keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo - katoavaa perinnettä?

TV:stä tuli 28.5.2013 kaksikin ohjelmaa (dokumentti ”Valistusajan perintö” ja draama ”Ludvig XVI”), jotka valaisivat tasa-arvon, demokratian ja vapauden syntyvaiheita modernissa maailmassa.

Ludvig XVI:ta, Fredrik Suurta ja Thomas Jeffersonia vertaamalla voidaan luoda joitakin johtolankoja 1700-luvun lopun valistusajalta nykymaailmaan. Minkälaisen perinnön valistusajan valtiomiehet tarjoavat meidän ajallemme?

Dokumentin kuva Ludvig XVI:sta on kaaosmainen. Hän ei ollut kyllin vahva selvitäkseen kiirastulesta, johon joutui. Asia ei ole kuitenkaan ihan näin yksinkertainen. Ludvigista on annettu monissa aiemmissa yhteyksissä yksipuolinen kuva. Hän on vaikuttanut pikemmin yksinkertaiselta kuin ajattelevalta valtionpäämieheltä. Tällaista kuvaa ovat kuitenkin luoneet hänen vastustajansa, joiden itsensä teot eivät kestä kriittistä tarkastelua.

Dokumentin kuva oli monipuolisempi. Ludvig tavallaan ymmärsi verotuksen vääryydet, vapauden merkityksen tavalliselle kansalaiselle ainakin osittain ja tarpeen korjata valtion talouden katastrofaalista tilaa. Hän jäi kuitenkin kuningasvallan perinteiden ja uudistusmielisten väliin toivottomaan loukkoon. On hyvin vaikea nähdä rauhanomaista ulostuloa niistä vaikeuksista, joihin Ludvig ajautui. Jälkiviisaasti on tietenkin nähty asiat toisin.

Selvältä näyttää, että yksinvaltius säilyi liian kauan. Modernit kansanvallan elementit söivät monarkian perusteita. Näiden voimien välissä kuningas oli voimaton, epätoivoinen ressukka. Neuvojia oli liikaa, erilaisia valtaryhmittymiä oli liikaa. Näissä koettelemuksissa Ludvig jauhautui päättämättömäksi häviäjäksi.

Silti olin näkevinäni Ludvigissa airueen tulevasta. Hän pystyi erottamaan kaiken sekasorron keskellä uuden valtion ääriviivat. Hän tajusi uudistusten merkityksen ja kaipuun tasa-arvoon, aatelin etuoikeuksien räikeyden ja hovin suunnattoman tuhlailevuuden (Versaillesissa majaili jopa 10 000 yläluokkaista toimettomuudessa).

Kaiken jälkeen häpeä oli se tunne, joka jäi ristiriitaiselle kuninkaalle päällimmäisenä mieleen. Oliko hän se kuningas, jonka täytyi alistua vapauden ja tasa-arvon nimissä aatelin häikäilemättömästi nimeämälle ”roskajoukolle” ja olla nöyryyttävästi viimeinen itsevaltias kuningas? Kaiken keskeltä haluaisin nostaa yhden avainasian esille: lehdistön vapauden. Sensuuri oli päässyt höltymään Ludvigin Ranskassa ratkaisevalla tavalla. Vallitsi jonkinlainen sekasortoinen sananvapaus.

Ehkä juuri lehdistönvapaus oli se avaintekijä, joka mursi kuningasvallan ja kuninkaan itsensä. Kadut olivat täynnä lentolehtisiä. Seurannut kaaosmainen vaihe ei tuonut ratkaisua, kukaan ei pystynyt kontrolloimaan tilannetta. Erilaiset valtaryhmittymät taistelivat vallasta ajaen maan terroriin. Liian myöhään kuningas yritti kysyä kansalta mielipidettä. Sen se kertoi, mutta täysin hallitsemattomasti. Sen mitta oli täysi.

Tarjoaisiko Fredrik Suuri vaihtoehdon tälle ranskalaiselle tapahtumakululle? Fredrik oli valistusajan suuresti arvostettu kuningas. Kieltämättä hän omaksui valistuksen parhaita piirteitä hallinnossaan. Merkittävin näistä oli uskonnollinen suvaitsevaisuus. Kaikkialta Euroopasta vaelsi ihmisiä Preussiin uskonnollisia vainoja pakoon. Preussi oli protestanttinen maa, joka ei rajoittanut, vaan päinvastoin suosi katolisen kirkon toimintaa.

Kuitenkin Fredrik oli säälimätön sotilasvaltion johtaja. Häntä kuvaa ehkä parhaiten epiteetti ”totteleminen”. Hän ei siekaillut uhrata ihmisten henkiä tehdäkseen Preussista suuren. Kaksi merkittävää asiaa erottaa hänen vallankäyttönsä Ludvig XVI:sta: hän ei hyväksynyt lehdistön vapautta eikä arvostelua itseään kohtaan. Dokumentin sanoin hän oli ”valistunut, mutta vain omilla ehdoillaan”. Nämä kaksi ratkaisevaa asiaa – Fredrikin kiistämättömän lahjakkuuden lisäksi – pitivät hänet vankasti vallassa elämänsä loppuun asti.

Pitääkö siis uudistukset toteuttaa pakolla, kansan parhaaksi, kansalta kysymättä? Useimmat meistä torjuvat tällaisen ajatuksen. Palataan tähän vielä. Kaikista historian merkkihenkilöistä Fredrik II tulee ehkä ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan valistuneesta diktaattorista. Hänen kaukaisena varjonaan tai kaikunaan voidaan pitää Kustaa III:tta, joka hänkin pyrki toteuttamaan valistuksen ihanteita, mutta yksinvaltiuden keinoin. Ludvig ja Kustaa hukkuivat vallankumouksen pyörteisiin, mutta Fredrik on monille – ehkä vähän kritiikittömästi - valistuksen suuri kuningas.

Oliko siis Fredrikin tie ainoa mahdollisuus toteuttaa vapauden ihanteita noina aikoina Manner-Euroopassa? Ehkä. Fredrikin kahlehdittu vapaus toimi siltana nykyaikaiseen länsimaiseen vapauskäsitteeseen – tosin monien eri vaiheiden kautta.

Kuitenkin Ranskan suuren vallankumouksen aikaan Atlantin toisella puolella pystyttiin toteuttamaan demokraattisesti johdettu tasavalta. Tietenkin Yhdysvaltain etu oli juuri se, että monarkian ja minkä muun tahansa perinne puuttui. Puhtaalta pohjalta pystyttiin uutta luovaan toimintaan.

Paradoksi on tietyllä tavalla se, että Englanti, jossa vallitsi perustuslaillinen monarkia yritti kaikin tavoin estää Yhdysvaltain itsenäistymisen ja Ranska – kyllä, Ludvig XVI:ta Ranska – tuki sotilaallisesti Yhdysvaltain irtautumista Britanniasta. Juuri Ludvigin Englantia vastaan käymät sodat olivat sorruttamassa Ranskan talouden vallankumouskuntoon.

Ranskan suuren vallankumouksen opit löivät läpi Yhdysvalloissa. Kansakunnan perustajaisien (founding fathers) maine on tänäkin päivänä huikea. Eri asia on, että nyt parhaillaan vallassa olevat tahot käyttävät heitä häikäilemättä omien tarkoitustensa ajamiseen.

Thomas Jeffersonin (ja Aleksander Hamiltonin) Yhdysvallat kantoi sekin valkoisen miehen taakkaa, orjuuden iettä, mukanaan. Jeffersonin vapauden ja tasa-arvon musta pilkku on hänen henkilökohtaisesti omistamansa 700 orjaa. Hän ei voinut edes ajatella, että mustat ja valkoiset saattaisivat elää rauhassa ja vapaudessa. Piti kulua vielä kymmeniä vuosia ennen kuin orjuus lakkasi Yhdysvalloista 1860-luvulla ja siitäkin vielä 100 vuotta ennen kuin rotusorto saatiin aisoihin.

Onko Fredrikin valistuneella ja Yhdysvaltain ja Ranskan toteuttamilla jyhkeillä periaatteilla - vapaus , veljeys ja tasa- arvo - kaikupohjaa tänä päivänä? Tietenkin, sanovat useimmat. Itse en olisi niin varma. Demokratia on uudistuspaineiden alla. Perusperiaatteet ovat toki voimassa ja niitä puolustetaan.

Tämän päivän maailmassa Ludvigin, Fredrikin ja Jeffersonin kansallisvaltioihin perustuva hallinnointi on aivan uusien haasteiden edessä. Parinsadan vuoden aikana luodut kansanvaltaiset mallit olivat ensi kertaa koetuksella laajemmin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Maailmansodan myrskyissä synnytetyt demokraattiset ja tasavaltaiset järjestelmät sortuivat liian heiveröisinä diktatuurien paineissa.

Onko vapauden, veljeyden ja tasa-arvon säilymisen suurin uhka globalisaatiossa? Tuskinpa. Sen sijaan finanssikapitalismi ja erilaiset nationalismin ilmentymät kuten rasismi sekä uskonnollinen fundamentalismi ovat todellinen testi länsimaisille vapausarvoille.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Miten lisätä ikääntyvien työn kysyntää?

Viime aikoina on tullut suosituksi verrata Suomen ja Ruotsin eläköitymisikiä ja eläkkeellesiirtymistä. Miltei poikkeuksetta Ruotsi katsotaan mallimaaksi, josta pitäisi ottaa oppia. Eläkkeellesiirtyminen tapahtuu myöhemmin kuin Suomessa. Johtopäätökset tuntuvat hätiköidyiltä. Seuraavassa tuon vain joitakin huomioita esille tapahtuneesta kehityksestä.

Kirjoitukseen poimitut faktat on lainattu uusimmasta T&Y-lehdestä (2/2013). Lehti on todella paneutunut tähän aihepiiriin! Ruotsin ja Suomen erilaisessa eläköitymisrytmissä on pari keskeistä seikkaa, jotka on syytä tuoda esille: Ruotsissa on julkisen sektorin palveluksessa 22 prosenttia työikäisestä väestöstä, kun Suomessa luku on 17 prosenttia. Tässä erossa on kysymys 200 000 työntekijästä! On uskottavaa, että tämä suosii pitkiä työuria. 2) Suomessa ja Ruotsissa on erilainen irtisanomisjärjestys. Ruotsissa työnantaja voi lopullisesti ”päästä eroon” työntekijästä vasta 67 vuotiaana. Siihen saakka työntekijällä on subjektiivinen oikeus pitää työpaikkansa. Aikaisempi lähtö eläkkeelle on siis työntekijästä itsestään kiinni (mahdollista se on 61 vuotiaasta eteenpäin). Suomessa taas olemme tottuneet saneerausuutisiin, joissa ensimmäisenä luovutaan ikääntyneistä, lähellä eläkeikää olevista työntekijöistä. Jaakko Kiander tuo aivan oikein esille, että Ruotsin armelias työsuhdeturva myös lisää omalta osaltaan työssä viihtymistä, koska jatkuva uhka irtisanomisesta puuttuu ikääntyneiden ryhmältä.

Ruotsissa osa-aikatyö on selvästi yleisempää kuin Suomessa (Ruotsissa 25 prosenttia työllisistä, Suomessa 14 prosenttia). Ruotsin osa-aikaisuuden yleisyys varmaan suosii osaltaan yli kuusikymppisenä työskentelyä.

Eläketurvakeskuksen kyselyssä (2012) jopa viidennes työnantajista piti eläköitymisen 63 vuoden alaikärajaa liian korkeana, 70 prosenttia sopivana ja vain 6 prosenttia liian matalana. Ainoastaan 13 prosenttia työnantajista ilmoitti voivansa työllistää 63 vuotiaita nykyistä enemmän. Työnantajajärjestöjen puheista saa aivan toisenlaisen käsityksen: työn tarjontaa eläkeikäisissä pitäisi olla nykyistä selvästi enemmän!

Jos kahdessa edellisessä kappaleessa esitetyistä seikoista tehdään yhteenveto, jää vaikutelma, että työn tarjontaa paljon ratkaisevampi asia on työn kysyntään liittyvät ongelmat. Jos siis eläkkeellesiirtymisen alaikärajaa nostetaan 63 vuodesta 65 vuoteen niin millä taataan, että työllisyysaste nousee?

Tuntuu siltä, että Suomessa tarvittaisiin eläkeikärajan noston lisäksi selkeä subjektiivinen oikeus työntekijöillä pysyä työssä sanokamme vaikkapa tuohon Ruotsin 67 ikävuoteen saakka. Yksityinen sektori ei – näin uskon – suostu mitenkään tähän, onhan nyt vallitsevana päinvastainen trendi: ikääntyneet ulos ensimmäisenä. Tullaan siis kysymykseen miten julkinen sektori voisi Ruotsin malliin listä työvoimaansa. Tämän taas on kaikkien tuottavuus- ym. tavoitteiden vastaista. Myös julkinen sektori haluaa ja on halunnut jo pitkän aikaa tehostaa työntekoa. Tähän malliin ei sovi 63-68-vuotiaiden pitäminen töissä. Ankarissa säästöpaineissa toimiva julkinen sektori ei voi taloudellisistakaan syistä johtuen pitää eläkeikää lähestyviä töissä nykyistä pidempään.

Edellä on kuvattu kovia faktoja, jotka kuvaavat ikäihmisten rekrytoinnin haasteita. T&Y-lehden artikkeleista ei saa käsitystä, että pehmeät keinot (aktivointitoimenpiteet työvoimapolitiikassa) olisivat juuri minkäänlainen ratkaisu ongelmaan sen enempää aktiivi-ikäisten kuin eläkeikäistenkään osalta.

Miten siis selvitä pälkähästä? Työn kysynnän on tultava kansantalouden parantuvan kilpailukyvyn kautta. On siis tehtävä kaikki, että paremmalla menestykselle luodaan edellytykset. Tässä on ainakin kaksi näkökohtaa, jotka tulee huomioida. Toisaalta hyvinvointiyhteiskunnan avulla luodaan kasvun edellykset. Hyvä koulutus ja päivähoito ovat kullan arvoisia asioita. Toisaalta verohelpotuksia tulisi systemaattisesti toteuttaa, että saataisiin kilpailukykyisempää tuotantoa ja erityisesti viennin lisäystä. Nämä kaksi asiaa ovat usein – ei kuitenkaan aina – ristiriidassa keskenään.

Kaiken nykyisen sekavuuden keskellä ei käy kade poliittisia päättäjiämme. Kysymys ei ole kuuden puolueen hallituksesta, eikä edes väitetystä huonosta päätöksentekokyvystä. Kysymys on siitä että finanssikriisi on tiivistänyt ajallisesti muutosvaatimuksia, jotka ovat olleet aktuelleja jo edellisten hallitusten aikana. Nyt muutospaineita on kasaantunut yli yhden hallituksen kantokyvyn. Tässä tilanteessa – hyvin isojen ongelmien keskellä - pitäisi sitten tehdä oikeita kysyntää (sekä kotimaista että vientikysyntää) vahvistavia toimia.

Itse en usko mihinkään silmäkääntötemppuihin. Eläkeikää lähestyvienkin työpanoksen kysyntää voidaan lisätä ensinnäkin asennemuutoksilla. Mutta sen lisäksi tarvitaan uusia (usein aiemmista johdettuja) tuotannon ja palvelun aloja. Minusta on ollut varsin innostavaa todeta, että vanhojen kivijalkojen, metallin ja paperin, lisäksi meillä on kukoistavaa kemianteollisuutta sekä lääketieteellisten instrumenttien ja peliteollisuuden tuotteiden valmistusta. Ei ole siis kysymys auringonlaskun maasta. Yksittäisten jippojen sijasta uskon kaikkien tahojen meneillään oleviin yhteisponnistuksiin.

Minulla on myös vakaa käsitys, että osa ihmisitä tulee pidentämään työuraansa omatoimisesti. Tätä trendiä tulisi vahvistaa. Omassa lähipiirissänikin on ihmisiä, jotka ovat pystyneet hyviin työansioihin pitkään eläkkeellesiirtymisen jälkeen. Tätä joukkoa pitää voida laajentaa. Mutta tässä tarvitaan nimenomaan asennemuutoksia sekä työnantajilta että työntekijöiltä.

Nämä edellä olevat ovat suhteellisen lyhyen aikavälin ennusteita ja arvioita. Keynesin mukaan pidemmällä aikavälillä olemme tosin kaikki kuolleet, mutta jos kuitenkin esitetään tavllisuudesta poikkeavia arvioita kaukaisemmasta tulevaisuudesta, niin miten olisi seuraavat kaksi?

Hannu Uusitalo viittaa edellä mainitussa T&Y-lehdessä 2/2013 (”Työeläkkeet ovat kestävällä pohjalla”) mm. amerikkalaisiin tutkimuksiin, joissa vakavasti otettavat väestötieteilijät ovat arvioineet, että elinikä kääntyy siellä laskuun! Tämä johtuisi mm. ylipainon ja diabeteksen kuolinriskiä lisäävistä vaikutuksista. Olisiko tämä mahdollista myös Suomessa, itänaapurissamme trendi on jo toteutunut? Useimmat sanovat tähän, ettei tällainen voi olla mahdollista. Itse en olisi niin varma, jos puhutaan pidemmästä aikavälistä. On selvää, että suuren osan väestöä elinikä tulee pitenemään, mutta jos tuloerot ja sosiaaliset erot tulevat kasvamaan voi osa väestöstä joutua alenevaan elinaikakierteeseen ja keskieliniän nousu voi ainakin pysähtyä.

On myös esitetty väitteitä, ettei ennustettua työvoimapulaa tulisi koskaan. Itse muistan kuinka 15 vuotta sitten esitetiin lähes varmana, että 2000-lun alussa meillä on työvoimapula. Arvio esitettiin tilanteessa, jossa kärvisteltiin suuressa työttömyydessä. Viimeisten parinkymmen vuoden historia on osoittanut, että pääsimme lähes täystyöllisyyteen vasta 15 vuoden (1994-2008) yhtäjaksoisen nousukauden myötä. Tämä kehitys katkesi finanssikriisiin. Viime aikoina on jouduttu muuttamaan myös väestöennusteita useaan otteeseen ja näin voi tapahtua jatkossakin. Ulkomaisen työvoiman tarjonnalla voi olla arvioitua suurempi merkitys. Minkälaiseen kehitystrendiin voimme siis luottaa?

Nämä kaksi esimerkkiä – olivatpa toivottavia tai eivät – kuvaavat tulevien haasteiden arvioinnin vaikeutta. Ehkä suuri osa eläköitymisen ongelmista on liioittelua?

lauantai 25. toukokuuta 2013

Kuntauudistus: keskuskaupungit vs. kehyskunnat

Kaupunkitutkimuspäällikkö Kauko Aronen Kuntaliitosta esittää tuoreessa T&Y -lehdessä 2/2013 ”Kuntauudistus kokonaisuuden hyväksi” käsityksiään kuntauudistuksesta tavalla, joka herättää varmaan keskustelua. Itsellenikin syntyi reagointitarve, kun olen pääosin kuntatyön parissa tehnyt työurani.

Aivan artikkelin lopussa Aronen vetää yhteen ajatuksensa ja toteaa, että ”kuntauudistuskeskustelussa keskuskaupungit edustavat kokonaisuuden etua paremmin kuin ympäristökunnat”. Aronen torjuu tasapuolisuuden ja pienimmän yhteisen nimittäjän tavoittelun. Kannanotto on selkeä.

Tarkastelen ohessa asiaa ”keskuskaupungin” eli Helsingin ja ”ympäristökuntien” eli kehyskuntien välisenä suhteena. Aronen näkee, että tulevaisuus on kaupunkimaisten elinkeinojen varassa. Ja nyt hän puhuu nimenomaan keskuskaupunkikäsitteestä. En näe asiaa näin kategorisesti. Kysymys on siitä, että kaupunkimaisia elinkeinoja voidaan harjoittaa myös ympäristökunnissa ja nämä kunnat pystyvät kehittämään elinkeinojaan omatoimisesti Arosen osoittamaan suuntaan.

Aronen viittaa ns. U-käyrään, jonka mukaan palvelujen kustannukset ovat suurimmat aivan pienissä ja kaikkein suurimmissa kunnissa. Aronen kritisoi U-käyrä -laskelmia, koska niissä ei oteta huomioon palvelujen laatutekijöitä. Niinpä, jos aivan suurimmat kunnat jätetään tarkastelun ulkopuolelle, kustannukset nousevat palvelujen laatu huomioiden - ruotsalaisen tutkimuksen mukaan - suuremmasta pienempään mentäessä.

Periaatteessa hyvinvointiyhteiskunnan vallitessa laatueroja ei pitäisi olla. Käytännössä jokainen voi havaita jonkinasteisten laatuerojen olemassa olon kuntien välisessä vertailussa. Mutta ovatko vaikeasti mitattavat laatuerot niin suuria, että niiden perusteella pystytään kustannusvaikutukset laskemaan uudelleen ja päätymään noin kategoriseen ajatukseen, että kustannukset lineaarisesti nousevat siirryttäessä suurista kunnista pieniin? Epäilen.

Aromaa on oikeilla jäljillä tuodessaan esille, että esim. pääkaupunkiseutua ympäröivät kehyskunnat hyötyvät jossain määrin pääkaupunkiseudun ja erityisesti Helsingin kustannuksella. Tarvitessaan väljemmän asuinympäristön muuttaa nuori helsinkiläinen perhe kehyskuntiin. Kun lapset varttuvat, nämä menevät opiskelemaan Helsinkiin ja palaavat sitten koulutettuina takaisin ympäryskuntiin perheen perustamisen aikoihin. Helsinki siis saa opiskelijat ja kehyskunnat hyvätuloiset lapsiperheet. Vanhempien työpaikka usein jää pääkaupunkiseudulle.

Ulkomaisiin tutkimuksiin viitaten Aromaa toteaa, että vallitsee vääristymä, kun ympäristökunnissa ”voidaan jättäytyä sivuun sen kokonaisuuden erilaisista kustannuksista, jonka varassa kuitenkin eletään”. Lähtökohta Aromaan mukaan on siis – tulkintani mukaan – että esim. Helsingin kehyskunnissa ei tulla toimeen ilman keskuskaupunkia, mutta samalla laistetaan kokonaiskustannuksista.

Ympäristökunnat eivät kuitenkaan ole homogeenisia. Esimerkiksi Mäntsälässä tulomuuttajat ovat parempituloisia kuin kantaväestö ja poismuuttajat, mutta Keravalla ei ole samaa ilmiötä: Kerava vuotaa parempituloisia ympäristökuntiin. Aromaata soveltaen voisi siis sanoa, että Mäntsälä hyötyy enemmän Helsingistä ja osallistuu suhteessa vähemmän kokonaiskustannuksiin kuin Kerava.

Aromaa haluaa kumota väitteen, että keskuskunta olisi itse syyllinen, kun ei huolehdi esimerkiksi kohtuuhintaisen asuntojen saatavuudesta, tonttimaan aktiivisesta kaavoittamisesta jne. Ei tätä kyllä voi kumota. Kyllä pääkaupunkiseudun kunniltakin tulee edellyttää, että ne toimivat oman itsensä hyväksi! Asuntojen kalleus on ongelman ytimessä. Hinnat ovat karanneet tavallisen keskituloisen ulottumattomiin. Kalleutta paetaan mm. Keski-Uudellemaalle, jossa sielläkään ei ole halpaa! Matalat korot (joka on talouden sairaustila) saavat kalliit asunnot näyttämään halvemmilta kuin ovatkaan. Tuloerojen kasvu viimeisten 20 vuoden aikana on osin tuhonnut keskiluokkaisen unelman (tai muodostanut siitä velkaisen unelman).

Aromaa kiinnittää huomionsa kestoaiheeseen eli haja-asutusalueen rakentamisen kalleuteen. Olen samaa mieltä, mutta pitäisi miettiä, miten suuri ongelma tämä on kokonaisuuden kannalta. Kyllä Helsingistä esim. Mäntsälään muuttavat asettuvat pääosin keskustan reuna-alueille kohtuukokoisille tonteille. Maanomistajat tietenkin hyötyvät päästessään kauppaamaan metsää ja peltoa suurten tonttien tarvitsijoille haja-asutusalueilla, mutta hevostiloja ei kuitenkaan perusteta suurin määrin. Tätä ei kannata kadehtia. Uudet asukkaat siis laajentavat pääosin kaupunkimaista keskustaajamaa. Aromaakaan ei pysty todistamaan, että toiset kunnat hyötyvät jotenkin systemaattisesti toisten kustannuksella. Kuntien tilinpäätöksistäkään ei varmaan löydy yksiselitteistä tulkintaa.

Aromaan mainitsemia ”kaupunkimaisia elinkeinoja” syntyy myös kehyskuntiin, ei pelkästään keskuskaupunkeihin. Jossakin vaiheessa voidaan hämmästyneenä todeta, että Helsingistä käydään töissä kehyskunnissa. Mäntsälän osalta näen tämän jopa potentiaalisena mahdollisuutena, sen verran kova draivi elinkeinojen kehittämisessä on kotikunnassani.

Liittyvätkö ympäryskunnat keskuskuntaan Helsingin seudulla vai liittyvätkö kehyskunnat vaihtelevin kokoonpanoin toisiinsa? Aromaan ajatus tukee ensin mainittua vaihtoehtoa. Kehyskunnat pääkaupunkiseudun pelossa eivät tule hyväksymään hänen käsitystään. Kehyskunnat ovat taloudellisesti niin riippumattomia, ettei niitä houkuta arvaamaton helsinkikeskeisyys.

On selvää, että metropolialueelle tulee jonkinlainen nykyistä huomattavasti tiiviimpi keskinäinen yhteistyökuvio, mutta se ei tarkoita yhteistä kuntaa. Suuruuden ekonomia on keskusteluissa saanut todennäköisesti liian suuren painoarvon.

torstai 23. toukokuuta 2013

Suomi Yhdysvaltain velkajalanjäljillä

Jälleen kerran Suomen pankki on varoittanut liian suurista asuntolainoista. Kotitalouksien velat suhteessa vuosinettotuloihin ovat kasvaneet merkittävästi. Hälytyskellojen pitäisi siis soida. Olen itse käsitellyt tätä aihetta lukuisia kertoja näissä blogikirjoituksissa.

Suomen pankki on oikealla asialla. Nyt tarvitaan poliittista päätöksentekoa, jotta lainaosuuksiin voidaan puuttua konkreettisesti.

Ministeri vapaavuori ei ole innostunut lainakatosta. Hän toteaa jälleen kerran, että pankit itse osaavat määritellä lainaosuudet niin, että ei aiheudu riskejä. Pankkimaailmassa on kuitenkin tapahtunut niin paljon hämmentäviä asioita, että Vapaavuoren kommentit ihmetyttävät. Vapaavuori mm. totesi (Yle uutiset 23.5.2013), että tottakai hän haluaa keskustella Suomen pankin kanssa, ”jos Suomen pankki on tosissaan”. Mitä ihmettä? Ei kai pankki esitä tällaisia vaatimuksia, jos se ei olisi tosissaan.

Yhdysvalloissa kuviteltiin 2000-luvun alussa, että markkinat huolehtivat tasapainotilojen saavuttamisesta lainamarkkinoilla. Näin ei käynyt. Nyt meillä ministerin suulla toistetaan USA:n virheet. Asuntojen hinnat olivat korkeimmillaan Yhdysvalloissa vuoden 2006 syksyllä, jonka jälkeen tapahtui tunnettu romahdus. Vasta tänä vuonna, kuuden-seitsemän vuoden jälkeen asuntomarkkinat ovat alkaneet toipua. Pahimmillaan kysymys voi olla siis pitkäkestoisesta asuntomarkkinoiden lamaantumisesta. Suomessa tilanne ei ole yhtä vakava, mutta vaaran merkit ovat meilläkin ilmassa. En ymmärrä, miksi tähän asiaan ei voida puuttua ennalta ehkäisevästi. Kaiken kukkuraksi ennaltaehkäisy on liian lievä sana kuvaamaan meneillään olevaa tilannetta. Olemme edenneet jo liian pitkälle väärällä tiellä.

Viime vuonna keskimääräiset kotitalouksien velat olivat 120 prosenttia käytettävissä olevista tuloista. Yhdysvalloissa tuo prosenttiluku oli asuntokuplan pahimmillaan ollessa 130-135 prosenttia ja suurin osa noista lainoista oli asuntolainoja. Kun meillä on noustu nopeasti 2000-luvun vaihteen reilusta 60 prosentista nykyisiin lukemiin, on todella aika herätä. Velkaosuus on nyt noussut 14 vuotta peräkkäin.

Keskiarvot ovat keskiarvoja. Velallisten joukkoon sopii suurvelallisia: 10 prosentilla velka on kolminkertainen käytettävissä oleviin tuloihin nähden, monilla velka on viisinkertainen.

Omavastuuosuuksilla pitäisi olla selkeä osuus asuntorahoituksessa. On selvää, että asuntomarkkinoilla hieman hiljenee, jos asuntolainakatto otettaisiin käyttöön (Suomen pankkihan puhuu vasta varautumisesta lainakattoon), mutta ei se asuntomarkkinoita tapa. Samalla vaikutettaisiin asuntojen hintoihin, jotka ovat nousseet aivan liian nopeasti.

Liian matalien korkojen sairaudesta emme ilmeisesti pääse eroon nopeasti, sen verran aneemiselta talous vaikuttaa. Mutta ainakin pitäisi lopettaa riekkuminen matalilla koroilla muka onnellisuutta tuottavana elementtinä.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Myrskyn silmässä – Ray Manzarek ja The Doors

"Riders on the Storm" alkaa ukkosen jylinällä vaihtuen sitten kosketinsoittimen helkytykseen ikään kuin antaen odottaa, että kohta tapahtuu jotain. Kappale muuttuu bassosoundin myötä mystiseksi ja jotain odottamatonta ennakoivaksi. Sanoitus on samalla sekä kevyt, arkipäiväinen että vaaraa uhkuva. Tulee mieleen rakastava pari, joka matkustaa rajuilmassa kohti tuntematonta ja se matka ei pääty hyvin.

Tuo edellä oleva tuli mieleen kun luin lehdestä, että kosketinsoittaja Ray Manzarek on kuollut. Kiinnostuin The Doors yhtyeestä heti heidän läpimurtonsa aikaan kesällä 1967. Se oli se kuuluisa hippiekesä. Doorsia ei nyt voi yhdistää suoraan pinnalliseen huumehuuruiseen hippiekulttuuriin, mutta elämäntapa, tietynlainen hulluus tarttui yhtyeeseen. Eniten aika vei Morrisonia, mutta muut ehkä välttivät pahimman ja säilyttivät tolkkunsa kaiken sen järjettömyyden keskellä, mikä oli ominaista tuolle ajalle.

On vaikea sanoa, mistä seikoista konkreettisesti jonkin yhtyeen menestys rakentuu. The Doorsin kohdalla tuntuu keskeiseltä yhtyeen jäsenten psyykkeiden yhteys. Yhtyeen kappaleiden tekijöiksi ilmoitettiin koko yhtye, joka luo kuvaa yhteisyydestä. Tämä koskee kuitenkin vain musiikkia. Morrisonin epä-sovinnaisuudesta tuli yhtyeen tunnusmerkki.

