Olen katsellut puolihajamielisesti nostalgiatunnelmissa vanhan TV-sarjan Pyhimys uusintoja. Lähinnä näillä sarjoilla on historia-arvo, palauttavathan ne mieliin tuon ajan ajattelutapoja, muotia jne. Ja olihan Roger Moore ihan oikea James Bond myöhemmin.
Muistan kuinka isovanhempieni maataloon hankittiin Telefunken merkkinen televisio. Vuotta en tarkasti muista, joko 1959 tai 1960. Meille kotiin televisio hankittiin vasta 1963-1964.
Olen lopettanut käytännössä TV-sarjojen katselun jo 1970-luvulla. Sitä enemmän niitä tuli seurattua 1960-luvulla. Monet niistä olivat Yhdysvalloissa menestyneitä sarjoja 1950-luvulta. TV- lähetykset aloitettiin Suomessa vasta vuonna 1957. Silloin sarjafilmikulttuuri oli jo vakiintunut USA:ssa. Tuohon aikaan tällaisia historiallisia näkökohtia ei tietenkään mietitty. Jälkikäteen olen herännyt miettimään sitä, minkälaista maailmankuvaa TV-sarjat toivat omaan elämääni.
Tyypillisiä olivat 1950-luvun amerikkalaista perhettä kuvaavat viattoman oloiset sarjat, kuten Kolme poikaani (My Three Sons), pääosassa Fred McMurray, sama mies joka näytteli mm. Cainen kapinassa ja Poikamiesboksissa muistettavat roolit. Ansioitunut näyttelijä, jonka hajamielinen olemus sopi hyvin sarjaan. Sarjaa esitettiin Yhdysvalloissa peräti 13 vuoden ajan (1960-1972). Normaalisti menestyvätkin sarjat pysyivät ohjelmistossa vain 3-5 vuotta.
Isä tietää kaiken (Father Knows Best, pääosissa Jane Wyatt ja Robert Young!)) oli sarja, jota seurattiin tosi hartaasti, samoin Beaveria. Isä tietää kaiken pyöri Yhdysvalloissa vuosina 1954-1960. Sarjafilmit muistuttivat toinen toisiaan. Ne kuvasivat yleensä amerikkalaisen esikaupunkialueen onnellista elämää, jossa murheet olivat äärimmäisen pieniä, kuitenkin niin isoja, että niistä saatiin puolen tunnin pituinen sarjan osa kuvatuksi. Niin, tosiaankin useimmat noista sarjafilmeistä olivat puolen tunnin pituisia. Tämä riitti hyvin siihen aikaan, vaikka kaikki oli hitaampaa kuin nykyisin, elämänrytmi mukaanlukien. Muistan kuinka Yle Fem -kanavalta tuli vanhoja Peter Gunn -jaksoja uusintoina (eivät olleet tuttuja vanhoilta hyviltä ajoilta). Puolessa tunnissa ehdittiin hyvin käydä läpi konnat, sankarit, kauniit naiset ja itse ohuehko juoni. Yes!
Oliko perhesarjojen kuvaama maailma tuollainen kuin miksi se kuvattiin ja näytettiin meille? On totta, että monet näkevät amerikkalaisen elämänmuodon parhaimmillaan nostalgisesti juuri 1950-luvulle sijoitettuna. Aivan sääntö oli, että isä kävi töissä ja äiti hoiti kotia. Isän palkka riitti hyvin elatukseen, olihan amerikkalaisten elintaso tuohon aikaan ylivertainen muihin länsimaihin verrattuna. Tätä patriarkaalista maailmaa voi vain muistella tänään. Robert Reich on opettanut meille, että ensin vaimot menivät töihin, sitten pidennettiin työpäivää ja sen jälkeen ruvettiin velkaantumaan... Eri asia on sitten, että TV-sarjoissa 1950-luvun maailmasta esitettiin siloiteltu kuva, eräänlainen aikuisten satu.
Oli sarjoja, jotka ovat jääneet poikeuksellisen hyvin mieleen. Yleensä niihin liittyi pakahduttava jänitys. Tällaisia olivat Alaston kaupunki (The Naked City, Yhdysvalloissa 1958-1963) saman nimisen elokuvan mukaan (ohj. Jules Dassin, 1948). Se alkoi ja päättyi klassisilla sanoilla: ”Alastomassa kaupungissa on kahdeksan miljoonaa tarinaa, tämä on yksi niistä”. Toinen vahvasti mieleen jäänyt sarja on Hämärän rajamailla. Mikä nimi! (The Twilight Zone, Yhdysvalloissa 1958-1964). Ensin mainitun muistan hyvin realistisen tuntuisena sarjana newyorkilaisten poliisien työstä ja jälkimmäisen jonkinlaisena esikuvana science fiction elokuville. Sarjan tapahtumat liikkuivat toden ja epätoden välisellä ei-kenenkään maalla. Sen kauhu todella tarttui minuun.
On helppoa nähdä, että Alaston kaupunki on toiminut monen myöhemmin kehitellyn poliisisarjan esikuvana. Samoin näen Hämärän rajamailla -sarjan yhteydet omien lasteni seuraamaan Salaiset kansiot -sarjaan. Highway Patrol (Highway Patrol, Yhdysvalloissa 1955-1959) oli myös poliisisarja, joka on jäänyt mieleen. Me todella ihailimme amerikkalaisten poliisien työtä.
Lännensarjojakin oli, vaikka länkkärien kulta-aika oli jo tuolloin väljähtymässä. Bonanzan (Bonanza, Yhdysvallat 1959-1973!) jotkut jaksot ovat jälkikäteen nähtynä vaikuttaneet tahattoman koomisilta. Sarja päättyi oikeastaan Hossia esittäneen Dan Blockerin kuolemaan 1972. Bat Masterson (Bat Masterson, pääosassa Gene Barry, Yhdysvallat 1958-1961 ), viekastelevana herrasmiehenä villiin länteen sijoitettuna herätti poikeuksellista huomiota. Sarjaa näytettiin 1960-luvun alussa myöhään illalla ja seuraavana päivänä koulussa yksityiskohtien kertominen edellisen illan jaksoista oli aina jonkinlainen uroteko, paljastihan se myöhäisen nukkumaanmenoajan. Oli toki muitakin lännen sarjoja kuten hyvätasoinen Lännentie (Rawhide), jonka kakkosroolista Clint Eastwood nousi myöhemmin arvoon arvaamattomaan.
Puhtaista seikkailusarjoista mieleen on jäänyt Sea Hunt (Sea Hunt, Yhdysvalloissa 1958-1961). Lloyd Bridges pääosassa näytti juuri oikealla tavalla karaistuneelta mieheltä sarjan tapahtumaympäristöön, vesielementtiin.
Lahjomattomat (The Untouchables, Yhdysvalloissa 1959-1963) oli viimeinen sarja, jota seurasin todella intensiivisesti. Suomessa sen esitykset painottuivat 1960-luvun lopulle. Aidon oloinen ympäristö, 1930-luvun Chicagon gangsterimaailma, kiinnosti. 1950-luvun elokuvatähti Robert Stack pääosassa ansaitsi suosionsa. Brian De Palma teki Eliot Nessistä ja kumppaneista suositun elokuvan vuonna 1987.
Salainen agentti 86 (Get Smart, pääosassa Don Adams, Yhdysvalloissa 1965-1970) edusti agenttiparodiaa parhaimmillaan. Joskus tulee vieläkin katsottua vanhoja hauskoja katkelmia youtubesta tästä kenkäpuhelinmiehestä. Don Adams osasi näytellä älykkäästi tunaroivaa agenttia. Tätä sarjaa esitettin Suomessa edellä olevista poikkeavasti samaan aikaan kuin Yhdysvalloissa.
Tietenkin oli Monkees (The Monkees, Yhdysvalloissa 1966-68, esitettiin samaan aikaan Suomessa), joka edusti uudentyypppistä sarjafilmin tekotapaa. Yhtye nousi suunnattomaan suosioon yhtyeen ympärille kyhätyn kohellussarjan avulla. Itse asiassa tarkoitus oli luoda Beatlesille vastine TV-sarjan avulla. Vain amerikkalaiset yrittävät moista!
Minä vakooja (I Spy, Yhdysvalloissa 1965-1968) ei ehkä ole mullistava laatusarjafilmi, mutta se heijasteli kansalaisoikeusliikkeen etenemistä Yhdysvalloissa. Kun 1960-luvun alkupuolella musta pääosanäyttelijä oli mahdottomuus, niin Minä vakoojassa kepeästi näyttelevä Bill Cosby toimi muurinmurtajana. Hän taisi olla suositumpi kuin varsinainen pääosan esittäjä Robert Culp. Joka tapauksessa noista päivistä muutos on ollut dramaattinen. Välillä on tuntunut, että menestyssarjaa ei pystytä tekemään ilman afro-amerikkalaista näyttelijää.
Oma lukunsa ovat sarjafilmien tunnarit. Bonanzan, Bat Mastersonin, Monkeesin, Lännentien ja Batmanin tunnusmusiikit soivat edelleen jokaisen päässä, joka katsoi noita sarjoja.
Kuten sarjojen esittämisajankohdista käy ilmi, oli monien sarjojen esittäminen jo lopetettu USA:ssa, kun niiden esittäminen vasta käynnistyi Suomessa. TV:n myöhempi tulo Suomeen näkyi tässä. Silloin elettiin sitä aikaa.
Uusi on aina kiehtovaa. Naapuritkin kerääntyivät isovanhempieni tupaan katsomaan sarjafilmejä myöhäiseen iltaan saakka. Mustavalko-TV toi oman säväyksen lähetyksiin. Ei Pyhimystäkään katsottu väreissä, kuten nykyään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti