Tuottavuusloikalla hoivan ongelmat poistuvat!

Kaksi otsaketta Kauppalehdestä (29.1.2019): ”Hetemäen madonluvut toimivat herättelijänä” ja ”Hoivan heikko tuottavuuskasvu on ongelman ydin”. Ensimmäisessä jutussa (pääkirjoitus) ehdotetaan tulevalle hallitukselle niukkuusohjelmaa. Jälkimmäisessä (kolumni) toimittaja Juhana Rossi pyrkii löytämään vanhustyön ongelmiin syyn ja päätyy vanhustyön tuottavuuskehityksen heikkouteen. Kysymys on hyvin työvoimavaltaisesta alasta, jossa tietotekniikalla on vaikeaa tehostaa työn tuottavuutta.

Ongelmat hoitoalalla räjähtivät käsiin, kun paljastui, että vanhukset oli jätetty hunningolle Esperi Care -yhtiön hoivakodissa, eikä vain yhdessä vaan useassa. Sama ongelma todettiin laajemmissa selvityksissä myös muissa pääomasijoittajien omistamissa hoivakodeissa.

Pian uutisoitiin myös muiden hoiva-alojen ongelmista. Helsingin kaupungin rakennusvalvonta selvittää, miksi päiväkotitoimintaa on harjoitettu epäkelvoissa tiloissa useissa yksiköissä.

Kysymys on laajalle levinneestä hoiva-aloja koskevasta ahdingosta, johon tulisi kuumeisesti etsiä ratkaisu. On helppoa painottaa huoltosuhteen (80-vuotiaita on yhä enemmän, tulevia hoidon maksajia yhä vähemmän) aiheuttamia ongelmia taloudenpidolle, mutta vaikeampaa on lisätä humaania vastuuntuntoa.

Onko siis kysymys vain työn tuotavuuden alhaisesta tasosta? Ei tietenkään! Kysymys on rahasta tai pikemminkin sen puutteesta, mutta myös koko yhteiskunnallisen asennoitumisen kyseenalaistamisesta. Vanhusten määrä on odotetusti - mutta silti yllättäen - lisääntynyt keskuudessamme ilman, että yhteiskunta on varautunut ilmiöstä johtuviin seurauksiin. Niin sanottu omavalvonta ei toimi riittävän hyvin tai se suorastaan laiminlyödään. Kunnat pakenevat omaa vastuutaan rahapulassa (jonka osin valtiovalta on omalla niukkuutta tarjoavalla politiikalla aiheuttanut) ostamalla palveluja yksityiseltä, jossa tuottavuus muka on parempi. Kysymys on kuitenkin muusta. Menee kauan ennen kuin digitalisaatio tai robotisointi tuo tehokkuuslisiä vanhushoivaan.

On paljastunut, että on säästetty väärissä kohdin. Esimerkiksi Esperi Care minimoi palkkakustannuksia ja tinki(i) hoidon laadusta. Kysymys ei ole ollut tilapäisistä ongelmista vaan tarkoituksellisesta toimintamallista.

Juhana Rossi vertaa vanhusten hoidon tehokkuutta pankkitoiminnan vastaavaan ja päätyy johtopäätökseen, että pankkipalvelut ovat tietotekniikan avulla mullistuneet kertakaikkisesti päinvastoin kuin vanhustenhuolto.

Rossi näkee hoitoalalla Baumolin taudin oireet. Baumolin taudilla tarkoitetaan taloudellista ilmiötä, jossa palkkakehitys on joillakin toimialoilla (kuten pankkialalla) tuottavuuden nopeasta kasvusta johtuen (liian) nopeaa. Usein palkkoja joudutaan nostaman myös hitaamman tuottavuuden aloilla, koska kilpailu hyvistä työntekijöistä pakottaa nostamaan palkkoja kaikilla aloilla. Niin varmaankin, mutta jos lähestymistavaksi otetaan vanhusten saamat pankkipalvelut, niin väitän, että moni iäkkäämpi on pankkipalvelujen osalta varsinaisessa hetteikössä: jälleen vanhukset joutuvat kaikkein kovimpaan liemeen palvelujen saannissa. Kysymys ei sittenkään ole likikään aina työn tehostamisesta, vaan nykyajan raadollisesta suuntautumisesta, jossa ikäihmiset sysätään vahvemman ja nuoremman oikeudella syrjään. Sama ilmiö näkyy vanhusten hoidossa: ikäihmisten hoitopaikat ovat liiaksi säilytyspaikkoja.

Rossi antaa ymmärtää, että vanhustyössä työmäärä on asiakasta kohden saman suuruinen kuin sanokaamme 40 vuotta sitten, mutta palkkatasoa on ollut kilpailusyistä pakko nostaa, vaikka työn tuottavuus ei sitä olisi edellyttänyt. Tästä syystä olemme kustannuskierteessä.

Näkemys on liian tekninen.

Väittäisin, että nykyinen vanhustenhoito - vanhusta kohti - on vaativampaa ja aikaa vievempää, koska hyvin huonokuntoisia vanhuksia on nyt aiempaa enemmän hoivakodeissa. Tämä on osaltaan nostanut palkkatasoa aivan aiheellisesti. Mutta tuskinpa palkkataso on alalla liian korkea , pikemminkin päinvastoin. Hoitaja on palkkansa ansainnut ja enemmänkin! Kysymys on ympäröivän yhteiskunnan kyvystä ymmärtää vaadittavan hoidon laatua: rahaa tarvitaan siis lisää.

Erikseen on sitten vielä haamuhoitajailmiö, jossa vilpillisesti ”siirretään” työtä (hoito, siivous, hallinto) yksikön sisällä, jotta saadaan rätingit kuntoon.

Viittaan alun kahteen otsakkeeseen: olemme jälleen tehostamisten edessä seuraavalla hallituskaudella. Tehostaminen naamioidaan rakenteellisiksi uudistuksiksi, mutta usein ne merkitsevät leikkausta palveluihin. Ajatus on, että vähemmästä otetaan irti enemmän. Tämä tie on kuitenkin kuljettu loppuun, kuten Esperi Caren tapaus osoittaa.

Pääomasijoittajat vaativat sijoitetulle pääomalle yhä kovempaa tuottoa, joka on johtanut tinkimään työntekijämäärästä, joka taas aiheuttaa pulaa auttavista käsistä. Tullaan peruskysymykseen, miten yleensäkään yksityiset suuryritykset sopivat tuottovaatimuksillaan hoitoalan palvelujen tarjoajiksi.

Pääomasijoittajien omistamat yritysryppäät kaappaavat tarvittaessa koko alan hallintaansa. Vain raha ratkaisee, ei tasapainoinen palvelun tarjonta.

Kysymys ei ole niinkään yritystoiminnan soveltuvuudesta hoitotyön organisointiin vaan nimenomaan suuryritysten kasvavasta vallasta. Suuryrityksillä on taipumus entisestään kasvaa ja ostaa kilpailijat (sekä suuret että pienet) pois markkinoilta. Tilinpäätöskeinottelulla (konserniavustukset, lainojen korkojen asettaminen epätavanomaiselle tasolle) hoidetaan asiat niin, että yhteisöveroa ei tarvitse maksaa. Jokin tässä ei täsmää. Nyt pääomasijoittajat ovat kekseliäämpiä kuin aiempina vuosina: ne eivät vähennä korkoja tuloksesta edes siinä määrin kuin se on sallittua. Ollaan ovelia ja ymmärretään, että yhteisöverojen jonkinasteisella maksamisella ostetaan ”rahan tekemisen rauhaa”.

Tarvittaisiin uusvanhaa ajattelua, jossa yksityinen sektori hoitoalalla olisi renki, ei isäntä. Julkinen sektori kantaa tällöin suuren vastuun työn tuottavuuden kehittämisestä. Se pystyy tähän hyvällä työn organisoinnilla, valvonnalla ja pakollisella resurssien lisäyksellä.

Nykyisin on tavattoman populaaria ajatella, että vain yksityinen on tehokasta. Väärinkäytökset osoittavat, että on oltu hyväuskoisia ja naiiveja. Tarvittaisiin vankkaa tahtotilaa tuottaa palveluja julkisen ja yksityisen sektorin hyvän yhteistyön avulla, kuitenkin niin, että vastuu on viime kädessä - selkeästi - julkisella palveluntarjoajalla.

Lakiin sidottu hoitajamitoitus on yksi parannuskeino olemassa olevaan tilanteeseen, mutta ei läheskään ainoa. Itse asiassa tarvittaisiin koko toimintaperiaatteen perkaus. Tullaan aivan olennaiseen kysymykseen, jossa tulisi vastuuttaa kaikki toimijat aivan eri tavalla kuin nykyisin. Omavalvonta ei ole ratkaisu kaikkein vakavimpiin haasteisiin.

On synnytetty pelko, että lisäsääntely on vanhanaikaista byrokratian kasvattamista. Väärin! Ideologisista syistä tapahtuva valinnan vapauden lisääminen on väärä viesti tällä hetkellä. Tässä ei ole kysymys ideologisesta vastakkainasettelusta vaan todellisesta ajattelutavan muutoksen tarpeesta.