torstai 21. helmikuuta 2019

Liberaalin demokratian kuolinkellot soivat? (Osa 1)

A-studio Talkissa oli 14.2.2019 erittäin mielenkiintoinen keskustelu teemasta ”Onko länsimaisen demokratian aika ohi?” Vieraina olivat professori Martti Koskenniemi, dosentti Katalin Miklossy, päätoimittaja Kaius Niemi ja tutkija Johanna Vuorelma. Asiantuntevan keskustelun juontajana toimi Olli Seuri. Käyn läpi keskustelua seuraavassa ja kommentoin koko ajan omilla näkemyksilläni.

Seuri kysyi alkajaisiksi onko länsimainen demokratia sellaisena kuin olemme sen oppineet tuntemaan kohta menneisyyttä. Vastauksia etsittiin seuraavan 40 minuutin ajan hengästyttävällä tahdilla.

Liberaali demokratia -käsite on tietenkin ensin määriteltävä. Juontaja Seuri päätyi seuraaviin argumentteihin: voimassa tulisivat olla vallan kolmijako-oppi, yksilön vapaudet, lehdistön vapaus ja vähemmistöoikeuksien suojaaminen. En ryhdy saivartelemaan tällä enempää. Olkoon karkea määritelmä siis tuo edellä esitetty.

Autoritaarista populismia on ohjelmassa esitetyn tulkinnan mukaan ympäri maailmaa: neljä maailman suurinta demokratiaa USA, Brasilia, Intia ja Indonesia ovat tavalla tai toisella populistien hallitsemia. Niissä ja monissa muissa maissa on pyritty löytämään (osittain tai kokonaan) ”ratkaisuja” liberaalin demokratian ongelmiin ja haasteisiin. Näitä ovat muun muassa elintason laahaaminen, maahanmuuton ahdistava vaikutus (monietnisyys) ja epäluottamus vanhan liberaalin demokratian poliitikkoihin ja politiikkaan.

Liberaaleista demokratioista kovimpien haasteiden edessä ovat kaksipuoluejärjestelmän maat, koska niissä pirstoutuneen mielipideilmaston sovittaminen kankeaan poliittiseen sapluunaan on erittäin suuri haaste. Pahimmillaan suuri osa ihmisistä ei löydä lainkaan puoluerakenteesta vastinetta ajatuksilleen. Eikä tästä ole kauaa, kun kaksipuoluejärjestelmää monissa monipuoluedemokratioissa ihailtiin selkeytensä vuoksi!

Keskustelijoista Katalin Miklossy ainoana edusti kantaa, jossa hän arvioi liberaalin demokratian olevan pikku hiljaa taakse jäänyttä elämää. Tämän ajattelun mukaan vallitseva konservatiivinen ajattelu pyyhkäisee – tietenkin mutkia oikaisten - liberaalin demokratian sivuun. Miklossy näkee suurimpana ongelmana bipolaarisen jakautumisen (liberalismi/autoritarismi), joka on uhka ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

Koskenniemi, Vuorelma ja Niemi näkivät odotetusti demokratian monipuolisemmin, maakohtaisena, erilaisine vivahteineen. Vuorelma eritteli asian niin, että liberaali demokratia ei ole itseisarvo, vaan se itse on poliittisen kamppailun kohde. Liberaaleissa demokratiassa perusoikeudet, yksilönvapaus ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat sellaiset, että kansalaisista periaatteessa pidetään huolta. Kaius Niemen mukaan pohjoismainen malli on lähinnä liberaalin demokratian ihannetta ja nyt asetettu populistinen haaste on stressitesti pohjoismaiselle mallille.

Liberaalin demokratian kyseenalaistaminen on minulle monella tapaa vaikea haaste, koska olen hengittänyt sen tuulahduksia kymmenien vuosien ajan. Meistä liberaalin demokratian kannattajista tuntuu oudoksuttavalta, että oikeusvaltio- ja sananvapausperiaatteista räikeäsi tinkineet autoritaariset valtiot ovat tulleet ”ryöstöretkelle” liberaalin demokratian puolelle tarjoten kansalaisilleen (kuten Unkarissa) sosiaaliturvaetuja ja muita kansalaisia helliviä ”hyödykkeitä”, jotka olemme lukeneet mustasukkaisesti liberaalin demokratian omaisuudeksi.

Mutta ei mitään uutta auringon alla: Stalinin Neuvostoliitossa (viisipäiväinen työviikko jo 1930-luvulla) ja natsi-Saksassa (verohelpotukset työläisille, lapsilisät perheille, synnytyspalkkiot naisille, eläkkeiden korotukset, maanviljelijöiden tuet, lomien kaksinkertaistaminen….) oli voimassa lukuisa määrä sellaisia periaatteita, jotka olemme länsimaisissa demokratioissa ”keksineet” sanokamme 1950-luvulta eteenpäin.

Yritän sanoa, että minun määritelmäni mukaan aidosti liberaali demokratia on kokonaisuus, johon kuuluvat oikeusvaltioperiaatteet, sananvapaus ja kansalaisyhteiskunta kaikkine vapauksineen. Korkeatasoinen sosiaaliturvajärjestelmä tulonsiirtoineen (= kaikista pidetään huolta) täydentää järjestelmää. Autoritaarisesti tai diktatorisesti hallitut valtiot eivät sen enempää historiassa kuin nytkään täytä asettamiani vaatimuksia.

Autoritaaristen valtioiden muodostama uhka liberaaleille demokratioille perustuu siihen, että luodaan Unkarin, Kiinan tai Venäjän malli muiden seurattavaksi. Merkillistä tässä onkin, että kun internetin piti toimia sananvapauden mahdollistajana, niin tilanne on kääntynyt osin päinvastaiseksi: autoritaariset valtiot ottavat oppia toisiltaan netin välityksellä ja sanoma leviää. Venäjä ja Kiina ovat kehittäneet omat netit.

Aivan oikein A-studion keskustelussa tuotiin esille, että liberaalia demokratiaa on monta sorttia. Amerikkalainen liberaali demokratia poikkeaa skandinaavisesta mallista huomattavalla tavalla. Puhuisinkin itse oikeistoliberaalista demokratiasta ja vasemmistoliberaalista demokratiasta, joskin myönnän, ettei mitään puhtaaksiviljeltyä versiota ole.

Eräänlaisena liberaalin demokratian ylemmyyden tunteen apostolina toimi aikanaan 1990-luvun alussa Francis Fukuyama, joka raivasi sille tilaa kaikilta muilta ideologioilta ja ajattelutavoilta antaen ymmärtää, että se on voittajajärjestelmä. Fukuyama on kylläkin korjaillut filosofiaansa – syystäkin – tältä osin.

Keskustelussa tuotiin esille, kuinka noina 90-luvun optimistisen odotuksen vuosina liberaali demokratia näyttäytyi mahdollisimman vähän ideologialta, se ikään kuin tuntui itsestään selvältä, ”luonnolliselta” järjestelmältä. Tästä ei ole pitkä matka siihen, että puolueet alkoivat yhä enemmän muistuttaa toisiaan. Pahimmillaan puolueet ovat liberaalissa demokratiassa vain vaalikampanjaorganisaatioita. Aidolle huono-osaisuudelle ja keskiluokan kurjistumiselle järjestelmä ei luonut parannuskeinoja. Uusille poliittisille voimille – jotka kyseenalaistivat totutun demokratiakuvion – alkoi olla sosiaalista tilausta. Aikalaisten oli vaikea havaita paradigman muutosta, kun muutos oli päällä.

Nyt kun tiedetään enemmän, kun tiedetään, ettei liberaali demokratia ole itsestäänselvyys, on aika herätä ja hakea yhteensitovia teemoja liberaalin demokratian eri piirteiden välillä. Mihin tulisi tarttua? On tunne, että tietty huolenpito lähimmäisistä, ympäristöstä - solidaarisuusajatus yleisemmällä tasolla ovat tavoiteltavia tiloja. Tolkuton yksilökeskeisyys, väärin oivallettu luottamus ihmisen kaikkivoipaisuuteen ja sääntelyn purun itsetarkoitus ovat olleet voimassa olleen ajatusmaailman lahoja rakennuspuita. Liberaalin demokratian on löydettävä itsensä uudelleen.

(jatkuu)

tiistai 19. helmikuuta 2019

Elämme vaalilupausten kulta-aikaa

Vaalien lähestyessä puolueiden asemat selkeytyvät. Muutoksia on tapahtumassa varsinkin oikeistokonservatiivisella laidalla. Helsingin Sanomien kyselyssä ”Säästökuuri vaihtui vaalilupauksiin” (18.2.1019) on kartoitus eri puolueiden nykyisistä poliittisista painotuksista.

Tietenkin vaalilupausten otollisimpana hetkenä - eli kuukausi-pari ennen vaaleja - luvataan perinteiseen tapaan sekä menolisäyksiä tehtyjen säästöjen kuittaamiseksi että säästöjä poliittisesti vaarattomampiin kohteisiin. Lupaukset ovat osin epäjohdonmukaisia, mutta siitä en tee nyt pääasiaa, vaan tarkastelen muutostuulia lyhyellä ja pidemmällä aikavälillä eri puolueiden kannanotoissa riveillä ja rivien välissä.

Näyttää siltä, että kokoomuksen oikealle puolelle yhä selvemmin muodostuu ”pienpuolueryhmä”, joka koostuu perussuomalaisista ja Liike Nyt -ryhmästä (joka ei ole puolue). Linja näillä pienillä ryhmillä tuntuu olevan sekä konservatiivinen, että oikeistolainen. Lähdetään ilmeisesti siitä, että kokoomus pysyy paikallaan, oikealla, kuten tällä vaalikaudella on nähty. Jonkinasteinen muutos on kuitenkin tapahtumassa: kokoomus on mielipidetiedustelujen pelottamana hellittämässä ylimmän kirstunvartijan roolista. Nuukuuspolitiikka (austerity policy)) on vaihtunut puheissa neutraaliksi budjettitasapainoiluksi.

Konservatiivisten sinisten henkiinjäämispolitiikka estää heitä liittymästä muiden pienpuolueiden rinnalla oikeistokonservatiivisiin säästölinjauksiin.

Kokoomuksen oikealla puolella on hyvin vaikea säilyä hengissä. Jopa kokoomuksen rinnalle tulo tietää vaikeuksia, kuten keskusta hyvin tietää. Suomalainen demokratia ei näytä sulattavan oikeistokonservatiiveja kuin hyvin vähäisessä määrin. Ne muutamat kansanedustajat, jotka ovat omaksuneet selkeästi oikeistolinjan joutuvat varomaan puheitaan.

Eniten HS:n kyselyssä näytti säikähtäneen viime aikojen gallupeja keskusta, joka halusi sekä lisätä menoja keventää verotusta että vähentää velanottoa. Tämän tunnistaen HS ”kielsi” jo etukäteen puolueita käyttämästä muutoksia työllisyydessä menojen kattamiskeinona. Kerta kiellon päälle: keskusta otti tämänkin avuksi selvitäkseen pinteestä.

Vasemmistolla ja vihreillä on tilaisuus ottaa vaaleissa vahvoja kantoja. Jompaa kumpaa tai molempia tarvitaan hallitusneuvotteluissa. Kysymys on kolmiodraamasta sosiaalidemokraatit – keskusta – kokoomus, johon muut puolueet liittyvät eri variaatioin. Tulevan politiikan uskon – jos taloudessa ei tapahdu merkittävää taantumista – nojautuvan nykyistä vasemmistolaisempaan politiikkaan ja ainakin vähemmän oikeistolaiseen.

Lähellä vaaleja ollaan kieli keskellä suuta. Niinpä useimmat äänestäjät ottanevat tarkastelun kohteeksi kannattamansa puolueen pitkän linjan suuntaviivat ja äänestävät sen mukaisesti. Silloin vaalilupaukset tulevat suhteutetuksi siihen, mitä puolue on edustanut pidemmällä aikavälillä eikä päiväperhoslupauksiin. Ehkä merkittävin vaikuttava seikka tulevissa vaaleissa on edellisellä vaalikaudella (siis nykyisellä) toteutettu politiikka. Kuinka uskottavaa se on ollut sekä hallituksen että opposition puolelta? Kuinka uskottavia ovat nyt annetut lupaukset suhteessa noudatettuun politiikkaan.

Useissa Euroopan valtioissa ja laajemminkin populismin aalto on hallinnut parlamenttivaaleja. Mitään merkkiä vastaavasta en näe Suomessa. Suomalainen demokratia on läpäissyt melkoiset harjoitukset populismikysymyksessä: ensin Vennamon liike ja sitten Soinin liike. Vaikka perussuomalaiset saisivatkin kohtuullisen tuloksen vaaleissa, en usko tulevan politiikan olevan kovin populistista.

Suomalainen liberaali demokratia on kestävällä pohjalla. Hallituksen muodostaminen ei tosin ole ainakaan helpottunut. Tässäkin on sanottava, että meillä haasteet ovat olleet helpommin selätettävissä kuin monissa muissa maissa. Toive olisi, että seuraava hallitus tukisi vakaata järjestelmää vahvalla panostuksella yleissivistävään ja ammatilliseen koulutukseen. Koulutuksella maa säilyy kansakuntien eturintamassa.

:::::::::::::::::

Hesarissa oli 19.2.2019 mainio Heikki Aittokosken katsaus eurooppalaiseen poliittiseen kirjoon ja voimasuhteiden kehitykseen vuosisadan ajalta. Artikkelin nimi on ”Euroopan politiikka hajosi sirpaleiksi” ja siinä kuvataan vanhojen perinteisten puolueiden vallan kapenemista ja uusien (populististen) voimien nousua pääosin oikealla, mutta osin myös vasemmalla. Perinteisten puolueiden mahtikausi Euroopassa – ja samalla liberaalin demokratian voittokulku – näyttää ulottuvan 1940-luvun lopulta 1990-luvun vaihteeseen.

Eurooppalaisessa viitekehyksessä nukkuvien puolueen dramaattinen kasvu (Aittokosken grafiikka!) 1990-luvun vaihteesta lähtien kiinnittää eniten huomiota. Myös radikaalin oikeiston (tai populistisen oikeiston) nousu - samoin 1990-luvun vaihteesta lähtien - herättää huomiota.

Grafiikka paljastaa selkeästi, että sosialismin romahtaminen näyttää hämmentäneen eurooppalaista poliittista kenttää perustava laatua olevalla tavalla. Osa äänestäjistä varsinkin idässä näytti hylkäävän politiikan saumakohdassa. Samalla jotain korvaavaa etsivät näyttävät löytäneen populistisen oikeistoideologian.

Onko siis tulkittava niin, että 1990-luvun vaihteessa liberaali demokratia oli itsestään selvyys, se ei ollut politiikkaa lainkaan, vaan luonnollinen seuraus sosialismin romahduksesta? Toinen mahdollisuus on että sosialismin romahdus aiheutti tyhjiön poliittiseen kenttään, joka näkyi äänestämättömyytenä varsinkin Itä-Euroopassa.

Muitakin selityksiä on. Aittokoski toteaa artikkelissaan, että puoluekentän murrokseen ovat vaikuttaneet mm. ”finanssikriisi, eurokriisi, teknologian kiivas kehitys sekä maahanmuutto”. Tähän tuo oman säväyksensä sosiaalisen median ”tarkoituksellinen inhottavuus”. On varmasti muitakin syitä, joita olen pohtinut useissa kirjoituksissa. On syytä pohtia pystytäänkö politiikan keinoin vain rajallisesti viemään eteenpäin yhteisiä asioita, joita maailma pirstoo pieniin osiin.

::::::::::::::::

Hesarin artikkelin yhteydessä olleessa grafiikassa eurooppalaisen sosiaalidemokratian romahtaminen ei näytä romahdukselta lainkaan. Vihreiden ja laitavasemmiston kannatus on vain lohkaissut kapean siivun demareilta.

Tulevissa europarlamentin vaaleissa mitataan oikeistopopulismin potentiaalisen läpimurron laajuus mantereentasoisena ensimmäistä kertaa.

Myös Suomessa on tapahtunut Eurooppa-tyyppinen kehitys. Viime vuosisadalla 1940-luvun lopulta aina 1980-luvulle saakka sisäpolitiikkaa hallitsivat neljä suurta, maalaisliitto/keskustapuolue, sosiaalidemokraatit, kokoomus ja skdl/vasemmistoliitto (viime mainittu vuodesta 1990 lähtien). Näiden puolueiden yhteiskannatus on vaihdellut seuraavasti:

Vuonna 1945 176 kansanedustajaa

Vuonna 1966 173 kansanedustajaa

Vuonna 1987 165 kansanedustajaa

Vuonna 2007 163 kansanedustajaa

Vuonna 2011 135 kansanedustajaa

Vuonna 2015 132 kansanedustajaa

Kuten edellä keräämistäni tiedoista näkyy Suomessa muutokset ovat olleet maltillisia lukuun ottamatta viimeisimpiä vuoden 2011 ja 2015 vaaleja. Eurooppalaisen puoluekentän pirstoutuminen on tuore ilmiö eikä historiallisesti tarkastellen voida vetää kovin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä lähitulevaisuudesta. Suomessa em. kannatuskehityksessä skdl/vasemmistoliiton kannatus on romahtanut 1945-2015 (itse asiassa suurin muutos tapahtui skdl:n osalta jo 1987 vaaleissa). Vuosina 2011-2015 tapahtui sitten persujen ”jytky”, joka näkyy voimasuhteiden muutoksena selvästi.

:::::::::::::::

Liberaalin demokratian vastaisuus on saanut Itä-Euroopan autoritaarisesti johdetut valtiot, Venäjän ja Länsi-Euroopan oikeistolaiset ryhmät näkemään etujen yhteneväisyyttä. Häiritäänkö esimerkiksi Suomen vaaleja? On kaksi perustetta sotkeentua vaaleihin: 1) Aiheutetaan esimerkiksi nettihälyä jonkin puolueen (tai laajemman tahon) hyväksi tai jotakin tahoa vastaan tai sitten 2) Aiheutetaan yleisellä tasolla epävakautta ja sekaannusta kansanvallan toimivuuteen.

Ensimmäisestä kohdasta on vaikeaa löytää perustetta puuttumiselle. Toinen kohta – jos joku taho siihen ryhtyy – on suuri riski puuttujan kannalta, koska se saattaa kääntyä sitä itseään vastaan.

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Keltaliivien arvoitus - kadun laeilla kohti muutosta?

Le Monde Diplomatiquen tuoreessa suomenkielisen version numerossa 1/2019 pohditaan Ranskan viime aikojen mielenosoitusten syitä mielenkiintoisella tavalla.

On syytä tutkia tarkemmin onko artikkelin toimittaja Laurent Bonelli päässyt selville jostain perustavaa laatua olevasta keltaliivien toiminnassa. Koko lehden 1/2019 teema on sattuvasti ”vapaus, veljeys ja epätasa-arvo” ja nyt käsittelyssä olevan artikkelin nimi on ”Kun hallinto perustuu voimankäyttöön ja pakkoon”.

Pariisin katujen protestit eivät lähteneet perinteisten puolueiden tai ammattiyhdistysliikkeiden piiristä, vaan koostuvat hyvin monista osasista, voitaneen sanoa kokonaisuudesta, josta voidaan käyttää nimeä ”hiljainen enemmistö”. Vallanpitäjät väittävät itse edustavansa juuri tätä joukkoa, mutta eivät odota siltä muuta kuin äänestämistä. Keltaliiveille välillinen demokratia ei tietenkään riitä.

Bonelli lainaa amerikkalaista Barrington Mooren tutkimusta, joka käsittelee historian vain vähäisessä määrin koordinoituja ja spontaaneja mielenosoitusliikkeitä. Tutkimus kohdistui Yhdysvaltain 1960- ja 1970 lukujen jättimäisiin protestiliikeisiin. Moore ei kysy, miksi ihmiset nousevat kapinaan, vaan kysyy, miksi he eivät ryhdy siihen useammin. Kapinoinnin syyksi osoitetaan usein epätasa-arvo tai rotukysymykset, mutta Mooren mukaan nämä ovat taustalla olevia muuttujia vuosikymmenestä toiseen. Läheskään aina ei liikehdinnän seurauksena päädytä kumoukselliselle tielle. Perussyy on jossain muualla.

Mooren tutkimustyö perustuu ”malliin”, jolla saksalaisten työläisten sopeutuminen vallinneeseen järjestelmään tapahtui vuodesta 1848 aina 1930-luvun lopulle. Sopeutuminen oli paljon yleisempää kuin epäsuositun järjestelmän hylkääminen.

Mooren johtopäätökset perustuvat ”vastikkeellisuuden” käsitteeseen. Kysymys on siis siitä, mitä vallanpitäjät tarjoavat alaisilleen, jotta nämä kokisivat oikeudenmukaisuuden toteutuneen. Vastavuoroisen ”hyvän” periaate on ratkaiseva tekijä. Muussa tapauksessa voimankäyttö tulee sopimisen tilalle.

Keltaliivien tapauksessa voimassa olleen vastikkeellisuuden rapautuminen käynnisti epätoivottavan prosessin, jonka taustalla ovat tekniset ja taloudelliset muutokset. Usein epäluulo kohdistuu eliittiin, joka ei pelaa enää toimiviksi koetuilla säännöillä. Eliitin jäsenistä tulee ”siivelläeläjiä”. Sen aseman kyseenalaistaminen käynnistää järjestelmän rikkoutumisen.

Muutokseen kuuluu vakauden muuttuminen epävakaudeksi. Suurten kansanryhmien kokema aseman heikkeneminen on usein laadultaan hyvin konkreettista: rahat eivät yksinkertaisesti riitä elämiseen. Mutta onhan turvana hyvinvointiyhteiskunnan verkostot, sanoo moni. Näin ei kuitenkaan ole, sillä yhteiskuntarauhan järkkymistä edeltävät sosiaaliturvan leikkaukset. Tästä kehityksestä on näyttöä jo 1990-luvulta lähtien sekä Ranskassa että muualla. Monille ihmisille on jäänyt käsitys, että yhteiskunta on kohdellut hyvin toimeentulevia ihmisiä paremmin kuin pienituloisia.

Mitä sitten on tapahtunut? Ranskan nykyhallitus on leikannut asumistukea, poistanut pääomaveron progression, luopunut varallisuusverosta, heikentänyt eläkeläisten ostovoimaa, myöntänyt yrityksille verohyvityksen ja niin edelleen. Eläminen on monien osalta muodostunut tukalammaksi. Presidentti Macron hyväksyi lopulta joukon keltaliivien vaatimuksia seurauksella, että budjettialijäämä nousi yli kolmen prosentin. Ranskan ollessa kysymyksessä EU ei kuitenkaan ryhdy uhkailemaan.

Yhteiskunnan polarisaatio on vaikuttanut merkittävästi ihmisten asennoitumiseen: Ranskassa ilmeisesti maaseudun ihmiset ovat joutuneet tiukoille, joka näkyy keltaliivien suurena määränä nimenomaan maaseudulta. Yhteiskunnan palvelut ovat paenneet laajalta maaseutualueelta Suomen tapaan.

Keltaliivien protesti kohdistui alun perin verojärjestelmää vastaan. Valtiolta puuttuu auktoriteetti toimia välittäjätehtävissä. Julkisten toimijoiden väärinkäytökset ja korruptio ovat lisänneet päättäjien syntilistaa. Poliittisen eliitin väärät sanavalinnat ja suoranaiset törkeydet, jotka kohdistuvat heikompiosaisiin tuovat mieleen suhtautumisen Ranskan suuren vallankumouksen ”roskajoukkoon”.

Yhteinen symboli keltaliivien vihalle on Emmanuel Macron. Toimintatapoina ovat mm. keskeisten rakennusten valtaukset ja tiesulut liikenneympyröissä.

Keltaliiveille ei ole luontevaa vaihtoehtoa puoluekentässä. Niinpä liike voi pyrkiä järjestäytymään omin voimin ja kohdistaa toimintansa ”suoraan” kannattajiin ja valtaapitäviin.

Panokset ovat suuret sekä mielenosoittajien että establishmentin puolella. Väkivaltaisuus on aina läsnäoleva vaihtoehto. Mielenosoittajien varsinaisen agendan ulkopuolella anarkistit ja äärioikeisto käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja lietsovat omaa sotaansa.

Puolin ja toisin käytettävän väkivallan määrä on suhteessa vastapuolen aggressioihin. Kumiluodit ja kyynelkaasugranaatit ovat aiheuttaneet vakavia loukkaantumisia mielenosoittajien puolella. Poliisin omaksuma väkivaltakulttuuri on ollut omiaan lietsomaan vihaa ja hävitystä. Kannustusta on tullut poliitikkojen puolelta.

Edellä mainitun Barrington Mooren ”vastikkeellisuus” voimankäytössä on ollut omiaan kiihdyttämään vihollisuuksia. Virkavallan toimenpiteiden vaihtoehdottomuus on johtanut väkivalan kierteen jatkumiseen.

::::::::::::::::::

Le Monde Diplomatiquen artikkelissa käsitellään uskottavasti monilta eri puolilta ranskalaisen kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja sen tyytymättömyyden kohteita ja lähteitä. Myös hätää kärsivien kansalaisten reagoinnin suhdetta tapahtuneeseen kuvataan monipuolisesti. Ranskassa on jo suuren vallankumouksen päiviltä perinne, jonka mukaan lähdetään kadulle purkamaan mieltä epäoikeudenmukaisiksi koettuja asioita kohtaan.

Vähemmälle huomiolle artikkelissa jäävät globaalit ja teknologiset paradigman muutokset, jotka ravisuttavat ihmisiä ympäri maailmaa. Ranska on osa tätä kehitystä. Ollaan siis alkusyiden lähteillä. Tähän nähden mielenosoittamiset kadulla hallituksen toimenpiteitä vastaan ovat kovin välittömiä ja jopa hätäisiä, varsinaisiin syihin kajoamattomia. Halutaan pidempään syitä syviä miettimättä välittömimmän ”syyllisen” (presidentin, hallituksen) pää pölkylle.

Muutoksiin valmistautumattomuus on ilmeistä. Se taas johtuu väärästä turvallisuuden tunteesta, luotetaan lähimenneisyydessä jo koettuun tapaan tehdä työtä ja luoda toimeentuloa.

Koko läntinen hyvinvoiva maailma on joutunut koetukselle. Kun se tähän saakka kymmenien ja satojen vuosien ajan on luonut menestyksen edellytykset, innovaatiot ja tuotantotavat itse, on se yhtäkkiä joutunut teknisen kehityksen ”uhriksi”. Muu maailma vie ja Eurooppa ja muu länsi vikisee.

Silmiinpistävää on miten ongelmat Suomessa muistuttavat Ranskan vastaavia. Reagointi vain on erilainen: Suomessa se on pidättyvien mielenosoitusten sävyttämä, Ranskassa seuraa etujoukon aggressiivinen kadulle lähtö ja barrikadien pystyttäminen.

Ranska on edelleen liberaali demokratia, mutta sen puoluejärjestelmä on sekaisin. Siksi esille pääsee keltaliivien kaltainen ilmiö. Mutta edustavatko keltaliivit jotain pysyvää? Enpä usko. Sillä on kertakäyttöliikkeen status. Toinen kysymys on sitten korvautuuko keltaliiviliike jollain toisella ”samanlaisella, mutta erilaisella” ilmiöllä. Tästä kannattaa jatkaa jossain toisessa yhteydessä.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Amerikkalainen sukudynastia: Kennedyt (osa 2)

Tämä on osa kaksi Kennedyn dynastiaa käsittelevästä tarinasta. Tarkastelun pohjana on CNN:n dokumenttisarja ”Kennedyn klaani”, joka juuri on näytetty Yle Teemalla.

John F. Kennedyn presidenttikaudella kansalaisoikeusliike aktivoitui. Orjuus oli poistettu lähes 100 vuotta aiemmin, mutta rotusorto jatkui koko tuon kuluneen 100 vuoden ajan hellittämättä. Kennedyjen päälle lankesi synkkä varjo rotujen epätasa-arvoisuuden takia. Ongelma oli paha nimenomaan demokraattien (ja Kennedyjen) ydinkannatusalueella, joka tuohon aikaan muodostui eteläisistä osavaltioista. Kennedyn piti siis taistella omien kannattajiensa rasistisia ajatuksia ja tekoja vastaan. Pitkän empimisen jälkeen molempien Kennedyjen oli pakko tarttua asiaan, koska ongelma kasvoi suunnattomiin mittoihin juuri Kennedyn presidenttikauden alkuvuosina.

Kennedyjen maailma oli yläluokkainen. Dokumentissa tuodaan esille iloinen rantaelämän huolettomuus ja suunnaton vauraus lukuisten kaitafilmien välityksellä. Kennedyjen oli vaikeaa, jollei mahdotonta samaistua köyhien maanmiestensä asemaan. Kennedyt lähinnä ostivat palveluja mustilta amerikkalaisilta. Ongelmien syvimpiä sopukoita he eivät joutuneen kohtaamaan, vaikka ymmärsivätkin lähestyvän kriisin luonteen.

Kennedyjen työ jäi kansalaisoikeusasioissa kesken, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että seuraaja Lyndon B. Johnson – jonka taustana oli opettajan ammatti - oli mies kansalaisoikeuslakien hyväksymisen ja köyhyysongelman torjumisen johtotähtenä. Hän tiesi myös, mitä siitä seuraa: ”taidettiin menettää etelä”, hän totesi, kun lainsäädännöllinen urakka oli valtavin ponnistuksin ajettu läpi kongressissa. Tämä demokraateille kiusallinen ”etelän menetys” on edelleen voimassa.

Johnsonin erittäin merkittävästä roolista kansalaisoikeuskysymyksissä dokumentti vaikenee epäoikeudenmukaisesti jättäen sen käsityksen, että Kennedy selvitti voitokkaasti rotukysymyksen.

Monista eri syistä johtuen Robert Kennedy nostetaan keskeiseen asemaan dokumentin sisällöissä. Veljensä kuoleman jälkeen Robert luopui oikeusministerin tehtävistä ja pyrki ja pääsi senaattiin. Sekä omasta tahdostaan että ympäristön paineesta Robert pyrki demokraattien presidenttiehdokkaaksi vuonna 1968. Poliittisesti hän asemoitui puolueensa vasemmalle puoliskolle, joskin on muistettava, että koko yhteiskunta oli - amerikkalaisittain katsottuna – vasemmistoliberalismiin kallellaan ennen sittemmin tapahtunutta oikeiston vastaiskua.

Robert Kennedy ajoi mustien ja köyhien asiaa sekä vastusti Vietnamin sodan eskaloimista. Tämä oli kaikkineen vaikea asetelma hänen kannaltaan, koska hän oli käynnistämässä uutta vaihetta Vietnamissa veljensä kanssa vuonna 1963.

Bob Kennedyltä puuttui veljensä valovoimainen dynaamisuus. Hän kuitenkin muuttui noina 60-luvun vuosina presidentin avustajasta - ”likaisen työn” tekijästä - vasemmistoliberaalien toivoksi, jonka pyrkimys presidentin tehtäviin katkesi brutaalisti murhamiehen laukauksiin.

::::::::::::::::::::

On oikeutettua käyttää ilmaisua suvun murhenäytelmä, kun poraudutaan Kennedyjen loiston alle synkempiin kerroksiin. Tragedioista suurimpina Johnin ja Robertin murhat järisyttivät koko maailmaa.

Presidentti Kennedy ja Jacqueline saivat neljä lasta. Heistä ensimmäinen syntyi kuolleena ja kuopus menehtyi vain kahden päivän ikäisenä. Jäljelle jäivät John Jr. ja tytär Caroline (ensimmäinen ja ainoa elossa oleva lapsi).

Kesällä 1999 John Kennedy Jr, Johnin vaimo Carolyn ja hänen siskonsa Lauren nousivat yksityiskoneen kyytiin. Kennedy jr itse oli koneen lentäjän paikalla. Kone syöksyi mereen ja kaikki kolme menehtyivät. Tämä merkitsi ankaraa menetystä suvulle, koska John jr oli perheen toivo aina presidentiksi saakka.

Veljiensä kuoleman jälkeen nuorin veli Edward nousi Kennedyn klaanin keulahahmoksi. Kohtalo puuttui jälleen peliin: Vuonna 1969 hän joutui auto-onnettomuuteen (oltuaan jo aiemmin vakavassa lento-onnettomuudessa), jossa hänen sihteerinsä Mary Jo Kopechne menehtyi Chappaquiddick Islandilla olosuhteissa, jotka heittivät synkän varjon Tedin päälle: hän pakeni onnettomuuspaikalta. Kaikesta huolimatta Ted Kennedy senaattorina rakensi vielä mahtavan poliittisen uran, joka kesti 46 vuotta. Presidenttiehdokkuuteen asti Ted Kennedy ei koskaan yltänyt.

Sairaudet, onnettomuudet ja ennenaikaiset kuolemat olivat ainainen varjo Kennedyjen yllä monien muidenkin suvun jäsenien osalta. Isä-Josephin halvaantuminen ja puhekyvyttömyys nujersivat vanhan miehen pian Johnin presidentiksi tulon jälkeen, joka oli armoton kohtalo vanhalle miehelle, joka henkisesti oli taistelijaluonne.

Suvun ikoniksi nousee Josephin puoliso Rose Kennedy tahdonlujuudellaan. Hän kuoli 104-vuotiaana vuonna 1995.

Kennedyn suvun merkkihenkilöiden jälkeläisistä moni on luonut merkittävän poliittisen uran, mutta on epäiltävää nouseeko enää kukaan veljesten Johnin ja Robertin jalanjäljillä politiikan huipulle.

::::::::::::::::::::::

Kaiken kaikkiaan CNN:n Kennedy-dokumentti on hieman sokerinen, mutta kuitenkin siinä käydään läpi keskeiset suvun tapahtumat moitteettomasti. Kennedyn kohuttuja naisseikkailuja mafiayhteyksineen ei sivuuteta, mikä sinänsä on huomionarvoista.

Bobby Kennedy nostetaan keskeiseen asemaan Jackin oikeana kätenä ja ”likaisen työn” tekijänä kaikissa Kennedyn hallinnon kriiseissä. Jackie Kennedyyn suhtaudutaan myötätuntoisesti miehensä tukijana.

Kuitenkin dokumentin arvoa olisi parantanut, jos Kennedy-kriitikkojen eritteleviä puheenvuoroja olisi otettu mukaan runsaammin. Nyt kritiikki – vaikkei sitä sivuuteta – upotetaan pumpuliin, hyväntahtoisen ymmärtävään sävyyn.

Yhteenvetona voisin sanoa, että dokumentti on ainakin osittain rakennettu ylläpitämään suvun mainetta jälkipolville. Ymmärrän niitä, jotka näkevät Kennedyn suvun saagana, joka on hyvin amerikkalainen tähtihetkineen ja murhenäytelmineen.

tiistai 12. helmikuuta 2019

Amerikkalainen sukudynastia: Kennedyt (osa 1)

John F. Kennedystä on tehty lukemattomia dokumentteja, joista jotkut on esitetty suomalaisilla TV-kanavilla. On esitetty sekä dramatisoituja, että puhtaasti dokumenttipohjaisia sarjoja. Yhden eli PBS:n dokumenttisarjan olen kirjoituksissani joitakin aikoja sitten arvioinut.

Yle Teema Femillä päättyi juuri Historiasarjaan sijoitettu CNN:n kuusiosainen sarja ”Kennedyn klaani”, alkuperäiseltä nimeltään ”The Kennedys – American Dynasties”. Siinä perehdytään Kennedyihin suvun ja perheen kautta. Nimi ”klaani” tai dynastia viittaa suvun mahtiasemaan ja vallankäytön keinoihin lähihistoriassa.

En seuraile tässä kirjoituksessa pelkästään dokumentin logiikkaa enkä Kennedyjen tarinan yksityiskohtia vaan keskityn suvun vaiheisiin sen kuvan perusteella, minkä olen saanut lähihistoriaan perehtyessäni.

CNN:n dokumenttisarjan luonteeseen kuuluu tietynlainen kiiltokuvamaisuus, mutta luodussa kuvassa on myös paljon säröjä tai naarmuja, joita ei toki peitellä aktiivisesti.

Dokumenttisarja erittelee Kennedyjen nousua ja hiipumista (vältän sanaa tuho) vuosisadan pituisella ajanjaksolla. Kennedyjen saaga on tarina Irlannista tulleiden köyhien maahanmuuttajien yhteiskunnallisesta noususta neljässä sukupolvessa maailman mahtavimman valtion johtajuuteen.

Kennedyjen kantava voima ainakin tarinan alkupuolella on Joseph Kennedy, tulevan presidentin isä, jonka kunnianhimo on kyltymätön. Epäilemättä isä halusi myös henkilökohtaisella uralla päästä pitkälle, mutta taidot ja osaaminen sekä – joku voisi sanoa – harkintakyvyn puute eivät riittäneet huipulle. Korkein asema, minkä Joseph Kennedy saavutti julkishallinnossa oli Britannian suurlähettilään tehtävä, josta hän kuitenkin joutui luopumaan asettuessa tukemaan väärää (natseille) periksi antamisen linjaa sodan alkuvaiheissa.

Liikemiesuralla Joseph onnistui loistavasti. Kennedyistä tuli yksi Yhdysvaltain rikkaimmista suvuista. Menestyksen taustalla oli muutakin: joku voisi sanoa, että Kennedyjenkin kohdalla jokaisen menestyvän miehen takana oli nainen: Josephin aviopuoliso Rose Kennedy oli varsinainen harmaa eminenssi Kennedyjen suvussa.

Joseph Kennedy siirsi kunnianhimoiset tavoitteensa poikiensa kannettavaksi. Jo alkuvaiheissa vastoinkäymiset sävyttivät sinänsä kiistatonta menestystä: John F. Kennedyn vanhempi veli menehtyi taistelulennolla sodassa. Tulevasta presidentistä tuli perheen toivo, jota isä-Joseph Kennedy tuki ilmeisen pyyteettömästi.

Josephin myötä suvussa vallitsi isäkeskeinen patriarkaalinen perhesopu: pojat kysyivät aktiivisesti isältä neuvoja ja olivat tämän neuvoista kiitollisia.

John Fitzgerald, menestyvä poliitikko, avioitui (1953) Jacqueline Bouvierin kanssa, joka toi kuninkaallista säihkettä parin ulkoiseen habitukseen. Myöhemmin presidenttinä Kennedy selvästi hyötyi Jacquelinen suosiosta muun muassa valtiovierailuilla. Avioliitto toimi omintakeisin periaattein, kun molemmilla oli sekä yhteinen että oma elämä kaikkine mausteineen. Aviomiehen jatkuvat ulkopuoliset suhteet ja vaimon tuhlaileva elämäntapa pidettiin alkuvuosina perheen sisäisenä asiana.

Kennedy raivasi tiensä liittovaltion johtopaikoille, ensin kongressiin ja sitten vallan huipulle korkeimpaan mahdolliseen tehtävään. Presidenttiys alkoi vuonna 1961 Yhdysvaltain nuorimpana (43 v.) valtionpäämiehenä. Joe Kennedyn vaatimuksesta veli Robert nimettiin oikeusministeriksi. Näin dynastia toimi jälleen suvun eduksi. Robert oli jo presidentinvaalikamppailussa korvaamaton apu veljelleen ja jatkoi erittäin vahvana taustavoimana Johnin presidentiksi tulon jälkeen paljon oikeusministerin tehtäviä laajemmalla reviirillä.

Oikeusministerinä Robert omistautui järjestäytyneen rikollisuuden vastaiseen taisteluun, jossa hän myös menestyi. Vielä muutamaa vuotta aiemmin J. Edgar Hoover, FBI:n johtaja olio sanonut, että mafiaa ei ole olemassa.

Kennedyn presidenttikausi alkoi takaiskulla, kun hän peri Sikojenlahden maihinnousuoperaation edeltäjältään. Presidentti olisi voinut perua hankkeen, mutta ei tehnyt sitä. Tarkoitus oli Fidel Castron syrjäyttäminen maihinnousun avulla Kuuban johdosta huhtikuussa 1961. Naiivi yritys peittää Yhdysvaltain vastuu käyttämällä Kuuban pakolaisia saaren valtaukseen päättyi katastrofiin. Myös huippuneuvottelu Wienissä 1961 Hrustsevin kanssa epäonnistui. Koleerinen Hrustsev yllätti Kennedyn ärhäkkyydellään eikä yhteistä kieltä löytynyt.

Kuuban kriisi – joka oli osin seurausta Sikojen lahden epäonnistuneesta maihinnoususta - oli Kennedylle suuri voitto. Jälleen suvun merkitys nousi keskiöön. Kennedy uskoutui John Kenneth Galbraithille: ”et tiedä, miten paljon huonoja neuvoja sain avustajiltani”. Suurin apu löytyi veli Robertilta, jonka osin itsenäinen diplomatia lopulta käänteentekevästi auttoi kriisin ratkaisussa.

Menestyssarakkeeseen merkittiin myös vuoden 1963 ydinkoekieltosopimus. Ensimmäisen kerran ydinaseiden koekäyttöä pystyttiin rajoittamaan.

Vietnamin sodan totaaliselta murheelta Kennedy säästyi, kun elämänlanka katkesi juuri ratkaisevalla hetkellä. Varmasti voidaan kuitenkin sanoa, että Kennedy ei ollut irtautumassa Vietnamista. Päinvastoin Etelä-Vietnamin presidentin Ngo Dinh Diemin murhalla (2.11.1963) oli Yhdysvaltojen (ja Kennedyn) hiljainen lupa, joka vaivasi häntä viimeisinä viikkoina.

Dokumentissa sivuutetaan presidentti Kennedyn vastuu Yhdysvaltojen sitoutumisesta Vietnamiin varsinkin vuoden 1963 aikana.

(jatkuu)

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

XYZ - äänestäjän markkinat?

Jälleen on tehty yksi puolueiden kannatusmittaus eduskuntavaaleja varten. Tällä kertaa asialla on ollut Yle (haastattelut tehtiin 14.1.-5.2.2019). Näitä tulee jatkuvasti, koska tutkimusten tekijät ovat omaksuneet kuukausittaisten seurantojen menetelmän. Ruotsissa tämä kannatusmittausten tihentyminen on johtanut keskiarvojen laskemiseen tehdyistä mittauksista.

Onko viime aikaisissa kannatusmittauksissa havaittavissa joitakin muutoksia pidemmän aikavälin tuloksiin? Helpoiten arvioitavissa on ollut kokoomuksen kannatus. Joskus on tullut mieleen, että sen kannatus on betoniin valettu, se ei nouse eikä laske noin 20 prosentista. Ehkäpä se on todiste siitä, että hallituksen noudattama politiikka on ollut painopisteiltään kokoomuslaista ja vieläpä johdonmukaisesti sitä.

Liiallinen tyytyväisyys voi kuitenkin kostautua. Sipilän hallitus on jakanut niukkuutta, joka on vastannut kokoomuksen politiikan tavoitteita. Linjan tukipilarina on ollut keskustalainen pääministeri, joka omien puolelta kuuluvasta kritiikistä huolimatta on vetänyt oikeistoliberaalia linjaa. Vasta aivan viime metreillä ennen vaaleja keskustan politiikka on muokkautunut ”vaaleja varten”. On luvattu huomattavan hövelisti erilaisia taloudellisia etuja, joihin ilmeisesti puheenjohtajakin on suostunut. On ollut pakko, sillä keskustan kannatus on juuttunut pitkäkestoisesti alle puolueen pitkän aikavälin kannatuksen.

Yksityisten vanhuspalvelujen saama negatiivinen julkinen huomio on saanut seisovat vedet liikkeelle. Kokoomus on Ylen viimeisessä kyselyssä saanut pahasti takkiinsa. Oikeiston betonipuolustus on murtunut ainakin hetkellisesti. Kokoomus jäi yksin puolustamaan oikeistoliberaalia linjausta, jonka mukaan vanhusten palvelut on mitoitettava räätälöiden tarpeeseen. Tällä kerta tehtiin virhearvio, sillä lääke, jota tarjottiin on mahdotonta toteuttaa: eihän vanhuksen nopeasti vaihtelevaa kuntoa voida koko ajan seurata muuttuvalla mitoituksella. Se vaihtelee reaalisesti joko viikoittain tai jopa päivittäin. Tällaisen järjestelmän ylläpito vaatisi melkoisia reservejä koko ajan tapahtuvien muutosten varmistamiseksi. Tarvitaan pitävä mitoitus ja riittävä henkilöstön koulutus sekä tietenkin rahaa…..

Kaiken kaikkiaan hoivakotien mitoitusongelma on haastava tehtävä, jota uhkaa pula rahasta.

Vaalien alla kilpailu kiristyy, mikä oli odotettavissakin. Puolueiden väliset kannatuserot ainakin joiltakin osin supistuvat. Kun demarit ovat joutuneet antamaan periksi selvästi yli 20 prosentin kannatusluvuista ollaan palaamassa tilanteeseen, josta olen aiemminkin kirjoittanut: saatetaan joutua asetelmaan, jossa mikään puolue ei saa yli 20 prosentin kannatusta. Tasaväkinen puolueviidakko asettaa haasteita hallituksenmuodostamistehtävälle. On vaikeaa uskoa, että syntyisi puhdasta porvari- tai vasemmistohallitusta, mutta näen pitkästä aikaa tilanteen niin, että kova leikkauslinja on väistymässä ja tilaa elvyttävämmälle politiikalle syntyy. Tämän politiikan vastustajia on tosin runsaasti. Valtiovarainministeriöstä on lähetetty tavanomainen viesti, että taloudellinen liikkumisvara on pieni. Pitää siis jakaa ”olemassa olevaa” rahaa, koska talouden kasvuluvut ovat heikkenemässä. Näyttää siltä, että näistä eduskuntavaaleista tulee vanhuspainotteiset vaalit unohtamatta toki sotea ja koulutusta.

Sääntelynpurkuvillitys, jolla on toteutettu oikeistoliberaalia politiikkaa on tullut ainakin joiltakin osin tiensä päähän. On tajuttu, että omavalvonta ei riitä. Tarvitaan kontrollia, johon kaikki osapuolet voivat luottaa. Ideologinen käänne kollektiivisemman vastuun suuntaan voi olla vaalien selkein tulos, mutta vannomatta paras.

Yltiöoptimistiset odotukset koti- ja omaishoidon määristä hyvän hoidon takeena ovat osoittautuneet kyseenalaisiksi, vaikka hyvän vaihtoehdon tiettyyn rajaan saakka tarjoaakin.

::::::::::::::::::

Yksi kiehtova näkökulma on, mikä on alle 35-vuotiden äänestyskäyttäytyminen nyt ja tulevaisuudessa. He hallitsevat meitä tulevaisuudessa. Puhutaan X, Y ja Z-sukupolvista. Olen tätä pohtinut parissa kirjoituksessa tarkemmin. Vuonna 2014 kirjoitin sukupolvijakaumasta seuraavasti:

”Ihmisillä on taipumusta dramatisoida sitä aikaa, jota kulloinkin eletään. Pyritään löytämään erityisiä merkityksiä elämiselle ja olemiselle juuri nyt. Onhan siinä jotain kohtalonomaista hohtoa, kun saa kuulua ”kadotettuun sukupolveen”. Pitääkö siis oman sukupolvikokemuksen olla jotenkin traumaattista? Tai pitääkö sen olla erityisen elämyksellistä? Yksi tapa on luokitella viimeiset 60 vuotta erillisiin sukupolviin X, Y ja Z. Jaolla halutaan kuvata esimerkiksi elämäntapojen ja teknologian muutoksia ja ihmisten sopeutumista niihin.

Wikipedian mukaan X-sukupolvella tarkoitetaan ikäpolvea, joka syntyi 1964-1979. Kovin on tiukkareunaista! Ymmärrän alkupisteen siten, että ns. suuret ikäluokat määritetään Yhdysvalloissa syntymäajan perusteella välille 1946-1964 (”Baby Boomers”). Suomessa suuret ikäluokat määritetään paljon suppeammalle aikavälille. Yleensä puhutaan vuosista 1945-1950.

Ilmeisesti kaikki länsimaat yritetään kuitenkin sulloa samaan amerikkalaisperäiseen sukupolvisapluunaan, muutoin menevät kirjaimet sekaisin.

Y-sukupolvella tarkoitetaan aikavälillä 1980-2000 (tai 1980-1995) syntyneitä ja onpa vielä 2000-lukulaisille annettu oma kirjaimensa Z, joiden tulevaisuutta pyritään ennustamaan tai arvailemaan.

Tällaiset jaottelut ovat tietenkin mielivaltaisia. Kyllä ne jotain kertovat, mutta on hyvin vaikea nähdä ”keskivertoa”, jonka perusteella sukupolvet kunkin kirjaimen sisällä muodostuvat.

Ajatellaanpa Kirsi Pihan ja Liisa Poussan Wikipediaan lainattua Y-sukupolven määrittelyä: ”He arvostavat työpaikan yhteisöllisyyttä ja työnantajansa arvoja. Y-sukupolvi valitseekin työnantajansa usein tämän arvojen ja maineen perusteella.” Usein ja usein! Suurimmalla osalla valinta perustunee siihen, mistä työtä yleensä saa. Kuvaako kirjaimiin perustuva jaottelu vain niiden näkökulmaa, joilla on varaa valita?”

:::::::::::::::::

Näkemys, jolla liiallisella tarkkuudella ja rajaamisella pyritään hahmottamaan sukupolvijakoa sai siis minulta kyytiä. Havaitsin Hesarista artikkelin ”Väärin ymmärretty sukupolvi” (7.2.2019), jossa haastatellaan sosiologi Mikko Piispaa, joka tuntuu olevan samalla tavalla skeptinen suhteessa pitkälle vietyihin ikäpolvisegmentteihin. Piispa kuuluu 35-vuotiaana itse Y-sukupolveen. Mitä hän sanoo? Muun muassa näin: ”Ei reppureissaamista eksoottisissa maissa voinut kutsua y-sukupolven sukupolvikokemukseksi. Reissaamista harrastivat pääasiassa keskiluokkaiset kaupunkinuoret”. Sama joukko ”on muutonkin määritellyt kuvaa y-sukupolvesta levottomana, vähän itsekkäänä ja elämyshakuisena”, toteaa Piispa.

::::::::::::::::::

Varsinainen haaste on arvioida Y-sukupolven äänestyskäyttäytymistä. Siksi on mielenkiintoista arvioida tuntevatko Y-sukupolveen kuuluvat myötätuntoa vanhuksia kohtaan nyt, kun asiasta puhutaan. Voisiko tulevissa vaaleissa olla kysymys - yksilökeskeisyyden sijasta - kollektiivisen vastuun uudelleenarvioinnista? Voisiko sanoa – osin Piispan puheenvuoroon viitaten, että nyt on Y-sukupolven aika aikuistua, ja ottaa vastuuta valtakunnan asioista?

Itse olisin luottavainen, että leima, joka on lyöty Y-sukupolveen on väärä. Se on yhtä väärä kuin ajatus koko sukupolvesta loputtomien mahdollisuuksien taivaanrannan edessä. Eiköhän kysymys ole siitä, että globaali talous ja sen paikalliset ja alueelliset sovellukset ovat määränneet suuren osan sukupolvikokemuksesta pätkätöineen ja nopeine muutoksineen - silloin, kun puhutaan massiivisesti koko sukupolvesta.

Yhdyn Piispan näkemykseen, että 80-luvulla syntyneet ovat saaneet aikaan pehmeitä arvovallankumouksia työelämässä ja tasa-arvossa.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Donald Trump: ensimmäiset kaksi vuotta

Helsingin Sanomien Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja Anna-Sofia Berner pyrkii luomaan artikkelissaan ”Kaksi vuotta presidentti Trumpia” (28.1.2019) kokonaiskuvaa Trumpista presidenttikauden ollessa nyt puolessa välissä.

Tehtävä ei ole ihan helppo, sillä Trump on luonut oman mallisensa kuvan presidenttiydestä, jollaista en muista nähdyn länsimaisessa liberaalissa demokratiassa.

Yritän seuraavassa luoda karkean kuvan Donald Trumpin tekemisistä sekä samalla yhteenvedon hänen puolikkaasta kaudestaan. Havainto numero yksi on, että polarisaatio puolueiden välillä on kasvanut kaiken aikaa. Kahtiajakautuminen on loitontanut puolueita toisistaan Clintonista lähtien, mutta nyt on saavutettu uusi taso.

Toinen havainto on, että totuuskäsite on kärsinyt haaksirikon, kun ”totuus” on muodostunut aivan omanlaisekseen. Trumpilaisittain kukin saa muodostaa oman totuuskäsityksen.

Anna-Sofia Berner näyttää kokevan asian niin, että demokratia on osoittanut parhaat puolensa Trumpin kaudella, koska nyt ovat saaneet äänensä kuuluville ne, joita ei aiemmin otettu huomioon. Sanoisin pikemminkin niin, että populistinen politiikka teki läpimurron nykyisen presidentin kaudella. On vaikeaa yhdistää nykyistä menoa toimivaan demokratiaan. Pikemminkin kysymys on repivästä sekasorrosta, jossa osa äänestäjistä kulkee Trumpin propagandan johdattelemana eteenpäin ennustamattomaan tulevaisuuteen.

Eikö välivaalien tulos kerro, että kansanvalta on piristymään päin? Totta on, että välivaaleissa rikottiin äänestysaktiivisuusennätyksiä, mutta syynä oli varmaankin suurelta osin Trumpin vastustajien aktivoituminen, joka tuli esille erityisesti edustajainhuoneen vaaleissa.

Artikkelissa todetaan aiheellisesti, että Yhdysvaltain presidentin valtaoikeudet saattavat sisäpoliittisissa kysymyksissä jäädä eurooppalaista pääministeriä heikommiksi. Tämä toteutunee erityisesti nyt, koska kahtiajakautuminen on niin repivää ja kongressin paikkajakauma mahdollistaa presidentin esitysten tyrmäämisen.

Osa Yhdysvaltain demokratian kokemista karikoista ei johdu Trumpista, vaan on yhteistä Länsi-Euroopan liberaalien demokratioiden vastoinkäymisille. Kansalaisten moneen osaan pirstoutuneen tahtotilan ja kaksipuoluedemokratian pelisääntöjen yhteensovittaminen on vaikeaa. Lisäksi globaalit muutokset tuovat omat mausteensa soppaan.

Venäjän väitetty sekaantuminen presidentinvaaleihin lienee tosiasia. Sitä ei ennen vaaleja osattu ennustaa. Itse asiassa Trumpin on väitetty itse aiheuttaneen sekaantumisen omasta vapaasta tahdostaan ja omien valtapyrkimystensä pontimena. Niinpä sotkuja selvitetään helpostikin koko vaalikauden ajan. Trumpia yritetään kammeta sivuun luultavasti koko jäljellä olevan kauden ajan.

Artikkelin hyvin osuva havainto on, että Donald Trumpissa on liikemiespresidentin sijasta ehkä sittenkin enemmän tosi-tv-presidenttiä, jolla viitattaneen presidentin käytännön toimintatapoihin, äkkikäänteisiin ja arvaamattomuuteen. Presidentin ministerit ja avustajat ovat vaihtuneet tiheään tahtiin Trumpin mielialojen mukaan. Tavoitteena on ilmeisesti ollut kritiikittömän ympäristön luominen. Se ei tule toteutumaan.

Narsistinen presidentti haluaa suosionosoituksia enemmän kuin tosiasioihin pohjautuvia voittoja työssään.

Presidentin suosio on säilynyt korkealla republikaanien keskuudessa, minkä on arvioitu johtuvan siitä, että puolue on saanut läpi tärkeinä pitämiään laki- ym. muutoksia (irtautuminen Pariisin ilmastosopimuksesta, verojen alennukset, sääntelyn purku). Trumpin omat esitykset joko takkuilevat tai ovat osoittautuneet enemmänkin ”imagovoitoiksi” kuin konkreettisiksi sisältömuutoksiksi. Venäjä-politiikassa republikaanien tiukka linja on voittanut presidentin pyrkimykset sopuilla Venäjän kanssa.

Talouden suotuisa kehitys – jota ei voi laskea yksin presidentin ansioksi – on satanut Trumpin laariin. Tosin talouden kehitys on vaiheessa, jossa ei voida sanoa kuinka pitkä- tai lyhytvaikutteisia Trumpin toimet ovat.

Yhteenvetona Trumpin äkkiväärät toimet ovat lyöneet leiman hänen politiikkaansa. Hesarin Anna-Sofia Berner yrittää luoda ”tasapuolisen” kuvan presidentistä ja muun maailman tapahtumista toteamalla, että Euroopassa on tehty samanlaisia ohareita ja virheitä. On kuitenkin vaikeaa verrata Berlusconin Italiaa koko maailmaan vaikuttavaan Trumpiin. Berner käyttää päälähteenään konservatiivisen Heritage-säätiön tutkijaa David Azerradia, jolloin kuva värittyy oikeistosävyisesti.

Trumpin väitetään löytäneen reitin republikaanien ja demokraattien välistä, jolloin hän on tavoittanut sellaisen äänestäjäjoukon, jolla ei ole ollut johtotähteä. Nyt - väitteen mukaan - on. En tähän oikein usko, sillä kyllä Trump päinvastaisista väitteistä huolimatta on toteuttanut hyvin republikaanista politiikkaa joko omasta tahdostaan tai sitten republikaanisen oikeiston muokkaamana. Ulkopuolisena hämmästelee, kuinka herkästi osa ihmisistä on vietävissä oikeistopopulistisen politiikan aallonharjan mukana. Toisaalta ankara vastustus, jota Trump kohtaa voidaan johtaa presidentin poliittisista toilailuista. Osa kansalaista on menettänyt luottamuksen presidentin aseman uskottavuuteen.

Ehkä oleellista Trumpissa on, että hän on luonut kuvaa presidenttiydestä aivan omanlaisenaan. Seurauksena on ollut tempoilevaa politiikkaa, joka tuntuu vaihtelevan presidentin mielenliikkeiden mukaan. Osittain Trumpin luoma kuva presidenttiydestä on presidentin aseman irvikuva. Trump on sekoittanut liberaaliin demokratiaan autoritaarisesta johtamisesta tuttuja keinoja. Osa kansalaisista näyttää pitävän tästä. He haluavat johtajan johdatusta, eivät vanhaa sopuilevaa demokratiaa. En kuitenkaan usko, että 1800-luvun vaihteen ”kansakunnan isät ” olisivat ymmärtäneet trumpilaista versioita demokratiasta.

tiistai 5. helmikuuta 2019

Keskituloisten asema kurjistuu?

Toisen maailmansodan jälkeen koitti keskituloisten ja keskiluokan kulta-aika. Luokka muodosti ammatti-ihmisten rungon sekä palveluissa että varsinkin teollisuudessa. Keskituloiset kirivät vuosikymmenten varrella hyvään ja yhä paranevaan elintasoon ja muodostivat koko hyvinvointiyhteiskunnan tukipilarin.

Keskituloiset sekä maksoivat hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidosta raskaasti että saivat universaaleista (kaikille maksettavista) hyvinvointipalveluista hyödyn. Odotukset tulevaisuuden suhteen olivat korkealla 1960-luvulta alkaen. Hyvää kautta kesti 1980-luvulle ja 1990-luvulle saakka. Yhdeksänkymmentäluvun lama ei tuhonnut niiden keksituloisten taloutta, jotka säilyttivät työpaikkansa ja heitä oli paljon.

Helsingin Sanomat lainaa tuoretta Tilastokeskuksen tulonjaon kokonaistilastoa artikkelissaan ”Jako hyvä- ja vähätuloisiin jyrkentyy” (1.2.2019) ja toteaa, että tilanne on muuttunut dramaattisesti parinkymmenen vuoden kuluessa. Tilastokeskuksen mukaan keskituloisiin kuului vuonna 1995 yli puolet suomalaisista, 52,3 prosenttia. Vuonna 2017 osuus oli pudonnut 44,3 prosenttiin. Sekä tulot että varallisuus keskittyvät. Hesarin artikkelissa Pekka Ruotsalainen Tilastokeskuksesta toteaa , että tulohajonta on kasvanut ja että on ”vaikea sanoa, mistä se johtuu”. Yritän tässä kirjoituksessa löytää joitakin syitä tapahtuneelle kehitykselle, mutta sitä ennen vielä muutamia faktoja Hesarin artikkelista.

Vuonna 1995 pienituloisia eli korkeintaan 60 prosenttia suomalaisten mediaanipalkasta ansaitsevia oli 7,8 prosenttia. Vuonna 2017 osuus oli 12,8 prosenttia. Pienituloisuus on toki suhteellista: vuonna 1995 pientuloisuusraja oli 10 200 euroa ja vuonna 2017 noin 14 750 euroa vuodessa. Toki hinnatkin ovat tällä välillä nousseet. Pienituloisuuden alapäässä ihmisillä on tosi tiukkaa.

Hesari käyttää hyvätuloisuuden rajana kymmenystä hyvätuloisimpien tulojen alarajasta laskien. Tähän ryhmään kuului vuonna 2017 noin 9,6 prosenttia suomalaisista. Vuonna 1995 osuus oli 6,4 prosenttia. Yksinasuvien käytettävissä oleva tulo kasvoi vastaavasti 29 800 eurosta 43 000 euroon vuodessa. Erittäin hyvätuloisten osuus kasvoi vielä nopeammin.

Monissa perheissä on voitu todeta, että lapset eivät saavuta vanhempiensa keskiluokkaista elintasoa. Puuttuu sopiva koulutus ja työpaikat ovat kaukana asuinkunnasta. Muutos on ollut raju eikä jätä ketään koskemattomaksi.

Onko tämä poikkeava kehityssuunta länsimaissa? Ei ole, sama ilmiö on todettavissa kaikkialla lännessä. Otan tähän rinnalle Yhdysvalloissa tapahtuneen keskiluokkaa kohdannen muutokset, joka on paljon dramaattisempi kuin Suomessa. Sen avulla saadaan joitakin osviittoja sysistä ja sepistä.

::::::::::::::::

Suomen muutokset ovat selviä ja suuria, mutta eivät kuitenkaan aivan mullistavia vuosikymmenten aikajänteellä. Yhteiskunnan palvelujen kustannusten rakenteen kannalta muutokset ovat huomattavia, sillä keskituloiset ovat – kuten alussa todettiin - hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitävä voima, eivät suurituloiset eivätkä pienituloiset.

Yhdysvalloissa keskituloisten negatiivinen tulokehitys on ollut nähtävissä 40 vuoden ajan. Keskiluokan kutistuminen näkyy verrattaessa USA:n tilannetta esim. Belgian, Ranskan, Saksan, Italian ja Ison Britannian vastaavaan. Näissä maissa todellinen tulotaso on noussut, kun taas Yhdysvalloissa on taannuttu.

USA:ssa on laajalti selvitetty syitä tapahtuneeseen keskiluokan kutistumiseen. Joiltakin osin tapahtunutta voitaneen soveltaa myös Suomeen.

Yksi selitys on globalisaatio. Alemman palkkatason maat ovat hyötyneet, kun yhä suurempi osa työstä on paennut esimerkiksi Kaukoitään. Vastaavasti kehittyvissä maissa keskiluokka on laajentunut huomattavasti.

Toinen selitys on, että noudatettu politiikka (verotus) on suosinut pääomatulojen kasvattamista palkkatulojen sijasta. Tämä kehitys on alkoi jo 1970-luvulla ja jatkui 1980-luvulla, kun ns. reagonomics on vallannut alaa.

Kolmas selitys on teknologinen kehitys, joka on syönyt pienituloisten, mutta myös keskituloisten työpaikkoja ja kehitys jatkunee. Toisaalta uusia työpaikkoja on myös syntynyt teknologisen kehityksen myötä, joka on taas johtanut työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaanto-ongelmaan, kun (uudelleen)koulutus ei ole pysynyt ajan tasalla.

::::::::::::::::

Yhdysvalloissa tuloerot ovat kasvaneet nopeammin kuin Euroopassa, koska politiikan muutokset ovat kohdanneet ”paljaammin” työntekijät kuin muualla lännessä, jossa hyvinvointiyhteiskunta ja hyvä sosiaaliturva on pehmentänyt vaikutuksia. Globalisaatio on kohdellut kaltoin amerikkalaisia työntekijöitä verrattuna eurooppalaisiin, joskin vaikutukset toki näkyvät vanhalla manterellakin, kuten Suomen esimerkki osoittaa.

Työn tuottavuuden ja kotitalouksien reaalisten mediaanitulojen käyrät ovat irtautuneet Yhdysvalloissa toisistaan 1970-luvun puolesta välistä lähtien: Työn tuottavuus on kasvanut huomattavasti nopeammin. Ero on lisääntynyt koko ajan lähestyttäessä nykypäivää. Syynä on pidetty sitä, että pääomatulojen ja maaomaisuuden osuus bkt:stä on kasvanut voimakkaasti verrattuna palkkojen osuuteen.

Konkreettiset luvut luovat dramaattisen kuvan tapahtuneesta. Reaaliset mediaanitulot vuoden 1999 huipusta, 57 000 dollarista putosivat 52 000 dollariin vuonna 2013 (9 prosenttia).

Palkkojen osuus bkt:stä putosi 47 prosentista vuonna 2000 43 prosenttiin vuonna 2013. Viime vuosina ansiokehitys on kuitenkin kohentunut, joten mihinkään tuhkan pään päälle ripotteluun ei ole aihetta.

Top 1 prosentti ansaitsi kaikista tuloista 23 prosenttia vuonna 2012, kun osuus 1950-70-luvuilla oli 10 prosenttia.

Pew Research Centerin mukaan Yhdysvaltain keskiluokka menetti johtoasemansa tulotilastossa suhteessa pieni ja suurituloisiin (yhteen laskien) vuoden 2015 alkupuolella, jolloin molempiin kuului noin 120 miljoonaa ihmistä. Muutos on tapahtunut siten, että pienistuloisten suhteellinen osuus on pysynyt suurin piirtein ennallaan, kun taas suurituloisten asema on parantunut dramaattisesti vuosien 1970 ja 2014 välillä.

Yhdysvaltain keskiluokan rimpuilu elintasokilpailussa on ollut hätkähdyttävää seurattavaa. Ensin vaimot menivät töihin, sitten työaikoja pidennettiin ja lopuksi elintasoa ylläpidettiin pankkilainoilla. Viime mainittu kehitys huipentui finanssikriisiin, kun omistusasuntojen nopeasti nousseita arvoja käytettiin aivan yleisesti kulutusluottojen vakuutena. Kaikki tämä loppui aikanaan tunnetuin seurauksin.

Onko Suomessa tapahtumassa sama kehitys kuin Yhdysvalloissa? Varmaankin, ainakin osittain. Kaikilta osin vertailu ei kuitenkaan toimi. Meillä molemmat aviopuolisot ovat usein töissä. Työaikojen pidentäminen on vaikeaa, koska meillä on vahva ammattiyhdistysliike. Yhdysvalloissa palkat joustavat helpommin alaspäin, Suomessa jähmeämmät palkat johtavat irtisanomisiin. Meillä hyvinvointiyhteiskunnan kunnianhimoiset tavoitteet pitää kiinni hyvistä työpaikoista kaatavat yrityksiä, jotka eivät pysty vastaamaan kansainväliseen kilpailuun.

Koska Yhdysvallat on tämän trendin ajuri, on syytä muutamalla sanalla referoida sitä, miten maailmankaupan ja teollisuustuotannon tasolla on päädytty nykytilanteeseen.

Teollisuustuotteiden valmistus siirtyi 1990-luvulta lähtien yhä laajemmin Kauko-Itään. Samaan aikaan teollisuuden osuus BKT:stä putosi USA:ssa lähelle 10 prosenttia (tällä hetkellä 11-12 prosenttia). Teollisuuden tuotanto ja hyvätuloinen keskiluokka irtautuivat toisistaan. US Steel ei työllistä enää 400 000 työntekijää, kuten maailmansodan jälkeen, vaan vaivaiset 30 000 työntekijää.

Teollisuus loi aikanaan myös runsaasti hyväpalkkaisia palveluelinkeinojen työpaikkoja, jotka nekin luonnollista syistä vähenivät. Sen sijaan syntyi valtava määrä heikkopalkkaisia palveluelinkeinojen työpaikkoja. Wallmart ei työllistänyt ketään vuonna 1961, mutta nyt työntekijämäärä on 2,2 miljoonaa. Vähimmäispalkka yrityksessä on noin 11 dollaria tunnilta.

::::::::::::::::

Myönnän, että edellä esitetyt ansioita koskevat luvut ovat osin kiistanalaisia. Palkkakehityksen taustalla on monenlaisia tekijöitä, joihin en tässä syvenny. Palkkojen nousun ja tuottavuuskehityksen eroja ei voida selittää pelkästään automatisaation, vapaakaupan, maahanmuuton tai edes noudatetun talouspolitiikan avulla.

Ilmeisesti amerikkalainen palkkakehitys ei ole ollut niin murheellinen kuin joitakin palkkaindeksejä seuraamalla voisi luulla. Todellisen palkkakehityksen selville saamiseksi on seurattava myös ansioiden muiden osien kehitystä.

Osin ristiriitaisista tiedoista huolimatta on todettava faktisesti, että seurauksena on ollut yhteiskunnallisia muutoksia, jotka heijastuvat noudatettuun politiikkaan. Populistiset liikkeet, autoritaarisen hallinnon saama jalansija, nationalismi ja globaalit muutokset ovat sekoittaneet vanhaa totuttua järjestystä. Kaiken taustalla on yhteiskunnan eri ryhmien liike toisiinsa nähden maailmalaajuisesti. Keskiluokan aseman muuttuminen on yksi näistä varteenotettavista muutosajureista.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Ha-Joon Chang: taloushistoriaa opiksi ja ojennukseksi

Yhdysvaltain kansantaloustieteen seuran puheenjohtaja ja taloustieteen Nobelin voittaja (1995) Robert Lucas totesi vuonna 2003, että ”lamantorjunnan muodostama keskeinen ongelma on käytännöllisesti katsoen lopullisesti ratkaistu”. Kaikki huomio piti kiinnittää teknologiseen kehitykseen.

Sama mies julisti vuonna 1980 eräässä seminaarissa kuuluisalla tavalla, että jos yksikin seminaarin osanottajista esittelisi keynesiläisiä lähestymistapoja talouteen, voisivat seminaarilaiset aloittaa ”kuiskuttelun ja tirskumisen”.

Olkoot nämä kaksi esimerkkiä valaisemassa ajattelua, jota vastaan eteläkorealainen Ha-Joon Chang on taistellut menestyksekkäällä taloustieteilijän urallaan. Kysymys on taistelusta vaihtoehdottomuutta vastaan. Chang on kirjoittanut lukuisia menestyskirjoja markkinataloudesta. Hän on markkinatalouden kannattaja, joka kuitenkin alistaa kapitalismin eräänlaiseen syväanalyysiin. Hän ei tyydy hokemaan vanhoja kliseitä markkinoista, vaan kohdistaa kritiikin varsinkin moniin markkinatalouden itsestään selvyyksinä pidettyihin avainkohtiin.

Tervetulleena suomennoksena ilmestyi Changin vuonna 2010 julkaisema kirja ”23 Things They Don’t Tell You about Capitalism” (23 tosiasiaa kapitalismista). Luin aikanaan kirjan ja se sai minulta hyvin myönteiset arviot.

Viimeksi häneltä on ilmestynyt suomeksi teos ”Taloustiede. Käyttäjän opas” (Into, 2014), jonka on jälleen suomentanut Marja Ollila. Hyvää työtä. Akateemisessa kirjakaupassa panin merkille, että kirja myy edelleen, nyt pokkarina.

Kirjan pari ensimmäistä lukua ovat lämmittelyä ja niissä pohditaan sellaisia perusasioita kuin mitä kapitalismi on, taloushistorian kirjoittamisen historiaa ja taloustieteen avainkäsitteitä. Taloustieteeseen tarkemmin perehtynyt voi hypätä noiden lukujen yli.

Chang pohtii tärkeänä pitämääni seikkaa, nimittäin taloushistorian aliarvostettua asemaa. Niinpä keskityn tässä vain kirjan taloushistoriaosuuteen. Mielestäni sekä Suomen lama 1990-luvun alussa että vuonna 2008 alkanut finanssikriisi olisi voitu taltuttaa paremmin historiatuntemuksen avulla, mutta kun kaikki vannoivat uuden ja ihmeellisen uusliberalistisen maailman nimiin. Pidän tässä mielessä Pentti Vartian ja Jaakko Kianderin kirjaa ”Suuri lama” (1998) alan klassikkona, joka on turhaan unohtunut. Kirjassa kuvataan muun muassa, kuinka 1980-luvun lopun kasinovillityksessä unohdettiin 1920-luvun lopun ja 1930-luvun vaihteen opetukset. Ylikuumenemisen vaiheet muistuttivat hämmästyttävästi 60 vuoden takaisia tapahtumia. Mutta ihmiset kadottivat yhteyden…..

Finanssikriisin jälkiselvittelyt olivat paremmin hanskassa varsinkin Yhdysvalloissa, jossa Ben Bernanke tutkimustyössään oli nimenomaan perehtynyt 30-luvun lamaan. Mutta faktaksi jää, että asuntokuplan ennakkoon arviointi oli vaatimattomalla tasolla.

Oma pohdiskeluni on saanut vahvistusta esimerkiksi seuraavan kaltaisesta Changin toisinajattelusta: ”Kun tiedämme, että kehittyneet kapitalistiset taloudet kasvoivat kaikkein nopeimmin 1950-1970-luvuilla vahvan sääntelyn ja korkean verotuksen aikakaudella, alamme pakostakin epäillä, vaatiiko talouskasvu välttämättä veronalennuksia tai sääntelyn karsimista”.

Chang käy läpi Länsi-Euroopan menestyksen salaisuuden vuosituhantisessa talouskilpailussa: tuotantotekniikoiden kehityksen, pankkien perustamisen ja osakeyhtiöt ja siirtomaiden merkityksen. Mielenkiintoinen on kysymys, kumpi on ollut Länsi-Euroopan historiallisen irtioton kannalta tärkeämpi tekijä siirtomaat vai em. talouden kehitystekijät. Chang päätyy perustellusti kannalle, että ilman siirtomaitakin lännen johtoasema olisi ollut selvä.

Talouden kasvu nopeutui äärimmäisen hitaasti. Kasvu oli luokkaa nollapilkkujotain vuosisatoja. Vasta 1870-luvulla työläisten elintaso alkoi kohentua ja palkasta jäi muuhunkin kuin ravintoon, asumiseen ja vaatteisiin. Hyvinvointivaltion ensimmäinen itu oli teollisuuden tapaturmavakuutus Saksassa vuonna 1871.

Chang kumoaa väitteen, että kapitalismin läpimurto perustui vapaaseen kauppaan. Valtio oli alusta lähtien kehityksen vahvistajana: tullit, oman tuotannon suojaaminen muilla tavoin ja teolliset kehittämisohjelmat olivat käytössä 1820-luvulta lähtien. Vasta kun Englanti oli saavuttanut ylivoimaisen aseman se luopui kaupan esteistä.

Vapauden tyyssija Yhdysvallat on tosiasiassa esimerkki oman talouden suojelusta (teollisuustullit olivat maailman korkeimmat). Maineikkaan valtiovarainministerin Alexander Hamiltonin rooli oli keskeinen määritettäessä modernin teollisen yhteiskunnan periaatteita. Teollisuuden suojelu oli lähtökohta ja tukea piti jatkaa niin kauan, kunnes oma teollisuus oli jaloillaan ja alkoi itsenäisesti menestyä. Yhdysvaltain pohjoisvaltioiden menestys johtui juuri oman teollisuuden suojelusta. Tulimuurien takan oli helpompaa kehittyä.

Kun siis länsivallat nyt painostavat kehittyviä maita vapaakauppaan, niiden pitäisi muistaa oma menettelynsä teollisuuden varhaisvaiheessa: omaa suojeltiin. Itse asiassa suurvallat estivät jo 1800-luvulla siirtomaita saamasta tasa-arvoisia sopimuksia. Päinvastoin siirtomaat pakotettiin erittäin epäedulliseen kanssakäymiseen.

Vaikka kapitalismi kehittyi nopeasti 1870-1913, ei keskimääräinen kasvu ollut kuin 1,3 % vuositasolla. Joka tapauksessa ajanjaksolla kehitettiin ennenkuulumattoman tehokas massatuotantojärjestelmä. Osakeyhtiömuoto saavutti talouden moottorina sen kukoistuksen, mihin nykyisinkin olemme tottuneet. Tärkeä osakeyhtiöuudistus oli velkojien pakottaminen antamaan anteeksi osa veloista. Jo Marx kehui osakeyhtiötä ”kapitalistisen tuotannon korkeimman kehityksen tulokseksi”.

Vuodet 1870-1913 sisälsivät myös työväenluokan merkittävän olosuhteiden paranemisen sosiaaliturvauudistuksineen. Chang kumoaa väitteet, että ajanjakso olisi ollut erityisesti laissez faire -pohjainen, tai että aika olisi ollut erityisen markkinavetoinen. Pikemminkin painotukset löytyvät protektionismista ja valtiojohtoisuudesta, joita täydensi imperialismin kaikkialle tunkeutunut hyökyaalto.

Useasti ensimmäiseksi globalisaation kaudeksi nimetty ajanjakso päättyi ensimmäiseen maailmansotaan - monien suureksi pettymykseksi.

Kapitalismi ja imperialismi saivat haastajan Venäjän (Neuvostoliiton ) talousjärjestelmästä. Maailmansotien välisenä aikana Neuvostoliiton talouskasvu oli hämmästyttävät 5 prosenttia vuositasolla 1928-1938 välisenä aikana, kun muualla maailmassa kasvu jäi 1-2 prosenttiin. Neuvostoliitossa tosin maksettiin ”pakkokasvusta” hirvittävä hinta.

Samaan aikaan lännessä tapahtui pörssiromahdus, jota seurasi suuri lama. Chang omaksuu selkeän kysyntälamaselitysmallin 30-luvun talouskatastrofille. Kysynnän laskukierteen saivat aikaan keskeisten hallitusten halu pitää kiinni budjettitasapainosta. Yksityinen kulutus supistui, velat jäivät maksamatta ja pankit vähensivät lainanantoa. Kansantalouden kysyntä ajautui kokonaisuudessaan laskukierteeseen. Tällaisessa tilanteessa valtio on ainoa talouden toimija, joka pystyisi ylläpitämään kulutusta. Se ei onnistunut, koska valtiot vartioivat budjettitasapainoa. Tämä taas johti menojen leikkaamiseen. Keskuspankki oli sidoksissa kiinteään valuutan arvoon kultakannan kautta.

Suuri lama oli laissez fairen suuri tappio ja samalla elvytyksen merkittävä voitto. Erityisesti Yhdysvallat ja Ruotsi kunnostautuivat elvytystoimissa. Yhdysvalloissa pankkisektorin kurikampanja johti mm. Glass-Steagall -lakiin (sisältäen mm. investointipankkien ja talletuspankkien erottamisen toistaan ja talletustakuujärjestelmän). Molemmissa maissa toteutettiin merkittäviä sosiaaliturvauudistuksia. Kultakannasta luovuttiin 1930-luvun alkuvuosina läntisessä maailmassa.

Vuosina 1945-1973 talouskasvuluvut olivat ennenkuulumattomia. Työttömyys jäi hyvin alhaiselle tasolle. Valtiot lisäsivät julkisia menoja laskusuhdanteessa. Keynesiläinen talouspolitiikka koki läpimurron (tosin esim. Suomessa hyvin mietona). Vallitsi yleinen vakaus ilman pankkikriisejä. Itse ulottaisin ajanjakson aina 1980-luvun vaihteeseen saakka, jonka jälkeen tapahtui iso muutos.

Ymmärrän kyllä Changin ajatuksen nähdä murroskohta vuoden 1973 öljykriisin kohdalla. Maailmanpankki ja IMF perustettiin kansainvälisen rahoitusjärjestelmän tueksi. Valuutat sidottiin kultaan jälleen kerran (1944).

Vuonna 1973 käynnistyi stagflaatio eli inflaatio ja taantuma toteutuivat yhtaikaa, minkä ei pitänyt olla mahdollista. Stagflaation laukaisi öljykriisin vuonna 1973. Kultakausi tuli jälleen kerran tiensä päähän.

Kahdeksankymmentäluvun vaihteen talouspolitiikan muutos johdetaan yleensä Ronald Reaganiin ja Margaret Thatcheriin. Uusi politiikka aiheutti dramaattisia muutoksia maailmantaloudessa. Siirryttiin tarjonnan taloustieteen mukaiseen politiikkaan, jossa rikkaille annettiin verohelpotuksia, jotta talous saisi kasvuruiskeen – näin uskottiin. Siirryttiin saalistustalouden tai ryöväritalouden aikaan.

Samaan aikaan globalisaatio löi läpi, Eurooppa yhdentyi, sosialismi romahti ja kaikkialla tapahtui taloudellisia ja yhteiskunnallisia mullistuksia. Rahoitusmarkkinoiden vapautus loi aivan uuden tilanteen, joka hyvin monissa maissa johti kriisiin 1990-luvun lopulta lähtien.

Rahamarkkinat riehaantuivat, kun Yhdysvalloissa kumottiin Glass-Steagall -laki. Lupauksia herättäneitä IT-alan yrityksiä perustettiin tuhkatiheään. Ne saivat jättirahoituksia sijoittajilta. IT-kupla puhkesi 2000-luvun alussa kautta maailman. Tämä vaihe jäi itse asiassa lyhytaikaiseksi. Mutta uusi uhka vaani jo taustalla: kiinteistöjen hinnat nousivat vuosina 2003-2006 räjähdysmäisesti Yhdysvalloista alkaen. Kaiken tämä seurauksena puhkesi finanssikriisi 2007-2008, jonka jälkeistä vaihetta edelleen elämme.

Vaikka Chang ”juoksee” läpi keskeisten läntisten maiden (ja osin myös kehittyvien maiden) taloushistorian, pystyy hän myös vetämään yhteen merkittäviä talouden suuntaviivoja pitkällä tähtäyksellä. Siksi Changin teos on eräänlainen talouden käsikirja, josta itse kukin voi hakea aihealueittain tietoja viimevuosikymmenten talouden kehityksestä. Yli 400-sivuinen kirja sisältää valtavasti tämän arvioni ulkopuolelle jäävää tietoa taloudesta.

Kansantalouden popularisoijana Chang on ensiluokkainen. Siksikin kirjaa voi suositella kaikille taloudesta kiinnostuneille.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Tuottavuusloikalla hoivan ongelmat poistuvat!

Kaksi otsaketta Kauppalehdestä (29.1.2019): ”Hetemäen madonluvut toimivat herättelijänä” ja ”Hoivan heikko tuottavuuskasvu on ongelman ydin”. Ensimmäisessä jutussa (pääkirjoitus) ehdotetaan tulevalle hallitukselle niukkuusohjelmaa. Jälkimmäisessä (kolumni) toimittaja Juhana Rossi pyrkii löytämään vanhustyön ongelmiin syyn ja päätyy vanhustyön tuottavuuskehityksen heikkouteen. Kysymys on hyvin työvoimavaltaisesta alasta, jossa tietotekniikalla on vaikeaa tehostaa työn tuottavuutta.

Ongelmat hoitoalalla räjähtivät käsiin, kun paljastui, että vanhukset oli jätetty hunningolle Esperi Care -yhtiön hoivakodissa, eikä vain yhdessä vaan useassa. Sama ongelma todettiin laajemmissa selvityksissä myös muissa pääomasijoittajien omistamissa hoivakodeissa.

Pian uutisoitiin myös muiden hoiva-alojen ongelmista. Helsingin kaupungin rakennusvalvonta selvittää, miksi päiväkotitoimintaa on harjoitettu epäkelvoissa tiloissa useissa yksiköissä.

Kysymys on laajalle levinneestä hoiva-aloja koskevasta ahdingosta, johon tulisi kuumeisesti etsiä ratkaisu. On helppoa painottaa huoltosuhteen (80-vuotiaita on yhä enemmän, tulevia hoidon maksajia yhä vähemmän) aiheuttamia ongelmia taloudenpidolle, mutta vaikeampaa on lisätä humaania vastuuntuntoa.

Onko siis kysymys vain työn tuotavuuden alhaisesta tasosta? Ei tietenkään! Kysymys on rahasta tai pikemminkin sen puutteesta, mutta myös koko yhteiskunnallisen asennoitumisen kyseenalaistamisesta. Vanhusten määrä on odotetusti - mutta silti yllättäen - lisääntynyt keskuudessamme ilman, että yhteiskunta on varautunut ilmiöstä johtuviin seurauksiin. Niin sanottu omavalvonta ei toimi riittävän hyvin tai se suorastaan laiminlyödään. Kunnat pakenevat omaa vastuutaan rahapulassa (jonka osin valtiovalta on omalla niukkuutta tarjoavalla politiikalla aiheuttanut) ostamalla palveluja yksityiseltä, jossa tuottavuus muka on parempi. Kysymys on kuitenkin muusta. Menee kauan ennen kuin digitalisaatio tai robotisointi tuo tehokkuuslisiä vanhushoivaan.

On paljastunut, että on säästetty väärissä kohdin. Esimerkiksi Esperi Care minimoi palkkakustannuksia ja tinki(i) hoidon laadusta. Kysymys ei ole ollut tilapäisistä ongelmista vaan tarkoituksellisesta toimintamallista.

Juhana Rossi vertaa vanhusten hoidon tehokkuutta pankkitoiminnan vastaavaan ja päätyy johtopäätökseen, että pankkipalvelut ovat tietotekniikan avulla mullistuneet kertakaikkisesti päinvastoin kuin vanhustenhuolto.

Rossi näkee hoitoalalla Baumolin taudin oireet. Baumolin taudilla tarkoitetaan taloudellista ilmiötä, jossa palkkakehitys on joillakin toimialoilla (kuten pankkialalla) tuottavuuden nopeasta kasvusta johtuen (liian) nopeaa. Usein palkkoja joudutaan nostaman myös hitaamman tuottavuuden aloilla, koska kilpailu hyvistä työntekijöistä pakottaa nostamaan palkkoja kaikilla aloilla. Niin varmaankin, mutta jos lähestymistavaksi otetaan vanhusten saamat pankkipalvelut, niin väitän, että moni iäkkäämpi on pankkipalvelujen osalta varsinaisessa hetteikössä: jälleen vanhukset joutuvat kaikkein kovimpaan liemeen palvelujen saannissa. Kysymys ei sittenkään ole likikään aina työn tehostamisesta, vaan nykyajan raadollisesta suuntautumisesta, jossa ikäihmiset sysätään vahvemman ja nuoremman oikeudella syrjään. Sama ilmiö näkyy vanhusten hoidossa: ikäihmisten hoitopaikat ovat liiaksi säilytyspaikkoja.

Rossi antaa ymmärtää, että vanhustyössä työmäärä on asiakasta kohden saman suuruinen kuin sanokaamme 40 vuotta sitten, mutta palkkatasoa on ollut kilpailusyistä pakko nostaa, vaikka työn tuottavuus ei sitä olisi edellyttänyt. Tästä syystä olemme kustannuskierteessä.

Näkemys on liian tekninen.

Väittäisin, että nykyinen vanhustenhoito - vanhusta kohti - on vaativampaa ja aikaa vievempää, koska hyvin huonokuntoisia vanhuksia on nyt aiempaa enemmän hoivakodeissa. Tämä on osaltaan nostanut palkkatasoa aivan aiheellisesti. Mutta tuskinpa palkkataso on alalla liian korkea , pikemminkin päinvastoin. Hoitaja on palkkansa ansainnut ja enemmänkin! Kysymys on ympäröivän yhteiskunnan kyvystä ymmärtää vaadittavan hoidon laatua: rahaa tarvitaan siis lisää.

Erikseen on sitten vielä haamuhoitajailmiö, jossa vilpillisesti ”siirretään” työtä (hoito, siivous, hallinto) yksikön sisällä, jotta saadaan rätingit kuntoon.

Viittaan alun kahteen otsakkeeseen: olemme jälleen tehostamisten edessä seuraavalla hallituskaudella. Tehostaminen naamioidaan rakenteellisiksi uudistuksiksi, mutta usein ne merkitsevät leikkausta palveluihin. Ajatus on, että vähemmästä otetaan irti enemmän. Tämä tie on kuitenkin kuljettu loppuun, kuten Esperi Caren tapaus osoittaa.

Pääomasijoittajat vaativat sijoitetulle pääomalle yhä kovempaa tuottoa, joka on johtanut tinkimään työntekijämäärästä, joka taas aiheuttaa pulaa auttavista käsistä. Tullaan peruskysymykseen, miten yleensäkään yksityiset suuryritykset sopivat tuottovaatimuksillaan hoitoalan palvelujen tarjoajiksi.

Pääomasijoittajien omistamat yritysryppäät kaappaavat tarvittaessa koko alan hallintaansa. Vain raha ratkaisee, ei tasapainoinen palvelun tarjonta.

Kysymys ei ole niinkään yritystoiminnan soveltuvuudesta hoitotyön organisointiin vaan nimenomaan suuryritysten kasvavasta vallasta. Suuryrityksillä on taipumus entisestään kasvaa ja ostaa kilpailijat (sekä suuret että pienet) pois markkinoilta. Tilinpäätöskeinottelulla (konserniavustukset, lainojen korkojen asettaminen epätavanomaiselle tasolle) hoidetaan asiat niin, että yhteisöveroa ei tarvitse maksaa. Jokin tässä ei täsmää. Nyt pääomasijoittajat ovat kekseliäämpiä kuin aiempina vuosina: ne eivät vähennä korkoja tuloksesta edes siinä määrin kuin se on sallittua. Ollaan ovelia ja ymmärretään, että yhteisöverojen jonkinasteisella maksamisella ostetaan ”rahan tekemisen rauhaa”.

Tarvittaisiin uusvanhaa ajattelua, jossa yksityinen sektori hoitoalalla olisi renki, ei isäntä. Julkinen sektori kantaa tällöin suuren vastuun työn tuottavuuden kehittämisestä. Se pystyy tähän hyvällä työn organisoinnilla, valvonnalla ja pakollisella resurssien lisäyksellä.

Nykyisin on tavattoman populaaria ajatella, että vain yksityinen on tehokasta. Väärinkäytökset osoittavat, että on oltu hyväuskoisia ja naiiveja. Tarvittaisiin vankkaa tahtotilaa tuottaa palveluja julkisen ja yksityisen sektorin hyvän yhteistyön avulla, kuitenkin niin, että vastuu on viime kädessä - selkeästi - julkisella palveluntarjoajalla.

Lakiin sidottu hoitajamitoitus on yksi parannuskeino olemassa olevaan tilanteeseen, mutta ei läheskään ainoa. Itse asiassa tarvittaisiin koko toimintaperiaatteen perkaus. Tullaan aivan olennaiseen kysymykseen, jossa tulisi vastuuttaa kaikki toimijat aivan eri tavalla kuin nykyisin. Omavalvonta ei ole ratkaisu kaikkein vakavimpiin haasteisiin.

On synnytetty pelko, että lisäsääntely on vanhanaikaista byrokratian kasvattamista. Väärin! Ideologisista syistä tapahtuva valinnan vapauden lisääminen on väärä viesti tällä hetkellä. Tässä ei ole kysymys ideologisesta vastakkainasettelusta vaan todellisesta ajattelutavan muutoksen tarpeesta.