Professori Vesa Vares käsittelee kirjassaan ”Viileää veljeyttä” (Otava, 2018) Suomen ja Saksan suhteita sotien välisenä ajanjaksona. Kiinnostavin osuus kirjassa on mielestäni Natsi-Saksan aika kansallissosialistien valtaannoususta toisen maailmansodan puhkeamiseen. Aihetta on käsitelty monissa teoksissa aiemmin. Mikä on siis uusi näkökulma, jonka Vares haluaa tuoda esille? Vares tulkitsee Saksan suhdetta Suomeen Saksan näkökulmasta ja ehkäpä Saksan toimien syitä enemmän eritellen kuin aiemmissa kirjoissa on tehty. Hänen tulkintaansa leimaa maltillinen oikeistosympatia, kuitenkin niin, että Vareksen tulkinta ei poikkea ratkaisevasti aiemmin esitetyistä tulkinnoista.
Lähtökohtana voitaneen pitää saksalaisten ihmettelyä 1920-luvulla, miksi suomalaisissa asui niin voimakas ryssäviha. Weimarin tasavallan aikana saksalaiset yrittivät saada suomalaiset tunnustamaan Neuvostoliiton suurvalta-aseman sanelemat realiteetit. Seuraavalla vuosikymmenellä – natsien noustua valtaan – edut Neuvostoliittoa vastaan yhtäkkiä yhtenivät. Natsi-Saksakin siirtyi vihalinjalle.
Saksalaiset välttivät korostamasta kansallissosialistisia näkemyksiä tietäen suomalaisten läntisen, liberaalin tausta-ajattelun. Oltiin siis hyvin varovaisia kanssakäymisissä. Kansallissosialistit suhtautuivat suomalaiseen oikeistoon myötämielisesti, mutta välttivät korostamasta liiaksi hengenheimolaisuutta. IKL:ää pidettiin liian vähäpätöisenä voiman, että sen varaan olisi voitu laskea. Suomesta tukea natseille löytyi IKL:n lisäksi vain pienistä kansallissosialistisista ryhmistä. Sanomalehdistö suhtautui Saksan uusiin vallanpitäjiin kriittisesti.
Kansalaisten suhtautuminen voidaan määritellä ”odotellaan ja katsotaan” -asennoitumiseksi, mutta vähitellen arvostelu lisääntyi, kun totuus diktatorisesta järjestelmästä paljastui. Saksalaiset yrittivät luovia suhteiden hoitamisessa käyttämällä pehmeitä lähestymistapaoja mm. myöntämällä opiskelustipendejä suomalaisille nuorille.
Saksalaiset turhautuivat, kun Suomessa suhtauduttiin myötämielisesti Puolaan, Englantiin ja Ranskaan, muttei Saksaan. Vastapainoksi yritettiin aluksi liehitellä Suomea, mutta petyttiin, kun vastareaktiot osoittautuivat vaisuksi.
Sosiaalidemokraattinen Suomen suurlähettiläs Väinö Woionmaa koki asemansa jopa vaaralliseksi. Hän suhtautui Saksan uuteen järjestelmään kielteisesti, kuten odottaa saattoi. Wuolijoki valitti, ettei voinut välittää kantojaan Suomeen postitse, koska posti avattiin. Kyösti Kalliolle Wuolijoki sanoi, että Saksa on menossa ”kohti keskiaikaa”. Hän vain ihmetteli, kun saksalaiset itse eivät kohdistaneet diktatuuriin mitään arvostelua. Wuolijoki halusi ja pääsi pois Saksasta 1933, jonka jälkeen lähettilääksi tuli Aarne Wuorimaa, joka oli saksalaisten mieleen.
Saksalaisissa arvioissa Suomi liitettiin osaksi Skandinaviaa, jota arvioitiin monesti kokonaisuutena. Natsien oli vaikeaa ymmärtää ”jämähtänyttä hyvinvointia” Skandinavian maissa verrattuna taistelevaan vallankumoukselliseen, moderniin liikkeeseen Saksassa. Suomessa Saksa-myönteisyyttä oli armeijan, opiskelijoiden ja kulttuuriväen piirissä, mutta suomalaisessa demokratiassa nämä eivät päässeet päättämään asioista. Puolueista lähimpänä Saksaa ollut IKL lakkautettiin vuonna 1938, lakkauttaminen tosin kaatui valitusvaiheessa.
Saksalaisten hiljalleen virinneet optimistiset odotukset Suomen ”muuttumisesta” Saksalle myötämieliseksi saivat kolauksen, kun vuoden 1933 vaaleissa vasemmisto eteni. Ilmapiiri Suomessa muuttui yhä kriittisemmäksi kansallissosialismia kohtaan.
Saksan suurlähettilääksi vuonna 1935 tuli Wipert von Blücher. Maa aktivoitui Blücherin kaudella, mutta silti menestys vaihteli: välillä suhteet kehittyivät hyvin, välillä huonommin. Lehdistö säilyi koko ajan kriittisenä.
Mittelöt suurvaltojen välillä heijastuivat Saksan ja Suomen suhteisiin. Saksa oli mustasukkainen Neuvostoliiton pyrinnöistä, samoin Suomen hyvistä suhteista Ranskaan ja Englantiin. Suomi ei kuitenkaan halunnut liittoutua Ranskan, Englannin eikä Neuvostoliiton kanssa, eikä Saksankaan suunnalta kohdistunut niin suuria paineita kuin sen naapurivaltioihin. Saksa suhtautui neutraalisti pohjoismaiseen suuntaukseen, joka Suomessa koettiin tärkeäksi.
Kokonaisuus huomioon ottaen Suomen ja Saksan suhteet lämpenivät Svinhufvudin presidentti- ja Kivimäen pääministerikaudella, joskaan eivät merkinneet Suomen erityistä suuntautumista Saksaan. Muutos päinvastaiseen suuntaan tapahtui vuoden 1936 vaalien seurauksena, kun muodostetiin punamultahallitus. Ulkoministeriksi nousi Rudolf Holsti. Uusi ulkoministeri suhtautui Saksaan epäluuloisesti tai jopa kielteisesti. Hän oli vahvasti Englannin, Ranskan, Puolan ja Baltian suhteiden kehittämisen kannalla. Holsti oli myös vahva Kansainliiton kannattaja Suomessa.
Kuinka paljon Saksan antipatiat Holstia kohtaan johtuivat hänen politiikastaan ja paljonko hänen persoonastaan? Vares pohtii yksityiskohtaisesti ”Holsti-ongelmaa”. Minulle jäi, käsitys että Vares painottaa Suomen kansainvälisissä suhteissa voimasuhteiden mukaista politiikkaa: mitä vahvemmaksi Saksa muuttui 30-luvun kuluessa sitä tärkeämpänä Vares pitää Saksa-suhteita. Holsti oli eri linjoilla. Häntä pidettiin parantumattomana Saksa-vihamiehenä. Näin ainakin saksalaiset kokivat hänet. Kun presidentti Kallio ei ollut perehtynyt ulkopolitiikkaan, kantoi Holsti kokonaisvastuuta. Taakka kasvoi.
Vuosina 1936-38 saksalaiset kohdistivat ankaran painostuksen Holstia kohtaan. Holstin suorittama - sinänsä perusteltu - Neuvostoliiton vierailu vuoden 1937 alussa herätti ankaria mustasukkaisuustunteita saksalaisissa. Turhaan, sillä neuvostoliitolaiset epäilivät alituisesti ja aiheetta, että Suomi yrittää liittoutua Saksan tai länsivaltojen kanssa, tai että näillä valtioilla oli jo salainen sopimus. Joka tapauksessa Holsti joutui suurvaltojen pihtiotteeseen. Ne arvot, joita Holsti kannatti eivät saaneet riittävää menestystä osakseen aikalaisten parissa.
Holstin länsi- ja kansainliittosuuntautuneisuus kärsivät lopulta haaksirikon. Holsti kutsutti viimeisenä keinona itsensä Berliiniin – ei apua: Saksa heittäytyi marttyyriksi keskinäisissä suhteissa. Saksalle tuntui riittävän vain se, että Suomi tukeutuu Saksaan, jos Itämeren alueella syntyy konflikti.
Historiankirjoituksen eri lähteissä annetaan noiden aikojen jännittyneestä tilanteesta hyvin erilainen kuva riippuen siitä, mihin lähteeseen viitataan. Erotan kaksi suuntaa: joidenkin mukaan Neuvostoliitto-suhteita olisi pitänyt kehittää edelleen – riippumatta kommunistihallinnon vastenmielisyydestä - Holstin Moskovan vierailun pohjalta. Toisten mielestä taas Saksa-suhteita olisi pitänyt edistää – riippumatta natsihallinnon vastenmielisyydestä - sillä perustella, että Saksa oli noussut ykkössuurvallaksi Itämeren alueella. Vares on tulkintani mukaan lähellä viime mainittua kantaa.
Saksan toimet Itävaltaa ja Tsekkoslovakiaa vastaan vuonna 1938 ja 1939 aiheuttivat pelon Suomen jäämisestä kahden suurvallan väliin, jos Neuvostoliitto tahollaan aktivoituu. Suomessa Saksan aggressiiviset toimet sekä lisäsivät arvostelua sitä kohtaan että lisäsivät varovaisuutta julkisissa lausumissa.
Monien arvio Suomessa oli, että mahdollinen sota, jos se syttyy, puhkeaa Saksan ja länsiliittoutuneiden välillä, ei Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Tätä ajatusta tuki hieman myöhemmin Ribbentrop-Molotov -sopimus. Suurlähettiläs Blücher spekuloi elokuussa 1938, mille puolelle Suomi asettuisi, jos sillä olisi valinnanvaraa, ja päätyi Saksan kannalta epäsuotuisaan lopputulokseen. Ilma oli täynnä spekulaatioita tuohon aikaan!
Yksi odotettu seurannaisvaikutus oli Rudolf Holstin eroaminen tehtävistään marraskuussa 1938. Eroamista edelsi syyskuussa Genevessä tapahtunut episodi, jossa Holstin väitettiin käyttäytyneen epäkunnioittavasti Saksan diktaattoria kohtaan. Hän joutui omien alaistensa, Suomen saksalaismielisten ja tietenkin Saksan ulkopoliittisen johdon ”yhteenliittymän” uhriksi osin omien poliittisten käsitystensä, mutta myös olosuhteiden takia: hänen oli käsittääkseni mahdotonta selvitä linjansa kanssa ehjänä tuon ajan kriisiryppäistä. Viime kädessä Saksan kanta ratkaisi: Holsti menetti Saksan luottamuksen. Ainoa asia, jolle löytyi eri tahojen laajempi yhteinen tuki oli skandinaavinen suuntaus, joka sekin osoittautui tyhjäksi sanahelinäksi tosipaikan tullen.
Joutuiko Holsti epäoikeudenmukaisen arvostelun kohteeksi? Tällekin kannalle löytyy perusteluja, joskaan Vares ei argumentteja Holstin puolesta esitä. Holstia voidaan pitää liberaalin demokratian lipunkantajana. Silloin, niin kuin tänäkin päivänä epädemokraattiset ja illiberaalit voimat yrittivät horjuttaa kansanvaltaisia järjestelmiä suistaen maailman sotaan.
Suomi yritti noina vuosina rimpuilla monien voimakenttien keskellä. Puolueettomuuspyrkimys ei ollut ainakaan huonompi vaihtoehto kuin muut mahdollisuudet, pikemminkin päinvastoin. Suurvaltojen suhteiden ja konfliktin vaihteleva logiikka saneli sitten etenemisväylät. Tsekkoslovakian kohtalo oli huono enne, jota suurlähettiläs Blücherin oli vaikeaa selittää suomalaisille.
Kaiken edellä kuvatun jälkeen on sanottava, että Suomen merkitys Führerin johtaman Saksan politiikassa oli marginaalinen. Suomi tuli kuvioihin mukaan lähinnä Saksan suurvaltasuhteiden yhteydessä. Maamme edustajat operoivat lähinnä alemman portaan virkamiehistön kanssa, mutta pääsivät silloin tällöin johtavien ministerien pakeille.
Vesa Vares edustaa historiankirjoituksessa linjaa, jossa Suomi hoiti natsi-Saksa -suhteita viileän etäisesti. Minulle on jäänyt vaikutelma, että tässä hän poikkeaa monista muista ajankohtaa käsittelevistä kirjoittajista, jotka näkevät suhteet tiiviimpinä. Holstin epäsuosio ja syrjäyttäminen viittavat siihen, että Saksa-sympatioissa oli laajemminkin perää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti