lauantai 23. maaliskuuta 2019

Harari ja nationalismi

Historioitsija Yuval Noah Harari on viimeisimmässä suomeksi ilmestyneessä kirjassaan ”21 oppituntia maailman tilasta” (”Lessons of the 21. Century”) käsitellyt mm. nationalismia (oppitunti numero 7), jota kommentoin seuraavassa.

Populaarilta historioitsijalta ovat ilmestyneet suomennettuna teokset ”Sapiens” ja ”Homo Deus”. Näissä kirjoissa Harari on pohdiskellut menneisyyttä ja tulevaisuutta. Viimeisin kirja käsittelee nykyaikaa ja on monin tavoin haasteellisin kirjoista. Nationalismi-luvun alaotsake on ”Globaaleihin ongelmiin tarvitaan globaaleja ratkaisuja”, joka kuvastaa Hararin jo johdantoluvussa esittämää agendaa: paikallisesti ei voida ratkaista maailmanlaajuisia haasteita.

Harari ”kumoaa” myytin tai kuvitelman nationalismin ikiaikaisuudesta osana ihmisen psyykeä. Hän puhuu historian hämäryyden pienistä yhteisöistä, jotka ovat sittemmin kasvaneet isommiksi yhteisöiksi. Kansallisia yhteisöjä luotiin sen takia, koska haasteet vaativat laajemman yhteisön yhteistyötä, ei sen takia, että ne olisivat luonnollisempia kuin muunkokoiset yhteisöt. Valtiot muodostuivat yhteisestä tarpeesta koota voimat vaikkapa luonnonilmiöiden hallitsemiseksi.

Harari puhuu kansallisvaltioon liittyvästä luonnollisesta isänmaallisuudesta, joka ei ole taisteluhenkinen. Vasta äärinationalismi muokkaa kansallismielisyydestä vastenmielisen. Terve nationalismi voi olla siis välikappale hyvään hallintoon ja hyvinvointiin. Harari pitää ihmisten kokeman ”ainutlaatuisen kansakunnan” käsitettä hyväksyttävänä silloin, kun se ei suuntaudu muita vastaan. Niin minäkin ajattelen. Olen aiemmissa kirjoituksissani suhtautunut kansakunnan ainutlaatuisuuteen, ekseptionalismiin, kriittisesti, koska käytännössä lähtökohta tällöin on, että oma kansakunta on ainutlaatuisella tavalla parempi kuin muut kansakunnat. Hararikin ajattelee, että ”hyvä” ainutlaatuisuus ei välttämättä ole kansakuntien kilpailun väline.

Ennen toista maailmansotaa nationalismi johti usein sotaan. 1900-luvun alkupuoli oli - maailmansodat mukaan lukien - täynnä nationalistisia ylilyöntejä. ”Kaikki muuttui vuonna 1945”, väittää Harari ja on siinä mielessä oikeassa, että ydinsodan puhkeamisen vaara hillitsi voimakkaimpia nationalistisia pyrintöjä ja suurvallat – vaikkei Harari sitä korostakaan – pitivät kuria yllä maapallon eri puolilla. Kylmän sodan aika kaikkine sodanpelkoineen toimi siis myös kuumia sotia ehkäisevänä aikakautena. Tässä yhteydessä Harari käyttää esimerkkinä ydinasepelosta Lyndon B. Johnsonin vuoden 1964 presidentinvaalien yhteydessä lanseeraamaa mainosta, jossa Daisy-niminen pikkutyttö nyppii niityllä kukan terälehtiä irti yksitellen samalla niitä laskien. Kymmenennen terälehden kohdalla miesääni jatkaa laskemista alenevaan suuntaan: ”10, 9 , 8 …..”. Nollassa ydinpommi räjähtää, jonka jälkeen Johnsonin painokas ääni toteaa, mihin ydinaseilla pelottelu ennemmin tai myöhemmin johtaa. Oli syntynyt yksi kaikkein kuuluisimmista TV-mainoksista.

Harari ei kerro, että Johnsonin mainokseen oli syynä hänen vastustajansa Barry Goldwaterin ehkäpä jopa nationalistiseksi luokiteltavissa oleva ydinsodalla uhkailu: hänen mukaansa voitiin käyttää kansallisen turvallisuuden nimissä ”pieniä” ydinpommeja! Pahalle oltiin jo antamassa nationalistinen pikkusormi!

Joka tapauksessa Harari vetää suorasukaisen johtopäätöksen, että nationalismi jäi kylmän sodan varjoon edellä kuvatuista syistä johtuen. Tässä ajattelussa on puolensa, joskin uusien (varsinkin Afrikan) valtioiden itsenäisyytensä puolesta käymiä taisteluja 1950-1960-luvulla voitaneen kuvata nationalistisiksi. Ne edustivat mielestäni oikeutettua nationalismia, vaikka lopputulos itsenäistymisen jälkeen tuottikin monesti pettymyksen. Pitää kuitenkin paikkansa, että kylmän sodan aika kokonaisuudessaan oli rauhan aikaa. Tai pitäisikö sanoa, että se oli aikaa, jolloin suursota vältettiin.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen globalisaatio pikku hiljaa, mutta vastustamattomasti levisi kaikkia maita koskevaksi. Bipolaarilta maailmalta katosi edellytykset.

Miksi nationalismi kuitenkin uudelleen nosti päätään vuosituhannen vaihteen molemmin puolin?

Hararin mukaan terve uusnationalismi oli tähdätty kansallisten (hyvinvointi)projektien puolustamiseksi globaalia kapitalismia vastaan. Samalla maailman johtavat valtiot asettuvat uuteen suhteeseen keskenään ja muihin valtioihin nähden. Venäjä ja Yhdysvallat ovat aloittaneet uudelleen kilpavarustelun ja Kiina on uusi mahti, joka haluaa sille kuuluvan paikan maailmanlaajuisesti. ”Pommiin” suhtaudutaan huolettomammin kuin aikoihin tai ainakin uhittelu sillä kuulostaa kovin kevytmieliseltä.

Euroopan unioni päätti Euroopan valtioiden keskinäiset sodat ainakin toistaiseksi. Juuri kun Euroopan yhteisö saatiin luoduksi, se on alkanut osoittamaan rakoilun merkkejä. Eikä kysymys ole vain brexitistä. Tuskinpa voidaan kuitenkaan sanoa, kuten Harari, että ”britit romuttivat kaiken”. Kansallismieliset pyrinnöt nostavat päätään.

Nationalismia esiintyy nykyisin lukuisissa eri muodoissa: on Yhdysvaltain ”Amerikka ensin”, on Itä-Euroopan valtioiden autoritääristen vaihtoehtojen nousu ja on länsimaiden sisällä nationalistiset purkaukset niin, että koko länsimainen demokratia vavahtelee. Erikseen ovat sitten monien kehitysmaiden nationalistiset ja diktatoriset valinnat.

::::::::::::::::

Harari nostaa ydinsodan uhkan rinnalle ekologisen romahduksen. Hän käyttää runsaasti tekstitilaa ilmasto- ja muiden ekologisten kysymysten yleiseen tarkasteluun - toki huolestuneessa mielessä - mutta kiinnittää vain rajoitetusti huomiota konkreettiseen ja yksilöityyn ”ilmastonationalismiin”.

Muutamia nationalismiin liittyviä faktoja jää kuitenkin käteen. Yksittäisten valtioiden on mahdotonta pysäyttää ilmaston lämpenemistä, koska monet muut lipsuvat tavoitteista. Voidaan siis puhua useiden valtioiden kohdalla piittaamattomasta nationalismista. Hararin kritiikki kohdistuu juuri eri valtioiden täysin epätasapainossa olevien painostusten määrään ilmastokysymyksessä.

Lopulta hän toteaa nationalistisen eristäytymisen johtavan vaarallisempaan ilmaston lämpenemiseen kuin ydinsodan ollessa kyseessä. Hän kiinnittää huomiota esim. venäläisten hyvin vähäiseltä tuntuvaan kiinnostukseen ilmaston lämpenemistä kohtaan. Venäjä tuntee tavalla tai toisella hyötyvänsä pohjoisen alueiden jäiden sulamisesta. Bisnesedut nousevat etualalle.

Yhdysvaltain intressit määräytyvät hyvin pitkälle presidentti Trumpin nationalismin kautta: lyhytnäköisyys ja välittömät, itsekkäät intressit näyttävät sanelevan suhtautumisen. Ilmastomuutoksen epäilijät kuuluvat yleensä nationalistiseen oikeistoon. Jotkut pitävät koko ilmastonmuutosta huijauksena.

Globaalin välttämättömyyden ja kansallisten irtiottojen väliin jää valtavasti avoinna olevia asioita.

:::::::::::::::::::

Viimeisenä kohtana Harari tarkastelee teknologisen muutoksen asettamia haasteita. Millainen on nationalistien vastaus teknologian myötä tuleviin uhkiin? Harari vastaa: ”Ei ole mitään nationalistista vastausta”. Teknologinen kilpailu yhdessä maassa, johtaa tilanteeseen, jossa toisten valtioiden on pakko yhtyä kilpailuun.

Hararin pyrkimys käsitellä teknologian kehitystä ja teknologista disruptiota nationalismin kautta läpäistynä jää ainakin minulle selkiintymättömäksi asian pyörittelyksi.

Kokonaisuudessaan Harari ei tuo kirjassaan esille kovin uutta luovia näkemyksiä nationalismista, mutta perkaa kysymyksen pääkohdat riittävällä huolellisuudella.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Onnellisuuden edellytykset: hyvä itselle, hyvä muille

Meidät on jälleen rankattu maailman onnellisimmaksi maaksi YK:n ylläpitämässä ”World Happiness” -raportissa. Suomi on pikku hiljaa nostanut sijoitustaan vuosien varrella. Viimeiset kaksi vuotta olemme olleet ykkösiä.

Tuoreesta raportista on jälleen esitetty paljon erilaisia mielipiteitä. On sanottu, että raportissa ei ole arvioitu ”suomalaisia vaan Suomea”. Olen itse käyttänyt määritelmää, jonka mukaan tällaiset raportit arvioivat onnelliseksi tulon edellytyksiä kussakin maassa. Onnellisuus puhtaasti subjektiivisena arviona tuottaisi kansakuntien joukossa ehkäpä toisenlaisen tuloksen. Mutta miksi meidän pitäisi saivarrella näiden kansainvälisten tutkimusten tuloksien kanssa. Hyvä kun menestytään.

Totta kai valittavat mittarit ratkaisevat. On arvosteltu sitä, että mittarit suosivat Pohjoismaita. Niistä on tullut hyvin menestyvien yhteiskuntien symboleja, joita arvostetaan ja joille ehkä ollaan kateellisia.

En tässä erittele mittareita tarkemmin. Olen joskus käynyt niitä läpi näissä blogikirjoituksissa. Se, että parhaiten selviävät sellaiset maat kuin Tanska, Norja, Islanti, Alankomaat ja Sveitsi kuvaa menestyneiden maiden ”olemusta”: maat ovat pieniä kansallisvaltioita, mutta eivät kuitenkaan välttämättä etnisesti homogeenisia.

Jokin yhteys täytyy olla historialla, siis sillä kaikki edellä luetellut maat ovat saaneet kehittää suhteellisen rauhallisissa olosuhteissa yhteiskunnallisia olosuhteitaan. Toisaalta on syytä mainita, että esim. Hollanti tuli jyrätyksi toisen maailmansodan loppuvaiheissa julmalla tavalla. Kaikki huipulla olevat maat ovat liberaaleja demokratioita. Niissä on vallinnut demokratia karkeasti ottaen sata vuotta (hyvin suurin vaihteluvälein).

Itse olen tykästynyt käsitteeseen ”luottamus”, jota pidän yhtenä kaikkein ratkaisevista syistä menestymisessä tällaisissa vertailuissa. Kysymys on luottamuksesta sekä viranomaisiin ja että toisiin kansalaisiin. Tässäkin on kysymys kymmenien vuosien rauhallisesta kehitystyöstä, jolla luottamuspääomaa on kasvatettu.

Yksi asia, joka liittää varsinkin pohjoismaat yhteen on kansalaisten rikas luontosuhde. Uskon, että tällä on ollut suuri merkitys, kun pohditaan pärjäämistä oman itsensä ja toisten kanssa.

Tuoreessa World Hppinesss Reportissa Suomi petrasi indeksilukuaan edellisestä kerrasta ja kaula muihin kasvoi: Vuosi 2018: 1) Suomi 7632 pistettä, 2) Norja 7594 pistettä. Vuosi 2019: 1) Suomi 7769 pistettä, 2) Tanska 7600 pistettä.

::::::::::::::::::::::

Suomi on lukuisissa kansainvälisissä tutkimuksissa todettu parhaaksi maaksi mitattaessa kansakunnan saavutuksia monissa muissakin kategorioissa. Vastikään se todettiin ykköseksi myös muille maille tuotetun hyvän määrässä kansakunnan kokoon suhteutettuna. ”The Good Country Index” (good of humanity) asettaa 153 valtiota järjestykseen sen mukaan, mikä niiden kokonaisvaikutus hyvän tuottamisessa maapallolle on. Indeksi julkaistaan nyt neljännen kerran ja Suomi nousi ykköseksi edellisen kerran (2014) neljänneltä sijalta.

Nykyisellä kasvavan nationalismin aikakaudella tekee hyvää todeta, että kansakunta, joka tuottaa muille hyvää, menestyy myös omiin kansalaisiin kohdistuvilla mittareilla. Eli se, että tuottaa hyvää muille ei merkitse sitä, että jotain ratkaisevaa olisi pois itseltä. Itse asiassa The Good Country Indexin tavoitteissa tarkoitetaan menestyvänä maana sellaista, joka itselle tuotetun hyvän seurauksena ei tuota muille jotain pahaa – pikemminkin päinvastoin: ”A country that serves the interests of its own people, but without harming - and preferably by advancing - the interests of people in other countries too”.

Jos hyppäämme YK:n onnellisuustilastoon, niin viimeisimmissä vertailuissa mukaan on otettu myös maahanmuuttajat onnellisuutensa arvioijina. Mikä oli seuraus? Suomi on hypähtänyt nopeasti ykköseksi! Nettiä seuraamalla voisi päätellä, että osa suomalasista on omaksunut jyrkän muukalaisvihamielisyyden. YK:n onnellisuusvertailun perusteella ainakaan meille muuttaneet maahanmuuttajat eivät ole kokeneet olemassa olevaa vihamielisyyttä keskimäärin ahdistavana. Maahanmuuttajat eivät ole heikentäneet onnellisuuttamme, pikemminkin päinvastoin. Muissa onnellisuuden kärkimaissa tilanne on sama: mitä onnellisempi kansakunta, sitä onnellisemmat maahanmuuttajat. Tarttuuko onnellisuus vai nauttivatko maahanmuuttajat menestyvien maiden olosuhde-etuja?

::::::::::::::::::

The Fund for Peace on amerikkalainen tutkimus- ja koulutusorganisaatio, joka julkaisee State Fragility Indexiä vuosittain. Indeksillä maat (178) asetetaan ”huonommuusjärjestykseen” valtion haurauden perusteella. Vähiten ehyt kansakunta on siis kärjessä.

Vuoden 2017 listalla Suomi oli säilyttänyt ”jumbosijan”: olimme siis kunniakkaalla viimeisellä sijalla hauraustilastossa. Kaiken lisäksi Suomi ainoana maana ansaitsi kunniamaininnan ”very sustainable” (”hyvin kestävä tai hyvin vakaa”). Indeksilukumme oli 18,7 (mitä pienempi luku, sen parempi). Kaikkien muiden indeksi nousi yli 20 indeksipisteeseen. Indeksiä takaperin lukien kakkosena (siis sijalla 177) oli Norja, kolmantena Sveitsi, neljäntenä Tanska, viidentenä Ruotsi, kuudentena Australia, seitsemäntenä Irlanti ja kahdeksantena Islanti. Listan ”kärjessä” olivat Sudan ja Etelä-Somalia. Tilastosta voidaan poimia vaikkapa kolmikko USA, Ranska ja Iso Britannia, vastaavasti sijoilla 21, 20 ja 19.

::::::::::::::::::

Tosiasia on, että Suomi on menestynyt loistavasti erilaisissa vertailumittauksissa. Olen näistä useasti kirjoittanut blogissani. Huippumenestystä on tullut yhteiskunnan vakaudesta, vapaudesta, turvallisuudesta, onnellisuudesta, puhtaudesta, perusoikeuksista, oikeuslaitoksen riippumattomuudesta, hallinnon toimivuudesta, omistuksen suojasta…. Menestystä on tullut kymmenillä eri mittareilla.

Nykyisellä kasvavan nationalismin aikakaudella tekee hyvää todeta, että kansakunta, joka tuottaa muille hyvää, menestyy myös omiin kansalaisiin kohdistuvilla mittareilla. Hyvää tällaiset mittarit tekevät myös suomalaisille itselleen, joilla on taipumus olla hyvin kriittisiä itseään kohtaan. Kriittisyys voi olla paradoksaalisesti menestyksen tae: ei tyydytä vähään, vaan asioiden ollessa suhteellisen hyvin harjoitetaan jopa itseään ruoskivaa kritiikkiä.

Pienet Pohjoismaat menestyvät kokonaisuudessaan loistavasti tämäntyyppisissä rankingeissa. Näen asian niin, että kun asiat kotimaassa on saatettu kohtuulliseen kuntoon, on mahdollista harjoittaa laajaa kansainvälistä toimintaa hyvin monilla aloilla. Tärkeänä pontimena muiden huomioimisessa ymmärrän korkeatasoisen kansansivistystyön omassa maassa.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Vaalilupaukset on annettu, missä on suunnitelma B?

Stora Enso suunnittelee sulkevansa paperikoneen Oulussa ja vähentävänsä 400 työpaikkaa. Tarkoitus on muuttaa tehdas hienopaperitehtaasta kartonkitehtaaksi. Paperi ei vedä. Tavaran paketointiin tarvittava kartonki on nyt päätuote ja ehkä pitkälle jatkossakin.

Yt-neuvotteluja ja irtisanomisilmoituksia on tullut viimeisten kuukausien aikana tuhkatiheään. Määrään nähden asiasta puhutaan hämmästyttävän vähän. On pakko kysyä olemmeko liikkumassa odotettuakin vähäisemmän kasvun aikaan.

Ilmiö on koko Euroopan laajuinen: EKP ilmoittaa euroalueen kasvuarvioksi ruhtinaalliset 1,1 prosenttia vuodelle 2019. Tuo edellä esitetty tuli mielen, kun puolueiden vaalilupaukset on nyt pääosin kuultu. Ne perustuvat hyvin monelta osin työllisyysasteen paranemiseen 75 prosenttiin. Se on uusi mantra, jonka nimiin vannotaan. Se taitaa olla ainoa kasvuun perustuva oljenkorsi. Entä jos se pettää?

Onko lähes yksimielisesti asetettu 75 prosentin tavoite realistinen? Vasemmistoliiton Li Andersson on Kauppalehden haastattelussa 18.3.2019 (”Työllisyyden kasvusta tuli vaalien ` taikaseinä´”) asettanut kyseenalaiseksi työllisyyden paranemisen tavoitteen mukaisesti.

