Jääkiekon nuorten MM-kisat – kun on hienoa olla suomalainen

Nuoret miehet saavuttivat nuorten MM-kisoissa Vancouverissa uransa tähtihetken olemalla maailman parhaita. Penkkiurheilija saa tilaisuuden sanoa, että on hienoa olla suomalainen. Aina ei ole ollut näin. Muistan – vai muistanko – että takavuosina nuorten MM-kisat olivat lähes sivuntäytettä lehdissä. Yritin löytää ottelutuloksia suurennuslasin kanssa. Ja olihan ne siellä jossakin.

Tilanne on nyt aivan toinen. Koko kansakunta elää nuorien sankarien kanssa myötä- ja vastamäessä.

Mitä kisat kertoivat minulle?

Ensinnäkin on hienoa, että nuorten valmennus on nyt maailman huipulla. Paljon on kritisoitu pelitapaa, pelin hitautta ja karvauspelin puutteita aikuisten tasolla. Uusi sukupolvi näyttää kasvaneen uusiutuneiden oppien aikakaudella. Tällä vuosikymmenellä ollaan sitten oltu valmiita poimimaan tehdyn työn hedelmiä.

Pelissä on toki nähtävissä tietyt vajaavuudet edelleenkin. Hyökkäyksiin lähtö, vähemmän hyvälaatuiset syötöt ja maalinteon vaikeudet näkyivät Vancouverin kisoissakin. Mutta onko hiukan epäkorrektia arvostella joukkueen peliä, kun mestaruus kuitenkin tuli? Ehkäpä näinkin, mutta kritiikissä on tulevien menestysten siemen.

Valtavin muutos on tapahtunut, kun nuoret pelaajat pääsevät aiempaa paremmin esille entistä tasokkaampiin sarjapeleihin. Tätä tapahtuu kaikilla tasoilla: pääsy SM-liigaan, KHL:ään, Yhdysvaltain yliopistosarjoihin, NHL:n farmiseuroihin ja lopulta itse NHL:ään on nykyisin paljon yleisempää kuin aiemmin. On aika uskomatonta, että ilman sanokaamme Kristian Vesalaista (Jokerit, KHL), Miro Heiskasta (Dallas, NHL) ja Jesperi Kotkaniemeä (Montreal, NHL) pelannut Suomi oli niin hyvä itse kisoissa. Jo NHL:ssä pelaavan Henri Jokiharjun mukana olo toi auktoriteettia puolustustyöskentelyyn, vaikka ero muihin puolustajiin ei ollutkaan merkitsevän suuri. Muista MM-kisoissa pelanneista Eeli Tolvasella ja Urho Vaakanaisella on NHL-kokemusta.

Näin maallikon näkökulmasta eniten suomalaiset pelaajat ovat kehittyneet henkilökohtaisissa taidoissa. Tämä ei ole pois joukkuepelitaidoista, päin vastoin, taitava ehtii paremmin edistämään joukkuepeliäkin.

Käytyjen kisojen jälkeen kiinnitetään huomiota joukkueen sankareihin, mikä onkin oikein, mutta itse kiinnittäisin – jopa mestaruuden takuuna – huomiota joukkueen tasaisuuteen. Onkohan meillä koskaan ollut suhteessa kokonaisuuteen niin hyvät kolmos- ja nelosketjut kuin oli näissä kisoissa?

Entä ne aivan parhaat? Muistan, kuinka minua ärsytti 1960 ja 1970-luvulla kuinka Suomi menestyi – jos menestyi – vain hyvän tai loistokkaan maalivahtipelin ansiosta. Pelit olivat monesti ”suuria” vastaan rimpuilua. Ei mitään uutta auringon alla, Ukko-Pekka Luukkonen oli mestaruuden varmin tae, ei kahta sanaa. Mies valittiin ansaitusti kisojen all stars -kokoonpanoon. Erona vuosikymmenien takaisiin kisoihin oli nyt , että valtavaa osaamista oli myös puolustajissa ja hyökkääjissä.

Aarne Talvitie on pelaaja, jolta ei odotettu ehkä aivan niin loistavaa peliä, kuin mitä hän esitti. Itselleni tärkeässä plusmiinus-tilastossa hän oli vakuuttava: 7 pistettä, +9! Aleksi Heponiemi oli jälleen - kuten monesti aiemminkin urallaan - pistepörssin kärjessä (hän jakoi pistepörssin kärjen yhdeksällä pisteellä, tehotilastossa lukema oli +7) . Ehkä kuitenkin kaikkein vakuuttavin hyökkääjistä oli Oulun Kärppien Rasmus Kupari (5 pistettä, +3) . Olen aina ihaillut taitojääkiekkoa ja nyt sitä oli tarjolla monelta pelaajalta. Kuparin kiekon väkevät ylöstuonnit kertovat, että Los Angeles saa huippuhyökkääjän riveihinsä.

Kaapo Kakosta kohuttiin ennen kisoja valtavasti, ja hän oli messun arvoinen, joskin pelasi osan otteluista hiukan näkymättömästi, mutta kaiken kaikkiaan hän on tuleva suurpelaaja, jolla on kasvuvaraa, eihän hän ollut kisojen aikana kuin 17-vuotias. Huipentumana oli ratkaiseva maali USA:ta vastaan.

Puolustajista Henri Jokiharju oli odotetusti luotettavin erinomaisilla tehoilla (5 pistettä, +6).

Nykyisin NHL-peleissä korostuu pelaajan koko ja nopeus (peli- ja luistelunopeus). Suomalaisista Kaapo Kakko ja Rasmus Kupari ovat hyviä isoja pelaajia (186-187 cm). Toki pienemmätkin pärjäävät, jos omaavat riittävän nopeuden, voiman ja hyvän pelisilmän. Aleksi Heponiemen uraa seuraan kiinnostuksella, miten hän pärjäilee isompiensa kanssa.

Eeli Tolvanen (4 pistettä, +3) on MM-kisojen pelaajista vaikeimmin arvioitavissa. Miehellä on vahva kokemus ja erinomainen osaaminen kaikilla jääkiekon osa-alueilla. Kysymys onkin odotusten suhteesta kisoissa saatuihin tuloksiin. Maaleja odotettiin. Oma arvioni on, että Tolvanen oli kisoissa hyvä pelintekijä, mutta pisteet jäivät jonkin verran odotetusta.

Odotuksia enemmän saatiin Santeri Virtaselta (3 pistettä, + 7) ja Jesse Ylöseltä (6 pistettä, +5), joiden panos alemmissa ketjuissa kuvastaa joukkueen tasaisuutta.

Puolustajista kannattaa nostaa esille Henri Jokiharjun lisäksi Urho Vaakanainen (4 pistettä, +5). Miesten maajoukkue saa hyviä vahvistuksia nuorista, kunhan nämä varttuvat. Puolustukseen onkin kaivattu nopeutta, taitavuutta ja voimaa.