Oikeassa olemisen oikeutuksella: taantuminen pakkoliberalismiin?

Oliko George Bush nuoremman pyrkimys panna Irak kuriin vuonna 2003 länsimaisen demokratian viimeinen - väärinkäsitetty! - ponnistus yrittää taistella länsimaisten vapausarvojen puolesta maailmanlaajuisesti? Jälkipolville on lähinnä jäänyt muistoksi se, että joukkotuhoaseita ei löytynyt ja se että Yhdysvallat valehteli kansainväliselle yhteisölle, että sillä oli todisteet joukkotuhoaseista.

Jo Bushin seuraaja Barack Obama oli varovainen puuttumisessaan tulenarkoihin kriisipesäkkeisiin. Edeltäjän jäljet varmaankin vaikuttivat.

Asiasta voidaan kiistellä, mutta näyttää selvältä, että Irakissa ja laajemminkin Isis nousi mahtiasemaan juuri sen takia, että Yhdysvallat Bush nuoremman johdolla puuttui aggressiivisesti herkkään uskonnollisen ja poliittiseen tasapainoon, mikä alueella vallitsi.

:::::::::::::::::::::

Francis Fukujama kirjoitti 1990-luvun alussa kirjansa ”Historian loppu ja viimeinen ihminen”, jossa hän yritti osoittaa, että liberaali demokratia on saanut lopullisen voiton kilpailevista järjestelmistä. Tuolloin hänen ajattelunsa perustana oli Neuvostoliiton ja sosialismin romahtaminen. Se merkitsi bipolaarisen maailmankuvan loppua. Kirjaa tuoreeltaan lukiessani ”kiistelin” sen sanomaa vastaan, mutta myöhemmin Fukujama on osoittanut pätevyytensä kehittämällä analyysiaan.

Fukujama, kuten monet muutkin erehtyivät: länsimaisen liberaalin järjestelmän lopullinen voitto on ollut haavetta vain. Joka tapauksessa Yhdysvallat nousi hetkeksi maailman ainoaksi supervallaksi ja käytti mahdollisuuttaan toimia maailmanpoliisina esimerkiksi Balkanilla ja Lähi-idässä. Bush taisi todeta jotenkin niin, että ”poikamme suorittavat tehtävän Irakissa ja sen suoritettuaan palaavat kotiin”. Tokaisu oli niin yksioikoinen ja naiivi, että se herättää lähinnä voimatonta närkästystä.

Bush halusi monien muiden tavoitteiden ohella harjoittaa liberaalin demokratian pakkovientiä autoritaarisesti tai diktatorisesti hallittuun maahan. Tämä ei tietenkään ollut Fukujaman tarkoitus. Hänelle liberaalin demokratian voitto oli luonteva vaihe kohti kehittyvää demokratiaa.

::::::::::::::::::

Miten kaukaisilta nuo päivät kuulostavatkaan tämän päivän näkökulmasta! Donald Trump on julistanut, että Yhdysvaltain rooli maailmanpoliisina on ohi. Eräät ovat kääntäneet asian niin, että USA:n liberaali ”totalitarismi” (kun se on taistellut ”liberaalin demokratian ja vapauden puolesta”) on nyt ohi. Siltä puuttuu sekä kyvyt että tahto toimia rauhaan pakottajana Pax Americanan nimissä. Amerikasta halutaan tehdä suuri, mitä se sitten tarkoittaakaan, mutta se ei tapahdu – näin ainakin väitetään - muiden valtioiden asioihin sekaantumalla. Käytännössä irtautuminen vanhoista liittosuhteista ja vihollisuuksista ei tule olemaan helppoa. Yhdysvallat ei halua Trumpin kaudella myöskään sitoutua monenkeskisiin taloudellisiin sopimuksiin vaan tehdä maakohtaisia diilejä.

::::::::::::::::

Mitä arvoja Yhdysvallat puolusti kylmän sodan aikana, kun se ilmoitti taistelevansa vapaan maailman puolesta? Se pyrki hallitsemaan globaalia ympäristöä ”tukikohtaimperialismin” ja taloudellisen ylivoimansa avulla. Sillä oli yli tuhat sotilastukikohtaa ympäri maailmaa 1960-luvulla. Voimantunnossaan se kävi herkeämätöntä taistelua sosialismia vastaan.

Ja kaikkeen tähän sillä oli varaa: kongressin asettama komitea – Paul Nitzen komitea - oli vuonna 1950 todennut, että Yhdysvalloilla on varaa ylläpitää korkeaa ja koko ajan paranevaa elintasoa ja silti luoda maailman mahtavin sodankäyntikoneisto Neuvostoliiton asettamaa haastetta vastaan.

USA:n valta-asema perustui suurvaltaimperialismin ja ikivanhan kutsumuskohtalon (”vapauden vienti”) sekoitukseen. Riippuu kantaaottavasta tahosta kumpaa näistä – ideologiaa vai valtapolitiikkaa – painotetaan. Useimmiten taisi olla niin, että molempi parempi.

Onko kysymys siitä, että välttämättömyydestä on tehty hyve? Toisin sanoen Nitzen komitean tehtävä oli tullut päätökseen viimeistään vuosituhannen vaihteeseen tultaessa eikä sillä tiellä enää voitu jatkaa. Totuus lienee, että Yhdysvaloilla ei ole enää varaa ”nitzeläiseen” tehtävään. Sen kansantalous on velkaantunut jo kymmeniä vuosia ja esimerkiksi keskituloisia ryhmänä on kohdannut tulotason niukkeneminen. Samaan aikaan suurvaltojen voimasuhteiden muutokset ovat asettaneet uusia haasteita. On edetty kaksinapaisesta maailmankuvasta yksinapaisuuden kautta moninapaisuuteen.

Donald Trump on halunnut irtisanoutua vanhasta turvallisuudentakaamistehtävästä, jonka Yhdysvallat omaksui toisen maailmansodan jälkeen. Trumpin mielestä amerikkalaisille on asetettu liian suuri vastuu Euroopan ja Japanin turvallisuuden takaamisesta. Saksa ja Japani ovat saaneet rauhassa kasvattaa kansalaistensa elintasoa Yhdysvaltain asettaman turvaverkon alla. Sama koskee monia muitakin maita.

Kun toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltoja syytettiin omien valtapyyteidensä kannustamana muiden valtioiden asioihin sekaantumisesta (Kaakkois-Aasia, Lähi-Itä, Etelä- ja Väli-Amerikka), niin nyt sitä moititaan irtautumisesta monenkeskisestä yhteistyöstä. Nämä kaksi asiaa ovat tosin eri paria.

Onko Trumpin politiikka jotenkin tervehenkisempää kuin vanha kylmän sodan aikuinen politiikka? Ei ole. Trump sotkee keskenään nationalistisen ulko- ja kauppapolitiikan aiheuttaen vahinkoa paitsi omalle maalleen niin myös liittolaisilleen.

Trump ei siis tyydy pelkästään obamamaiseen varovaiseen puuttumattomuuteen, vaan pyrkii aktiivisesti katkaisemaan vanhoja siteitä (lue: velvoitteita), joista hän ei haluaisi maksaa. Näin ainakin retoriikan tasolla. Trump ei dominoi USA:n ulkopolitiikka niin vahvasti kuin puheiden perustella voisi kuvitella. Demokraattinen ja republikaaninen establishmentti pitää elossa vanhaa turvallisuusjärjestelmää.

Mitä seuraa Trumpin jälkeen? Epäilen, että seuraajat haluavat korjata Trumpin ehdottomuutta (josta osa tosin on propagandaa) ja palauttaa ainakin osittain Yhdysvaltain vanhaa turvallisuutta takaavaa tehtävää. Paluuta vanhoihin aikoihin nitzeläisessä mielessä ei tietenkään enää tule.

Yhdysvallat kuitenkin kaivaa kuoppaa itselleen trumpilaisella eristäytymisellä, jos se toteutuu tavoitellussa laajuudessa – jota tosin on syytä epäillä. Marshall-apu toisen maailmansodan jälkeen oli esimerkki päinvastaisesta ulko- ja kauppapolitiikasta. Sillä sidottiin avunsaajat pysyvähkösti USA:n ulkomaankaupan osaksi. Yhdysvallat hyötyi taloudellisesti muille antamastaan avusta.

Eikö liberalismin tunnista siitä, että se antaa kaikkien kukkien kukkia? Liberalismi nousee yleensä barrikadeille vasta silloin, kun ihmisoikeudet ja esimerkiksi oikeuslaitoksen riippumattomuus ovat jossain (sopimus)kumppanimaassa vaarantumassa. Ajat ovat kuitenkin muuttumassa: jotkut haluavat nähdä, että liberalismi ehdottomuudellaan ja doktrimaisella tendenssillään tuhoaa itse itseään.

Liberaaliuskäsitettä totalitarismimerkityksessä ei ole reilua käyttää, jos taistellaan aidosti länsimaisten kiveen hakattujen arvojen puolesta. Rajanveto on kuitenkin vaikeaa. Bushin interventio Irakiin oli osoitus, että kun kohtalouskon kiihottamana ja kostonhimoisena (WTC-tornien tuhoaminen!) lähdetään liikkeelle vapauden lippu hulmuten on erehtymisen vaara suuri: hyvillä tarkoituksilla saadaan pahaa aikaiseksi.