::::::::::::::

Hesarin keskustelijat pysyivät tiukasti tieteen prinsiipeissä. He hyväksyvät tieteellisen totuuden muuttamisen, kunhan muutos ensin osoitetaan oikeaksi. Näin täyttyy Ihamuotilan vaatimus ”itseään korjaavuudesta”.

Enqvistiä (ja myös minua) ärsyttävät ”tasapuolisuuteen” perustuvat keskustelut, joiden ajatuksena on, että asetetaan vastakkain sanokaamme jokin vaihtoehtohoitojen kannattaja ja koululääketieteen edustaja, jotka sitten mittelevät voimiaan. Asetelma on eriparinen silloin, kun tiedelähtöisyys on prioriteetti.

Hesarin keskustelijat eivät puuttuneet erääseen kiusalliseksi kokemaani asiaan , nimittäin monet ns. asiantuntijat heikentävät asiantuntijuuden arvoa yrittämällä tyrkyttää räväköitä mielipiteitään medialle ylittäen samalla itse tieteellisen viileyden rajat. Siksi pistän monesti lainausmerkit ”asiantuntija” -sanan ympärille.

Enqvistin mukaan tiede on ensisijaisesti sivistyksen tuottamisen väylä. Käsitän, että hän rajaa asiantuntijuuden ja sivistyksen kliinisen tarkasti, joka tapauksessa tarkemmin kuin moni muu.

Johanna Vuorelma toi keskusteluun erään mielenkiintoisen aspektin. Hänen mukaansa joku voi puhua ensikuulemalta utooppisista asioista – aiheuttaen ankaran vastustuksen – mutta kuitenkin hyödyttää käytävää keskustelua hedelmällisellä interventiolla. Puhutaan esimerkiksi siitä, että asianomainen on aikaansa edellä. Huuhaalta vaikuttavakin saattaa joissakin (harvoissa) tapauksissa edistää asiaa. Tässä Vuorelma nostaa pintaan perineet, uskomukset, luottamuksen - ja kokemuksen. Ei siis pidä tuomita pelkästään tietoon perustuen liian aikaisin. Totta onkin, että ”kokemustieto” voi päihittää tilaston, jos keskiarvot luovat liian kaavamaisen kuvan todellisuudesta.

Valheiden havaitseminen voi olla joskus vaikeaa. Tyypillisesti lobbaustilanteessa totuus ja valhe saattavat sekoittua tunnistamattomaksi yhdistelmäksi. Monesti kysymys on faktojen tarkoitushakuisesta valinnasta. Tasapainoiseen tiedonvälitykseen kuuluu myös vasta-argumenttien esilletuonti.

Populismi on nettiaikakaudella saanut aivan uutta pontta kaikupohjan saamiseksi asioille. Helpoimmin omaksuttavan totuuden lanseeraaminen saattaa estää muiden tosiasiavaihtoehtojen esilletuonnin. Politiikassa tätä tapahtuu päivittäin. Siksi populismilla on niin hyvä kasvualusta.

Tieteentekijöiden itsetyytyväisyys saattaa johtaa ylimielisyyteen ja siitä aiheutuvaan vastareaktioon. Elitistin leima on yksi mitätöivimmistä leimoista, mikä arjen touhuissa voidaan tänään ihmiseen lyödä. Kukaan ei ole mitään -slogan viettää riemujuhliaan.

::::::::::::::

Mutta onhan meillä faktantarkistus! Niin on, mutta panin merkille Hillary Clintonin ja Donald Trumpin vaalitaistelun yhteydessä, että faktojen tarkistus on menettänyt merkitystään. Clinton totesi useaan otteeseen Trumpin järjettömiin viittauksiin liittyen, että ”voitte käydä tarkistamassa faktat kotisivuiltani”. Tosiasiassa Trumpin tosikannattajat olivat leimanneet vastaehdokkaan ”kiero-Hillaryksi”, josta ei kannattanut välittää sen vertaa, että noudattaisi asianomaisen kehotusta: valehtelee se kuitenkin. Totuuskäsite on ohentunut, muuntunut ja ristiriitaistunut. Sillä on yhä enemmän vain välinearvo: ajaako se asiaani?

”Mustatuntuu” -ajattelun takana on voimakas emotionaalinen lataus, jota ei kannata aliarvioida. Aggressiivisen reaktion sijasta kannattaa ehkä valita tapa, jolla ohjataan keskustelua järkevimmille urille tai peräti vaihdetaan aihetta. Netti keskustelussa tämä on vaikeaa, koska anonyyminä voidaan ladata roskaläjä keskustelukumppanin päälle primitiivireaktiona.

Hämmentävintä on, että älykkäät ihmiset voivat omaksua tietoa, jolla ei ole kriittisesti katsottuna pätevyyttä. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Minun on aina ollut vaikeaa ymmärtää Ayn Rand -sympatisoijia. Miksi aikuisten satuja kirjoittava suureellinen amfetanisti on saanut niin suuren vaikutusvallan älykkäisiin ihmisiin. Olen yrittänyt perustella asiaa siten, että älykäs ihminen ei yksi yhteen tarkoita samaa kuin viisas, eikä se myöskään tarkoita samaa, kuin että asianomaisella olisi erityisen korkea moraali. Mielikuvitusrikkaus ja oman suuruuden korostaminen voivat johtaa rinnastamaan itsensä johonkin korkeampaan voimaan, joka viime kädessä voi olla taru- tai satuolento tai utopiahahmo.

Jos tässä kaikessa ”vale sitä, vale tätä” -syndroomassa on kysymys demokratian toteutumisesta, niin silloin jos koskaan yleissivistyksen mahdille avautuu etenemisväylä. On vain huolehdittava siitä, että tieteelliselle tiedolle annetaan sille kuuluva rooli, joka ei toki ole kaiken kattava. Älyllinen diktatuuri voi viedä ojasta allikkoon. Lopulta kysymys on tavallisesta terveestä järjestä, jonka tulisi – emootioita unohtamatta – ohjata ihmisen käytöstä.

Onko tutkijan roolin oltava vallitsevassa tilanteessa aggressiivinen vai aktiivinen? Kääntyisin jälkimmäisen kannalle. Hesarin artikkelissa asioita pohtiva kolmikko luottaa argumentaatioon, tietostrategian monipuolisuuteen (tiedon välittämiseen kohteen mukaan), kuuntelemiseen (!), ideologisen sitoutumisen sallimiseen ja välttämättömyyteen seurata tuotetun tiedon vaikutuksia.

torstai 10. tammikuuta 2019

Teollisuuden ja pankkien vaikutus vuoden 1917 tapahtumiin

Kai Häggmanin, Teemu Keskisarjan ja Markku Kuisman kirjassa ”1917” (WSOY, 2018) palataan vielä kerran Suomen itsenäistymisen vuoteen. Varsinkin Kuisman osuus kirjassa on valaiseva. Hän keskittyy omien vahvuuksiensa kautta sisällissotaa edeltäviin taloudellisiin näköaloihin, jotka ovat olleet muissa vastaavissa teoksissa esillä rajoitetusti.

Vuonna 1917 muutkin kuin punaiset ja valkoiset ajoivat omia etujaan tulevaa välienselvittelyä ajatellen. Raharikkaat firmat hankkivat maatiloja haltuunsa (tilallisten harmiksi) ja paperiteollisuus eli sotasuhdanteissa ”sadonkorjuun aikaa”. Toisaalta ”saari” nimeltä Suomi kärsi merireittien tukkeutumisesta länteen: sekä tuonti että vienti kärsivät.

Suomen suuriruhtinaskunnan viennin pelastus oli Venäjä, joka ei voinut käydä sotaa ilman suomalaisten tuotteiden merkittävää osuutta. Myös tuonti onnistui Venäjältä. Venäjän kaupan osuus nousi vuonna 1916 70 prosenttiin kauppavaihdosta.

Venäjän pelätessä Saksan hyökkäystä Suomen kautta käynnistyivät suuret linnoitustyöt etelärannikolla. Kymmenet tuhannet suomalaiset työllistyivät.

Suomi pelastui maailmansodan ihmisvoimaa kuluttavalta vaikutukselta, koska Venäjä ei ollut sallinut sille omaa armeijaa separatismin pelossa. Suomi oli sitä paitsi sivussa varsinaisilta sotanäyttämöiltä.

Maailmansodan ollessa jo hyvän aikaa käynnissä käynnistyi Helsingin Arvopaperipörssissä (aloitti toimintansa v. 1912) varsinainen kuhina. Vuodesta 1915 lähtien ”vaihto nousi räjähdysmäisesti ja kurssit kohosivat pilviin”, kuten Kuisma toteaa. Bisneksen keskiössä olivat teollisuusosakkeet: metalli-, nahka- ja tekstiiliteollisuus kokivat sodan aiheuttaman kysynnän johdosta varsinaisen buumin. Kaikki ennusteet heittivät häränpyllyä: eihän tässä näin pitänyt käydä. Sodan piti pysäyttää maailma. Tosiasiassa pankit suorastaan tyrkyttivät lainarahaa markkinoille. Samaan aikaan heräsivät varoittelevat äänet, mutta niitä ei paljon kuunneltu: hurlumhei sijoittaminen jatkui. Fiksuimmat sijoittivat voittojaan kiinteistöihin ja säästyivät pahimmilta romahduksilta myöhemmässä vaiheessa.

Maailmansodan vaikutuksesta valuutta toisensa jälkeen irrotettiin kultakannasta, markan vuoro tuli vuonna 1915. Sen jälkeen tapahtunut kiinnittäminen ruplaan aiheutti inflatorisen syöksykierteen. Aluksi noususuhdanne peitti inflaation vaikutuksen, mutta pian teollisuuden voittoja alettiin suojata sijoittamalla kiinteään omaisuuteen, mm. maatiloihin ja kartanoihin.

Yhtiöt kasvattivat metsäomaisuuttaan voidakseen tyydyttää kovan kysynnän, mutta aiheuttivat samalla ylihakkuita vuosittaiseen metsän kasvuun suhteutettuna. Lopulta eduskunta kielsi yhtiöiden metsänhankinnat. Kieltoa kuitenkin kierrettiin bulvaanien avulla. Ostot vain kiihtyivät ja maata omistavien talonpoikien osuus supistui. Yhtiöiden ostajatahot koettiin spekulanteiksi ja keinottelijoiksi.

Bisnesrealismi ja osittain myös lojaliteettiin perustuva myöntyväisyyslinja ohjasivat suomalaista liikemies- ym. eliittiä toimimaan yhteistyössä Venäjän imperiumin kanssa. Yläluokkaan kuului myös Mannerheim, joka ajatteli ensin tsaarin vallan säilyttämisen ensiarvoisuutta, ja kun tsaari kaatui hän yritti valjastaa voimavaroja valkoisten kenraalien puolelle Venäjän sisällissodassa. Samoin ajattelivat monet muutkin eliittiin kuuluvat vielä vuonna 1916: jääkäriliike ei saanut tukea teollisuusjohtajilta.

Jääkäriaktivistien ja suurteollisuuden ristiriita oli ylittämätön. Mannerheimin ja teollisuusjohtajien linjat olivat lähes yksi yhteen. Sitkeään jatkui suuntautuminen Venäjälle ja Saksa-vastaisuus.

Vuoden 1916 loppupuolella ja vuoden 1917 alussa markkinat oirehtivat muutoksen merkkinä: käärepaperin markkinat heikkenivät (ei ollut, mitä kääriä paperiin!) Venäjällä, mutta paino- ja sanomalehtipaperin hinnat jatkoivat vielä nousuaan vuoden 1917 puolella. Muutokset olivat luonnollisia ottaen huomioon vähitellen Venäjällä lisääntyneen sekasorron. Kurjuus lisääntyi väistämättä myös Suomessa: säännöstely astui voimaan.

Maaliskuussa 1917 paineet purkautuivat vallankumouksena. Väliaikainen hallitus nousi valtaan. Samaan aikaan, kun talous heikkeni, poliittiset vapaudet laajenivat: Venäjä ei pystynyt pitämään Suomea otteessaan entiseen malliin. Suomessa valtaa tuli ns. Tokoin senaatti. Hetken näytti siltä, että Suomen ja Venäjän hallinto etenivät samaan, liberaalimpaan suuntaan. Sosiaalidemokraatti Tokoin johdolla saatiin muodostettua kaikkien pääpuolueiden kokoomushallitus.

Kaikille Suomessa yhteinen konsensus ei kuitenkaan käynyt, sekä äärivasemmalla (Venäjällä ja Suomessa) että porvaristossa herätettiin vastustamaan status quota. Tuuli kääntyi ja Venäjän väliaikainen hallitus ryhtyi aktiivisesti vastustamaan uutta hallitusta pelätessään Suomen liikkuvan poliittisesti Saksalle myönteiseen suuntaan. Myös bolsevikit kannattivat Suomen irtautumista Venäjästä yrittäessään heikentää väliaikaista hallitusta. Bolsevikit olivat Saksan asialla!

Liike-elämä Suomessa ei kannattanut itsenäisyyttä, vaan jarrutteli itsenäistymispyrkimyksiä ainakin, jos ne tapahtuivat sosialistien johdolla. Pelättiin, millainen itsenäinen Suomi saataisiin sosialistien johdolla. Entä millainen armeija saataisiin, entä järjestysvaltakoneisto? Näiden pelkojen ohjaamana liike-elämä kääntyi sosiaalidemokraattisjohtoista hallitusta vastaan.

Venäjän väliaikainen hallitus halusi estää itsenäistymiseen johtavan valtalain ja kaataa sitä ajaneen Tokoin hallituksen ja onnistui siinä. Vastustajat löytyivät sekä äärivasemmistosta että porvaristosta. Tilaisuus avasi mahdollisuudet työntää sosialidemokraatit ulos hallituksesta. Lokakuussa 1917 pidettiin uudet vaalit, joissa sosiaalidemokraatit menettivät ehdottoman enemmistönsä parlamentissa. Tästä alkoi luottamuksen katoaminen kansalaisten kesken ja kansakunnan jakautuminen.

Yhteiskuntarauha alkoi säröillä, elintarvikepula ja hintojen nousu aiheuttivat levottomuutta. Samaan aikaan puuttui yhteinen järjestysvaltakoneisto. Muodostettiin työväenkaartit ja suojeluskunnat pitämään yllä järjestystä.

Edellä kuvattu liike-elämäliitin vaurastuminen ”sotabuumin” avulla katkeroitti työväestön ja mielipahaa lisäsi työttömyyden räjähtäminen käsiin. Keinottelijoita ja spekulantteja nähtiin kaikkialla. Venäjän sotatarviketilaukset vähenivät ja linnoitustyöt loppuivat. Kymmenet tuhannet menettivät työpaikkansa.

Suomen markka irrotettiin ruplasta, mutta se ei auttanut, vaan markan alamäki jatkui. Inflaatio vauhdittui hallitsemattomaksi. Nälkä oli yhteinen nimittäjä Suomen ja Venäjän kansalaisille.

Venäjällä bolsevikit kaappasivat vallan marraskuussa 1917.

Liikemieseliitin katteeton optimismi katosi Venäjän sekasortoisessa tilanteen myötä syksyn 1917 kuluessa. Suurteollisuuden vaikuttajat tekivät omia siirtojaan uudessa tilanteessa. Ne ryhtyivät keräämään rahaa aseellisten kaartien perustamiseksi. Kysymys oli miljoonista markoista. Maassa oli kolme armeijaa: punakaartit , liike-elämän tukemat suojeluskunnat ja sekavassa tilassa olevan Venäjän armeija. Mikään taho ei kyseenalaistanut Suomen itsenäisyyttä. Huomionarvoista on, että Kuisma toteaa talouselämän johtomiesten oikeastaan vasta marraskuussa 1917 siirtyneen itsenäisyyslinjalle.

Saksa oli voittaja – tässä vaiheessa – koska Suomi irtautui Venäjästä. Saksan tarkoitukset eivät olleet epäitsekkäitä, vaan Suomesta kaavailtiin tulevaisuudessa eturintaman puskuria Venäjää vastaan. Suomalaisilta odotettiin panosta hyökkäyksiin Venäjälle. Saksalaisilla oli toki muitakin pitkälle vietyjä tavoitteita Suomen suhteen, mutta ne karisivat Saksan sodassa kärsimien tappioiden myötä.

Talouselämällä, valkoisten ja punaisten ryhmittymillä ja suurvalloilla oli kaikilla omat intressinsä, mutta tavallisella kansalla - kuten Kai Häggman toteaa omassa osuudessaan ”Kynällä ja kiväärillä” teoksessa ”1917” – oli murheena ankara puute: joulukuussa 1917 elintarvikehallitus tiedotti nälänhädästä Helsingissä. Oltiin vain reilun kuukauden päässä sodan syttymisestä.

tiistai 8. tammikuuta 2019

Jääkiekon nuorten MM-kisat – kun on hienoa olla suomalainen

Nuoret miehet saavuttivat nuorten MM-kisoissa Vancouverissa uransa tähtihetken olemalla maailman parhaita. Penkkiurheilija saa tilaisuuden sanoa, että on hienoa olla suomalainen. Aina ei ole ollut näin. Muistan – vai muistanko – että takavuosina nuorten MM-kisat olivat lähes sivuntäytettä lehdissä. Yritin löytää ottelutuloksia suurennuslasin kanssa. Ja olihan ne siellä jossakin.

Tilanne on nyt aivan toinen. Koko kansakunta elää nuorien sankarien kanssa myötä- ja vastamäessä.

Mitä kisat kertoivat minulle?

Ensinnäkin on hienoa, että nuorten valmennus on nyt maailman huipulla. Paljon on kritisoitu pelitapaa, pelin hitautta ja karvauspelin puutteita aikuisten tasolla. Uusi sukupolvi näyttää kasvaneen uusiutuneiden oppien aikakaudella. Tällä vuosikymmenellä ollaan sitten oltu valmiita poimimaan tehdyn työn hedelmiä.

Pelissä on toki nähtävissä tietyt vajaavuudet edelleenkin. Hyökkäyksiin lähtö, vähemmän hyvälaatuiset syötöt ja maalinteon vaikeudet näkyivät Vancouverin kisoissakin. Mutta onko hiukan epäkorrektia arvostella joukkueen peliä, kun mestaruus kuitenkin tuli? Ehkäpä näinkin, mutta kritiikissä on tulevien menestysten siemen.

Valtavin muutos on tapahtunut, kun nuoret pelaajat pääsevät aiempaa paremmin esille entistä tasokkaampiin sarjapeleihin. Tätä tapahtuu kaikilla tasoilla: pääsy SM-liigaan, KHL:ään, Yhdysvaltain yliopistosarjoihin, NHL:n farmiseuroihin ja lopulta itse NHL:ään on nykyisin paljon yleisempää kuin aiemmin. On aika uskomatonta, että ilman sanokaamme Kristian Vesalaista (Jokerit, KHL), Miro Heiskasta (Dallas, NHL) ja Jesperi Kotkaniemeä (Montreal, NHL) pelannut Suomi oli niin hyvä itse kisoissa. Jo NHL:ssä pelaavan Henri Jokiharjun mukana olo toi auktoriteettia puolustustyöskentelyyn, vaikka ero muihin puolustajiin ei ollutkaan merkitsevän suuri. Muista MM-kisoissa pelanneista Eeli Tolvasella ja Urho Vaakanaisella on NHL-kokemusta.

Näin maallikon näkökulmasta eniten suomalaiset pelaajat ovat kehittyneet henkilökohtaisissa taidoissa. Tämä ei ole pois joukkuepelitaidoista, päin vastoin, taitava ehtii paremmin edistämään joukkuepeliäkin.

Käytyjen kisojen jälkeen kiinnitetään huomiota joukkueen sankareihin, mikä onkin oikein, mutta itse kiinnittäisin – jopa mestaruuden takuuna – huomiota joukkueen tasaisuuteen. Onkohan meillä koskaan ollut suhteessa kokonaisuuteen niin hyvät kolmos- ja nelosketjut kuin oli näissä kisoissa?

Entä ne aivan parhaat? Muistan, kuinka minua ärsytti 1960 ja 1970-luvulla kuinka Suomi menestyi – jos menestyi – vain hyvän tai loistokkaan maalivahtipelin ansiosta. Pelit olivat monesti ”suuria” vastaan rimpuilua. Ei mitään uutta auringon alla, Ukko-Pekka Luukkonen oli mestaruuden varmin tae, ei kahta sanaa. Mies valittiin ansaitusti kisojen all stars -kokoonpanoon. Erona vuosikymmenien takaisiin kisoihin oli nyt , että valtavaa osaamista oli myös puolustajissa ja hyökkääjissä.

Aarne Talvitie on pelaaja, jolta ei odotettu ehkä aivan niin loistavaa peliä, kuin mitä hän esitti. Itselleni tärkeässä plusmiinus-tilastossa hän oli vakuuttava: 7 pistettä, +9! Aleksi Heponiemi oli jälleen - kuten monesti aiemminkin urallaan - pistepörssin kärjessä (hän jakoi pistepörssin kärjen yhdeksällä pisteellä, tehotilastossa lukema oli +7) . Ehkä kuitenkin kaikkein vakuuttavin hyökkääjistä oli Oulun Kärppien Rasmus Kupari (5 pistettä, +3) . Olen aina ihaillut taitojääkiekkoa ja nyt sitä oli tarjolla monelta pelaajalta. Kuparin kiekon väkevät ylöstuonnit kertovat, että Los Angeles saa huippuhyökkääjän riveihinsä.

Kaapo Kakosta kohuttiin ennen kisoja valtavasti, ja hän oli messun arvoinen, joskin pelasi osan otteluista hiukan näkymättömästi, mutta kaiken kaikkiaan hän on tuleva suurpelaaja, jolla on kasvuvaraa, eihän hän ollut kisojen aikana kuin 17-vuotias. Huipentumana oli ratkaiseva maali USA:ta vastaan.

Puolustajista Henri Jokiharju oli odotetusti luotettavin erinomaisilla tehoilla (5 pistettä, +6).

Nykyisin NHL-peleissä korostuu pelaajan koko ja nopeus (peli- ja luistelunopeus). Suomalaisista Kaapo Kakko ja Rasmus Kupari ovat hyviä isoja pelaajia (186-187 cm). Toki pienemmätkin pärjäävät, jos omaavat riittävän nopeuden, voiman ja hyvän pelisilmän. Aleksi Heponiemen uraa seuraan kiinnostuksella, miten hän pärjäilee isompiensa kanssa.

Eeli Tolvanen (4 pistettä, +3) on MM-kisojen pelaajista vaikeimmin arvioitavissa. Miehellä on vahva kokemus ja erinomainen osaaminen kaikilla jääkiekon osa-alueilla. Kysymys onkin odotusten suhteesta kisoissa saatuihin tuloksiin. Maaleja odotettiin. Oma arvioni on, että Tolvanen oli kisoissa hyvä pelintekijä, mutta pisteet jäivät jonkin verran odotetusta.

Odotuksia enemmän saatiin Santeri Virtaselta (3 pistettä, + 7) ja Jesse Ylöseltä (6 pistettä, +5), joiden panos alemmissa ketjuissa kuvastaa joukkueen tasaisuutta.

Puolustajista kannattaa nostaa esille Henri Jokiharjun lisäksi Urho Vaakanainen (4 pistettä, +5). Miesten maajoukkue saa hyviä vahvistuksia nuorista, kunhan nämä varttuvat. Puolustukseen onkin kaivattu nopeutta, taitavuutta ja voimaa.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Rudolf Holstin kujanjuoksu – Suomi Saksan politiikassa 1930-luvulla

Professori Vesa Vares käsittelee kirjassaan ”Viileää veljeyttä” (Otava, 2018) Suomen ja Saksan suhteita sotien välisenä ajanjaksona. Kiinnostavin osuus kirjassa on mielestäni Natsi-Saksan aika kansallissosialistien valtaannoususta toisen maailmansodan puhkeamiseen. Aihetta on käsitelty monissa teoksissa aiemmin. Mikä on siis uusi näkökulma, jonka Vares haluaa tuoda esille? Vares tulkitsee Saksan suhdetta Suomeen Saksan näkökulmasta ja ehkäpä Saksan toimien syitä enemmän eritellen kuin aiemmissa kirjoissa on tehty. Hänen tulkintaansa leimaa maltillinen oikeistosympatia, kuitenkin niin, että Vareksen tulkinta ei poikkea ratkaisevasti aiemmin esitetyistä tulkinnoista.

Lähtökohtana voitaneen pitää saksalaisten ihmettelyä 1920-luvulla, miksi suomalaisissa asui niin voimakas ryssäviha. Weimarin tasavallan aikana saksalaiset yrittivät saada suomalaiset tunnustamaan Neuvostoliiton suurvalta-aseman sanelemat realiteetit. Seuraavalla vuosikymmenellä – natsien noustua valtaan – edut Neuvostoliittoa vastaan yhtäkkiä yhtenivät. Natsi-Saksakin siirtyi vihalinjalle.

Saksalaiset välttivät korostamasta kansallissosialistisia näkemyksiä tietäen suomalaisten läntisen, liberaalin tausta-ajattelun. Oltiin siis hyvin varovaisia kanssakäymisissä. Kansallissosialistit suhtautuivat suomalaiseen oikeistoon myötämielisesti, mutta välttivät korostamasta liiaksi hengenheimolaisuutta. IKL:ää pidettiin liian vähäpätöisenä voiman, että sen varaan olisi voitu laskea. Suomesta tukea natseille löytyi IKL:n lisäksi vain pienistä kansallissosialistisista ryhmistä. Sanomalehdistö suhtautui Saksan uusiin vallanpitäjiin kriittisesti.

Kansalaisten suhtautuminen voidaan määritellä ”odotellaan ja katsotaan” -asennoitumiseksi, mutta vähitellen arvostelu lisääntyi, kun totuus diktatorisesta järjestelmästä paljastui. Saksalaiset yrittivät luovia suhteiden hoitamisessa käyttämällä pehmeitä lähestymistapaoja mm. myöntämällä opiskelustipendejä suomalaisille nuorille.

Saksalaiset turhautuivat, kun Suomessa suhtauduttiin myötämielisesti Puolaan, Englantiin ja Ranskaan, muttei Saksaan. Vastapainoksi yritettiin aluksi liehitellä Suomea, mutta petyttiin, kun vastareaktiot osoittautuivat vaisuksi.

Sosiaalidemokraattinen Suomen suurlähettiläs Väinö Woionmaa koki asemansa jopa vaaralliseksi. Hän suhtautui Saksan uuteen järjestelmään kielteisesti, kuten odottaa saattoi. Wuolijoki valitti, ettei voinut välittää kantojaan Suomeen postitse, koska posti avattiin. Kyösti Kalliolle Wuolijoki sanoi, että Saksa on menossa ”kohti keskiaikaa”. Hän vain ihmetteli, kun saksalaiset itse eivät kohdistaneet diktatuuriin mitään arvostelua. Wuolijoki halusi ja pääsi pois Saksasta 1933, jonka jälkeen lähettilääksi tuli Aarne Wuorimaa, joka oli saksalaisten mieleen.

Saksalaisissa arvioissa Suomi liitettiin osaksi Skandinaviaa, jota arvioitiin monesti kokonaisuutena. Natsien oli vaikeaa ymmärtää ”jämähtänyttä hyvinvointia” Skandinavian maissa verrattuna taistelevaan vallankumoukselliseen, moderniin liikkeeseen Saksassa. Suomessa Saksa-myönteisyyttä oli armeijan, opiskelijoiden ja kulttuuriväen piirissä, mutta suomalaisessa demokratiassa nämä eivät päässeet päättämään asioista. Puolueista lähimpänä Saksaa ollut IKL lakkautettiin vuonna 1938, lakkauttaminen tosin kaatui valitusvaiheessa.

Saksalaisten hiljalleen virinneet optimistiset odotukset Suomen ”muuttumisesta” Saksalle myötämieliseksi saivat kolauksen, kun vuoden 1933 vaaleissa vasemmisto eteni. Ilmapiiri Suomessa muuttui yhä kriittisemmäksi kansallissosialismia kohtaan.

Saksan suurlähettilääksi vuonna 1935 tuli Wipert von Blücher. Maa aktivoitui Blücherin kaudella, mutta silti menestys vaihteli: välillä suhteet kehittyivät hyvin, välillä huonommin. Lehdistö säilyi koko ajan kriittisenä.

Mittelöt suurvaltojen välillä heijastuivat Saksan ja Suomen suhteisiin. Saksa oli mustasukkainen Neuvostoliiton pyrinnöistä, samoin Suomen hyvistä suhteista Ranskaan ja Englantiin. Suomi ei kuitenkaan halunnut liittoutua Ranskan, Englannin eikä Neuvostoliiton kanssa, eikä Saksankaan suunnalta kohdistunut niin suuria paineita kuin sen naapurivaltioihin. Saksa suhtautui neutraalisti pohjoismaiseen suuntaukseen, joka Suomessa koettiin tärkeäksi.

Kokonaisuus huomioon ottaen Suomen ja Saksan suhteet lämpenivät Svinhufvudin presidentti- ja Kivimäen pääministerikaudella, joskaan eivät merkinneet Suomen erityistä suuntautumista Saksaan. Muutos päinvastaiseen suuntaan tapahtui vuoden 1936 vaalien seurauksena, kun muodostetiin punamultahallitus. Ulkoministeriksi nousi Rudolf Holsti. Uusi ulkoministeri suhtautui Saksaan epäluuloisesti tai jopa kielteisesti. Hän oli vahvasti Englannin, Ranskan, Puolan ja Baltian suhteiden kehittämisen kannalla. Holsti oli myös vahva Kansainliiton kannattaja Suomessa.

Kuinka paljon Saksan antipatiat Holstia kohtaan johtuivat hänen politiikastaan ja paljonko hänen persoonastaan? Vares pohtii yksityiskohtaisesti ”Holsti-ongelmaa”. Minulle jäi, käsitys että Vares painottaa Suomen kansainvälisissä suhteissa voimasuhteiden mukaista politiikkaa: mitä vahvemmaksi Saksa muuttui 30-luvun kuluessa sitä tärkeämpänä Vares pitää Saksa-suhteita. Holsti oli eri linjoilla. Häntä pidettiin parantumattomana Saksa-vihamiehenä. Näin ainakin saksalaiset kokivat hänet. Kun presidentti Kallio ei ollut perehtynyt ulkopolitiikkaan, kantoi Holsti kokonaisvastuuta. Taakka kasvoi.

Vuosina 1936-38 saksalaiset kohdistivat ankaran painostuksen Holstia kohtaan. Holstin suorittama - sinänsä perusteltu - Neuvostoliiton vierailu vuoden 1937 alussa herätti ankaria mustasukkaisuustunteita saksalaisissa. Turhaan, sillä neuvostoliitolaiset epäilivät alituisesti ja aiheetta, että Suomi yrittää liittoutua Saksan tai länsivaltojen kanssa, tai että näillä valtioilla oli jo salainen sopimus. Joka tapauksessa Holsti joutui suurvaltojen pihtiotteeseen. Ne arvot, joita Holsti kannatti eivät saaneet riittävää menestystä osakseen aikalaisten parissa.

Holstin länsi- ja kansainliittosuuntautuneisuus kärsivät lopulta haaksirikon. Holsti kutsutti viimeisenä keinona itsensä Berliiniin – ei apua: Saksa heittäytyi marttyyriksi keskinäisissä suhteissa. Saksalle tuntui riittävän vain se, että Suomi tukeutuu Saksaan, jos Itämeren alueella syntyy konflikti.

Historiankirjoituksen eri lähteissä annetaan noiden aikojen jännittyneestä tilanteesta hyvin erilainen kuva riippuen siitä, mihin lähteeseen viitataan. Erotan kaksi suuntaa: joidenkin mukaan Neuvostoliitto-suhteita olisi pitänyt kehittää edelleen – riippumatta kommunistihallinnon vastenmielisyydestä - Holstin Moskovan vierailun pohjalta. Toisten mielestä taas Saksa-suhteita olisi pitänyt edistää – riippumatta natsihallinnon vastenmielisyydestä - sillä perustella, että Saksa oli noussut ykkössuurvallaksi Itämeren alueella. Vares on tulkintani mukaan lähellä viime mainittua kantaa.

Saksan toimet Itävaltaa ja Tsekkoslovakiaa vastaan vuonna 1938 ja 1939 aiheuttivat pelon Suomen jäämisestä kahden suurvallan väliin, jos Neuvostoliitto tahollaan aktivoituu. Suomessa Saksan aggressiiviset toimet sekä lisäsivät arvostelua sitä kohtaan että lisäsivät varovaisuutta julkisissa lausumissa.

Monien arvio Suomessa oli, että mahdollinen sota, jos se syttyy, puhkeaa Saksan ja länsiliittoutuneiden välillä, ei Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Tätä ajatusta tuki hieman myöhemmin Ribbentrop-Molotov -sopimus. Suurlähettiläs Blücher spekuloi elokuussa 1938, mille puolelle Suomi asettuisi, jos sillä olisi valinnanvaraa, ja päätyi Saksan kannalta epäsuotuisaan lopputulokseen. Ilma oli täynnä spekulaatioita tuohon aikaan!

Yksi odotettu seurannaisvaikutus oli Rudolf Holstin eroaminen tehtävistään marraskuussa 1938. Eroamista edelsi syyskuussa Genevessä tapahtunut episodi, jossa Holstin väitettiin käyttäytyneen epäkunnioittavasti Saksan diktaattoria kohtaan. Hän joutui omien alaistensa, Suomen saksalaismielisten ja tietenkin Saksan ulkopoliittisen johdon ”yhteenliittymän” uhriksi osin omien poliittisten käsitystensä, mutta myös olosuhteiden takia: hänen oli käsittääkseni mahdotonta selvitä linjansa kanssa ehjänä tuon ajan kriisiryppäistä. Viime kädessä Saksan kanta ratkaisi: Holsti menetti Saksan luottamuksen. Ainoa asia, jolle löytyi eri tahojen laajempi yhteinen tuki oli skandinaavinen suuntaus, joka sekin osoittautui tyhjäksi sanahelinäksi tosipaikan tullen.

Joutuiko Holsti epäoikeudenmukaisen arvostelun kohteeksi? Tällekin kannalle löytyy perusteluja, joskaan Vares ei argumentteja Holstin puolesta esitä. Holstia voidaan pitää liberaalin demokratian lipunkantajana. Silloin, niin kuin tänäkin päivänä epädemokraattiset ja illiberaalit voimat yrittivät horjuttaa kansanvaltaisia järjestelmiä suistaen maailman sotaan.

Suomi yritti noina vuosina rimpuilla monien voimakenttien keskellä. Puolueettomuuspyrkimys ei ollut ainakaan huonompi vaihtoehto kuin muut mahdollisuudet, pikemminkin päinvastoin. Suurvaltojen suhteiden ja konfliktin vaihteleva logiikka saneli sitten etenemisväylät. Tsekkoslovakian kohtalo oli huono enne, jota suurlähettiläs Blücherin oli vaikeaa selittää suomalaisille.

Kaiken edellä kuvatun jälkeen on sanottava, että Suomen merkitys Führerin johtaman Saksan politiikassa oli marginaalinen. Suomi tuli kuvioihin mukaan lähinnä Saksan suurvaltasuhteiden yhteydessä. Maamme edustajat operoivat lähinnä alemman portaan virkamiehistön kanssa, mutta pääsivät silloin tällöin johtavien ministerien pakeille.

Vesa Vares edustaa historiankirjoituksessa linjaa, jossa Suomi hoiti natsi-Saksa -suhteita viileän etäisesti. Minulle on jäänyt vaikutelma, että tässä hän poikkeaa monista muista ajankohtaa käsittelevistä kirjoittajista, jotka näkevät suhteet tiiviimpinä. Holstin epäsuosio ja syrjäyttäminen viittavat siihen, että Saksa-sympatioissa oli laajemminkin perää.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Uuteen maailmanjärjestykseen – pasifismista ekspansionismiin ja vapaakaupasta protektionismiin

Professori Juha Siltala käsittelee Kanava-lehden (8/2018) esseessään ”Vapaakaupan alle haudatut luurangot” meneillään olevaa vapaakauppaan perustuvien järjestelmien purkautumista historiallisista lähtökohdista. Kirjoituksessaan Siltala puristaa sanottavansa äärimmäisen kompaktiin ja jäsentyneeseen muotoon. Referoin ohessa kirjoituksen pääkohtia ja kommentoin tarpeen tullen Siltalan tekstiä.

Tarkastelukohteena ovat erityisesti läntisen maailman taloudellisen ajattelun muutokset ensimmäisestä maailmansodasta lähtien. Ja kaikki tämä tarjoillaan äärimmäisen tiiviissä muodossa.

Lähdetään liikkeelle kuitenkin nykytilanteesta.

Erityisesti vientivetoiset maat ovat joutuneet vakavan paikan eteen Donald Trumpin omaksuttua uusia tariffipolitiikan muotoja. Voidaan puhua Siltalan tapaan tullitariffisodasta. Huomion keskipisteenä ovat olleet Yhdysvaltojen ja Kiinan sekä Yhdysvaltojen ja EU:n väliset kauppaerimielisyydet.

Siltala johtaa Japanin ja Saksan ekspansiot 1930-luvulla johtuviksi osittain Yhdysvaltain markkinoiden sulkeutumisesta. Japani tarvitsi raaka-ainelähteekseen Mantsuriaa ja Manner-Kiinaa selviytyäkseen käynnistämästään sodasta. Saksa ryösti yhtälailla lähialueitaan - hieman myöhemmin - ajauduttuaan sodan alla miltei konkurssiin.

Saksa itse asiassa menetteli samalla tavalla lähialueidensa suhteen jo ensimmäisessä maailmansodassa jouduttuaan kauppasaarron kohteeksi.

Siltala toteaa sivumennen kyynisesti, että Suomi muodosti molemmissa maailmansodissa Saksalle tukialueen. Länsiliittoutuneet eivät päässeet käsiksi Suomeen.

Toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Saksa alistettiin liittoutuneiden kontrolliin korvauksena siitä, että sotakorvausten vaatimisesta luovuttiin. Tämä koitui saksalaisille suureksi eduksi. Maa saattoi vaurastua ja samalla sen taloudellinen vahvistuminen ei uhannut naapureita.

Oleellista oli, että sekä Japani että Länsi-Saksa - USA:n suojelun alla - saivat kohdistaa ponnistelunsa viennin vahvistamiseksi. Molemmat saivat lukea hyväkseen ostokykyiset (amerikkalaiset) markkinat. Samalla kumpikin sai toipua rauhassa sodasta halvan työvoiman ja aliarvostetun valuutan avulla.

Japanin ja Saksan kauppavaltioiden menestyksen takana oli USA:n ulkopolitiikka ja sotilasresurssit. Saksalla oli tosin asevelvollisuusarmeija lähinnä Naton takia, mutta Japani – pasifistisen perustuslakinsa turvin – vetäytyi asevoimien ylläpidosta. Tavallaan Saksa ja Japani - paradoksaalisesti sodassa kärsimiensä perusteellisten häviöiden seurauksena - pääsivät kadehdittavaan asemaan kylmän sodan asetelmassa. Niiden menestys viennissä ylitti USA:n vastaavat luvut. Sosiaalipolitiikassa molemmat valtiot tarjosivat 1980-luvulle tultaessa kansalaisille – yhteiskuntarakenteiden erilaisuudesta huolimatta – yltäkylläiset olot. Poliittiset ja ideologiset olot simuloivat sosiaalista ja taloudellista kehitystä: nationalismi oli lähes kitketty pois kummankin valtion yhteiskuntarakenteista.

Siltala korostaa, että muutosta edellä kuvattuun (vapaakauppa)idealismiin ei ole vaatinut vain Donald Trump, vaan liittolaisten sotilasbudjettia ovat vaatineet kasvatettavaksi republikaaniset isolationistit jo paljon aiemmin. Woodrow Wilsonin yhteisvastuuta korostava Kansainliitto-agenda oli vain välivaihe kehityskuluissa. Nykyinen pyrkimys eristäytymiseen on johdettavissa väitetyistä liian pitkälle viedyistä vastuista liittolaisten hyväksi toisen maailmansodan jälkeen - tältä ainakin on tuntunut.

Jopa energian suhteen USA on lähestynyt omavaraisuutta liuskeöljyineen. Euroopassa on tuntunut siltä, että vanhan mantereen liittolaiset on jätetty tulemaan toimeen omillaan.

Vastikään Trump kävi julistamassa Irakissa, että USA:n rooli maailmanpoliisina on ohi. Kysymys on vain siitä, onko tällainen puhe vain retorista sanailua vai tositarkoituksella toteutettava toimintaohjelma. Trumpista ei tiedä!

Liian suoraviivaisia johtopäätöksiä ei kannata kuitenkaan vetää: republikaanien pitkän linja eristäytymisen vastapainona uuskonservatiivit ovat pyrkineet kantamaan laajempaa vastuuta esimerkiksi Itä-Euroopan maiden puolustuksesta.

Siltala aivan oikein pohtii, mitä tapahtuu Trumpin jälkeen ja päätyy ajatukseen, että Trumpin toimilla on sen verran laaja tuki, että paluuta esim. vapaakauppaan entisessä mielessä ei ole.

Saksalaiset ovat aseistariisunnassa edenneet pitkälle, eikä vähiten taloudellista syistä. Setä Samuli on saanut kantaa suurta vastuuta sen puolustamisesta. Irtiotto isien syyllisyydestä toisen maailmansodan tapahtumiin ja asevelvollisuuden alasajo kylmän sodan jälkeen ovat iskostuneet syvälle saksalaiseen psyykeeseen.

Japanin mahti perustuu toisaalta uudelleen lisääntyneeseen sotilaalliseen iskuvoimaan, mutta toisaalta myös sopeutumiseen Kiinan dominoivaan asemaan.

Molemmilla, sekä Japanilla että Saksalla on rasitteena vanheneva väestö, joka rajoittaa poliittista liikkumavaraa.

::::::::::::::::::

Kiistämättä itsekkyys ja nationalistiset pyrinnöt ovat nousussa, vaikka samaan aikaan myös kaupan esteitä on poistettu, kuten Siltala toteaa. Vanhat kauppasodan synkeät ennusmerkit ovat ilmassa ja protektionismi nostaa päätään.

Siltala näkee kaksi suuntausta, vasemmistolaisen ja oikeistolaisen tunnusmerkillisinä piirteinä nykyajalle: toisaalta vasemmistolaiset tuntevat suurta ja aiheellista huolta työväen liikkumavaran kapenemisesta ja varsinkin keskiluokan aseman heikkenemisestä globalisaation puristuksessa. Oikeistolaiset EU-kriitikot ovat taas aidosti huolestuneita kansallisen itsemääräämisoikeuden vähenemisestä.

Kysymys on toki paljosta muustakin.

Vapaakauppaa tarjottiin sotien jälkeen talous- ja työmarkkinapolitiikan ohella turvallisuuspoliittiseksi ratkaisuksi. On selvää, että vapaakauppa lujitti maailmanrauhaa, kun mikään valtio ei pystynyt vetämään välistä. Kaikki merkittävät valtiot oli sidottu monenkeskiseen kansainväliseen yhteistyöhön. Nyt ainakin osin ollaan murtamassa paitsi vapaakauppaa niin myös sen varaan laskettua turvallisuuspoliittista agendaa. Varsinkin vientivetoiset maat joutuvat etsimään uutta tilaa menestyäkseen esiin nousevien protektionististen ja nationalististen haasteiden keskellä.

Entä johtaako vapaakaupan purkaminen laajamittaiseen konfliktiin? Donald Trumpin ratkaisuna näyttävät olevan kahdenkeskiset diilit, jotka korvaavat laajat vapaakauppa-alueet.

::::::::::::::::

Joitakin yhteneviä piirteitä voidaan nähdä 1930-luvun protektionismin ja tämän päivän välillä, mutta johtopäätöksissä kannattaa olla varovainen. On kuitenkin myönnettävä, että ongelmat liittyvät maailmanrauhan säilyttämiseen, joka on uhattuna kauppasotien päästessä jylläämään.

Jos USA:n eristäytymispolitiikka osoittautuu pysyväksi järjestelyksi, voidaanko Venäjän ajatella keskittyvän ulkoisiin vihollisiin kohdistuvan sapelinkalistelun sijasta sisäisten ongelmiensa ratkaisuun? Vaikeaa sanoa, mutta yksi mahdollisuus on tämäkin.

Jos USA:n irtautuminen vapaakaupasta osoittautuu pitkällä aikajänteellä virheeksi, kuten nyt oletan, niin miten valtatyhjiötä täytetään keskipitkällä aikavälillä? Kiina on todennäköinen vaihtoehto Pax Amerikalle. ”Kiinan rauha” näyttää painottuvan talouden avulla muiden alistamiseen. Mitä tekee aina arvaamaton Venäjä monenlaisten voimien puristuksessa? Yrittääkö se edelleen vahvistaa horjuvin savijaloin sotilaallista voimaansa, vai pyrkiikö se keskittymään kansalaisten elintason kohottamiseen?

Kun kaivelee syvemmältä vapaakaupan alta esiin tulevia ilmiöitä, voidaan löytää 1900-luvun luurankoja, joiden annettiin välillä jo unohtua: nationalismi ja oman edun tavoittelu täydennettynä suurvaltojen keskinäisillä epäluuloilla on myrkyttänyt ilmapiiriä.