TV:stä tuli 28.5.2013 kaksikin ohjelmaa (dokumentti ”Valistusajan perintö” ja draama ”Ludvig XVI”), jotka valaisivat tasa-arvon, demokratian ja vapauden syntyvaiheita modernissa maailmassa.
Ludvig XVI:ta, Fredrik Suurta ja Thomas Jeffersonia vertaamalla voidaan luoda joitakin johtolankoja 1700-luvun lopun valistusajalta nykymaailmaan. Minkälaisen perinnön valistusajan valtiomiehet tarjoavat meidän ajallemme?
Dokumentin kuva Ludvig XVI:sta on kaaosmainen. Hän ei ollut kyllin vahva selvitäkseen kiirastulesta, johon joutui. Asia ei ole kuitenkaan ihan näin yksinkertainen. Ludvigista on annettu monissa aiemmissa yhteyksissä yksipuolinen kuva. Hän on vaikuttanut pikemmin yksinkertaiselta kuin ajattelevalta valtionpäämieheltä. Tällaista kuvaa ovat kuitenkin luoneet hänen vastustajansa, joiden itsensä teot eivät kestä kriittistä tarkastelua.
Dokumentin kuva oli monipuolisempi. Ludvig tavallaan ymmärsi verotuksen vääryydet, vapauden merkityksen tavalliselle kansalaiselle ainakin osittain ja tarpeen korjata valtion talouden katastrofaalista tilaa. Hän jäi kuitenkin kuningasvallan perinteiden ja uudistusmielisten väliin toivottomaan loukkoon. On hyvin vaikea nähdä rauhanomaista ulostuloa niistä vaikeuksista, joihin Ludvig ajautui. Jälkiviisaasti on tietenkin nähty asiat toisin.
Selvältä näyttää, että yksinvaltius säilyi liian kauan. Modernit kansanvallan elementit söivät monarkian perusteita. Näiden voimien välissä kuningas oli voimaton, epätoivoinen ressukka. Neuvojia oli liikaa, erilaisia valtaryhmittymiä oli liikaa. Näissä koettelemuksissa Ludvig jauhautui päättämättömäksi häviäjäksi.
Silti olin näkevinäni Ludvigissa airueen tulevasta. Hän pystyi erottamaan kaiken sekasorron keskellä uuden valtion ääriviivat. Hän tajusi uudistusten merkityksen ja kaipuun tasa-arvoon, aatelin etuoikeuksien räikeyden ja hovin suunnattoman tuhlailevuuden (Versaillesissa majaili jopa 10 000 yläluokkaista toimettomuudessa).
Kaiken jälkeen häpeä oli se tunne, joka jäi ristiriitaiselle kuninkaalle päällimmäisenä mieleen. Oliko hän se kuningas, jonka täytyi alistua vapauden ja tasa-arvon nimissä aatelin häikäilemättömästi nimeämälle ”roskajoukolle” ja olla nöyryyttävästi viimeinen itsevaltias kuningas? Kaiken keskeltä haluaisin nostaa yhden avainasian esille: lehdistön vapauden. Sensuuri oli päässyt höltymään Ludvigin Ranskassa ratkaisevalla tavalla. Vallitsi jonkinlainen sekasortoinen sananvapaus.
Ehkä juuri lehdistönvapaus oli se avaintekijä, joka mursi kuningasvallan ja kuninkaan itsensä. Kadut olivat täynnä lentolehtisiä. Seurannut kaaosmainen vaihe ei tuonut ratkaisua, kukaan ei pystynyt kontrolloimaan tilannetta. Erilaiset valtaryhmittymät taistelivat vallasta ajaen maan terroriin. Liian myöhään kuningas yritti kysyä kansalta mielipidettä. Sen se kertoi, mutta täysin hallitsemattomasti. Sen mitta oli täysi.
Tarjoaisiko Fredrik Suuri vaihtoehdon tälle ranskalaiselle tapahtumakululle? Fredrik oli valistusajan suuresti arvostettu kuningas. Kieltämättä hän omaksui valistuksen parhaita piirteitä hallinnossaan. Merkittävin näistä oli uskonnollinen suvaitsevaisuus. Kaikkialta Euroopasta vaelsi ihmisiä Preussiin uskonnollisia vainoja pakoon. Preussi oli protestanttinen maa, joka ei rajoittanut, vaan päinvastoin suosi katolisen kirkon toimintaa.
Kuitenkin Fredrik oli säälimätön sotilasvaltion johtaja. Häntä kuvaa ehkä parhaiten epiteetti ”totteleminen”. Hän ei siekaillut uhrata ihmisten henkiä tehdäkseen Preussista suuren. Kaksi merkittävää asiaa erottaa hänen vallankäyttönsä Ludvig XVI:sta: hän ei hyväksynyt lehdistön vapautta eikä arvostelua itseään kohtaan. Dokumentin sanoin hän oli ”valistunut, mutta vain omilla ehdoillaan”. Nämä kaksi ratkaisevaa asiaa – Fredrikin kiistämättömän lahjakkuuden lisäksi – pitivät hänet vankasti vallassa elämänsä loppuun asti.
Pitääkö siis uudistukset toteuttaa pakolla, kansan parhaaksi, kansalta kysymättä? Useimmat meistä torjuvat tällaisen ajatuksen. Palataan tähän vielä. Kaikista historian merkkihenkilöistä Fredrik II tulee ehkä ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan valistuneesta diktaattorista. Hänen kaukaisena varjonaan tai kaikunaan voidaan pitää Kustaa III:tta, joka hänkin pyrki toteuttamaan valistuksen ihanteita, mutta yksinvaltiuden keinoin. Ludvig ja Kustaa hukkuivat vallankumouksen pyörteisiin, mutta Fredrik on monille – ehkä vähän kritiikittömästi - valistuksen suuri kuningas.
Oliko siis Fredrikin tie ainoa mahdollisuus toteuttaa vapauden ihanteita noina aikoina Manner-Euroopassa? Ehkä. Fredrikin kahlehdittu vapaus toimi siltana nykyaikaiseen länsimaiseen vapauskäsitteeseen – tosin monien eri vaiheiden kautta.
Kuitenkin Ranskan suuren vallankumouksen aikaan Atlantin toisella puolella pystyttiin toteuttamaan demokraattisesti johdettu tasavalta. Tietenkin Yhdysvaltain etu oli juuri se, että monarkian ja minkä muun tahansa perinne puuttui. Puhtaalta pohjalta pystyttiin uutta luovaan toimintaan.
Paradoksi on tietyllä tavalla se, että Englanti, jossa vallitsi perustuslaillinen monarkia yritti kaikin tavoin estää Yhdysvaltain itsenäistymisen ja Ranska – kyllä, Ludvig XVI:ta Ranska – tuki sotilaallisesti Yhdysvaltain irtautumista Britanniasta. Juuri Ludvigin Englantia vastaan käymät sodat olivat sorruttamassa Ranskan talouden vallankumouskuntoon.
Ranskan suuren vallankumouksen opit löivät läpi Yhdysvalloissa. Kansakunnan perustajaisien (founding fathers) maine on tänäkin päivänä huikea. Eri asia on, että nyt parhaillaan vallassa olevat tahot käyttävät heitä häikäilemättä omien tarkoitustensa ajamiseen.
Thomas Jeffersonin (ja Aleksander Hamiltonin) Yhdysvallat kantoi sekin valkoisen miehen taakkaa, orjuuden iettä, mukanaan. Jeffersonin vapauden ja tasa-arvon musta pilkku on hänen henkilökohtaisesti omistamansa 700 orjaa. Hän ei voinut edes ajatella, että mustat ja valkoiset saattaisivat elää rauhassa ja vapaudessa. Piti kulua vielä kymmeniä vuosia ennen kuin orjuus lakkasi Yhdysvalloista 1860-luvulla ja siitäkin vielä 100 vuotta ennen kuin rotusorto saatiin aisoihin.
Onko Fredrikin valistuneella ja Yhdysvaltain ja Ranskan toteuttamilla jyhkeillä periaatteilla - vapaus , veljeys ja tasa- arvo - kaikupohjaa tänä päivänä? Tietenkin, sanovat useimmat. Itse en olisi niin varma. Demokratia on uudistuspaineiden alla. Perusperiaatteet ovat toki voimassa ja niitä puolustetaan.
Tämän päivän maailmassa Ludvigin, Fredrikin ja Jeffersonin kansallisvaltioihin perustuva hallinnointi on aivan uusien haasteiden edessä. Parinsadan vuoden aikana luodut kansanvaltaiset mallit olivat ensi kertaa koetuksella laajemmin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Maailmansodan myrskyissä synnytetyt demokraattiset ja tasavaltaiset järjestelmät sortuivat liian heiveröisinä diktatuurien paineissa.
Onko vapauden, veljeyden ja tasa-arvon säilymisen suurin uhka globalisaatiossa? Tuskinpa. Sen sijaan finanssikapitalismi ja erilaiset nationalismin ilmentymät kuten rasismi sekä uskonnollinen fundamentalismi ovat todellinen testi länsimaisille vapausarvoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti