Paras totuus valittakoon!

Hesari oli koonnut kolmen sukupolven tutkijat yhteen pohtimaan huuhaan olemusta. Pötytietopohdintoihin osallistuivat Risto Ihamuotila, Kari Enqvist ja Johanna Vuorelma, kaikki aktiivisia yhteiskunnallisia keskustelijoita. Tarkoitus oli yhdessä kehitellä reagoimista uskomuksia ja suoranaisia valheita vastaan. Keskustelun kooste ilmestyi Hesarissa 9.1.2019 nimellä ”Vastaisku huuhaalle”. Ihamuotila ja Enqvist olivat aggressiivisen puolustustaistelun kannalla, Vuorelma keskustelevamman vaikuttamisen kannalla. Annan puheenvuoron kolmikolle, mutta yritän itsekin eritellä omia ajatuksiani aihemaailmasta, joka on minuakin pohdituttanut pitkän aikaa. Huuhaan vastapoolina keskustelijoilla oli tiede. Tiede on joutunut puolustuskannalle valeuutisten saatua tilaa levitä, koska niitä ei alun perin otettu kovin vakavasti, ja kun arveltiin, että vastavoimat helpostikin kumoaisivat valheen vaikutuksen.

Vastaisku lähtee siis – organisoidussa mielessä - takamatkalta liikkeelle. Ihamuotilan mukaan tieteen kriteerejä ovat objektiivisuus, kriittisyys, itseään korjaavuus ja autonomisuus. Nämä on helppo allekirjoittaa.

Ihamuotila asettaa vastatusten huuhaan ja Galilein ja Darwinin tiedenäkemykset, mutta onko kysymys lopulta tästä? Itse asettaisin vastinpariksi terveen järjen ja totuuden vastaisuuden. Olen joskus kaivannut kuusikymmenlukulaista optimistista totuuden tavoittelua eräänlaisena ihanteena. Kultaako aika menneisyyden? En osaa tietenkään sanoa varmasti. Otanpa esimerkin. Aino Kassinen oli tunnettu selvännäkijä 1940-luvulta 1970-luvulle saakka, jonka mielestä kuussa asui ihmisiä. Erään haastattelijan ”epäillessä” ja todetessa, että kuuhan on kuvattu moneen kertaan eikä siellä ole elämää, vastasi Kassila, että elävä elämä on kuun ”toisella puolella”. Asia oli helppo sivuuttaa hölynpölynä tuntien vaivaantuneisuutta selvännäkijän puolesta. Asia huitaistiin sivuun jonninjoutavana suunpieksäntänä.

Tänä päivänä oudot jutut ovat saaneet taakseen omituisen ”valhekerroksen”. Otan jälleen esimerkin. Donald Trumpin virkaanastujaisten jälkeen presidentti esitti maininnan, että väkeä oli paikalla enemmän kuin koskaan, ja enemmän kuin Barack Obaman vastaavassa tilaisuudessa. Asiaa tuntemattomienkin oli helppo osoittaa ”tieto” vääräksi. Trump vastasi julkistamalla valokuvan tilaisuudesta, joka tarkemmassa tarkastelussa osoittautui otetuksi Obaman virkaanastujaisista (!), joissa oli valtava väenpaljous. Jäätyään valheesta (ja petkutuksesta) kiinni presidentti marssitti avustajansa Kellyanne Conwayn mikrofonien eteen selittämään sotkua. Conway esitti kuuluisan toteamuksensa, että presidentti oli esittänyt tilaisuudessa olleesta väkimäärästä ”vaihtoehtoisen totuuden”. Tämä oli uutta: esitettiin kaksi ”totuutta”, joista sai valita, kumpi on parempi! Pian mediassa levisi tästä erikoistapauksesta laadittu yleistys: jokaisella oli ”minusta tuntuu” -totuus, joka on yhtä oikeutettu, kuin mikä tahansa ”totuus”. Nyt meni vaikeaksi, valittiinhan selvälle epätotuudelle toinen vaihtoehtoinen sanontatapa, joka oli selvä valhe. Tämä totuuden arpominen edusti selvästi jotain uutta kulttuuria, johon olemme sen jälkeen saaneet tottua. Kuusikymmentälukulainen pyrkimys totuususkovaisuuteen joutui todella kovalle koetukselle. Tärkeimmäksi johtopäätökseksi jäi ainakin minulle, että kiihkeille kannattajille saattoi esittää melkein mitä vain, ja he uskovat. Ollaan syvällä valheen monikerroksisessa sokkelossa.

No historiassa on toki lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka diktatorisesti johdetuissa valtioissa kannattajilla on oma totuutensa, jonka uskottavuus on kiinni suuren johtajan manipulointitaidoista. Ehkä merkittävimmäksi johtopäätökseksi jää, että Trump sovelsi vanhoja oppeja liberaaliin demokratiaan ja onnistui hurmaamaan ainakin kovimmat kannattajansa. Tästä ei ole pitkä matka kannattajien haastatteluissa antamiin lausuntoihin, joiden mukaan presidentti saakin puhua ”omiaan”, onhan hän ”meidän mies”. Trumpin totuuden kanssa toiselle puolella ei ole tiede vaan terve järki.

::::::::::::::

Hesarin keskustelijat pysyivät tiukasti tieteen prinsiipeissä. He hyväksyvät tieteellisen totuuden muuttamisen, kunhan muutos ensin osoitetaan oikeaksi. Näin täyttyy Ihamuotilan vaatimus ”itseään korjaavuudesta”.

Enqvistiä (ja myös minua) ärsyttävät ”tasapuolisuuteen” perustuvat keskustelut, joiden ajatuksena on, että asetetaan vastakkain sanokaamme jokin vaihtoehtohoitojen kannattaja ja koululääketieteen edustaja, jotka sitten mittelevät voimiaan. Asetelma on eriparinen silloin, kun tiedelähtöisyys on prioriteetti.

Hesarin keskustelijat eivät puuttuneet erääseen kiusalliseksi kokemaani asiaan , nimittäin monet ns. asiantuntijat heikentävät asiantuntijuuden arvoa yrittämällä tyrkyttää räväköitä mielipiteitään medialle ylittäen samalla itse tieteellisen viileyden rajat. Siksi pistän monesti lainausmerkit ”asiantuntija” -sanan ympärille.

Enqvistin mukaan tiede on ensisijaisesti sivistyksen tuottamisen väylä. Käsitän, että hän rajaa asiantuntijuuden ja sivistyksen kliinisen tarkasti, joka tapauksessa tarkemmin kuin moni muu.

Johanna Vuorelma toi keskusteluun erään mielenkiintoisen aspektin. Hänen mukaansa joku voi puhua ensikuulemalta utooppisista asioista – aiheuttaen ankaran vastustuksen – mutta kuitenkin hyödyttää käytävää keskustelua hedelmällisellä interventiolla. Puhutaan esimerkiksi siitä, että asianomainen on aikaansa edellä. Huuhaalta vaikuttavakin saattaa joissakin (harvoissa) tapauksissa edistää asiaa. Tässä Vuorelma nostaa pintaan perineet, uskomukset, luottamuksen - ja kokemuksen. Ei siis pidä tuomita pelkästään tietoon perustuen liian aikaisin. Totta onkin, että ”kokemustieto” voi päihittää tilaston, jos keskiarvot luovat liian kaavamaisen kuvan todellisuudesta.

Valheiden havaitseminen voi olla joskus vaikeaa. Tyypillisesti lobbaustilanteessa totuus ja valhe saattavat sekoittua tunnistamattomaksi yhdistelmäksi. Monesti kysymys on faktojen tarkoitushakuisesta valinnasta. Tasapainoiseen tiedonvälitykseen kuuluu myös vasta-argumenttien esilletuonti.

Populismi on nettiaikakaudella saanut aivan uutta pontta kaikupohjan saamiseksi asioille. Helpoimmin omaksuttavan totuuden lanseeraaminen saattaa estää muiden tosiasiavaihtoehtojen esilletuonnin. Politiikassa tätä tapahtuu päivittäin. Siksi populismilla on niin hyvä kasvualusta.

Tieteentekijöiden itsetyytyväisyys saattaa johtaa ylimielisyyteen ja siitä aiheutuvaan vastareaktioon. Elitistin leima on yksi mitätöivimmistä leimoista, mikä arjen touhuissa voidaan tänään ihmiseen lyödä. Kukaan ei ole mitään -slogan viettää riemujuhliaan.

::::::::::::::

Mutta onhan meillä faktantarkistus! Niin on, mutta panin merkille Hillary Clintonin ja Donald Trumpin vaalitaistelun yhteydessä, että faktojen tarkistus on menettänyt merkitystään. Clinton totesi useaan otteeseen Trumpin järjettömiin viittauksiin liittyen, että ”voitte käydä tarkistamassa faktat kotisivuiltani”. Tosiasiassa Trumpin tosikannattajat olivat leimanneet vastaehdokkaan ”kiero-Hillaryksi”, josta ei kannattanut välittää sen vertaa, että noudattaisi asianomaisen kehotusta: valehtelee se kuitenkin. Totuuskäsite on ohentunut, muuntunut ja ristiriitaistunut. Sillä on yhä enemmän vain välinearvo: ajaako se asiaani?

”Mustatuntuu” -ajattelun takana on voimakas emotionaalinen lataus, jota ei kannata aliarvioida. Aggressiivisen reaktion sijasta kannattaa ehkä valita tapa, jolla ohjataan keskustelua järkevimmille urille tai peräti vaihdetaan aihetta. Netti keskustelussa tämä on vaikeaa, koska anonyyminä voidaan ladata roskaläjä keskustelukumppanin päälle primitiivireaktiona.

Hämmentävintä on, että älykkäät ihmiset voivat omaksua tietoa, jolla ei ole kriittisesti katsottuna pätevyyttä. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Minun on aina ollut vaikeaa ymmärtää Ayn Rand -sympatisoijia. Miksi aikuisten satuja kirjoittava suureellinen amfetanisti on saanut niin suuren vaikutusvallan älykkäisiin ihmisiin. Olen yrittänyt perustella asiaa siten, että älykäs ihminen ei yksi yhteen tarkoita samaa kuin viisas, eikä se myöskään tarkoita samaa, kuin että asianomaisella olisi erityisen korkea moraali. Mielikuvitusrikkaus ja oman suuruuden korostaminen voivat johtaa rinnastamaan itsensä johonkin korkeampaan voimaan, joka viime kädessä voi olla taru- tai satuolento tai utopiahahmo.

Jos tässä kaikessa ”vale sitä, vale tätä” -syndroomassa on kysymys demokratian toteutumisesta, niin silloin jos koskaan yleissivistyksen mahdille avautuu etenemisväylä. On vain huolehdittava siitä, että tieteelliselle tiedolle annetaan sille kuuluva rooli, joka ei toki ole kaiken kattava. Älyllinen diktatuuri voi viedä ojasta allikkoon. Lopulta kysymys on tavallisesta terveestä järjestä, jonka tulisi – emootioita unohtamatta – ohjata ihmisen käytöstä.

Onko tutkijan roolin oltava vallitsevassa tilanteessa aggressiivinen vai aktiivinen? Kääntyisin jälkimmäisen kannalle. Hesarin artikkelissa asioita pohtiva kolmikko luottaa argumentaatioon, tietostrategian monipuolisuuteen (tiedon välittämiseen kohteen mukaan), kuuntelemiseen (!), ideologisen sitoutumisen sallimiseen ja välttämättömyyteen seurata tuotetun tiedon vaikutuksia.