Ongelma ei ole se, että lupauksista ei pidetä kiinni vaan se, että niistä pidetään kiinni

Politiikassa on tullut tavaksi asettaa lupauksia ja sitten yrittää pitää niistä kiinni. Kerran jos toisenkin lupaukset ovat unohtuneet ja äänestäjät rankaisevat seuraavissa vaaleissa. Näinhän näissä on tahtonut käydä.

Vanha politiikka elää ja voi hyvin. Mutta onko vanhan politiikan rinnalle nousemassa uusi tapa tehdä politikkaa?

Selvin esimerkki uudesta politiikasta on Donald Trump. Monet republikaanitkin haluaisivat, että hän ei pitäisi niin kovasti kiinni tavoitteistaan. Miksi? Koska he joutuvat kannattamaan Trumpia puolueen yhtenäisyyden nimissä, vaikka suhtautuisivat epäillen itse agendaan. Näin Trump hallitsee puoluekenttää kiihkeimpien kannattajiensa ja oikeistovähemmistön avulla.

Konkreettinen esimerkki lupauksista on Meksikon vastaisen rajan muurin rakentaminen. Trumpille on iskostunut mieleen politiikan vastaisuus (joka perustuu yhdeltä osin siihen, että lupauksista on laistettu). Hän toimii toisin ja pitää kiinni lupauksistaan vaikka tyhmyyteen saakka. Tästä on kysymys, kun puhutaan ”muurista”. Ollaan siis ajauduttu yhdestä ääripäästä (lupauksista ei pidetä kiinni) toiseen ääripäähän (lupauksista pidetään vaikka väkisellä kiinni). Demokratiaparan pitää tämäkin taakka kantaa.

Tämän hetken räikein esimerkki uudesta poliittisesta kulttuurista on Espanjalainen oikeistolainen Vox-puolue, joka vaatii perheväkivallan vastaisen ohjelman kumoamista. Miksi? Siksi, että se vaalitaktisista syistä esitti sitä ennen vaaleja ja kannattajia yllättävää kyllä oli sen verran paljon, että niillä päästiin kilpailuttamaan potentiaalisia yhteistyökumppaneita: jos perheväkivallan vastaista ohjelmaa ei kumota, ei kannatusta porvariyhteistyölle löydy.

Voidaanko puhua demokratian rappiosta? Ehkei sentään, mutta nykyinen puoluerakenteen murtuminen on oire tulevasta.

Tällaiseen tilanteeseen on jouduttu, kun puoluekenttä on pirstoutunut (kaksipuoluedemokratioissa lohkoutunut) pieniin osiin, jolloin hallituksen kokoaminen on vaikeutunut tavattomasti. Asiaan vaikuttaa hankaloittavasti edelleen se, että pieniä ja vähän suurempiakin puolueita syntyy puoluekartan sekä vasemmalle että oikealle reunalle, siis ikään kuin ”tuplasti”. Samaan aikaan mielipidekirjo on polarisoitunut vaikuttaen yksimielisyyden saavuttamista.

Tässä on selviä yhtymäkohtia poliittisen kentän heimottumiseen (tribalismiin). Mistä heimottumisessa eli ”tribalismissa” on kysymys? Olen tästä asiasta kirjoittanut pari kertaa näissä blogikirjoituksissa. On aika palauttaa asia mieleen.

Heimottuminen on nähty eräänlaisena politiikan taantumisena primitiivisemmäksi. Sitä ilmentää poliittisen kentän polarisoituminen ja kompromissien puute: ”rule or die”. On luontevaa nähdä, että vihan ja väkivallan syynä on heimoutumisen rakenne, jossa usein usko on uskoa vastaan.

Mistä muusta edellä esitetyt tapaukset voisivat olla esimerkkejä kuin taantumisesta ennen nykydemokratiaa vallinneelle tasolle. Populismi perustuu siihen, että tarjotaan yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin ongelmiin. Vanhoille ja vakiintuneille puolueille jää mahdollisuudeksi vedota kansalaisiin, että vain vastuuntuntoisinta politiikkaa noudattavat puolueet ovat oikeusvaltion ja demokratian turva.

Uusi huolestuttava piirre on tieto, että Italia on tarjonnut Puolalle liittoa saksalais-ranskalaista akselia vastaan. Italian varapääministeri Matteo Salvinin mukaan Puolan ja Italian pitäisi sysätä liikkeelle "eurooppalainen kevät". Se voisi hänen mukaansa murtaa Saksa-Ranska -akselin keskustaoikeistolaisen valta-aseman Euroopassa: ”Ranskan ja Saksan akselin tilalle saattaa tulla Italian ja Puolan akseli”, uumoili Salvini Varsovassa uutistoimisto AFP:n mukaan.

Kysymys on siis valtiorajat ylittävästä sopimuksesta, jolla yritetään toteuttaa oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia kyseenalaistavaa politiikkaa Tässä on oireita siitä, että oikea puoli (?) puoluekartasta pyritään korvaamaan uudella populistisella ohjelmalla ja sen jälkeen pyritään haastamaan keskustaoikeistolainen yhteistyö. Vasemmisto on tässä pelissä jauhautunut isojen voimien välissä, mutta säilyttäen kuitenkin iskukykynsä. Tilanteessa on jotain samaa kuin muodostettaessa fasistisia rintamia, ”akseleita” 1930-luvulla, ”joiden varaan Euroopan rauha rakentuu”.

Jos tämä Italian ”lupaus” lunastetaan – mikä ei ole millään tavoin varmaa – ollaan jälleen uudessa vaiheessa vastuullisen demokratian kyseenalaistamisessa.