Eihän läheskään kaikkia kappaleita kollektiivisesti luotu. Kyllä sanoitukset olivat pääosin Jim Morrisonin ja monet muistettavimmista kappaleista olivat kitaristi Robbie Kriegerin säveltämiä.

Tärkeä seikka yhtyeen taustalla olivat yliopisto-opinnot musiikissa tai taideaineissa. Ehkä musiikillinen monipuolisuus – jazz, blues, klassinen musiikki ja rock – oli avaintekijä paitsi menestyksessä niin myös musiikin laadussa ja sen omintakeisuudessa. Myös Doorsin kulta-aikojen jälkeen yhtyeen jäsenet ovat osoittaneet monilahjakkuutensa.

Oliver Stonen elokuva "The Doors" (1991) palautti Doorsin uusien sukupolvien arvioitavaksi. Yhtyeen jäsenet suhtautuivat elokuvaan ristiriitaisesti (Manzarek hyvin kriittisesti) . Kävin sen aikanaan katsomassa elokuvateatterissa ja vaikutelma oli, että Stone onnistui nyt hieman paremmin kuin muissa historian popularisoinneissaan.

Manzarek loi kosketinsoitinsoundin ja se erottaa yhtyeen muista tuon ajan - ja nykyisistä - kuuluisuuksista selkeästi. Mielestäni hänen soundinsa on ajaton, siksi siihen palaa mielellään kuunnellen ja katsellen vanhoja levyjä ja youtube-videoita.

Ray Manzarekista kehkeytyi eräänlainen Doors-tulkki. Hän kertoi mielellään lukemattomissa erilaisissa yhteyksissä yhtyeestä. Supliikkimiehenä hän eritteli loputtomasti Doorsin vaiheita. Ehkä jossain vaiheessa tuli mieleeni ajatus, että Manzarek halusi luoda jälkikäteen omanlaisensa Doorsin. Mutta tämäkin on osa historiankirjoitusta. Yhtyeen jäsenet riitaantuivat heidän musiikkinsa käytöstä mainoksissa. Erityisesti rumpali John Densmorelta paloivat hihat.

Tietenkin pitää muistaa, että ilman Morrisonia yhtye ei olisi maineeltaan sitä, mitä se nyt on. Morrisonin traumana olivat alkoholi ja huumeet tässä järjestyksessä. Vai oliko tämä vain valittu elämäntapakysymys? Vain 27 vuotiaana kuollut Morrison on jäänyt rockmusiikin historiaan legendana samalla tavalla kuin aikalaisensa Jimi Hendrix ja Janis Joplin.

Kun kuuntelee vanhoilta youtube-nauhoilta Morrisonin nyt jo edesmenneen amiraali-isän arvioita pojastaan ei voi olla hätkähtämättä isän ja pojan täysin erilaista suhtautumista elämään ja väistämättä seurannutta välirikkoa, joskin isä-Morrisonin mielipiteet lieventyivät hänen viimeisimpinä vuosinaan. Vietnamin sodan kenraalin ja kaikkea järjestysvaltaa ja sotilaskomentoa vastustavan pojan maailmat eivät olisi voineet olla kauempana toisistaan.

Doorsista jää erityisesti mieleen Morrisonin huojuva laulusoundi, Kriegerin taitava kitarointi, mutta ehkä ennen kaikkea helposti tunnistettava ilmava, helkkyvä kosketinsoitinsoundi, joka on hyvin pitkälle Ray Manzarekin ansiota.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Laituri

Mökilläni on matala ranta. Uimaan kuitenkin halutaan ”kuivin jaloin”. Siksi on pitänyt rakentaa laituri. Pituutta sillä on 50 metriä. Päässä on levennys, jolloin tulee tunne, että ollaan keskellä järveä. Joskus levennyksellä on asuttu melkein viikko oikein helteisenä kesänä. Siitä on mukava pulahtaa veteen ja jäädä kuivattelemaan auringon paisteeseen.

Laiturin tekemisen filosofia on oma lukunsa. Itse kannatan pukkilaituria, jonka päälle sijoitetaan kolme metriä pitkät laiturin kannet. Pukkeja on yhteensä 17 kappaletta ja kansia levennyksineen 20 kappaletta.

Sellaista laituria ei kohtuukustannuksin rakenneta kaupan valmiilla ponttonilaitureilla. Laituri on siis itsetehty.

Koska purkaminen kävi syksyisin voimille, päätin noin 10 vuotta sitten, että laituri puretaan vain puoleen väliin. Taidolla tai onnella laituri pysyi kasassa syys- ja kevättuulet melkein koko tuon kymmenvuotiskauden. Keväällä piti vain laittaa loppuosa paikoilleen.

Kätevä rakenne toimi siten, että jos jäät tyrkkivät joitakin laiturin pätkiä, niin ne irtosivat nätisti toisistaan. Uudelleen kokoaminen ei ollut temppu eikä mikään.

Viimeiset talvet ovat olleet varsinainen koettelemus. Jäällä on käsittämätön voima. Se ”purkaa” melkein minkä tahansa rakennelman, jos sellainen on jään ulottuvilla. Moni on rakentanut kiinteän laiturin betonirenkaista tai rakennellut muulla tavoin betonin varman systeemin. Viime talvena jäät ruhjoivat nuo pysyvät rakenteet. Huonoa onneakin oli joukossa, kun Vapun aikainen kevätmyrsky lähetti rannoilta irtisulaneet jäälautat tuhoretkelle.

Olen aina sitonut laiturin vahvalla nuoralla, jottei laiturin palasia tarvitse kerätä pitkin rantoja. Nyt kävi jo toisena keväänä perätysten niin, että laiturin palat kasautuivat ranta-alueelle sikin sokin kuitenkin ihmeellisesti nuorien varassa pysyen. Pahinta oli kuitenkin, että pukit olivat vaurioituneet. No eipähän lopu työ kesken.

Siellä se laituri taas on paikoillaan. Koettelemukset tahtovat unohtua, kun omien kätten työ valmistuu. Pidemmällä aikavälillä jotain on kuitenkin keksittävä.

Mökkitalkkarille on jo tehty ehdotus uuden laituri rakentamisesta, mutta siten, että purkaminen ja pystyttäminen käyvät kätevästi. Ei mikään ihan helppo yhtälö, jos tavoitteena on, että ratkaisu on kohtuuhintainen.

torstai 16. toukokuuta 2013

Uuden alkemian airut

Vanhan hyvän ajan oppien mukaan inflaatio on kaiken pahan alku ja juuri. Nyt juuri ei ole inflaatiovaraa, mutta ”valmisteleva vaihe” on pitkällä. Keskuspankit ovat keksineet oivan keinon selvitä ongelmista: painetaan seteleitä (tai pikemminkin luodaan bittirahaa). Millään määrällä ei näytä olevan väliä.

Kaiken alku oli tietenkin finanssikriisi. Jälleen kerran on syytä muistuttaa, että Keynesin oppien mukaan korkeasuhdanteessa olisi pitänyt säästää. Näin ei tapahtunut, vaan markkinoille tulviva raha pakkautui asuntojen hintoihin muodostaen asuntokuplan. Yhdysvalloissa todellakin velkaelvytettiin korkeasuhdanteessa. Velkaantumista eikä kuplaa pitänyt hillitä, koska vallitsi tehokkaiden markkinoiden oppi, joka ”itsestään” hävittää kuplan aihion.

Nyt sitten ollaan päinvastaisessa tilanteessa. Finanssikriisin rahoitti hyvin pitkälle Kiina jonka, raha – velkaraha – kelpasi halukkaille ja heitä oli paljon. Nyt yritetään selvitä finanssikriisin seuraamuksista ja talouden anemiasta rahalla – jälleen kerran. Ei liene väliä onko kysymys kiinalainen raha tai keskuspankkien painama bittiraha. Ne ovat molemmat potentiaalisia kuplien lähteitä.

Mitä sanoo alan guru Paul Krugman? Kriisin alusta alkaen hän on nolannut inflaation ennustajat ja todennut heidät vääräoppisiksi. Meneillään oleva talouden taantuma ei luo minkäänlaisia edellytyksiä inflaatiolle. Niinpä keskuspankin rahanpainatus on hyväksyttävää. Ainoa vaara talouden toipumiselle ovat verenhimoiset julkisen sektorin leikkaajat, jotka syventävät vaatimuksillaan taantumaa.

Fed on syytänyt rahaa markkinoille ostamalla yksityisten velkoja, asuntorahoittajien velkoja, hallituksen bondeja…. Ja Krugmanin vastustajien mukaan luovat hyperinflaatiolle edellytykset.

Krugman toteaa ironisesti, että Fed on kyllä huolestunut inflaatiosta – nimittäin inflaation alhaisuudesta. Miksi? Siksi, että se vaikeuttaa velkojen lyhentämistä ja pahentaa yksityisen sektorin velkavaikeuksia ja nämä yhdessä taas heikentävät kysyntää, mikä on tuhoisaa talouden orastavan nousun kannalta. Edellä mainituista syistä laaja työttömyys (ml. pitkäaikaistyöttömyys) pitkittyy niin , että Krugmanin mielestä voidaan puhua työttömien luokan synnyttämisestä.

Mihin markkinoille tulviva rahaa menee? Yksi aivan ilmeinen kohde ovat pörssikurssit. Kun normaali inflaatio pysyy maltillisena tai pienenä projisoituu ”inflaatio” pörssikursseihin. Voi vain pohtia, mikä kupla seuraavaksi kehkeytyy ja sitten puhkeaa. Suomessa matalat korot ovat edesauttaneet halvan rahan saantia asunnon hankintaan. Niinpä meille on kehittynyt kuplamainen asuntojen velka/hinta -tilanne, jonka seuraamuksia tuskin kukaan pystyy arvioimaan. Siihen saakka kannattaa väittää, ettei mitään kuplaa ole olemassakaan!

Ratkaisevaksi muodostuu hetki jolloin talous kääntyy uskottavalla tavalla nousuun. Sitä voisi sanoa ”Bernanken hetkeksi”. Tulee kuitenkin olemaan tuskaisaa kerätä markkinoilla oleva raha pois ennenkuin se menee hintoihin. Ehkei sitä halutakaan. Onhan mukavaa antaa inflaation syödä velat. Se on suoraa tulonsiirtoa säästäjiltä velallisille. Jälleen palkitaan väärät tahot, sillä säästäjät eivät ole olleet talouden näivettäjiä. He ovat myös kuluttaneet, koska heillä on ollut siihen varaa.

Tietenkin voidaan yrittää ottaa positiivinen ote kaikkeen edellä kuvattuun. Kun nyt vihdoin on tajuttu, että elvytys ei heikennä taloutta, vaan parantaa sitä niin, että parhaassa tapauksessa kasvu käynnistyy (eikä inflaatio ehdi herätä henkiin). Ja tuotannon kasvulla maksetaan velat suurimmaksi osaksi pois. Keynesiläisyyttä parhaimmillaan! Mutta kuka lyö vetoa tällaisen tulevaisuuden kuvan puolesta?

Mutta asia voidaan nähdä toisinkin. Finanssikriisi loi kansainväliseen talouteen sairauden, jota on pyritty hoitamaan raharohdoilla. Tauti on edelleen piilevänä meissä. Puhkeaminen laajamittaiseksi inflaatio- epidemiaksi on ehkäpä vain ajan kysymys.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Rönsyilevän kehittämistyön puolesta

Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparanta on kirjoittanut T&Y-lehteen 1/2013 mielenkiintoisen artikkelin ”Suomen kilpailukykyongelma johtuu yritysjohdon heikosta liiketoimintasaamisesta” . Hän toteaa, että syynä suomalaisten heikkoon kykyyn kehittää uusia viennin menetystuotteita, on keskittyminen liian kapea-alaiseen ajatteluun: ”Ydinosaamiseen keskittyminen on selvästi haitannut uusien tuotteiden kehittämistä”. Hieman myöhemmin samassa kirjoituksessa hän toteaa, että ”nyt yliopistoihin ollaan istuttamassa ajatusta ydintoimintoihin keskittymisestä , kun oikea vastaus ongelmiin on laaja-alaisuuden tukeminen”. Useimmat yritysjohtajat kannattavat keskittymistä oleelliseen. Siitä on tullut iskulause, joka on varmaan iskostettu jokaisen aikaansa seuraavan päähän.

Mutta voitaisiinko ajatella toisin? Eikö juuri ylenmääräinen tehokkuusajattelu ole ollut omiaan johtamaan kapea-alaiseen tuotevalikoimaan: tehdään sitä, millä tehdään rahaa tässä ja nyt. Tietenkin monissa yrityksissä ei ole juuri vaihtoehtoa. Siispä on parasta keskittyä siihen, jolla edes jotenkuten pärjätään. Mutta meillä on varmaan paljon yrityksiä, joissa valinnanvaihtoehtoja on aidosti käytettävissä. Me pyrimme oikotietä onneen. Omassa perheyritystoiminnassa on tullut usein vastaan alkava alihankintaa tarjoava yritys, joka ensimmäiseksi menee talouskysymyksiin eli suoraan sanoen alihankintana tarjoamansa tuotteen hintaan. Eihän tässä sinänsä ole muuta omituista kuin se, että tarjottava tuote ei ole vielä edes valmis! Keep it simple!

Suuremmissa yrityskuvioissa ”rönsyt karsitaan” ja keskitytään oleelliseen. Tästä on tullut yleinen toimintatapa. Juuri siitä Haaparanta varoittaa.

MTT:n tutkija Anja Yli-Viikari kiinnittää samaan asiaan huomiota Kanava-lehden kirjoituksessaan (Kanava 3/2013) ”Tekninen ajattelu hukuttaa innovaatiot” . Hän toteaa, että monimuotoisuus edustaa tehokkuusajattelussa turhia rönsyjä, joka taas luovassa ajattelussa on olennaista. Yli-Viikari toteaa aivan oikein, että tekninen ajattelu organisaatiotasolla ja kokonaisuuksien hallinnassa on välttämätöntä. Mutta pakkoko optimaalisen hakemista on soveltaa luovaan työhön.

Rönsyt eivät tietenkään voi olla toiminnan lopullinen tarkoitusperä. On siis pakko jossain välissä vetää yhteen ja tehdä päätöksiä. Mutta tämä ei olekaan villakoiran ydin. Ennen päätösvaihetta on todella tärkeää sallia ajattelun rönsyily parhaiden innovaatioiden selville saamiseksi.

Olisiko tehokkuusajattelussa perussyy uusien tuotteiden heikkona pidettyyn innovointiin Suomessa? Yksinkertaisesta innovaatiosta olen usein esittänyt seuraavan esimerkin: miten saada kännykässä kappaleet satunnaiseen järjestykseen puhelimessa? Vastaus: ravistamalla puhelinta. Onhan se huomattavan sujuva arkielämälähtöinen ratkaisu, kun vertaa sitä valikkosokkelon kautta tapahtuvaan napin painamiseen. Mutta pääseekö tällainen oivallus suomalaisessa innovaatiokulttuurissa loppusuoralle päätettäessä uusista ominaisuuksista?

Edellä esitettyä ajattelua on helppo pitää teoreettisena puuhasteluna tai professori Haaparannan huomioiden oppineen ihmisen haikailuna menneen perään. Tästä asiasta päätetään jokaisella työpaikalla erikseen.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Lätkää penkkiurheilijan näkökulmasta

Olen seurannut jääkiekkoa huipputasolla 1960-luvun alusta lähtien. Vieläkin harmittaa, kun en saanut levypurukumin mukana tulleita silloisen mestaruussarjajääkiekkoilijoiden kuvia täyteen – yhtä puuttui. Vielä enemmän harmittaa se, mihin nuo kuvat joutuivat. No, ehkä tämänkin yli päästään.

Noista päivistä jääkiekko on muuttunut suunnattomasti – vai onko? Samat maat ovat edelleen huipulla: Kanada, Neuvostoliitto (Venäjä), Ruotsi, Tsekkoslovakia (Tsekki ja Slovakia). Suomea en tähän joukkoon lue, sillä se vasta pyrki huippuviisikkoon. Suomi taisteli silloisen Itä-Saksan, USA:n ja Länsi-Saksan kanssa viidennestä sijasta. Myös Puola, joka nyt on nyttemmin lähes täysin hävinnyt kuvasta, taisteli A-sarjan paikasta MM-kisoissa. USA:kin häthätää haalituilla joukkueillaan oli A-sarjassa usein heikoilla.

Maailmanmestaruuskisoissa ei 1960- eikä 1970-luvulla nähty NHL-kiekkoilijoita. Neuvostoliiton erilaiset seurajoukkue- tai maajoukkuekokoonpanot ottivat yhteen muissa yhteyksissä (Canada Cup ym.) lähes ideologisissa kamppailuissa Kanadan parhaita vastaan.

Oli tuskallista seurata kerta toisensa jälkeen Suomen kamppailua isoisia vastaan. Tappiolukemat olivat monesti murskaavia. Kuuluisimmat suomalaiset palaajat olivat maalivahteja, he kun pitivät Suomen pinnalla tuohon aikaan, jolloin hyökkääjät ja puolustajat eivät – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – olleet huippuvastustajien tasolla.

Suomen jääkiekkokulttuuri nousi hitaasti uusien jäähallien myötä ja saavutti kansainvälisen kärjen osittain 1980-luvulla ja täysimääräisesti 1990-luvulla. Samalla alkoi suomalaisten huippupelaajien siirtyminen NHL:ään.

Jos vertaa tähän päivään, niin jääkiekko lähestyy kansainvälisten pelaajasiirtojen näkökulmasta jalkapalloa. NHL-joukkueissa on ollut jo kymmenien vuosien ajan eurooppalaisvahvistuksia. Stig Salming ja Anders Hedberg (WHA-liiga) ja monet muut tekivät pioneerityötä. Nyt eurooppalaisia on kymmenittäin rapakon takana. Tästä on pitkä matka taaksepäin 1980-luvulle, jolloin neuvostoliitolaisten piti ”loikata” päästäkseen pelaamaan Kanadassa ja USA:ssa.

Jääkiekko on aina ollut pieni laji kansainvälisesti katsottuna. Taso ei ole ollut kaksinen lukuun ottamatta huippumaita. Jääkiekko on nyt aidosti laajentunut huipputasolla ainakin puolella menneisiin aikoihin nähden. Kukaan ei sano enää, että Tanska ja Norja olisivat heittopusseja. Ne ovat samassa tilanteessa kuin Suomi 40 vuotta sitten. Se säikytteli silloin tällöin neljää suurta. Entisen Neuvostoliiton alueen maat (Latvia, Liettua, Valko-Venäjä) ovat myös tehneet nousua huipulle.

Sveitsiläisten eteneminen huipulle muistuttaa mitä ilmeisimmin Suomen taistelua aikoinaan. Varmaan sveitsiläisistäkin on tuntunut kiduttavalta, kun MM-kisat ovat alkaneet hyvin ja sitten on tullut hiipuminen. Onko nyt Sveitsin vuoro murtautua huipulle? Vieläkin hiukan epäilen, mutta….

On ollut myös pettymyksiä. Edellä on mainittu jo Puola, joka oli huipun tuntumassa (sijat 5-8) 1960- ja 1970-luvulla. Vielä suuremmassa määrin taantuminen on kohdannut Saksaa, joka ei ole oikeastaan liikkunut rankingissa mihinkään suuntaan, vaikka siltä on odotettu läpimurtoa. Ihmettelen myös Itävaltaa, ettei se ole saanut aikaiseksi kilpailukykyistä joukkuetta. Ehkä Thomas Vanekin kaltaiset pelaajat luovat menestymisen edellytykset tulevaisuudessa.

Mistä nousevien maiden menestys johtuu? Yksiselitteinen syy on pelaajien pääsy ulkomaisin huippuliigoihin pelaamaan. Meilläkin oli taitavia tanskalaisia pelaajia syksyllä, kun NHL oli pysähdyksissä. Yhä useampi maa saa pelaajiaan KHL:ään ja NHL:ään. Tanskalaisille ja norjalaisille tämä väylä avaa mahdollisuuden huipulle kansalliselle joukkueelle.

Sveitsi on tässäkin ehkä poikkeus. Muutamat NHL-pelaajat eivät riitä, vaan salaisuuden täytyy piillä ainakin osittain Sveitsin omassa kovatasoisessa liigassa, jossa on hienot katsojamäärät. Tanskalaisia puolestaan avittaa heidän korkea palloilukulttuurinsa. Se ei voi olla näkymättä lähitulevaisuudessa. Norjalla on tähänkin lajiin käytössä isot resurssit.

Entä Suomi? Kilpailu kiristyy tulevaisuudessa ja Suomikin joutuu taistelemaan paikasta auringossa entistä tiukemmin. Vastassa ovat vanhat suuruudet ja nyt siis myös uusia haastajia. Tsekki ja Suomi ovat ehkä samassa asemassa. Molemmat ovat putoajakandidaatteja jollain aikavälillä, jos lajissa ei panosteta menestymiseen rankasti.

Suomen nyt MM-kisoissa pelaava joukkue on ”nimetön”, mutta korkean jääkiekkokulttuurimme johdosta ryhmää ei ole syytä aliarvioida. Aivan kovimpaan kärkeen tällä joukkueella ei kuitenkaan ylletä. Parasta Suomessa onkin harrastaneisuuden laajuus. Sillä pärjätään, jos lahjakkuuksia vain seuloutuu lajin pariin riittävästi.

Mihin suuntaan jääkiekkotoiminta etenee? Seurajoukkueet vai kansalliset joukkueet? Jalkapallo osoittaa, että molempi parempi. Seuraava kysymys: milloin kansainvälistä seura/maajoukkuetoimintaa pyöritetään, kun liigat täyttävät kalenterin? Nyt pelataan liigatauoilla. Voitaisiinko pelata elo-syyskuussa tai touko-kesäkuussa? Tuntuu siltä, että edellinen ajankohta on parempi. Vielä on se mahdollisuus, että kaikkien merkittävien liigojen kesken sovitaan sarjatauko. Selvää on, että entistä laajemmalle kansainväliselle toiminalle on tilaus olemassa. En ole kuitenkaan mitenkään erityisen ihastunut Eurooppa-liigasta, jossa Suomesta olisi mukana esim. kaksi joukkuetta.

Jääkiekon laaja ja ”lopullinen” läpimurto vaatisi Italian, Ranskan, Saksan ja Englannin (Espanjan?) kaltaisten maiden panostusten lisäämistä. Silloin tosin esimerkiksi Suomella olisi vaikeuksia pysyä huipulla.

Kannan myös huolta kansallisten sarjojen tulevaisuudesta, kun NHL:n lisäksi KHL kilpailee lahjakkuuksista. Minusta on näyttänyt, että puheet ”profiilipelaajista” (poliisit!) ovat lisääntyneet sitä mukaan kuin kotoisen liigamme pelaajien taso on heikentynyt. Ulkomaiset ”vahvistukset” ovat taas monesti eri maiden välillä liikkuvia pelaajia, jotka eivät vahvista oikein mitään seurajoukkuetta (vahvoja poikkeuksia toki on!). Hyvää tässä on se, että kotimaiset juniorit pääsevät hämmästyttävän nuorina liigajoukkueisiin. Muodostuuko tuleva liiga siis nuorista lahjakkuuksista, keskinkertaisista 25-30-vuotiaista pelaajista ja ulkomailta palaavista jäähdyttelijöistä? Tämä on tietenkin pirun maalaamista seinälle.

Tärkeintä jatkossa lienee, että jääkiekko säilyy vauhdikkaana, rajuotteisena pelinä ja ylimääräinen koheltaminen, väkivallalla mällääminen ja sirkustouhu jäävät vähemmälle.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Voisiko äärioikeisto edetä Suomessa?

Jussi Jalonen pohtii kirjoituksessaan ” USA:n uusoikeistolaisuus kiehtoo myös Suomessa” (Kanava-lehden numero 3/2013), mitä mahdollisuuksia äärioikeistolla on edetä maassamme. Käytän tässä Jalosen kirjoitusta pontimena omille mielipiteilleni tästä kiinnostavasta aiheesta.

Jos edellä esitettyyn kysymykseeni vastaisi lyhyesti, niin voi kai sanoa, että oikeistoradikalismin mahdollisuudet eivät ole kaksiset. Meillä on erittäin vahva hyvinvointiyhteiskunnan muodostama puskuri oikeistolaisia ajatuksia vastaan. Likipitäen kaikki varteenotettavat poliittiset tahot kannattavat skandinaavista hyvinvoinnin mallia. Mutta tilannehan voi vähitellen muuttua, koska poliittinen kenttä on uudelleen muotoutuvassa tilassa. Meneillään olevan taloustaantuman merkitystä - sen pitkään jatkuessa - ei voida myöskään aliarvioida.

Perinteisesti oikeisto on ollut kansallismielistä. En epäile, etteikö nykykokoomuksen johto olisi kansallismielistä, mutta ehkä puolueen terävin kärki liputtaa kansainvälistymisen puolesta enemmän kuin kenttäväki, joka varmaankin on tuntenut osin jäävänsä paitsioon. Kokoomus pyrkii olemaan moderni eurooppalainen porvaripuolue.

Kokoomus ei ole enää perinteinen konservatiivinen puolue eikä liioin painotetusti oikeistolainen puolue 1950- ja 1960-lukujen malliin. Se on jopa mainostanut itseään työväen puolueena. Joka tapauksessa se pyrkii olemaan yleispuolue.

Tätä aukkoa oikealla ovat viime aikoina täyttäneet perussuomalaiset. He eivät kuitenkaan ole työntymässä perinteisen kansallismielisyyden alueelle, vaan perussuomalaisten nationalismi on jotenkin vulgääriä. Ei siinä ole mitään ylevää ajatusta, vaan pinnan alta hiukan raaputtamalla löytyy aika karkealla tavalla käsitetty oma etu ja muukalaisvastaisuus. Jalosen päätelmä, että arvokonservatiiviset piirteet tekevät heistä kokoomuksen kilpailijan – edellä oleva varaus huomioiden - on oikea. Tähän perussuomalaiset pyrkivät kytkemään työväen luokan etujen ajamisen ”ilman sosialismia”. Miten nämä sointuvat yhteen, nähdään vasta, jos tai kun puolue on hallituksessa.

Koska emopuolueiden on vaikea edetä kovinkaan pitkälle oikealle, ovat niiden nuorisojärjestöt pyrkineet radikalisoitumaan. Jalonen näkee esimerkkiä otettavan niin omintakeisesta libertaari Ron Paulista kuin teekutsuliikkeestä. Yhtymäkohtia ei ehkä kuitenkaan ole paljon. Lähinnä valtion liian suurena pidetty rooli vastaa sekä Suomen että Yhdysvaltain oikeiston ajatuksia. Sitten tiet eroavat. Esimerkiksi Ron Paulin ajattelussa näen saman tyyppistä filosofiaa kuin kansakunnan perustajaisien Aleksander Hamiltonin ja Thomas Jeffersonin keskinäisessä kamppailussa. Paul kannattaa jeffersonilaista paikallis- tai osavaltion vahvaa asemaa valtion vastavoimana.

Meille ei ole myöskään levinnyt toistaiseksi – joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta – amerikkalaista äärioikeistolaista vihapuhetta, joka mediassa saa karmaisevia muotoja. Yhteiskunnallisen vihan käsitettä olen käsitellyt joissakin blogikirjoituksissa (”Mccarhyismi ja tämän päivän vihapuheet”, ”Ainoa laatuaan – vihapuheiden jäljillä”) perusteellisemmin.

(Ääri)oikeistolaisuus tulee ehkä paljaimmillaan esille talouspolitiikassa, jossa vastustetaan veronkorotuksia, ja suhtaudutaan äärimmäisen kriittisesti EU-maiden avustamiseen ja kehitysapuun. Näillä on tietysti kaikupohjaa keskivertoäänestäjien mielipiteissä. Tähän liittyy kuvitelma, että eräiden menoerien poistaminen budjetista muuttaisi Suomea rajusti. Tähän populismiin on helppo mennä mukaan, mutta talouspoliittista kantavuutta sillä ei ole.

Ideologinen painotus vasemmalla on pienentynyt (kuka puhuu vielä sosialismista?), mutta niin on tapahtunut oikeallakin. Vasemmalta on kadonnut tai heikentynyt laajamittainen solidaarisuusaate. Vihreät ovat ottaneet osittain tätä roolia, mutta eivät kuitenkaan kovin selvästi. Kaiken kaikkiaan sitoutuminen moniin yleviin/arvokkaisiin päämääriin on ohentunut. Tilalle on tullut pragmatismi. Konkreettinen päätöksenteko kiinnostaa, jos sekään. Tällainen ajattelu on ollut omiaan lisäämään ihmisten poliittista liikkuvuutta. Puoluepolitiikan sekatavarakaupasta pyritään valitsemaan mieluisimmat vaihtoehdot vaalien alla. Oma hyvinvointi on keskiössä, korkeintaan ajatellaan, että kaveria ei jätetä. Eri poliittisten ryhmien kannatusluvut saattavat heittelehtiä jatkossa tuntuvasti. Tässä on äärioikeiston sauma iskeä.

Oikeistoradikalismi on meillä hyvin miesvoittoista. Mielenkiintoista on todeta, että perussuomalaiset ovat miesten puolue, sosiaalidemokraatit taas naisten puolue, jos hiukan pelkistetään. Työväen konservatismia on helppoa (?) laajentaa oikealle erilaisten tarkoitusperien välikappaleeksi.

Säilyttävä, varovainen konservatismi on hävinnyt marginaaliin tai sitten se on kuuluvuudeltaan niin hiljainen, että sitä ei äänekkäämpien joukosta erota. Tätä sanoisinko ”ilaskivimäistä” konservatismia tarvittaisiin oikealla vastareaktiona aggressiivisemmille äänille.

Väestön tulojen polarisoituminen ei ehkä ole äärioikeistoasetelmassa kovin merkittävä niin kauan, kun hyvinvointivaltio on iskussa. Yhdysvalloissakaan en pysty erottamaan oikeisto-äärioikeistoakselilla tuloeroasetelmaa – ääriaineksia on sekä rikkaissa että köyhissä. Meillä ei myöskään äärikonservatiivinen uskonnollinen hurmoksellisuus ole levinnyt politiikan tai yhteiskuntaelämän piiriin amerikkalaiseen tapaan, jossa liikeneuvottelutkin käydään kirkossakäynnin liepeillä.

Voisiko Suomessa syntyä fasismiin perustuva liike? Äkkipäätä tuntuu kaukaa haetulta, vaikka 1930-luvulla tähän olikin pyrkimystä joillakin tahoilla. Jos fasismi halutaan määrittää pyrkimykseksi pyyhkäistä pois olemassa oleva ”rappeutunut” demokratia ja hyvinvointiyhteiskunta, niin tämä ei ole tapahtumassa Suomessa. Mutta jos asia käännetään toisin päin ja kysytään ”ketkä kuuluvat kansaan”, ollaan jo lähempänä totuutta. Meilläkin saattaa voimistua ajattelutapa, jossa suljetaan jotkut ihmiset oikean ”isänmaallisen” tavoitteiston ulkopuolelle.

Perinteisessä italialais-saksalaisessa fasismissa nuoruus oli kaiken eliksiirin alkuvoima. Vanheneva länsimainen väestö on varsin immuuni tällaiselle propagandalle.

Äärioikeiston sukulaisliikkeenä pidän myös paljon näissä blogikirjoituksissani käsittelemääni aynrandilais-wahlroosilaista demokratian vastaisuutta. Kun fasimi halusi käännyttää koko kansan (poislukien juutalaiset ja kommunistit)aatteen kannattajiksi, pyritään aynrandilaisuudessa irrottamaan eliitti demokratian ikeestä ja tyranniasta. Meillä Suomessa Ayn Randin opetuslapsia on Björn Wahlroosin markkinointitoimenpiteistä huolimatta hyvin vähän.

Äärioikeiston menestymismahdollisuudet Suomessa eivät ole siis suuren suuret. Jussi Jalosen tekstistä käy ilmi, että meillä on erilaisia pienryhmiä kohtalaisen runsaasti, mutta aktiivien lukumäärä lienee hyvin vähäinen. Talouden pitkäaikainen taantuma, sekava maailmantilanne ja kansainväliset ääriainekset saattavat luoda tulevaisuudessa äärioikeistoliikkeiden siemenet.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Keskituloisten asema muuttuu

VATTin vastikään julkaiseman tutkimuksen ”Työmarkkinoiden polarisaatio Suomessa” mukaan keskipalkkaisten ammattien työvoimaosuus on laskenut korkea- ja matalapalkkaisiin ammatteihin verrattuna. Suomessa teollisuustyöpaikkojen väheneminen on vaikuttanut keskituloisten määrän vähenemiseen. Palkkataso ei sinänsä on laskenut, vaan keskituloisten ryhmä on pienentynyt. Samaan aikaan asiantuntija-ammateissa toimivien määrä on kasvanut samaten pienituloisten määrä.

Tuntuu kummalliselta, että kun trendinä on pienituloisten määrän lisääntyminen, niin miksi jotkut taloustieteilijät (Vartiainen, Kiander) ehdoin tahdoin haluavat voimistaa trendiä ja rakentamalla rakentaa pienituloisten työmarkkinat nykyistä selvästi laajemmiksi. En usko, että työmarkkinoiden jakautuminen edistää suomalaista yhteisymmärrystä.

Polarisaatioilmiö ei ole uusi asia Suomessa, mutta tuoreempi kuitenkin kuin Yhdysvalloissa, jossa keskituloisuus on myös vähentynyt. Epäilen kyllä, että Yhdysvalloissa on kysymys ensisijaisesti keskituloisten palkkakehityksen pysähtymisestä ja toissijaisesti entisten suurten teollisuusalojen hiipumisesta (kuten Suomessa). Keskituloisten teollisuusalojen työpaikat ovat ”vaihtuneet” pienipalkkaisiksi palvelualojen työpaikoiksi.

Yhdysvaltojen osalta kannattaa myös muistaa veroratkaisut. Ronald Reaganin aikaan laskettiin ensin korkeinta marginaaliveroa 70 prosentista 50 prosenttiin 1980-luvun alussa ja sitten uudelleen 50 prosentista 28 prosenttiin vuonna 1986. Mielenkiintoinen on myös vastaava pienimpien tulojen marginaaliveroratkaisu. Ensin prosenttia laskettiin 14 prosentista 11 prosenttiin ja sitten nostettiin 11 prosentista 15 prosenttiin (!). On selvää, että tällaisilla ratkaisuilla suurituloiset saivat suunnattoman edun, kun taas pienipalkkaisia jopa rokotettiin. Yhdysvalloissa köyhät ovat aina olleet köyhiä. Hyvätuloiset ovat näillä toimenpiteillä rikastuneet. Samalla keskituloisten palkat ovat jäätyneet viimeisten 30 vuoden ajaksi.

Suomi siis seuraa viiveellä Yhdysvaltain mallia. Mitä muita yhtymäkohtia löytyy? Ainakin näen vaikutuksia demokratiaan ja hyvinvointiyhteiskuntaan. Minusta yksi syy - mutta vain yksi syy - amerikkalaisen politiikan polarisaatioon on juuri keskituloisten heikentynyt asema. Varsinkin oikealla on hakeuduttu tukemaan suurituloista. Keskituloiset ovat molemmissa maissa olleet demokratian ja hyvinvoinnin takuutahoina. Mitä tapahtuu, jos keskiluokan heikkeneminen jatkuu? Voi olla, että keskiluokka pyrkii hiljalleen irtautumaan maksajan roolista, sillä se roolihan keskiluokalla on sekä Suomessa että Yhdysvalloissa. Suomessa rooli korostuu, sillä keskiluokka saa myös runsain mitoin edullisia palveluja yhteiskunnalta.

Yhdysvalloissa poliittinen päätöksenteko on osittain halvaantunut. Sille on monia syitä. Demokratian toimivuus edellyttää, että kompromissihalukkuutta löytyy poliittisen kentän keskialueelta. Jos molemmat laidat ovat vahvojen painostusryhmien käsissä liikkumatila keskustassa jää vähäiseksi.

Suomessa poliittinen toiminta perustuu monipuoluejärjestelmään. On erittäin vaikeaa arvioida, mikä merkitys keskituloisten määrän pienenemisellä on poliittiseen kenttään. On vaikea uskoa, että polarisoituminen olisi niin rajua kuin Yhdysvalloissa. Tämä johtuu siitä, että ääripäät puuttuvat Suomesta ja että poliittisen keskustaan hakeutuminen on ominaista oikeastaan kaikille puolueille.

Tilanne voi muuttua, jos talouden anemia jatkuu ja keskituloiset rupeavat kapinoimaan maksajan rooliaan vastaan.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Mccarthyismi ja tämän päivän vihapuheet

TV:stä tuli dokumentti Joseph McCarthysta. Koska olin perehtynyt tähän amerikkalaiseen poliitikkoon jo 1960-luvulla, katsoin mielenkiinnolla, mitä mahdollista uutta hänestä kerrottaisiin. Dokumentin katsomisen jälkeen on sanottava, että kuva säilyi entisellään. Kuitenkin mielessä kävi hänen sijoittamisensa nyt meneillään olevaan vihakulttuuriin amerikkalaisessa politiikassa.

Joseph McCarthy oli ammatiltaan lakimies. Hänellä oli ilmeisen ylikehittynyt kunnianhimo, joka ajoi häntä eteenpäin urallaan. Jää vaikutelma, että hän yritti etsimällä etsiä väylää poliittiseen kuuluisuuteen. Päästyään senaattiin 1946 hän ei saanut ”juonen päästä kiinni” ennen kuin keksi kommunismin vastaisuuden aseekseen vuosikymmenen vaihteessa.

Lähtölaukauksena oli puhe, jonka tämä wisconsilainen senaattori piti kotiosavaltiossaan vuonna 1950 ja jossa hän sanoi ulkoministeriössä olevan 205 nimeltä tiedettyä kommunistia (jota hän ei pystynyt koskaan todistamaan) . Tämä räjäytti julkisuusmyllyn, joka kantoi hänen populismiaan useita vuosia eteenpäin. Hänestä tuli todellinen julkkis. McCarthyn väitteet upposivat otolliseen maaperään. Ydinpommin salat, Korean sota ja Hollywoodin liberaalit ohjaajat ja näyttelijät olivat omiaan herättämään vainoharhaista suhtautumista kommunisteihin.

Monella epäillyksi joutuneella (mutta ei läheskään kaikilla) oli menneisyydessään kokemuksia vasemmistoyhteyksistä. Nämä yhteydet olivat syntyneet 1930-luvun laman aikoihin, jolloin amerikkalainen kapitalismi oli kovan arvostelun kohteena. Maa oli lähellä vallankumouksellista tilannetta väkivaltaisine mielenosoituksineen . Täysin toisissa olosuhteissa sodan jälkeen vanhat tapahtumat nostettiin esille. Katalysaattorina toimi sodanaikaisten liittolaisten, Neuvostoliiton ja USA:n katkera vastakkainasettelu: kylmä sota käynnistyi.

Monet johtavat poliitikotkin joutuivat epäilyksen alle. Harry S. Trumanilla, Dean Achesonilla ja Adlai Stevensonilla ei kuitenkaan ollut todellista vaaraa joutua syytettyjen penkille. McCarthyn uhrit olivat paljon pienempiä kihoja. McCarthyn aggressiivinen syyttely sai vain heidät näyttämään merkittäviltä hahmoilta.

Television nouseva merkitys tiedonvälityksessä toimi aluksi McCarthyn eduksi: hän sai suunnattomasti näkyvyyttä mediassa. Toimittajia ei kiinnostanut taustatietojen tarkistaminen, heitä kiinnosti McCarthyn persoona. Tässä mielessä on varmaan edetty aikamoisesti verrattuna noihin päiviin. Yksi dokumentin kiinnostavimpia kohteita oli vertailu Richard Nixonin ja Joseph McCarthyn välillä. Nixon pelasi varman päälle nuo vuodet, hyötyi McCarthyn kommunistivainoista, mutta varoi menemästä mukaan McCarthyn pahimpiin ylilyönteihin.

Presidentti Eisenhowerin suhde McCarthyyn on mielenkiintoinen. Eisenhower ei sanoutunut aluksi irti mccarthyismista eikä myöskään avoimesti sitä kannattanut. Hänen suhtautumisensa oli ambivalentti. Vasta myöhemmin hän ryhtyi vetämään rajaa heidän välilleen. Jotenkin menettely sopii kuvaan, joka minulla on Eisenhowerin mukavuudenhaluisesta olemuksesta.

McCarthy liittyy saumattomasti FBI:n Edgar Hooverin kanssa joukkoon, joka kuvitteli vainoharhaisesti täin kokoisen Yhdysvaltain kommunistisen puolueen jotenkin järkyttävän maailman mahtavimman valtion tasapainoa.

Eräs McCarthyn noitavainojen uhri kertoo paljastavasti, kuinka hän tapasi McCarthyn oikeussalin käytävällä. McCarthy taputti ystävällisesti syytettyä selkään, josta tämä veti johtopäätökset, että ”minun piti kantaa uhrin rooli”. Terve. Näytelmässä tarvittiin siis sankarihahmo (McCarthy itse) ja hänelle alistuvat vainoharhan kohteet!

Dokumentissa arvioidaan, että vaikka hyvin monet jo alun perin suhtautuivat Wisconsinin senaattoriin epäilevästi, he pitivät häntä hyvänä pelotteena kommunismia vastaan. Tarkoitus pyhittää keinot!

Kuten monesti tällaisissa prosesseissa päähahmo tarvitsee aseenkantajan. Tällaisen roolin otti asianajaja Roy Cohn. Dokumentissa monen haastatellun käsitys oli, että Cohn oli mccarthyismin aivot. Hän keräsi tiedot, analysoi ne ja hoiti myös julkisuutta itsevarmasti. Roy Cohn myös yritti levittää kommunismin vastaisuutta Euroopassa, mutta joutui luikkimaan Englannista nopeasti pois havaittuaan, että lehdistö oli rapakon tällä puolella paljon kriittisempää.

McCarthyn vastoinkäymiset alkoivat, kun hänen ja armeijan välille syntyi konflikti, josta senaattori ei enää selvinnyt kuiville. Hän ajautui senaatin silmätikuksi vuoden 1954 alussa ja menetti nopeasti maineensa.

Vuoden 1954 jälkeen McCarthy ei enää noussut. Häntä kuvataan elämänsä viimeisinä vuosina ihmisraunioksi. Epäonnistuminen politiikassa, turhautuminen ja alkoholismi tappoivat hänet nopesti vuonna 1957.

McCarthyn poliittinen ura herättää paljon kysymyksiä. Miksi yleensäkään tällainen hahmo on mahdollista synnyttää. Tulee tunne että sodanjälkeiseen ilmapiiriin tarvittiin McCarthyn kaltainen ilmiö, yhden asian mies. Hänellä oli sosiaalinen tilaus. Henry Kissinger määrittää hänet populistipoliitikoksi. Kyllä, mutta muustakin on kysymys.

Jää vaikutelma, että moni McCarthya kannattanut käänsi takkinsa, kun hänen suosionsa alkoi laskea oltuaan sitä ennen avoimesti tai peitellysti McCarthyn suosijoita. Tämä osoittaa kuinka tunnevaltaisesti asioihin otetaan kantaa ja kuinka vähäisellä logiikalla asioita hoidetaan. Pelottaa ajatella, kuinka helposti kansalaiset syttyvät tämäntyyppiselle propagandalle.

Panin merkille, että uusliberalismin riemuvuosina 1980- ja 1990-luvulla oli taipumusta palauttaa McCarthyn maine. Hänet yritettiin nähdä ”neutraalisti”. McCarthy on kuitenkin niin mahdoton hahmo, että dokumentissa hänen puolustajakseen jää oikeastaan vain Ann Coulter, tunnettu oikeistolainen radioääni. McCarthy siis kelpaa äärikonservatiivien vihapuheiden välikappaleeksi. Ja se tässä onkin avainasia. Edelleen tänä päivänä irrationaaliset liikkeet voivat Yhdysvalloissa saada ilmaa siipien alle.

Mccarthyismi edustaa väärin ymmärrettyä patriotismia: ensin määritetään isänmaallisuus äärimmäisen kapea-alaisesti negaation kautta (kommunismin vastaisuus) ja sitten vedetään raja ”vastustajiin”, joita ruvetaan sättimään. Onko tässä jotain tuttua? Mielestäni tämän päivän vihapuheet ovat läheistä sukua mccarthyismille. Ann Coulterin lisäksi Rush Limbaugh, Bill O`Reilly, Michele Bachmann ja monet muut ovat vihateeman asialla.

Tänä päivinä vihapuheiden näyttämöksi ovat nousseet tiedotusvälineet viisikymmentäluvun oikeussalien sijaan. Toisaalta tiedotusvälineissä on myös mahdollista torjua vihapuheet. Riippumaton lehdistö tarjoaa moniarvoisen mediakentän, joka on demokratian pelastus. Vastaavasti valtiojohtoinen media on maailmanrauhan suuri uhka.

Mccarthyismi tuhosi monen lahjakkaan taiteilijan, poliitikon ja virkamiehen uran. Monet ahdistettiin ilmiantajiksi, jotta olisivat pelastaneet oman nahkansa. Ne, jotka saivat tuomion pysyivät pannassa mccarthyismin hiipumisen jälkeenkin, joka sekin osoittaa, että vainoharhaisuus on yhtä nimettyä henkilöä paljon syvemmällä kansakunnan sielussa.

Vihapuheiden kaksinaismoralistinen ja tekopyhä torjuminen ei riitä. Tarvitaan aitoa sivistystahtoa, tiedon objektiivista välittämistä ja korkeaa moraalia, jotta säästymme mccarthyismin kaltaisilta ilmiöiltä.

Talouspolitiikan konnat ja sankarit

Viime vuosina taistelu keynesiläisten elvyttäjien ja leikkauslinjaa ajavien taloustieteilijöiden välillä on kärjistynyt. Juuri nyt näyttää siltä, että pienemmän kurin linja on vahvoilla. Jopa Olli Rehnkin on myöntänyt, että liika taloudellinen tiukkuus on pahasta kriisimaille.

Keskustelu leimahti valloilleen kuuluisan ”excel virheen” seurauksena. Tällä viittaan Carmen Reinhardtin ja Kenneth Rogoffin tunnettuun ”lakiin”, jossa he matemaattisin perustein olivat todenneet, että kun bruttokansantuotteen velkaosuus nousee 90 prosenttiin, alkaa velkaantuminen toteuttaa itseään ja talouden oikaisutoimet vaikeutuvat ratkaisevasti. Päätelmä perustuu vuosikymmenien tilastoaineistoon. Sittemmin eräät muut taloustieteilijät ovat todenneet laskemiin sisältyvän karkean virheen, joka pudottaa pohjan pois johtopäätökseltä. Talous voi siis kasvaa, vaikka velkaantuminen ylittäisi 100 prosentin rajan.

Johtuvatko tiukat budjettivaatimukset loppujen lopuksi eräänlaisesta moraliteetistä, jossa pidetään taloudenhoitoa eettisesti kestämättömänä, jos ei olla säästäviä? Tullaan jälleen käsitteeseen austerity, joka voitaisiin kääntää kahdella tavalla: joko sillä tarkoitetaan näännyksiin säästämistä tai sitten kunnianarvoista uhrautumista, jossa niukkuus on hyve. Paul Krugman näkee tuoreissa kolumneissaan ”The 1 Percent`s Solution”, 26.4.2013 ja ”The story of Our Time” 29.4.2013 niukkuuslinjan edustavan moraliteetti-näytelmää (morality play), jossa sankarit ovat säästäjiä ja niukkuuden tarjoajia (niukkuushyveen kannattajia) ja konnat velkojen lisääjiä. Krugman on kantansa ilmoittanut monta kertaa: hän asettuu ”konnien” puolelle. Nämä konnat pyrkivät taistelemaan kasvun puolesta ja työttömyyden kasvua vastaan lisälainanoton avulla, vaikka velkaantuminen onkin paha ongelma. Krugmanin kannattamat elvyttäjät näkevät työttömyyden lisääntymisen johtuvan julkisen kuluttamisen vähäisyydestä eikä aiemmin tapahtuneesta – ja velkaantumiseen johtaneesta - liiasta kuluttamisesta.

Ketä ovat ”kurjistajat” (omasta mielestään säästämistä hyveenä pitävät tahot)? Krugmanin mukaan he ovat yhteiskunnan hyväosaisia. He pitävät velkaantumista yhteiskunnan kaikkein pahimpana ongelmana. Juuri he haluavat niukkuutta julkisiin menoihin. Nämä samat ihmiset haluavat terveydenhoitomenot leikkausten kohteeksi.

Mikä johtopäätös tästä on vedettävä? Pienituloiset ovat tämän kriisin kärsijöitä, kun taas varakkaammat eivät usein joudu tinkimään eduistaan (esimerkiksi pörssikurssit ovat elpyneet hämmästyttävästi Yhdysvalloissa). Mutta eliitti pelkää, että velkaantuminen johtaa myöhemmin ja saavutetuista eduista tinkimiseen. Maksamisen aika koituu heille vahingoksi esimerkiksi kohoavina veroina. Eliitillä on eniten menetettävää, mutta eivät he sittenkään joudu pulaan, kuten nyt ovat joutuneet monet vähäisillä tuloilla sinnittelevät.

Krugman on tapansa mukaan kärjekäs, mutta näen hänen ajattelussaan paljon perusteltua argumentointia. Tietenkin hän on nyt iloinen, koska hänen pitkään saarnaamansa asiat näyttävät käyvän toteen. Kilpailuhenkisesti hän ei säästä arvostelijoitaan, joita on pitkä liuta.

Olen itse päätynyt kannalle, että kotitalouksien (yksilöiden) velkaantuminen on kritiikkini kohteena (esim. liian suuret asuntovelat), mutta kansakuntien talouksia ei voida verrata kotitalouksiin, vaikka tämä virhe monesti tehdäänkin. Niinpä Yhdysvaltain velkaantuminen ei ole hälyttävää (100 prosentin bkt-osuus on ylittynyt) puhumattakaan Suomesta, jossa on juuri ylitetty 50 prosentin raja.

Ylivelkaantuneet Etelä-Euroopan maat eivät ole myöskään katastrofivaarassa, vaikka toipuminen niitä kohdanneesta lamasta kestää pitkään. Kaikkein huolestuttavimpia ovat pitkittyvästä työttömyydestä aiheutuvat sosiaaliset seuraamukset. Niiden rinnalla velkaantuminen ei sittenkään ole pahin peikko.

Avainkäsite Krugmanin ymmärtämiseen on siis työttömyys. Vuonna 2007 Yhdysvalloissa oli 1,2 miljoonaa pitkäaikaistyötöntä, nyt 4,5 miljoonaa. Tämä työttömyysvuori sulaa hyvin hitaasti suotuisissakin kasvun olosuhteissa. Muistettaneen Suomen laman jälkeisen työttömyyden hidas väheneminen: vuonna 1994: 17 prosenttia, vuonna 1997: 13 prosenttia, vuonna 2000: 10 prosenttia ja vuonna 2006: 8 prosenttia. Ja kuitenkin bruttokansantuote kasvoi meillä vuodesta 1994 vuoteen 2008 keskimäärin 4 prosentin vauhtia!