Kai Häggmanin, Teemu Keskisarjan ja Markku Kuisman kirjassa ”1917” (WSOY, 2018) palataan vielä kerran Suomen itsenäistymisen vuoteen. Varsinkin Kuisman osuus kirjassa on valaiseva. Hän keskittyy omien vahvuuksiensa kautta sisällissotaa edeltäviin taloudellisiin näköaloihin, jotka ovat olleet muissa vastaavissa teoksissa esillä rajoitetusti.
Vuonna 1917 muutkin kuin punaiset ja valkoiset ajoivat omia etujaan tulevaa välienselvittelyä ajatellen. Raharikkaat firmat hankkivat maatiloja haltuunsa (tilallisten harmiksi) ja paperiteollisuus eli sotasuhdanteissa ”sadonkorjuun aikaa”. Toisaalta ”saari” nimeltä Suomi kärsi merireittien tukkeutumisesta länteen: sekä tuonti että vienti kärsivät.
Suomen suuriruhtinaskunnan viennin pelastus oli Venäjä, joka ei voinut käydä sotaa ilman suomalaisten tuotteiden merkittävää osuutta. Myös tuonti onnistui Venäjältä. Venäjän kaupan osuus nousi vuonna 1916 70 prosenttiin kauppavaihdosta.
Venäjän pelätessä Saksan hyökkäystä Suomen kautta käynnistyivät suuret linnoitustyöt etelärannikolla. Kymmenet tuhannet suomalaiset työllistyivät.
Suomi pelastui maailmansodan ihmisvoimaa kuluttavalta vaikutukselta, koska Venäjä ei ollut sallinut sille omaa armeijaa separatismin pelossa. Suomi oli sitä paitsi sivussa varsinaisilta sotanäyttämöiltä.
Maailmansodan ollessa jo hyvän aikaa käynnissä käynnistyi Helsingin Arvopaperipörssissä (aloitti toimintansa v. 1912) varsinainen kuhina. Vuodesta 1915 lähtien ”vaihto nousi räjähdysmäisesti ja kurssit kohosivat pilviin”, kuten Kuisma toteaa. Bisneksen keskiössä olivat teollisuusosakkeet: metalli-, nahka- ja tekstiiliteollisuus kokivat sodan aiheuttaman kysynnän johdosta varsinaisen buumin. Kaikki ennusteet heittivät häränpyllyä: eihän tässä näin pitänyt käydä. Sodan piti pysäyttää maailma. Tosiasiassa pankit suorastaan tyrkyttivät lainarahaa markkinoille. Samaan aikaan heräsivät varoittelevat äänet, mutta niitä ei paljon kuunneltu: hurlumhei sijoittaminen jatkui. Fiksuimmat sijoittivat voittojaan kiinteistöihin ja säästyivät pahimmilta romahduksilta myöhemmässä vaiheessa.
Maailmansodan vaikutuksesta valuutta toisensa jälkeen irrotettiin kultakannasta, markan vuoro tuli vuonna 1915. Sen jälkeen tapahtunut kiinnittäminen ruplaan aiheutti inflatorisen syöksykierteen. Aluksi noususuhdanne peitti inflaation vaikutuksen, mutta pian teollisuuden voittoja alettiin suojata sijoittamalla kiinteään omaisuuteen, mm. maatiloihin ja kartanoihin.
Yhtiöt kasvattivat metsäomaisuuttaan voidakseen tyydyttää kovan kysynnän, mutta aiheuttivat samalla ylihakkuita vuosittaiseen metsän kasvuun suhteutettuna. Lopulta eduskunta kielsi yhtiöiden metsänhankinnat. Kieltoa kuitenkin kierrettiin bulvaanien avulla. Ostot vain kiihtyivät ja maata omistavien talonpoikien osuus supistui. Yhtiöiden ostajatahot koettiin spekulanteiksi ja keinottelijoiksi.
Bisnesrealismi ja osittain myös lojaliteettiin perustuva myöntyväisyyslinja ohjasivat suomalaista liikemies- ym. eliittiä toimimaan yhteistyössä Venäjän imperiumin kanssa. Yläluokkaan kuului myös Mannerheim, joka ajatteli ensin tsaarin vallan säilyttämisen ensiarvoisuutta, ja kun tsaari kaatui hän yritti valjastaa voimavaroja valkoisten kenraalien puolelle Venäjän sisällissodassa. Samoin ajattelivat monet muutkin eliittiin kuuluvat vielä vuonna 1916: jääkäriliike ei saanut tukea teollisuusjohtajilta.
Jääkäriaktivistien ja suurteollisuuden ristiriita oli ylittämätön. Mannerheimin ja teollisuusjohtajien linjat olivat lähes yksi yhteen. Sitkeään jatkui suuntautuminen Venäjälle ja Saksa-vastaisuus.
Vuoden 1916 loppupuolella ja vuoden 1917 alussa markkinat oirehtivat muutoksen merkkinä: käärepaperin markkinat heikkenivät (ei ollut, mitä kääriä paperiin!) Venäjällä, mutta paino- ja sanomalehtipaperin hinnat jatkoivat vielä nousuaan vuoden 1917 puolella. Muutokset olivat luonnollisia ottaen huomioon vähitellen Venäjällä lisääntyneen sekasorron. Kurjuus lisääntyi väistämättä myös Suomessa: säännöstely astui voimaan.
Maaliskuussa 1917 paineet purkautuivat vallankumouksena. Väliaikainen hallitus nousi valtaan. Samaan aikaan, kun talous heikkeni, poliittiset vapaudet laajenivat: Venäjä ei pystynyt pitämään Suomea otteessaan entiseen malliin. Suomessa valtaa tuli ns. Tokoin senaatti. Hetken näytti siltä, että Suomen ja Venäjän hallinto etenivät samaan, liberaalimpaan suuntaan. Sosiaalidemokraatti Tokoin johdolla saatiin muodostettua kaikkien pääpuolueiden kokoomushallitus.
Kaikille Suomessa yhteinen konsensus ei kuitenkaan käynyt, sekä äärivasemmalla (Venäjällä ja Suomessa) että porvaristossa herätettiin vastustamaan status quota. Tuuli kääntyi ja Venäjän väliaikainen hallitus ryhtyi aktiivisesti vastustamaan uutta hallitusta pelätessään Suomen liikkuvan poliittisesti Saksalle myönteiseen suuntaan. Myös bolsevikit kannattivat Suomen irtautumista Venäjästä yrittäessään heikentää väliaikaista hallitusta. Bolsevikit olivat Saksan asialla!
Liike-elämä Suomessa ei kannattanut itsenäisyyttä, vaan jarrutteli itsenäistymispyrkimyksiä ainakin, jos ne tapahtuivat sosialistien johdolla. Pelättiin, millainen itsenäinen Suomi saataisiin sosialistien johdolla. Entä millainen armeija saataisiin, entä järjestysvaltakoneisto? Näiden pelkojen ohjaamana liike-elämä kääntyi sosiaalidemokraattisjohtoista hallitusta vastaan.
Venäjän väliaikainen hallitus halusi estää itsenäistymiseen johtavan valtalain ja kaataa sitä ajaneen Tokoin hallituksen ja onnistui siinä. Vastustajat löytyivät sekä äärivasemmistosta että porvaristosta. Tilaisuus avasi mahdollisuudet työntää sosialidemokraatit ulos hallituksesta. Lokakuussa 1917 pidettiin uudet vaalit, joissa sosiaalidemokraatit menettivät ehdottoman enemmistönsä parlamentissa. Tästä alkoi luottamuksen katoaminen kansalaisten kesken ja kansakunnan jakautuminen.
Yhteiskuntarauha alkoi säröillä, elintarvikepula ja hintojen nousu aiheuttivat levottomuutta. Samaan aikaan puuttui yhteinen järjestysvaltakoneisto. Muodostettiin työväenkaartit ja suojeluskunnat pitämään yllä järjestystä.
Edellä kuvattu liike-elämäliitin vaurastuminen ”sotabuumin” avulla katkeroitti työväestön ja mielipahaa lisäsi työttömyyden räjähtäminen käsiin. Keinottelijoita ja spekulantteja nähtiin kaikkialla. Venäjän sotatarviketilaukset vähenivät ja linnoitustyöt loppuivat. Kymmenet tuhannet menettivät työpaikkansa.
Suomen markka irrotettiin ruplasta, mutta se ei auttanut, vaan markan alamäki jatkui. Inflaatio vauhdittui hallitsemattomaksi. Nälkä oli yhteinen nimittäjä Suomen ja Venäjän kansalaisille.
Venäjällä bolsevikit kaappasivat vallan marraskuussa 1917.
Liikemieseliitin katteeton optimismi katosi Venäjän sekasortoisessa tilanteen myötä syksyn 1917 kuluessa. Suurteollisuuden vaikuttajat tekivät omia siirtojaan uudessa tilanteessa. Ne ryhtyivät keräämään rahaa aseellisten kaartien perustamiseksi. Kysymys oli miljoonista markoista. Maassa oli kolme armeijaa: punakaartit , liike-elämän tukemat suojeluskunnat ja sekavassa tilassa olevan Venäjän armeija. Mikään taho ei kyseenalaistanut Suomen itsenäisyyttä. Huomionarvoista on, että Kuisma toteaa talouselämän johtomiesten oikeastaan vasta marraskuussa 1917 siirtyneen itsenäisyyslinjalle.
Saksa oli voittaja – tässä vaiheessa – koska Suomi irtautui Venäjästä. Saksan tarkoitukset eivät olleet epäitsekkäitä, vaan Suomesta kaavailtiin tulevaisuudessa eturintaman puskuria Venäjää vastaan. Suomalaisilta odotettiin panosta hyökkäyksiin Venäjälle. Saksalaisilla oli toki muitakin pitkälle vietyjä tavoitteita Suomen suhteen, mutta ne karisivat Saksan sodassa kärsimien tappioiden myötä.
Talouselämällä, valkoisten ja punaisten ryhmittymillä ja suurvalloilla oli kaikilla omat intressinsä, mutta tavallisella kansalla - kuten Kai Häggman toteaa omassa osuudessaan ”Kynällä ja kiväärillä” teoksessa ”1917” – oli murheena ankara puute: joulukuussa 1917 elintarvikehallitus tiedotti nälänhädästä Helsingissä. Oltiin vain reilun kuukauden päässä sodan syttymisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti