Eikö melkein kaikki jatkosodasta ole jo kirjoitettu? Ei suinkaan. FT Helena Pilke on kirjoittanut teoksen jatkosodan valistusupseereista. Kirjan nimi on ”Omat haukkuivat politrukeiksi. Jatkosodan valistusupseerit”. Nimi kertoo, että rintamajoukkojen valistaminen ei ollut aina helppo tehtävä. Suomalainen sotilas kun suhtautuu ulkoapäin syötettyyn ”tietoon” usein jo periaatteessa vastahankaisesti. Politrukki-nimityksellä viitataan Neuvostoliiton joukoissa palvelleihin ideologiavahteihin, joilla oli paljon isommat valtuudet ”nostattaa taistelutahtoa” kuin suomalaisilla, nimittäin aseelliset pakkokeinot.
Propagandasanalla ei ollut 1930-luvulla sellaista negatiivista kaikua pakkosyöttönä kuin tänä päivänä. Tiedotus, valistus ja propaganda olivat osittain päällekkäisiä käsitteitä vielä jatkosodan aikana.
Harvoin tullaan ajatelleeksi, että luku- ja kirjoitustaidon opettaminen oli yksi armeijan valistustehtävistä sotien aikaan. Kansakouluja toki oli, mutta niiden harvan verkon läpi armeijaan tuli lukutaidottomia miehiä. Siinäpä iso tehtävä valistajille! Jatkosodan tiedotus- ja propagandaorganisaation kehittänyt Kalle Lehmus kopioi Saksan mallisen TK (tiedotuskomppania)-organisaation lähes sellaisenaan Suomeen. Erona oli lähinnä, että suomalaisilta TK-joukoilta ei vaadittu asejoukoissa palvelua.
Valistusupseerien joukot polkaistiin käyntiin melko tyhjästä. Sodan alussa niihin kuului pari sataa miestä. Kaiken kaikkiaan valistusupseereita palveli jatkosodan aikana yhteensä 1300 miestä.
Valistusupseerit olivat ymmärrettävistä syistä keskimääräistä korkeammin koulutettuja kuin sotilaat yleensä. Myös iältään he olivat muita asevelvollisia vanhempia.
Valistusupseereihin kuului monia myöhempiä kuuluisuuksia, kuten Matti Kuusi, L.A. Puntila, Armas J. Pulla ja Akseli Kaskela. Tämä alleviivasi tehtäviin määrättyjen upseerien kyvykkyyttä.
Marraskuussa 1941 organisaatiouudistuksessa valistusupseerit siirrettiin armeijakuntien, divisioonien ja rykmenttien esikuntiin. TK-miehet säilyivät päämajan tiedotusosaston alaisuudessa.
Valistustyössä oli mukana myös paljon ikäväntorjujia, viihteen ammattilaisia, kuten Olavi Virta, Esa Pakarinen ja Tapio Rautavaara. Monien myöhempi maine nojautui rintamalla saatuun valtavaan tukeen.
Jatkosodan odotettiin päättyvän lyhyeen, minkä osoittautuminen paikkansapitämättömäksi oli tulikoe valistusupseereille. Heidän piti selitellä sodan jatkuminen parhain päin. Kalle Lehmus korosti nimenomaan kotirintaman palvelemista, koska se oli talvisodassa laiminlyöty.
Miehet rintamalla kaipasivat tiedottamista, ei propagandaa, jollaista edusti Suur-Suomi -aate ja bolsevismin ”täydellinen tuhoaminen”. Kuitenkin sodan keskellä viihteen tuominen joukkojen keskuuteen voitti muut valistuksen osiot. Sodan päämääristä kertominen väistyi.
Muutoinkin valitustyö oli haasteellista: miehiä kiinnosti vapaa-ajalla valistusmiesten puheiden kuuntelemisen sijasta enemmän pelkkä lepo ja kortinpeluu.
Entä vihollisen propagandan vaikutus suomalaisiin? Venäläinen propaganda oli alkeellista eikä yleisen käsityksen mukaan vedonnut suomalaiseen sotilaaseen. Virkistävän poikkeuksen tähän totuttuun ajatteluun toi kapteeni (myöhempi kenraali) Paavo Junttila, jonka mielestä olisi ollut tärkeää puuttua heti alussa vihollispropagandaan – jolla oli oma vaikutuksensa – ja oikaista vastapuolen väärät väitteet.
Kaiken kaikkiaan ”aatteellisuus” ei ollut erikoisessa huudossa joukkojen keskuudessa. Sodan todellisuus kumosi aatteen palon, jota edustivat vaikkapa rintamalehtien pääkirjoitukset.
Valistusupseereille asetettiin niin suuria vaatimuksia, että harva haasteista selvisi. Terveisiä saatiin tavallisilta sotilailta: ”Ropakantaa”. Näissä sotaolosuhteissa menestyivät parhaiten sellaiset valistusupseerit, jotka menivät kirjoituspöydän äärestä likelle joukkoja ja lähestyivät sotilaita kansanmiehinä. Heimohenkisyyttä ja Suur-Suomi-aatetta levittäneet olivat vaarassa tulla leimatuksi politrukeiksi.
Yksi kiista, joka nousi esille, oli sotilaille luettavaksi annettavat lehdet. Korkeat upseerit olisivat halunneet sensuroida lehtiä tavallisten sotilaiden ulottuvilta, mutta päämaja – viisasta kyllä – torjui pyrkimykset. Se tunsi paremmin suomalaisensa kuin rintamaupseerit.
Huhujen torjunta oli yksi valistusupseerien tehtävistä. Ei ollut helppo tehtävä ratkaista, mitä tietoa joukkojen piti saada, ja mikä heiltä piti estää. Ei ollut tarkoitus lietsoa sodan loppuvaiheessa joukkopelkoa sen enempää kotirintamalla kuin etulinjassa. Myös valistusupseerit kamppailivat heidän saamiensa puutteellisten tietojen ja rintamamiesten vaatimusten välissä. Mieluiten oltiin ottamatta kantaa tulevaisuuteen.
Pilke valaisee hyvin jermu-käsitettä. Sillä kuvattiin (ja kuvataan edelleen) sodan veteraania, joka esimerkiksi pukeutumisessa (lakki kallellaan, asetakin kaulukset auki) otti oikeudet omiin käsiinsä. Asemasotavaiheen mitään tekemättömyys saattoi innostaa moiseen käytökseen. Valistusupseerit pelästyivät annettua kuvaa varsinkin kun kuvia levisi lehtiin siviilissä. TK-kuvaajia varoitetiin ottamasta tällaisia kuvia kotirintaman moraalin murenemisen pelossa. Jermu -käsitettä viljeli erityisesti myöhempi asevelisosialisti Yrjö ”Jahvetti” Kilpeläinen. Hänetkin onnistuttiin hiljentämään.
”Synkässä yksinpuhelussa” (1946) ex-TK-mies Olavi Paavolainen valittaa, että kun kerrankin oli keksitty hauska käsite, byrokratia murensi sen.
Helena Pilke on kirjoittanut helppolukuisen tiivistelmän valistusupseereista, noista monesti haukutuista miehistä, jotka kuitenkin olivat elimellinen osa Suomen armeijaa jatkosodassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti