Uuteen maailmanjärjestykseen – pasifismista ekspansionismiin ja vapaakaupasta protektionismiin

Professori Juha Siltala käsittelee Kanava-lehden (8/2018) esseessään ”Vapaakaupan alle haudatut luurangot” meneillään olevaa vapaakauppaan perustuvien järjestelmien purkautumista historiallisista lähtökohdista. Kirjoituksessaan Siltala puristaa sanottavansa äärimmäisen kompaktiin ja jäsentyneeseen muotoon. Referoin ohessa kirjoituksen pääkohtia ja kommentoin tarpeen tullen Siltalan tekstiä.

Tarkastelukohteena ovat erityisesti läntisen maailman taloudellisen ajattelun muutokset ensimmäisestä maailmansodasta lähtien. Ja kaikki tämä tarjoillaan äärimmäisen tiiviissä muodossa.

Lähdetään liikkeelle kuitenkin nykytilanteesta.

Erityisesti vientivetoiset maat ovat joutuneet vakavan paikan eteen Donald Trumpin omaksuttua uusia tariffipolitiikan muotoja. Voidaan puhua Siltalan tapaan tullitariffisodasta. Huomion keskipisteenä ovat olleet Yhdysvaltojen ja Kiinan sekä Yhdysvaltojen ja EU:n väliset kauppaerimielisyydet.

Siltala johtaa Japanin ja Saksan ekspansiot 1930-luvulla johtuviksi osittain Yhdysvaltain markkinoiden sulkeutumisesta. Japani tarvitsi raaka-ainelähteekseen Mantsuriaa ja Manner-Kiinaa selviytyäkseen käynnistämästään sodasta. Saksa ryösti yhtälailla lähialueitaan - hieman myöhemmin - ajauduttuaan sodan alla miltei konkurssiin.

Saksa itse asiassa menetteli samalla tavalla lähialueidensa suhteen jo ensimmäisessä maailmansodassa jouduttuaan kauppasaarron kohteeksi.

Siltala toteaa sivumennen kyynisesti, että Suomi muodosti molemmissa maailmansodissa Saksalle tukialueen. Länsiliittoutuneet eivät päässeet käsiksi Suomeen.

Toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Saksa alistettiin liittoutuneiden kontrolliin korvauksena siitä, että sotakorvausten vaatimisesta luovuttiin. Tämä koitui saksalaisille suureksi eduksi. Maa saattoi vaurastua ja samalla sen taloudellinen vahvistuminen ei uhannut naapureita.

Oleellista oli, että sekä Japani että Länsi-Saksa - USA:n suojelun alla - saivat kohdistaa ponnistelunsa viennin vahvistamiseksi. Molemmat saivat lukea hyväkseen ostokykyiset (amerikkalaiset) markkinat. Samalla kumpikin sai toipua rauhassa sodasta halvan työvoiman ja aliarvostetun valuutan avulla.

Japanin ja Saksan kauppavaltioiden menestyksen takana oli USA:n ulkopolitiikka ja sotilasresurssit. Saksalla oli tosin asevelvollisuusarmeija lähinnä Naton takia, mutta Japani – pasifistisen perustuslakinsa turvin – vetäytyi asevoimien ylläpidosta. Tavallaan Saksa ja Japani - paradoksaalisesti sodassa kärsimiensä perusteellisten häviöiden seurauksena - pääsivät kadehdittavaan asemaan kylmän sodan asetelmassa. Niiden menestys viennissä ylitti USA:n vastaavat luvut. Sosiaalipolitiikassa molemmat valtiot tarjosivat 1980-luvulle tultaessa kansalaisille – yhteiskuntarakenteiden erilaisuudesta huolimatta – yltäkylläiset olot. Poliittiset ja ideologiset olot simuloivat sosiaalista ja taloudellista kehitystä: nationalismi oli lähes kitketty pois kummankin valtion yhteiskuntarakenteista.

Siltala korostaa, että muutosta edellä kuvattuun (vapaakauppa)idealismiin ei ole vaatinut vain Donald Trump, vaan liittolaisten sotilasbudjettia ovat vaatineet kasvatettavaksi republikaaniset isolationistit jo paljon aiemmin. Woodrow Wilsonin yhteisvastuuta korostava Kansainliitto-agenda oli vain välivaihe kehityskuluissa. Nykyinen pyrkimys eristäytymiseen on johdettavissa väitetyistä liian pitkälle viedyistä vastuista liittolaisten hyväksi toisen maailmansodan jälkeen - tältä ainakin on tuntunut.

Jopa energian suhteen USA on lähestynyt omavaraisuutta liuskeöljyineen. Euroopassa on tuntunut siltä, että vanhan mantereen liittolaiset on jätetty tulemaan toimeen omillaan.

Vastikään Trump kävi julistamassa Irakissa, että USA:n rooli maailmanpoliisina on ohi. Kysymys on vain siitä, onko tällainen puhe vain retorista sanailua vai tositarkoituksella toteutettava toimintaohjelma. Trumpista ei tiedä!

Liian suoraviivaisia johtopäätöksiä ei kannata kuitenkaan vetää: republikaanien pitkän linja eristäytymisen vastapainona uuskonservatiivit ovat pyrkineet kantamaan laajempaa vastuuta esimerkiksi Itä-Euroopan maiden puolustuksesta.

Siltala aivan oikein pohtii, mitä tapahtuu Trumpin jälkeen ja päätyy ajatukseen, että Trumpin toimilla on sen verran laaja tuki, että paluuta esim. vapaakauppaan entisessä mielessä ei ole.

Saksalaiset ovat aseistariisunnassa edenneet pitkälle, eikä vähiten taloudellista syistä. Setä Samuli on saanut kantaa suurta vastuuta sen puolustamisesta. Irtiotto isien syyllisyydestä toisen maailmansodan tapahtumiin ja asevelvollisuuden alasajo kylmän sodan jälkeen ovat iskostuneet syvälle saksalaiseen psyykeeseen.

Japanin mahti perustuu toisaalta uudelleen lisääntyneeseen sotilaalliseen iskuvoimaan, mutta toisaalta myös sopeutumiseen Kiinan dominoivaan asemaan.

Molemmilla, sekä Japanilla että Saksalla on rasitteena vanheneva väestö, joka rajoittaa poliittista liikkumavaraa.

::::::::::::::::::

Kiistämättä itsekkyys ja nationalistiset pyrinnöt ovat nousussa, vaikka samaan aikaan myös kaupan esteitä on poistettu, kuten Siltala toteaa. Vanhat kauppasodan synkeät ennusmerkit ovat ilmassa ja protektionismi nostaa päätään.

Siltala näkee kaksi suuntausta, vasemmistolaisen ja oikeistolaisen tunnusmerkillisinä piirteinä nykyajalle: toisaalta vasemmistolaiset tuntevat suurta ja aiheellista huolta työväen liikkumavaran kapenemisesta ja varsinkin keskiluokan aseman heikkenemisestä globalisaation puristuksessa. Oikeistolaiset EU-kriitikot ovat taas aidosti huolestuneita kansallisen itsemääräämisoikeuden vähenemisestä.

Kysymys on toki paljosta muustakin.

Vapaakauppaa tarjottiin sotien jälkeen talous- ja työmarkkinapolitiikan ohella turvallisuuspoliittiseksi ratkaisuksi. On selvää, että vapaakauppa lujitti maailmanrauhaa, kun mikään valtio ei pystynyt vetämään välistä. Kaikki merkittävät valtiot oli sidottu monenkeskiseen kansainväliseen yhteistyöhön. Nyt ainakin osin ollaan murtamassa paitsi vapaakauppaa niin myös sen varaan laskettua turvallisuuspoliittista agendaa. Varsinkin vientivetoiset maat joutuvat etsimään uutta tilaa menestyäkseen esiin nousevien protektionististen ja nationalististen haasteiden keskellä.

Entä johtaako vapaakaupan purkaminen laajamittaiseen konfliktiin? Donald Trumpin ratkaisuna näyttävät olevan kahdenkeskiset diilit, jotka korvaavat laajat vapaakauppa-alueet.

::::::::::::::::

Joitakin yhteneviä piirteitä voidaan nähdä 1930-luvun protektionismin ja tämän päivän välillä, mutta johtopäätöksissä kannattaa olla varovainen. On kuitenkin myönnettävä, että ongelmat liittyvät maailmanrauhan säilyttämiseen, joka on uhattuna kauppasotien päästessä jylläämään.

Jos USA:n eristäytymispolitiikka osoittautuu pysyväksi järjestelyksi, voidaanko Venäjän ajatella keskittyvän ulkoisiin vihollisiin kohdistuvan sapelinkalistelun sijasta sisäisten ongelmiensa ratkaisuun? Vaikeaa sanoa, mutta yksi mahdollisuus on tämäkin.

Jos USA:n irtautuminen vapaakaupasta osoittautuu pitkällä aikajänteellä virheeksi, kuten nyt oletan, niin miten valtatyhjiötä täytetään keskipitkällä aikavälillä? Kiina on todennäköinen vaihtoehto Pax Amerikalle. ”Kiinan rauha” näyttää painottuvan talouden avulla muiden alistamiseen. Mitä tekee aina arvaamaton Venäjä monenlaisten voimien puristuksessa? Yrittääkö se edelleen vahvistaa horjuvin savijaloin sotilaallista voimaansa, vai pyrkiikö se keskittymään kansalaisten elintason kohottamiseen?

Kun kaivelee syvemmältä vapaakaupan alta esiin tulevia ilmiöitä, voidaan löytää 1900-luvun luurankoja, joiden annettiin välillä jo unohtua: nationalismi ja oman edun tavoittelu täydennettynä suurvaltojen keskinäisillä epäluuloilla on myrkyttänyt ilmapiiriä.