Historiankirjoitusta – erityisesti objektiivista historiankirjoitusta - uhkaavat monet eri seikat. Tällaisia voimia ovat esimerkiksi ääri-ideologiat, (yltiö)nationalismi ja yltiöpatriotismi. Historiasta tehdään monesti etnisten, rodullisten tavoitteiden välikappale. Tavoite ilmenee tarpeena kirjoittaa historiaa uudelleen. Pahimmillaan kysymys ei ole historian värittämisestä omien etujen mukaiseksi, vaan suorastaan vääristelystä.
Jos ideologia ohjaa kaikkea toimintaa, ohjaa se myös historian tulkintoja. On rasittavaa todeta kuinka yksisuuntaistetut mielipiteet johtavat karkeisiin vääristymiin. Esimerkiksi Neuvostoliitossa ideologinen historiankirjoitus toteutti kommunistisen puolueen tavoitteita. Diktatuurissa tämä on mahdollista, mutta kyllä nykyinen autoritäärisesti johdettu Venäjäkin pystyy hämmentäviin suorituksiin. Suomen kaltaisen valtion on vain pyrittävä oikaisemaan pahimmat virheet pyrkien mahdollisimman objektiiviseen lopputulokseen. Yksi etenemistapa on järjestää valtioiden välisiä yhteisiä historioitsijoiden tapaamisia.
Nationalistisella historiankirjoituksella voidaan paitsi nostattaa omaan kansallistunnetta, niin myös ohjata aseet vihollista tai viholliseksi kuviteltua tahoa vastaan (Mainilan laukaukset!) ja samaan aikaan suunnata kansalaisten mielenkiinto pois omista vaikeuksista.
Myös kaiken viihteellistämisellä voidaan historiaa kirjoittaa uudelleen. Kun viihteen keinoin kuvataan historiaa, on yleensä kysymys historian tulkinnoista. Elokuvissa on helppo täyttää faktatiedoissa olevat aukot fiktiolla. Niinpä Oliver Stone perusti elokuvansa Kennedyn salamurhasta väärin tulkituille luotien lentoradoille. Salamurha muuttuikin yleisön odotusten mukaiseksi salaliitoksi. Yleensäkin salaliitot ovat ehtymätön aihe viihteen välineenä. Loputtomia salaliittoteorioita on lähes mahdotonta kitkeä pois, niin suunnattoman mielenkiintoista on uskominen virallisen selityksen ohi. Ja kieltämättä diktatuureissa valheelliset selitykset viettävät riemujuhlaa.
Historian viihdekäyttöä vahvistaa slogan ”perustuu tosiasioihin”. Tuntuuhan kerrottu tarina silloin uskottavalta. Kysymys on eräänlaisesta historian tosi-TV:stä.
Eikö ole hyvä asia, että tiedettä popularisoidaan viihteellistämisellä (so. torjutaan välinpitämättömyyttä)? Hyväksyttävä lähtökohta! Kysymys kuuluu, mitä sitten tapahtuu. Onko siinä pahaa, jos lisätään fiktion avulla tapahtumien vauhdikkuutta? On eri asia, jos täytetään historian aukot fiktiolla kuin jos motivoidaan ihmiset historian opiskeluun tavoitteena syventää tietoja . Jälkimmäinen on oikein ja vaatii viihteen tekijöiltä merkittäviä taitoja.
Viihteellä on valtava voima. Sen avulla musta voidaan muuttaa valkoiseksi. Siksi viihteen keinoin tapahtuvaan historian popularisointiin tulee suhtautua peruskriittisesti.
Historiaa käytetään myös poliittisten intohimojen välikappaleena. Polarisoitunut yhteiskunnallinen keskustelu suosii vastustajan nolaamista/oikaisemista historian tapahtumien avulla. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että kullakin poliittisella ryhmällä on ”oma” historiansa. Tämä on tullut mieleen, kun seuraa amerikkalaisten suhtautumista ”kansakunnan perustajaisiin” (Franklin, Washington, Jefferson, Adams, Hamilton, Madison….) Lähtökohtaisesti heitä kohtaan tunnetaan suunnatonta arvostusta. Käytännössä kukin ryhmä painottaa founding fathersien niitä puolia, jotka hyödyttävät omaa asiaa. Kaiken kukkuraksi nämä perustajaisät käyttäytyivät kuin nykyajan poliitikot: riitelivät keskenään, käynnistivät sotia, tekivät rauhansopimuksia jne.
Otan vielä esille yhden seikan, joka hämärtää kuvaa objektiivisesta historiankirjoituksesta. Määrittelisin tämän lähestymistavan yleissivistyksen puutteeksi. Mitä vähemmän tiedetään, sitä enemmän luullaan. Yleissivistyksen puute luo otolliset olosuhteet salaliittoteorioiden omaksumiselle ja pyramidihuijauksille. Youtuben kautta voimme tutustua ns. dummies-videoihin. Näytetään ihmisten enemmän tai vähemmän harmittomia tiedollisia kömmähdyksiä, joille nauravat vain vähän enemmän tietävät ihmiset.
Yleissivistyksen rapautuminen ja historian viihteellistyminen ovat sukua toisilleen. Mitä vähemmän tietää sitä helpompi on tulla johdetuksi harhaan. Kouluopetuksessa (ja yliopistoissa) sivuutetaan monia tärkeitä historian vaiheita. Minun aikanani oli tärkeää tietää, mitä tapahtui Thermopylain solassa vuonna 480 ekr. Ei ehkä enää. Ymmärrettävää. Mutta mitä on tullut tilalle? Vai onko kysymys vain historian harppomisesta? Sisältävätkö korvaavat osuudet esim. historian vaikutussuhteiden ymmärtämisen tai pyrkimyksen hahmottaa kokonaisuuksia?
Olen yrittänyt edellä valaista objektiivista historiankirjoitusta uhkaavia voimia. Mutta eikö objektiivinen historiankirjoitus (tai pikemminkin pyrkiminen objektiiviseen historiankirjoitukseen) ole sellaisenaan altis spekulaatioille? Historiaa kirjoitetaan aina siitä ajankohdasta käsin, jota eletään. Historian tulkinnat muuttuvat tiedon kasvaessa , mutta myös sen takia, että ajattelutavat muuttuvat. Historia siis muokkautuu koko ajan. Tämä on hyväksyttävää.
Objektiivisuuden tavoittelun kannalta on lopulta tärkeintä, että vallitsee sanan- ja ilmaisunvapaus. Vain se tarjoaa riittävän vastavoiman ja kritiikin ideologioista johdetuille historiakäsityksille, nationalistiselle historiakirjoitukselle jne.
Entä, mikä on internetin merkitys historian tulkintojen välineenä? Tietenkin internet monimutkaistaa ja monipuolistaa kuvaa historiankirjoituksesta samanaikaisesti. Netin mielipidekirjoitukset ovat täynnä historiantulkintaa ja pahimmillaan mielipideterroria. Jos lukijan taustatiedot eivät ole kunnossa ei menneestä voi saada likikään oikeaa käsitystä, mutta kyllä netti siihenkin tarjoaa mahdollisuudet, kun perehtyminen täyttää tietyt peruskriittisyyden vaatimukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti