Keltaliivien arvoitus - kadun laeilla kohti muutosta?

Le Monde Diplomatiquen tuoreessa suomenkielisen version numerossa 1/2019 pohditaan Ranskan viime aikojen mielenosoitusten syitä mielenkiintoisella tavalla.

On syytä tutkia tarkemmin onko artikkelin toimittaja Laurent Bonelli päässyt selville jostain perustavaa laatua olevasta keltaliivien toiminnassa. Koko lehden 1/2019 teema on sattuvasti ”vapaus, veljeys ja epätasa-arvo” ja nyt käsittelyssä olevan artikkelin nimi on ”Kun hallinto perustuu voimankäyttöön ja pakkoon”.

Pariisin katujen protestit eivät lähteneet perinteisten puolueiden tai ammattiyhdistysliikkeiden piiristä, vaan koostuvat hyvin monista osasista, voitaneen sanoa kokonaisuudesta, josta voidaan käyttää nimeä ”hiljainen enemmistö”. Vallanpitäjät väittävät itse edustavansa juuri tätä joukkoa, mutta eivät odota siltä muuta kuin äänestämistä. Keltaliiveille välillinen demokratia ei tietenkään riitä.

Bonelli lainaa amerikkalaista Barrington Mooren tutkimusta, joka käsittelee historian vain vähäisessä määrin koordinoituja ja spontaaneja mielenosoitusliikkeitä. Tutkimus kohdistui Yhdysvaltain 1960- ja 1970 lukujen jättimäisiin protestiliikeisiin. Moore ei kysy, miksi ihmiset nousevat kapinaan, vaan kysyy, miksi he eivät ryhdy siihen useammin. Kapinoinnin syyksi osoitetaan usein epätasa-arvo tai rotukysymykset, mutta Mooren mukaan nämä ovat taustalla olevia muuttujia vuosikymmenestä toiseen. Läheskään aina ei liikehdinnän seurauksena päädytä kumoukselliselle tielle. Perussyy on jossain muualla.

Mooren tutkimustyö perustuu ”malliin”, jolla saksalaisten työläisten sopeutuminen vallinneeseen järjestelmään tapahtui vuodesta 1848 aina 1930-luvun lopulle. Sopeutuminen oli paljon yleisempää kuin epäsuositun järjestelmän hylkääminen.

Mooren johtopäätökset perustuvat ”vastikkeellisuuden” käsitteeseen. Kysymys on siis siitä, mitä vallanpitäjät tarjoavat alaisilleen, jotta nämä kokisivat oikeudenmukaisuuden toteutuneen. Vastavuoroisen ”hyvän” periaate on ratkaiseva tekijä. Muussa tapauksessa voimankäyttö tulee sopimisen tilalle.

Keltaliivien tapauksessa voimassa olleen vastikkeellisuuden rapautuminen käynnisti epätoivottavan prosessin, jonka taustalla ovat tekniset ja taloudelliset muutokset. Usein epäluulo kohdistuu eliittiin, joka ei pelaa enää toimiviksi koetuilla säännöillä. Eliitin jäsenistä tulee ”siivelläeläjiä”. Sen aseman kyseenalaistaminen käynnistää järjestelmän rikkoutumisen.

Muutokseen kuuluu vakauden muuttuminen epävakaudeksi. Suurten kansanryhmien kokema aseman heikkeneminen on usein laadultaan hyvin konkreettista: rahat eivät yksinkertaisesti riitä elämiseen. Mutta onhan turvana hyvinvointiyhteiskunnan verkostot, sanoo moni. Näin ei kuitenkaan ole, sillä yhteiskuntarauhan järkkymistä edeltävät sosiaaliturvan leikkaukset. Tästä kehityksestä on näyttöä jo 1990-luvulta lähtien sekä Ranskassa että muualla. Monille ihmisille on jäänyt käsitys, että yhteiskunta on kohdellut hyvin toimeentulevia ihmisiä paremmin kuin pienituloisia.

Mitä sitten on tapahtunut? Ranskan nykyhallitus on leikannut asumistukea, poistanut pääomaveron progression, luopunut varallisuusverosta, heikentänyt eläkeläisten ostovoimaa, myöntänyt yrityksille verohyvityksen ja niin edelleen. Eläminen on monien osalta muodostunut tukalammaksi. Presidentti Macron hyväksyi lopulta joukon keltaliivien vaatimuksia seurauksella, että budjettialijäämä nousi yli kolmen prosentin. Ranskan ollessa kysymyksessä EU ei kuitenkaan ryhdy uhkailemaan.

Yhteiskunnan polarisaatio on vaikuttanut merkittävästi ihmisten asennoitumiseen: Ranskassa ilmeisesti maaseudun ihmiset ovat joutuneet tiukoille, joka näkyy keltaliivien suurena määränä nimenomaan maaseudulta. Yhteiskunnan palvelut ovat paenneet laajalta maaseutualueelta Suomen tapaan.

Keltaliivien protesti kohdistui alun perin verojärjestelmää vastaan. Valtiolta puuttuu auktoriteetti toimia välittäjätehtävissä. Julkisten toimijoiden väärinkäytökset ja korruptio ovat lisänneet päättäjien syntilistaa. Poliittisen eliitin väärät sanavalinnat ja suoranaiset törkeydet, jotka kohdistuvat heikompiosaisiin tuovat mieleen suhtautumisen Ranskan suuren vallankumouksen ”roskajoukkoon”.

Yhteinen symboli keltaliivien vihalle on Emmanuel Macron. Toimintatapoina ovat mm. keskeisten rakennusten valtaukset ja tiesulut liikenneympyröissä.

Keltaliiveille ei ole luontevaa vaihtoehtoa puoluekentässä. Niinpä liike voi pyrkiä järjestäytymään omin voimin ja kohdistaa toimintansa ”suoraan” kannattajiin ja valtaapitäviin.

Panokset ovat suuret sekä mielenosoittajien että establishmentin puolella. Väkivaltaisuus on aina läsnäoleva vaihtoehto. Mielenosoittajien varsinaisen agendan ulkopuolella anarkistit ja äärioikeisto käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja lietsovat omaa sotaansa.

Puolin ja toisin käytettävän väkivallan määrä on suhteessa vastapuolen aggressioihin. Kumiluodit ja kyynelkaasugranaatit ovat aiheuttaneet vakavia loukkaantumisia mielenosoittajien puolella. Poliisin omaksuma väkivaltakulttuuri on ollut omiaan lietsomaan vihaa ja hävitystä. Kannustusta on tullut poliitikkojen puolelta.

Edellä mainitun Barrington Mooren ”vastikkeellisuus” voimankäytössä on ollut omiaan kiihdyttämään vihollisuuksia. Virkavallan toimenpiteiden vaihtoehdottomuus on johtanut väkivalan kierteen jatkumiseen.

::::::::::::::::::

Le Monde Diplomatiquen artikkelissa käsitellään uskottavasti monilta eri puolilta ranskalaisen kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja sen tyytymättömyyden kohteita ja lähteitä. Myös hätää kärsivien kansalaisten reagoinnin suhdetta tapahtuneeseen kuvataan monipuolisesti. Ranskassa on jo suuren vallankumouksen päiviltä perinne, jonka mukaan lähdetään kadulle purkamaan mieltä epäoikeudenmukaisiksi koettuja asioita kohtaan.

Vähemmälle huomiolle artikkelissa jäävät globaalit ja teknologiset paradigman muutokset, jotka ravisuttavat ihmisiä ympäri maailmaa. Ranska on osa tätä kehitystä. Ollaan siis alkusyiden lähteillä. Tähän nähden mielenosoittamiset kadulla hallituksen toimenpiteitä vastaan ovat kovin välittömiä ja jopa hätäisiä, varsinaisiin syihin kajoamattomia. Halutaan pidempään syitä syviä miettimättä välittömimmän ”syyllisen” (presidentin, hallituksen) pää pölkylle.

Muutoksiin valmistautumattomuus on ilmeistä. Se taas johtuu väärästä turvallisuuden tunteesta, luotetaan lähimenneisyydessä jo koettuun tapaan tehdä työtä ja luoda toimeentuloa.

Koko läntinen hyvinvoiva maailma on joutunut koetukselle. Kun se tähän saakka kymmenien ja satojen vuosien ajan on luonut menestyksen edellytykset, innovaatiot ja tuotantotavat itse, on se yhtäkkiä joutunut teknisen kehityksen ”uhriksi”. Muu maailma vie ja Eurooppa ja muu länsi vikisee.

Silmiinpistävää on miten ongelmat Suomessa muistuttavat Ranskan vastaavia. Reagointi vain on erilainen: Suomessa se on pidättyvien mielenosoitusten sävyttämä, Ranskassa seuraa etujoukon aggressiivinen kadulle lähtö ja barrikadien pystyttäminen.

Ranska on edelleen liberaali demokratia, mutta sen puoluejärjestelmä on sekaisin. Siksi esille pääsee keltaliivien kaltainen ilmiö. Mutta edustavatko keltaliivit jotain pysyvää? Enpä usko. Sillä on kertakäyttöliikkeen status. Toinen kysymys on sitten korvautuuko keltaliiviliike jollain toisella ”samanlaisella, mutta erilaisella” ilmiöllä. Tästä kannattaa jatkaa jossain toisessa yhteydessä.