Andersson kysyy: ”Mitä jos työllisyyskehitys ei olekaan niin hyvää, kuin mitä se nyt on ollut?” Andersson heittää epäilyn kaikkien puolueiden vaalilupauksia kohtaan, jotka koskevat koulutusta ja hyvinvointipalveluja, koska ne perustuvat kasvavaan työllisyyteen. Sitten hän esittää omat prinsiippinsä, joita en tässä kommentoi, koska minua kiinnostaa paljon enemmän äänestysajattelun muodostuminen.

Pitäisikö lupaukset sitoa talouden tulevaan kasvuun (ja siitä aiheutuvaan työllisyyskehitykseen)? On aivan eri asia luvata äänestäjille yhtä hyvää ja kahta kaunista, jos kasvua on yksi prosentti tai kolme prosenttia. Hallituksen mahdollisuudet vaikuttaa kasvuun ovat rajalliset. Hallitusta mahtavampi tekijä eli yleinen taloudellinen kehitys on se, joka ratkaisee. Hallitus pystyy vaimentamana hieman taantumaa ja edistämään hiukkasen taloudellisen kasvun vaihetta, mutta siinä se sitten onkin.

::::::::::::::::::

Äänestäjä joutuu myös miettimään B-suunnitelmaa, jos vaalikoneen kysymykset eivät luo uskottavaa pohjaa valinnoille. Lainaan tähän apulaisprofessori Tanja Aitamurron kolumnia ”Demokratian kanta-asiakkaana”. Helsingin Sanomissa 19.3.2019 . Hän toimii apulaisprofessorina University of Illinois´ssa Chicagossa. Hän pohtii, mitä sitten tapahtuu, kun puolue on valittu (puolueen valinta on siis ensisijainen). Hän toteaa, että ”puolueen valinta ei riitä. On valittava ehdokas , joka tietää paljon, oppii nopeasti ja tekee taitavaa politiikkaa. Mutta sekään ei riitä. Ehdokkailla pitäisi olla puolueessaan tarpeeksi valtaa. Jos on hierarkiassa alaportailla, ei ole sananvaltaa eduskuntaryhmänsä linjauksiin”.

Vähän myöhemmin hän toteaa: ”Turvaudun vaalikoneisin, mutta niistä ei ole apua, koska monen kysymyksen kohdalla joudun valitsemaan vaihtoehdon `en osaa sanoa´”.

Vaalikoneesta on tullut uusi mantra, jonka nimeen vannotaan. Miksi? Siksi, että monelle ne tarjoavat aidosti tarjottimen, joka edesauttaa valinnassa.

Kovin kriittinen Aitamurto on perusteluissaan, mutta huomaan itse ajattelevani samalla tavalla. Tulee tunne, että vaalikoneet yksinkertaistavat ympärillä olevaa todellisuutta liiaksi. Ne ohjaavat kaavamaiseen ehdokkaiden arviointiin. Turvaudun omaan politiikan seurantaan, jossa noudatan pitkälle Aitamurron edellä eritettyjä valintaperusteiden logiikkaa.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Vice - vallan paheelliset kasvot

Kävin katsomassa Yhdysvaltain entisestä varapresidentistä Dick Cheneystä kertovan elämäkerrallisen draamaelokuvan ”Vice – vallan oikeat kasvot” (alun perin ”Vice – The Untold True Story That Changed The Course Of History”. Elokuvan on ohjannut Adam McKay ja tuottajana on mm. Brad Pitt. Pääosissa ovat Christian Bale ja Amy Adams. Ensi-ilta Yhdysvalloissa oli 12/2018. Elokuva sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta. Christian Bale palkittiin Dick Cheneyn roolista Golden Globella.

Elokuvaa markkinoidaan siis ”true storyna”. No, katsotaanpa.

Elokuvan otsakkeessa on sana ”vice”, jolla viitataan käsitteeseen (kätketty) ”pahe” ja samalla varapresidentin virkanimikkeeseen. Dick Cheney edustaa näitä molempia. Olen seurannut hänen uraansa kohtalaisen intensiivisesti ja siksikin elokuva kiinnosti. Minulle on jäänyt miehestä vähemmän mairitteleva kuva oman edun tavoittelijana ja Yhdysvaltain ulko- ja puolustuspolitiikan omavaltaisena harmaana eminenssinä.

Cheney (s. 1941) eteni pikku hiljaa, mutta varmasti urallaan eteenpäin olematta mikään uraraketti. Hän oli edustajainhuoneen jäsen 1979-1989, Valkoisen talon kansliapäällikkö 1975-77, puolustusministeri 1989-93 ja varapresidentti 2001-2009. Elokuvan keskeisenä sisältönä on kuvata poliitikon vaikutusvaltaa, joka ulottuu paljon hänen tehtävänkuvansa yli ja ohi.

Varapresidentin virkaa ja henkilöä on usein vähätelty. Häntä on pidetty seremoniallisena hahmona. Varapresidentteinä ovat toimineet kuitenkin uran etenemisen kannalta potentiaaliset miehet: useat heistä on valittu myöhemmin presidenteiksi.

Dick Cheneytä monet pitävät kaikkien aikojen merkittävimpänä varapresidenttinä. Koskaan hän ei varsinaisesti pyrkinyt presidentiksi ja otaksun, että hänen kaltaisensa mies tyydytti valtatarpeensa saadessaan häärätä laajoin toimivaltuuksin presidentin (selän) takana. Jää vaikutelma, että hän pystyi räätälöimään varapresidentin reviirin sellaiseksi, että hänen ei tarvinnut edes päästä presidentiksi toteuttaakseen vallan täyteyden. Samalla hän säästyi joutumasta monien presidenttikeskeisten kiistojen kohteeksi. Elokuvan ansiot perustuvat edellä hahmotellun asetelman kuvaamiseen.

Heikkona pitämäni presidentti George Bush nuoremman kausilla Cheney pystyi toteuttamaan visioitaan, joita määritti pragmaattinen vallanhalu, ei niinkään syvällisemmät filosofiat. Hän perusti valtansa argumentille, että katsoi presidentin ja varapresidentin edustavan jakamatonta valtaa. Presidentti sai päättää ”presidentin hengessä” merkittävistä asioista ilman presidentin välitöntä siunausta.

Dick Cheney ei ollut klassinen pyrkyri, vaan vallankäyttäjänä enemmänkin ”tilaisuus tekee varkaan” -tyyppi. Hän käytti tilaisuudet hyväkseen laajentaakseen omaa valtaansa mukavuudenhaluisen presidentin vallan kustannuksella.

Elokuva kulminoituu Irakin sotaan ja Cheneyn huomattavaan rooliin sen syttymisen käynnistävänä voimana. Cheney tendenssinomaisesti pyrki osoittamaan Saddam Husseinin syylliseksi joukkotuhoaseiden hallussapitoon. Kuten tunnettua tätä ei pystytty osoittamaan toteen missään vaiheessa sotaan valmistautumisen ollessa meneillään.

Syntyi pakkomielle, jolla WTC-tornien sortumiset piti kostaa. George Bush loi tarinan (johon hän saattoi oikeasti uskoa), jossa hyökkäys oli liberaalin demokratian vientihanke islamilaiseen maailmaan. Varsinainen toteuttaja oli demokratia- ja tunneseikoista vapaa Dick Cheney, joka apuriensa kanssa käänsi epäilijöiden mielet hankkeen kannalle.

Cheney ei ole tunnustanut osasyyllisyyttään koko nykyajan suurimpaan kriisiin, Irakin sotaan ja sitä seuranneeseen pakolaiskriisiin.

”Voitetun” sodan yksi kohtalokas välillinen seuraamus oli, että se käynnisti terroriteot ympäri maailmaa. Niiden seurauksena syntyi valtava pakolaiskysymys, jonka jäljet ulottuvat tähän päivään.

Poliittisen tien tukkeuduttua ajoittain (Carterin ja Clintonin presidenttikaudet) Cheney ”vetäytyi” bisnesmaailmaan. Hän oli yhden merkittävimmistä energia-alan yrityksistä, Halliburtonin toimitusjohtaja ja osakas tehden sen avulla itsestään miljonäärin. Cheney ei kaihtanut käyttää Irakin sotaa omistamansa yrityksen bisneksen tekoon: ensin hän tuhosi osaltaan Irakia ja sitten jälleenrakensi sitä yrityksensä avulla.

:::::::::::::::

Christian Bale Cheneynä on palkittu roolistaan. En yksiselitteisesti yhdy palkitsijoiden valintaan. Cheynestä oli tehty persoonattomasti matalalla äänellä käskyjä murahteleva itsevaltias. Samalla on jouduttu pienentämään muiden päätöksentekijöiden rooleja: osa on leimattu miltei statisteiksi (kuten ulkoministeri Condoleezza Rice ja puolustusministeri Colin Powell). Heidät on alistettu papukaijoiksi, jotka toistavat harmaiden eminenssien (Cheney itse ja vaikutusvaltainen, mutta huonomaineinen presidentin neuvonantaja Karl Rove) valmiiksi sanelemia puheita. Ihan tällaista valtaa en usko Cheneyn käyttäneen.

Elokuvan henkilöhahmot on pelkistetty jopa lähelle karrikatyyrejä. On merkittäviä henkilöitä, jotka jäävät pelkiksi kuriositeeteiksi. Tämän on seuraus, kun värikkään Cheneyn koko ura ahdetaan kahteen tuntiin: ei Cheney kuitenkaan näin ylivoimainen ollut.

Elokuvaa on markkinoitu mustana komediana. ”Vice” herätti ajoittaisia naurunpyrskähdyksiä teatterissa. Niiden lähde oli Cheneyn häikäilemättömyyden kuvaukset ja miehen toinen toistaan kuvottavammat härskiydet. Elokuvan viljelemä musta huumori ei saanut otetta minusta, sen verran synkeät seuraamukset Cheneyn jälkivaikutuksista piittaamattomalla väkivallanviljelyllä on ollut.

Elokuvassa on kaikki ”true storyn” hyvät ja huonot puolet sisällään. Ensinnäkin se palvelee lähimenneisyyden historian kertauksena ja palautti mieleen yhden merkittävän vallankäyttäjän elämäkerran. Toisaalta siinä sorrutaan eri henkilöhahmojen ääripelkistyksiin, jolloin elävän elämän henkilöiden vaikutusvaltasuhteita muokattiin vinoiksi.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

”Voiman Venäjästä” uhkien Venäjäksi?

Usean eri ministeriön yhteistyönä on julkaistu raportti, jolle on annettu nimi ”Voiman Venäjä”. Siinä tarkastellaan Venäjän nykytilaa ja tulevaisuutta turvallisuuden näkökulmasta.

Voiman Venäjä -raportti on toteutettu puolustusministeriön, sisäministeriön ja ulkoministeriön toimeksiannosta ja puolustusministeriön koordinoimana. Raportti on jatkoa kerran hallituskaudessa tilatulle puolustusministeriön Venäjä-selvitykselle: ”Haasteiden Venäjä” ilmestyi vuonna 2008 ja ”Muutosten Venäjä” vuonna 2012.

Raportin kolme pääteemaa keskittyvät 1) Venäjä ulkopolitiikkaan, 2) sotilaalliseen puolustukseen ja puolustusteollisuuden resursseihin ja 3) sisäiseen kehitykseen. Laadintaan osallistui useita kymmeniä henkilöitä yliopistoista, tutkimuslaitoksista ja viranomaistahoista.

Keskeinen aspekti on ollut Venäjän toimien vaikutus Suomeen ja lähialueeseen. Keskityn ohessa tehtävään sisältyneeseen ennakointityöskentelyn tuloksiin.

Raportin johdannossa todetaan, että raportti ei edusta valtionhallinnon näkemystä. Tämä antaa mahdollisuuksia vapaammin muotoilla arvioituja muutoksia. On ymmärrettävää, että Venäjä on turvallisuuspoliittisen mielenkiinnon kohteena. Kuitenkin joskus tulee tunne, että fiksoidumme Venäjään liiaksi ja sivuutamme liian kevyesti Ruotsin, Kiinan ja Yhdysvallat. Väitän, että meidän Venäjä-suhteessamme on annos neuroottisuutta.

Raportissa luodaan neljä eri tulevaisuudenkuvaa (ennakointityöskentely). Niiden ympärille määritetään meneillään olevia ja tulevaisuudessa vahvistuvia globaalin tason murroksia lyhyesti (teknologinen ja taloudellinen murros, väestön vanheneminen, globaali kilpailu resursseista, ympäristön kestokyvyn muutos, ym.).

Tulevaisuudenkuvat ovat seuraavat:

1) Nykykehityksen jatkuminen

2) Nykykehitystä suotuisampi kehitys

3) Nykykehitystä heikompi kehitys

4) Venäjän valtion sisäinen hajoaminen

Mikään skenaarioista tuskin toteutuu sellaisenaan. Olisi helppoa sanoa, että toteuma on edellä olevien pääkohtien yhdistelmä. Tuskinpa kuitenkaan. Venäjän valtion sisäinen hajoaminen on erittäin epätodennäköinen skenaario, vaikka tietty epävakaus valtaisikin Venäjän.

Äkkiseltään raportissa maalataan hyvin synkkä kuva Venäjästä. On helppoa nähdä tässä tietynlainen vastaveto aiempien raporttien Venäjää ymmärtäville kannanotoille (vaikken uskokaan suomettumisaspektiin 2000-luvulla). Kuitenkin näkisin, että raportissa ei syyllistytä ylikriittisyyteen eikä kauhukuvien maalailuun, lukuun ottamatta ehkä neljättä skenaariota, joka vaihtoehdoista on kaikkein epätodennäköisin.

Raportissa viitataan keskeiseen asemaan nostettuun venäläiseen filosofiin Ivan Iljiniin (1883–1954), jonka opeista ”Putin on lainannut usein viljelemänsä ajatuksen Venäjästä omana erityisenä, orgaanisena kokonaisuutena, jonka alistaminen ja hajottaminen on läntisten voimien päämäärä. Tämän ajattelukehyksen avulla oikeutetaan ja perustellaan Venäjän valintoja. Konservatiivisen filosofian uusi tuleminen Venäjällä on vain yksi, vaikkakin keskeinen strategiseen päätöksentekoon vaikuttavista tekijöistä”.

Venäjä ei ole tällaisine ajatuksineen yksin. Teekutsuliikkeen ja yleensä konservatiivisten amerikkalaisten erityisesti kannattama amerikkalainen ekseptionalismi kytkee sekä Yhdysvallat että Venäjän samaan aateperintöön: ”kansakunnan ainutlaatuiseen suuruuteen”.

Olisi ollut ehkä perusteltua sijoittaa Venäjä suurvaltojen voimasuhteiden ”liikkeeseen”, sillä ne todellakin ovat koko ajan liikkeessä suhteensa toisiinsa. Voimasuhdemuutoksena on nähtävä Kiinan nousu ja Yhdysvaltain lasku (kaikista Make America Great Again -puheista huolimatta). Raportissa korostuu Venäjän uhka ympäristölleen, mutta nähty aggressiivisuus olisi ollut ehkä syytä nähdä myös osittain reaktiona Yhdysvaltain toimille sen rajoilla.

Venäjän erottaa sen läntisistä kumppaneista juuri pelko saarretuksi tulemisesta – oli siinä pohjaa tai ei. Tällainen ajattelu kumpuaa satojen vuosien ajalta ja takaa: heikosti kehittynyt suvereenin valtion suhteellisuudentaju ja toteutuneet katastrofit ovat luoneet Venäjän omakuvan, jota meidän lännessä on ollut vaikea ymmärtää eikä Venäjä toisaalta ole tehnyt itseään yhtään helpommin ymmärrettäväksi.

Mitkä ovat raportin neljän skenaarion avainkappaleita Suomi-Venäjä-suhteiden näkökulmasta? Määritän osuvimmat kohdat omasta näkökulmastani seuraavasti (myönnän että ole harjoittanut valikoivaa otetta raportin referoinnissa):

1) Nykykehityksen jatkuminen

”Venäjän vaikuttamistoimista huolimatta Suomi pystynee nykyisten olojen jatkuessa säilyttämään toimivat, mutta haasteelliset, kahdenväliset suhteet Venäjään. Venäjä tekee yhteistyötä hyödyllisiksi kokemillaan alueilla, mutta pyrkii edistämään omia etujaan Suomen kustannuksella kahdenvälisissä suhteissa. Vaikka Venäjän vaikuttamistoimet ovat jatkuvia, niiden intensiteettiä rajoittaa pyrkimys välttää Suomen työntämistä sotilaallisen liittoutumisen valintatilanteeseen lännen kanssa. Venäjällä on resursseja ja edellytyksiä voimistaa ja laajentaa vaikuttamistaan Suomea kohtaan niin tarpeelliseksi katsoessaan. Tällä on Suomea pidättelevää vaikutusta myös ilman konkreettisia toimia.”

2) Nykykehitystä suotuisampi kehitys

”Taloudellisesti vahvempi Venäjä kasvattaisi molemminpuolisia investointeja ja Venäjän edellytykset käyttää taloudellisia kytkentöjä ja rahavirtoja poliittisen sitouttamisen välineinä parantuisivat. Maiden energiajärjestelmien kytkennät todennäköisesti vahvistuisivat, ja uusien energianlähteiden käyttöönotto Suomessa voisi hidastua. Venäjän poliittisen päätöksenteon ennakoitavuuden ja sen talouden kasvu parantaisivat suomalaisten yritysten toimintaedellytyksiä Venäjällä. Liiketoimintaympäristö säilyisi korruptoituneena, ja siellä toimiminen edellyttäisi edelleen erityisosaamista. Yleisesti positiivisemman mielikuvan ja ruohonjuuritason yhteyksien, kuten liiketoiminnan, opiskelun ja matkustamisen, lisääntyessä yleinen kiinnostus Venäjää kohtaan voisi Suomessa kasvaa.”

3) Nykykehitystä heikompi kehitys

”Venäjän nykyistä heikompi taloudellinen ja sotilaallinen kehityskulku ja sen mahdollinen taloudelliseen yhteistyöhön hakeutuminen lännessä kasvattaisivat Euroopan ja samalla Suomen kytkentää Venäjän energia- ja raaka-ainemarkkinoihin ja loisivat niihin liittyville tuotteille ja palveluille vientimahdollisuuksia. Öljyn hinnan lasku supistaisi kuitenkin Venäjän vientituloja, jolloin tuonti sopeutuisi vastaavasti kokonaisuutena pienemmäksi ja kilpailu Venäjän markkinoista koventuisi. Suomen turvallisuuspoliittinen asema säilyisi nykyistä vastaavana, kun lännen yhtenäisyys Venäjää kohtaan säilyisi poliittisella tasolla ja turvallisuuden suhteen. Venäjälle tehtävien investointien mahdollinen taloudellisen merkityksen kasvu kannustaisi kuitenkin arvioimaan, että heikentyvän Venäjän muodostama turvallisuusriski on pienentynyt, ja jotkut länsimaat voisivat asettaa taloudellisia intressejään yhteisön arvointressien edelle.”

4) Venäjän valtion sisäinen hajoaminen

”Venäjä kääntyisi hajautuessaan sisäänpäin, ja suora poliittinen vaikuttaminen Suomeen vähenisi merkittävästi. Suomen ja Venäjän kahdenvälinen kauppa vähenisi, minkä seuraukset näkyisivät myös Suomen talousluvuissa. Energiakaupassa voisi tulla katkoksia, mutta yleisesti sen jatkaminen olisi resursseja hallitsevien tahojen etujen mukaista. Kokonaisuutena hajautumiskehityksen vaikutukset Suomeen olisivat lyhyellä aikavälillä hyvin todennäköisesti haitallisia. Jatkuvuus kahdenvälisissä suhteissa, pitävien sopimusten laatiminen ja suomalaisten investointien suojaaminen Venäjällä olisivat uhattuina.”

:::::::::::::::::

Painotin niitä kohtia kussakin skenaariossa, jotka itse koin merkitseviksi ja Suomen ja Venäjän suhteiden todennäköisiksi kehityspoluiksi eri vaihtoehdoissa. Joku toinen valitsisi raportissa esiin tuodut uhkaskenaariot todennäköisimmiksi kehityspoluiksi.

::::::::::::::::

HS:ssä (14.3.2019) oli Venäjä-tutkija Mark Galeottin haastattelu, jossa hän valotti näkemyksiään Venäjän vallankäytöstä. Galeotti totesi, että Venäjän valtio on kokenut olevansa sotatilassa länttä vastaan vuodesta 2014 – sota on poliittinen. Vaikeus tulkinnassa on se, että lännessä ajatellaan sodan tarkoittavan konkreettisesti sotaa. Joissakin tapauksissa rajatuilla alueilla (Ukraina, Krim) sota onkin todellinen.

Lännessä ”haukat ja alarmistit” sekä Kremlin avustajat tulkitsevat Putinia niin, että hänellä on suuri yksityiskohtainen suunnitelma. Tämä on myytti, johon Galeotti ei usko. Lännessä monet tahot kuitenkin levittävät ”myyttiä” totena.

Putin haluaa Galeottin mielestä suurvaltastatuksen etupiireineen ja sille lännen tunnustuksen. Tämä on perintö, jonka hän haluaa jättää jälkeensä.

Trauma siitä, että Venäjä ei ole enää suurvalta on syvällä: Venäjällä koetaan maan asema ”eristetyksi, marginalisoiduksi ja nöyryytetyksi”. Lännessä tämä ajattelu sivuutetaan toteamalla, että ”sitähän se on halunnut”. Meidän suomalaisten pitäisi olla jonkinlaisia Venäjä-tuntijoita ja nähdä tapahtunut kaleidoskoopin läpi.

”Voiman Venäjä” -raporttia on hyvä lukea Galeottin silmälasien läpi, vaikka ei hyväksyisikään kaikkia hänen tulkintojaan.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Viidakon lakeja ja puutarhan raivaajia

Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski lainaa kolumnissaan (”Maailman sivu: Vapaa maailma on puutarha viidakon keskellä eikä mikään itsestäänselvyys”) 11.3.2019 amerikkalaisen Robert Kaganin uutta kirjaa The Jungle Grows Back (2018), jossa Kagan kiinnittää huomiota liberaalin demokratian nykytilaan huolien täyttämässä hengessä. Täsmälleen samaan huoleen olen itse kiinnittänyt huomiota kymmeniä kertoja tämän blogini puitteissa. Republikaanien taustajoukoissa toimineena Kaganilla on erilainen lähestymistapa kuin minulla, mutta huolenaihe on yhteinen: miten liberaali demokratia kestää ulkopuolelta tulevan illiberaalin hyökkäyksen?

Joudun turvautumaan tässä Aittokosken lainauksiin kirjasta, mutta katsotaan saanko sen käsiini tuonnempana.

Kagan esittää pikkuteoksessaan (164 sivua) väitteen, että emme ole riittävästi kiinnittäneet huomiota maailman muuttumiseen. Kagania lainaten: ”Valitettavasti pidämme (läntistä) maailmaamme itsestäänselvyytenä”. Hän epäilee, että ”Maailmanjärjestys kuuluu niihin asioihin, joita ihmiset eivät ajattele ennen kuin se ovat mennyttä”. Syyt johdetaan 1990-luvulle ja ajatteluun, että historia on loppunut ja liberaali demokratia on lopullisesti voittanut hegeliläisen henkien taistelun.

Omalta osaltani haluan kiistää ajatuksen, että olisin ollut huoleton liberaalin demokratian kohtalosta tai suhtautunut siihen itsestäänselvyytenä.

Kaganin mielestä illiberaali viidakko on valtaamassa jo kerran suureksi osaksi raivattua liberaalia demokratiaa edustavaa puutarhaa. Eric Hobsbawm arvioi, että 1940-luvun alussa demokratioita oli vain kymmenkunta (hän laski Suomen nipin napin mukaan). Nyt Kagan arvioi niitä olevan satakunta (!). Jos näin on, tilanne ei ole toivoton millään lailla.

Liberaali demokratia on osoittautunut hauraaksi ja tarvitsee puolustajikseen vankkoja moniarvoisen kansanvallan kannattajia. EU:lla on tässä vahva rooli: sen on pidettävä oma pesä kunnossa.

Kagania on pidetty ”neoconina”, uuskonservatiivina, joka oli Yhdysvaltojen ulkopolitiikan haukka 2000-luvun vaihteessa. Haukkojen asenne kiteytyi vuoden 2001 WTC-tornien tuhon seurauksena. Kostonhenki täytti monen amerikkalaisen mielen ja George Bush nuoremman ja hänen harmaan eminenssinsä Dick Cheneyn johdolla valmisteltiin liberaalin demokratian väkivaltainen vientihanke Irakiin. Kagan oli yksi hankkeen tukijoista. Seurausten hintaa maksamme vieläkin.

Amerikkalainen versio liberaalista demokratiasta on kuin norsu, joka Kaganin ja Aittokoskenkin mielestä massallaan vakiinnutti liberaalin demokratian ja kapitalismin läntiseen Eurooppaan - itää ja Neuvostoliittoa vastaan. Tätä ei voi kieltää, joskin liberaali demokratia olisi käsittääkseni muutoinkin tullut vallitsevaksi järjestelmäksi. Tarvittiin kuitenkin USA takaamaan järjestelmän vakiintuminen ja Länsi-Berliinin aseman säilyminen lännen osana. Tätä varten miehitysarmeija sijoitettiin pysyvästi Länsi-Saksaan.

Aittokoski lainaa Kagania: ”Meidän täytyy hylätä kylmän sodan jälkeinen myytti, että liberalismi on ihmisen luonnollinen lopputulema, koska se voitti kommunismin”. Tämä on varmaan tarkoitettu Amerikan suurelle yleisölle. En oikein jaksa uskoa, että tiedostavilla eurooppalaisilla olisi ollut näin naiivi käsitys asioiden kulusta. Kagan menee pitkälle väittäessään, että ”liberaali demokratia on poikkeus, puutarha viidakon keskellä”.

Kagan on valmis sulkemaan Unkarin ulos liberaalien demokratioiden perheestä. Perusteluja löytyy, mutta se on silti helpommin sanottu kuin tehty.

Kagan kritisoi kautta rantain Donald Trumpia siitä, että hän on hylkäämässä liberaalia demokratiaa edustavat kumppanit Euroopassa. Tässäkin hän mollaa ensin Barack Obaman, jonka ”politiikka tarkoitti kolhuja liberaalille maailmanjärjestykselle”. Minusta Obaman politiikka oli enintään varovaista, mutta ei lainkaan sisältänyt Donald Trumpin tyylistä tarkoitushakuista irtisanoutumista kumppanuuksista.

Trumpin ”Amerikka ensin” on omiaan lisäämään autoritaaristen valtioiden (esim. Venäjä, Kiina) itseluottamusta ja liikkumavaraa edunvalvontatavoitteissaan.

Aivan oikein Kagan kiinnittää huomiota Yhdysvaltain vuosikymmeniä kestäneeseen tukeen autoritaarisille valtioille. Ei siis voida sanoa, että Yhdysvallat olisi ollut johdonmukainen puolustaessaan liberaalia demokratiaa. Se on ajanut omaa ”liberaalia” voimapolitiikkaansa välittämättä demokratian toimivuudesta kohdemaissa.

Yhdysvaltojen olisi järkevää puolustaa vallitsevaa läntistä yhteiskuntajärjestelmää jo omien etujensa takia. Siksi se joutuu palaamaan yhteistyöhön, jos vain taloudelliset resurssit antavat myöten.

:::::::::::::::::

Maailmanpolitiikan tulevaisuuden suunnan arvioiminen on vaikeaa, koska eri voimaryhmien edut käyvät ristiin. Sitä paitsi on monia muitakin ulottuvuuksia kuin autoritaarisuus-liberaali demokratia, jotka vaikuttavat kokonaisuuteen: ilmastokysymykset, teknologinen kehitys, kaupan globalisoituminen….

Kagan kaipaa Yhdysvalloilta aktiivisempaa roolia maailmanpolitiikassa Donald Trumpin eristäytymisen sijasta. Jää ainakin Aittokosken kolumnin perusteella avoimeksi ajaako Kagan palaamista Yhdysvaltain vanhaan rooliin demokratian vartijana, johon sekoittuu suurvaltaintressi. Liberaali demokratia ei ole monoliitti vaan hyvin monitahoinen asia. Se sopii esimerkiksi Skandinavian maille, mutta onko siitä vientituotteeksi?

Jää käsitys, että Kagan haluasi kääntää kelloa taaksepäin Yhdysvaltain vanhan monenkeskisyyteen perustuneen vallan suuntaan. Onko liberaali demokratia siis tarjotin, josta voi valita miellyttävimmät osat ja hylätä toiset?

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Diplomatian loppu

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö osallistui asevalvontaa käsittelevään paneelikeskusteluun Münchenin turvallisuuskonferenssissa 16. helmikuuta 2019. Paneelissa käsiteltiin erityisesti keskimatkan ja keskipitkän matkan ydinaseita rajoittavan INF-sopimuksen romuttumista.

Niinistö kajosi yhteiseen huoleen turvallisuudestamme toteamalla muun muassa: ”Kaikkein huolestuttavinta on se, että kansainvälisiä sopimuksia lähdetään ylipäätään purkamaan edes ajattelematta tilalle jotain muuta. Jos päädymme tilanteeseen, jossa diplomatia ei enää toimi, se on meille kaikille suuri ongelma. Olemmeko nyt todistamassa vaihetta, jolloin diplomatia päättyy?”.

Käsitän niin, että Niinistön huomautus ”diplomatian lopusta” oli retorinen. Huoli sinänsä on aito ja konkreettinen, mutta odotus diplomaattisten keinojen päätymisestä umpikujaan ei varmaankaan tarkoittanut, että lausahdus otetaan kirjaimellisesti. Muussa tapauksessa olemme samassa tilanteessa kuin väitetyssä ”historian loppu” -skenaariossa. Historia jatkuu ja diplomatia jatkuu.

Toki Niinistö ei ole ainoa, joka on käyttänyt käsitettä ”diplomatian loppu”. Asialla ei kuitenkaan tarvitse saivarrella enempää. Sen sijan on syytä pohtia, miksi ja miten nykyiseen tilanteeseen on tultu.

Niinistö ilmaisi aidon huolensa suurvaltojen suhteiden sotkuisuudesta. Kaukana takana päin on kaksinapainen maailma, joka – kaikista kauhukuvista huolimatta – muodostui selkeähköstä ideologisesta ja geopoliittisesta asetelmasta: isoa sotaa ei kylmän sodan aikana syttynyt eikä sen jälkeenkään.

Kylmän sodan aikana vallitsi kauhun tasapaino, joka esti kumpaakaan supervalloista tarttumasta järeimpään puolustus- tai hyökkäyskeinoon, ydinohjukseen, vaikka tuhon partaalla käytiinkin. Järki voitti. Nyt ajoittain tuntuu, että meitä yritetään totuttaa ajatukseen, että ydinsota on mahdollinen realistisesti ajatellen. Herman Kahnin 1960-luvulla esittämä ajatus siitä, että ydinsodan voi voittaa elpyy?

Ydinaseiden potentiaalinen käyttö konfliktitilanteessa ei ole poistunut mihinkään. Siksipä kaikin tavoin kannattaa taistella diplomatian onnistumisen puolesta.

Nykytilannetta voisi ohuesti verrata ensimmäisen maailmansodan alla vallinneeseen uhkatilanteeseen – tosin ilman ydinaseaspektia. Asemia haetaan – kuten silloinkin - erilaisilla liittosuhteilla, joskin oman lusikkansa soppaan pistää Donald Trump, joka monenkeskisten sopimusten sijasta kannattaa kahdenvälisiä ”diilejä” liikemiesmalliin. Hän siis teoreettisesti yksinkertaistaa liikemiesfilosofiansa avulla globaalia asetelmaa, mutta tosiasiassa monimutkaistaa sitä.

Kari Huhta Helsingin sanomien artikkelissa ”Mitä tapahtuu, kun diplomatia loppuu?” (3.3.2019) tarttuu diplomatiateemaan omin tulkinnoin. Hän vie tarkastelua autoritaariset hallinnot-liberaalit demokratiat -suuntaan ja ottaa periaatteellisesti kantaa Suomen suhtautumiseen Venezuelan tilanteeseen, jossa Suomi muiden EU-maiden kanssa asettui tukemaan oppositiojohtaja Juan Guaidoa. Tämä vertautuu tilanteeseen kylmän sodan aikana, jossa Suomi tavallisesti äänesti tyhjää. Se ei halunnut sotkeentua ”suurvaltojen eturistiriitoihin”.

UM:n mukaan vanha sääntö pätee edelleen: Suomi ei ottanut kantaa Venezuelan hallitukseen vaan perustuslain mukaiseen prosessiin. Tämä kiertolausuma ei ole muotoiltu ulkopolitiikkaa uudistavalla tavalla, vaan pitää voimassa edelleen vanhan toisen maailmansodan jälkeisen klausuulin ”puuttumattomuudesta ulkovaltioiden sisäisiin asioihin”.

Maailma on muuttunut monimutkaisemmaksi. Huhta ottaa esimerkiksi Egyptin hallinnon, johon EU ja Suomi voisivat ottaa jyrkän paheksuvan kannan, koska Egyptin presidentti ”rakentaa diktaattorin asemaa”. Ristiriita Venezuelan tapauksen kanssa syntyy, koska EU tosiasiassa yrittää parantaa suhteita Egyptiin.

Tällaisia kiemuraisia tilanteita syntyy tuhkatiheään. Riippuu näkökulmasta, mikä kanta voittaa.

Donald Trump on luonut aivan uuden kuvion luopuessaan liberaalin demokratian puolustamisesta suhteessa Pohjois-Koreaan ja sen johtajaan. Kahdenväliset diilit ajavat periaatteiden ohi. Trump on myös ilmoittanut ainakin retorisesti, että USA luopuu maailmanpoliisin tehtävistä. Se siis pyrkii irtautumaan liberaalin demokratian vientipyrkimyksistä. Myös ihmisoikeuskysymykset ja oikeusvaltioperiaatteet ovat toissijaisia.

Liberaalin demokratian pakkovienti ei hyödytä ketään, mutta irtisanoutuminen maailmanpolitiikan vastuukysymyksistä on vastenmielistä, koska USA hämmentää soppaa, vaikka kuinka kieltäisi sen.

Huhta valottaa maailmanpolitiikkaa Varsovassa helmikuussa pidetyn Euroopan maiden, Lähi-idän ja Yhdysvaltojen huippukokouksen avulla, joka paljasti osaaottavien maiden erilaiset intressit. Puola halusi luoda tiiviimmät kahdenväliset suhteet Yhdysvaltoihin ohi Naton. Yhdysvallat ja EU ottivat yhteen Iranin ydinohjelman valvonnasta. Taustalla kivi kengässä on USA:n irtautuminen Iran-sopimuksesta, joka solmittiin Barack Obaman aikana. Yksi iso ongelma on Itämeren kaasuputki, joka on myrkyttänyt Yhdysvaltain ja Saksan suhteita. Kuva eripuraisuudesta täydentyy riitelyllä siitä, mikä on Länsi-Euroopan osuus omasta puolustuksestaan. Trump on luonut suhteilleen vastavuoroisuusperiaatteen: jos ette suostu, niin…..

Diplomatialla on todella töitä!

Kiina on oma iso muuttuja kansainvälisten suhteiden yhtälössä. Sillä, kuinka autoritaarinen järjestelmä Kiinassa on ei ole juurikaan merkitystä: kaupankäynti on keskiössä ja Kiinan geopoliittiset tavoitteet.

Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat muodostavat keskenään kilpailevan triangelidraaman, jossa Venäjä ja Kiina ovat pyrkineet lähestymään toisiaan ylivoimaiseksi katsotun USA:n vastapainoksi. Molemmat maat katsovat tyytyväisyydestä hyräillen läntisten valtioiden eripuraisuutta.

Toisaalta tässä asetelmassa - Kiinan ja USA:n päästessä mahdollisesti sopimukseen kaupallisista suhteistaan – laskun maksajaksi saattaa joutua euroalue. Kahden kauppa on kolmannen korvapuusti.

Kiina tuntuu näistä kolmesta rauhantahtoisimmalta, mutta vain näennäisesti. Se kannattaa vapaakauppaa, koska se on sille edullista. Kiina on jo pitkään levittänyt vaikutusvaltaansa kaikkialle maailmaan eikä suinkaan epäitsekkäistä syistä. Tulevaisuus on Kiinan ja lähimenneisyys Yhdysvaltojen. Diplomatia – ainakin pinnalta katsoen – on Kiinalle tärkeä työkalu kansainvälisissä suhteissa. Kiinan kannalta diplomatia on kaikkea muuta kuin loppumassa. Sillä on aikaa odottaa.

Heijastumat diplomatian vaikeuksiin juontavat juurensa jopa tavallisten kansalaisten kokemuksista. Euroopassa ja Yhdysvalloissa on paljon ryhmiä, joita koettelevat rakenteellinen työttömyys ja ostovoiman supistuminen. Nykyisen some-kulttuurin aikana tieto ongelmista leviää salamannopeasti. Seurauksena edellä esitetystä on, että poliitikot kansallisella tasolla pyrkivät siirtämään vastuun ongelmista globaaleille kilpailijoille, jotka puolestaan reagoivat aggressiivisesti.

Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa, Saksa keskusvaltionaan ovat niin kauan hellineet yhteistyöpyrintöjä, ettemme ole muusta tienneetkään, nyt tiedämme. Riidan rakentaminen on lyhytjänteistä jäynäämistä, joka hyödyttää vain kilpailijoita.

En yritä väittää, että edellä on käyty läpi maailmanpolitiikan ongelmakohdat. Nekin, jotka on lueteltu edellä, tarjoavat valtavasti huolenaihetta.

Kaiken jälkeen kokeneille diplomaateille olisi kysyntää. Niinistö oli oikealla asialla diplomatiapuheellaan. Rauhantahtoinen diplomatia on Suomen, ja varsinkin Suomen etu.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Soten myötä uutta politiikkaa?

Pääministeri Juha Sipilä on yrittänyt soveltaa politiikkaan liike-elämästä saatuja oppeja. Seurauksena on ollut äkkikäänteitä, jotka on koettu vieraiksi poliittisessa ympäristössä. Niiden tarkoituskin on ollut sekoittaa pakkaa, mutta osa on johdettavissa pääministeri äkkinäisestä luonteenlaadusta.

Osa pääministerin toimista on ollut poliittisia hengissäsäilymisoperaatioita. Liiankin tutuksi on tullut tulos tai ulos -slogan, joka sekin on vieras poliittisessa ympäristössä. Edustuksellinen demokratia pitää sisällään ajatuksen, että poliittinen mandaatti annetaan kulloisellekin hallitukselle vaalien väliseksi ajaksi. Tulos tai ulos -ajattelu tarkoittaa politiikan kielelle käännettynä, että vaalit tuovat tuloksen, jonka seurauksena pääministeri ja hallitus vaihtuvat, jos vaihtuvat. Milloin muulloin pääministeri joutuisi eroamaan? Kahdessa tapauksessa nähdäkseni: pääministeri tekee jonkin rikkeen oikeudellisessa mielessä tai eduskunta antaa hallitukselle epäluottamuslauseen. Kumpaakaan näistä ei ole nyt tapahtunut. Siispä luontevaa olisi ollut, että hallitus olisi istunut kautensa loppuun asti ja vaalien jälkeen uusi hallitus astuisi tehtävään.

Nyt haluttiin tehdä toisin. Pääministeri ei halunnut odottaa äänestäjien arvioita (politiikan tulos tai ulos -prosessia) vaan kiirehti asioiden edelle. Ainoa syy, jonka näen tässä kiirehtimisessä vaikuttavana tekijänä on vaalit, joiden kampanjatyöhön pääministerin menettely on luettavissa. Sote tärkeydestään huolimatta on asia muiden joukossa. Sen näkökulmasta olisi ollut tärkeää valmistella poliittisen hallituksen voimassa ollessa siltaa jatkotyölle. Nyt tilanne on johtanut siihen, että kaikki toimet toimitusministeriön ja opposition taholta ovat vaalitaktisesti sävyttyneitä tai suorastaan vaalikampanjoiden sanelemia.

Vieraaksi koen myös toimitusjohtaja-ajattelun tunkemisen pääministerityöhön. Niinpä pääministeri erosta jäi päällimmäiseksi mieleen varsin itsekäs tapa ajatella. Sipilä ei halunnut käydä keskusteluja hallituspuolueiden eduskuntaryhmien kanssa, vaan ilmoitti erostaan (ja samalla hallituksen erosta) omista ”sisäisistä” syistä. Hallituksen muulle johdollekin asia hoidettiin ilmoitusasiana. Ei tämäkään ole poliittisessa kulttuurissa luonteva ratkaisu.

Poliittinen peli käy kaiken kaikkiaan kovilla kierroksilla. Kysymys on siitä – niin ainakin kuvitellaan – kenen käteen jää mustapekka soten valmistelun päättymisestä.

Yksi voittajista on Jan Vapaavuori, joka on toteuttanut puolueista (myös kokoomuksesta) irrallaan olevaa suurkaupunkikaupunkimanifestia. Vapaavuoren ja häntä tukeneiden suurimpien kaupunkien johtajien näkökulmasta nyt on palattu terveydenhoitojärjestelmän uudistamisen lähtökohtiin.

Eri alueilla selvästikin tarvittaisiin erilaisia ratkaisuja. Nyt on edetty liiaksi samalla sapluunalla ja eriytyneet tarpeet ovat jääneet vaille tarvittavaa huomiota.

Koko sote-hankkeen epäonnistuminen kulminoitui kahden suuren asian, maakuntahallinnon ja varsinaisen soten yhteen niputtamiseen vuonna 2015. Kuntaa suurempien terveydenhoitoalueiden ja sosiaali- ja terveydenhoidon uudistus eivät sinänsä olleet epäonnistumisen syinä, vaan kokonaisuuden möhkälemäinen laajuus, joka tukehdutti prosessin. Maakunnille suunniteltiin hallituksen mallissa kymmeniä tehtäviä. Valinnanvapaus on selvästi ideologinen kysymys, johon kielteistä suhtautumista lisäsi tänä keväänä vanhustyön yksiköissä tapahtuneet epäonnistumiset.

Useat tahot ovat tuoneet esille vaihtoehtoisena ratkaisuna hankkeen vaiheistamisen ja kokeilualueiden käytön. Nyt kunnianhimo ylitti järjen määrä.

On valiteltu sitä, että uudistusta on tehty kohta 10 vuotta ja paheksuttu hidasta etenemistä. Yhdysvalloissa terveydenhoitouudista on erään laskelman mukaan tehty 100 vuotta ja kun se lopulta Barack Obaman kaudella saatiin ”valmiiksi”, hyväksyttiin se korkeimmassa oikeudessa yhden äänen enemmistöllä. Ja kun Donald Trump siirtyi virkaan hän rupesi ensi töikseen purkamaan aikaansaatua ratkaisua!

Sotea olisi valmisteltava enemmän prosessinomaisesti kuin valmiina jättihankkeena.

Vaikuttaa siltä, että sotea pitää valmistella parlamentaarisesti, jotta vastustajien määrä minimoitaisiin. Toisaalta parlamentaarisen mallin mahdollistava taktikointi on pidettävä kurissa.

torstai 7. maaliskuuta 2019

Arvonelikenttää ja kannatusmittauksia: muutoksen tuulia näkyvissä

Helsingin Sanomissa julkaistiin 7.3.2019 nelikentän (konservatiivit – liberaalit, vasemmisto – oikeisto) muodossa arvokartoitus, joka perustuu eduskuntavaaleissa olevien 1700 eduskuntavaaliehdokkaan vaalikonevastauksiin. Näyttää siltä, että muutosta on tapahtunut edellisten eduskuntavaalien alla tehtyyn kartoitukseen verrattuna. Muutokset eivät ole suuria, mutta kuitenkin suuntaa antavia.

Helsingin Sanomat otsikoi arvokartoituksen räväkästi: ”Lähes jokainen puolue siirtyy vasemmalle”. Suurimmat muutokset vasemmalle ovat tapahtuneet Rkp:ssä ja keskustassa. Mistään paradigman muutoksesta ei toki ole kysymys, mutta saattaa olla, että keskustan kenttäväki on jossain määrin kyllästynyt nykyiseen ideologisesti kokoomusjohtoiseen politiikan ja kansanedustajaehdokkaat ottavat tämän huomioon. Kysymys on varmaankin myös tietynlaisesta pelästymisestä, että on ajauduttu liian oikealle. Puolueen johto ei ole ottanut riittävästi huomioon muutoksen airueita.

Rkp:n suunta vasemmalle on vielä selvempi: oppositiossa on vahvistunut näkemys, että oikeistopainotteiselle (hallitus)politiikalle annetaan risuja.

Suunta vasemmalle näkyy myös kokoomuksessa, kristillisdemokraateissa, sdp:ssä, vasemmistoliitossa ja vihreissä. Kysymys on siis lähes koko poliittisen kentän yli ulottuvasta muutoksesta.

Vaalikonevastauksia on selvästi ohjannut keskeinen puheenaihe vaalikaudella eli taistelu julkisen ja yksityisen palvelutuotannon välillä. Pidättyvyys muuttaa julkisesti hoidettua yksityiseksi on kasvanut. Samaan aiheeseen liittyen asenteet ovat muuttuneet myönteisemmiksi veroilla tuotettavia palveluja kohtaan.

Hallituksen noudattama politiikka on oppositiossa, mutta myös osassa hallitusta koettu suuryrityksiä suosivaksi.

Mielenkiintoinen muutos – joskin pieni – on, että arvo-ajattelu eduskuntavaaliehdokkaiden joukossa on kääntynyt lähes kattavasti ”lännen ja lounaan” välille, so. vasemmistovivahteen lisäksi liberaali ajattelutapa on voittanut alaa. Viime mainittu on mielestäni merkittävä muutos, koska konservatismi tuntuu muualla Euroopassa etenevän. Tässä korostuu se, että meillä ei oteta mallia muista maista, vaan ajatellaan omista arvolähtökohdista asioita. Meillä ideologisen vasemmisto-oikeisto-rajan ylittäminen on ollut pitkään helpompaa kuin monissa muissa maissa. Tuntuu siltä, että nyt tämä on suunta myös muualla.

Poikkeuskin löytyy joukosta. Perussuomalaiset tuntuvat yhä voimakkaammin omaksuneen konservatiiviset arvot koko puoluekentän puolesta. Ero korostuu, kun muut ovat siirtyneet lievästi liberaalimpaan suuntaan. Puolueen jako perussuomalaisiin ja sinisiin näkyy myös: perussuomalaisille syntyi tilaa nelikentän konservatiivisella lohkolla. Siniset ovat riippuvaisia hallituksen liberaaleista linjauksista.

Yksittäisistä arvonelikentän kysymyksistä nostaisin esille seuraavan: ”Suuret tuloerot ovat hyväksyttäviä, jotta erot lahjakkuudessa ja ahkeruudessa voidaan palkita”. Kysymys on asetettu siten, että ajattelua johdatellaan suurempien tuloerojen suuntaan: kukapa ei haluasi palkita ahkeraa ja kyvykästä. Pientä siirtymää on havaittavissa tuloeroja kasvattavaan suuntaan, mutta ideologiset asetelmat pysyvät kyllä kuosissa: vasemmisto ja keskusta pysyvät tuloeroja suitsivalla linjalla. Tällaiset kysymykset ovat hankalia, koska ne sisältävät melkoisen näkökulmasta riippuvan arvoavaruuden.

Hesarin Teemu Muhosen loppuarvio nelikentästä on oikeansuuntainen: ideologiset ja arvoerot ovat selkeästi havaittavissa ehdokkaiden kesken, mutta myös saman puolueen sisällä on laaja spektri erilaisia näkemyksiä.

:::::::::::::::::::

Yleltä valmistui juuri puoluekannatusmittaus. Sen tulokset vahvistavat arvonelinkentän muutoksia: suunta on maltillisesti vasemmalle. Kuvaavaa on, että perussuomalaisten kohonnut kannatus ei ole pois demareilta, vaan pikemminkin kokoomukselta ja keskustalta. Perussuomalaiset ovat irtautunet kauas demarien arvo- ja ideologianäkemyksistä. Maahanmuuttoon liittyvät kysymykset ovat olleet perussuomalaisilla pinnalla, eivät niinkään työläisten ansaintahuolet.

Perussuomalaiset häärivät nyt melko vapaasti oikeistokonservatiivisilla teemoilla, jotka vetoavat porvaripuolueiden vanholliseen siipeen.

Jos Hesarin nelikenttägrafiikasta hakee yhtymäkohtia puoluekannatusmittaukseen, niin ensimmäinen havainto on, että hallituksen ja opposition pääpuolueiden ”kannatusellipsit” eivät kohtaa toisiaan. Julkisuudessa käyty kiivas keskustelu ei siis ole ollut väittelyä väittelyn vuoksi, vaan näkemyserot ovat selkeät. Ylen mielipidemittauksen tulos herättänee hallituspuolueiden sisällä itsekritiikkiä: leikkauslinjan seuraukset näkyvät; siksi ne lähestyvät viime hetkellä äänestäjiä pehmeämmällä linjalla.

Keskustan johto on loitontunut peruskannattajiensa alkiolaisista näkemyksistä talousliberaaliin ja oikeistolaiseen suuntaan. Vielä hämmentävämpää on kokoomuksen kannatuspudotus. Puolue ei huomioinut riittävästi arvoilmapiirin muutosta, vaan jatkoi kylmältä kuulostavalla nuukuuslinjalla vanhusten hoiva-asiassa.

Toinen havainto on, että Suomessa minkään puolueen on vaikeaa ylittää 20 prosentin rajaa (toiseksi suurimman puolueen kannatus oli Hesarin gallupissa 16 prosenttia!). Hallituksen muodostaminen ei tule olemaan helppoa.

Vasemmisto saa Hesarin mielipidemittauksen mukaan noin 44 prosentin yhteiskannatuksen (vihreät ovat tässä luvussa jo kokonaisuudessaan mukana). Kaikki merkit viittaavat ideologiset rajat ylittävän hallituksen suuntaan.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Populistin poliittinen testamentti

Timo Soini ilmoitti jättävänsä eduskuntatyön vaalikauden päätyttyä 5.3.2019 järjestämässään tiedotustilaisuudessa eduskunnassa, missäpä muuallakaan (toki hän hoitaa jäljellä olevan hallituskauden ajan tehtäviään ministerinä). Ajatusta oli hierottu pitkään, joskin lopullinen ratkaisu tapahtui – vaimon konsultoimana – parin viimeisen viikon sisällä.

Minulle ei jäänyt vaikutelmaa, että hän pyrkisi EU-parlamenttiin. Pikemminkin suunta on johonkin kauemmas länteen omien arvailujeni mukaan. Nyt on edessä ”uusi matka”, totesi Soini.

Hän ei pitänyt lehdistötilaisuudessa valmisteltua puhetta. Itse asian eduskuntavaaleista luopumisestaan hän kertoi blokissaan etukäteen lyhyesti ja ytimekkäästi. Rennonoloinen Soini hoiti ”puheet” antamalla haastattelijoiden kysyä. Ja heitähän piisasi. Kysymykset eivät suinkaan loppuneet kesken, vaan Soini itse päätti tilaisuuden, jota hän piti koko ajan hallinnassaan.

Soini on monipolvinen tarinaniskijä. Ja tätä perinnettä hän noudatti lehdistötilaisuudessa. Tähänastinen ura on osin tuhlaajapojan tarina. Puolue hävisi alta. Hänen poliittinen urapolkunsa on osin noudattanut suuren edeltäjän Veikko Vennamon jalanjälkiä. Vennamoltakin hävisi käytännössä poliittinen liike alta. Molempien elämäntyötä jatkoivat toiset ihmiset.

Soini kehaisi jättäneensä jälkensä Suomen politiikkaan monella tavalla. Jäljen jättivät muun muassa kaksi jytkyä, 2011 ja 2015. Hänen poliittinen uransa on monella tapaa ainutlaatuinen Suomen poliittisessa historiassa. Soini oli selvästi ylpeä lukemattomista ”retoriikkajalanjäljistään”. Ykköstokaisuksi hän nosti eduskunnassa oppositioasemassa esitetyn sloganin ”Kuinka te kehtaatte, ja kyllähän te kehtaatte” (sen hän sai kuulla vasemmistoliiton eduskuntaryhmän kaiunomaisena kuoroesityksenä päästyään itse kantamaan vastuuta hallituksessa).

Soinin poliittiset kannanotot (EU, maahanmuutto) ovat lieventyneet, osin hallitusvastuusta johtuen, mutta ehkä on muitakin syitä. Nyt hänestä voidaan käyttää epiteettiä ”maltillinen populisti”. Myös koko poliittinen ura osoittaa, että Soinin populismi ei ole päiväperhomaista: hän pyrki ”Soiniksi” 20 vuotta ennen kuin onnistui. Ehkä yhteiskunnallisesti tärkein Soinin saavutuksista on ollut, että hän aktivoi nukkuvien puoluetta ja oikeastikin herätteli vanhoja puolueita poliittisista maneereistaan.

Keskityn tässä Soinin populismimääritelmään, jonka tuoreimman version kuulimme tiedotustilaisuudessa. Nappaan lähtökohdaksi lausahduksen, jossa Soini puolihalveeraavasti totesi, että älkää nyt ainakaan sortuko käyttämään ilmaisua, jossa populismi määritetään ”monimutkaisten asioiden yksinkertaistamiseksi”. Sen sijaan hän totesi populismin nousseen, koska perinteiset puolueet laiminlöivät tavallisen ihmisen tarpeet. Syntyi yhteiskunnallinen kapinaliike, joka Soinin mukaan on ”aina” ”konservatiivinen arvokapina”.

Nykyinen perussuomalainen puolue on Soinin mukaan unohtanut lähtökohtansa. Aivan täysin Soini ei tyrmännyt nykyisenlaista persupuoluetta, vaan totesi armeliaasti, että se voi palata vielä juurilleen Veikko Vennamon ”pienen ihmisen kapinaliikkeeksi”. Liekö ajatuksena ollut, että persut ja siniset voisivat yhdessä tehdä comebackin joskus tulevaisuudessa?

Soini ilmoitti, että hän ei ole katkera, mutta ainakaan hänen sympatiansa eivät kohdistu nykypersujen johtoon. Sinisten vaalikampanjaa hän aikoo tukea, kunhan ulkoministerin kiireiltään ehtii.

Mielenkiintoista, joskaan ei mitenkään yllättävää oli, että Soini vahvisti tiedotustilaisuudessa yhteiskuntafilosofiansa olevan hyvin arvokonservatiivista, jossa on vahva uskonnollinen painotus; melkein sanoisin, että hän haluaa palata johonkin menneeseen.

Liberaali demokratia ei ole hänen suosiossaan missään tapauksessa. Sitä edustavat soinilaisittain lievästikin vasemmistolaiset voimat, mutta erityisesti ”vihervasemmistolaiset” ja ”kulttuurimarxilaiset”. Käytännön politiikassa hän pärjäilee kokoomuksen ja keskustan liberaalien kanssa, kun ollaan samassa hallituksessa. Määrittelisin hänet myös melko oikeistolaiseksi (oikeistokonservatiiviksi). Jos asia olisi Soinista kiinni, Suomi olisi hyvin lähellä Natoon liittymistä.

Soinin ajattelua vasten voidaan asettaa hieman yleisemmällä tasolla olevat populismimääritykset. Käytän ohessa hyväkseni aiempaa kirjoitustani, jossa viittaan T&Y-lehdessä 3/2016 julkaistuun akatemiatutkija Juha Herkmanin artikkeliin ”Populismin ongelma?”, jossa hän tarkasteli populismia eurooppalaisena ja varsinkin skandinaavisena ilmiönä. Käytän ohessa Herkmanin artikkelia pohjana omille populismin tulkinnoilleni.

Herkman toteaa aivan oikein, että populismilla ei ole yhteistä ideologista pohjaa. Sen voi liittää keskenään kilpaileviin ideologioihin, joka selittää osin sen elinvoimaisuuden. Herkman tunnistaa lähteisiinsä nojautuen useita erilaisia populismia määrittäviä piirteitä, joista yhteenveto seuraavassa:

1) Kansallismielinen nationalismi yhdistetään sosialismiin tai konservatismiin. Tavoitteena on vedota kansan syviin riveihin (ollaan ”unohdetun kansan asialla” tai ”iskulauseena on ”kyllä kansa tietää”). Kansaa puolustetaan herroja, eliittiä vastaan. Haasteena on, mikä on kansa, ketä oikein puolustetaan?

2) Länsimaisissa demokratioissa populismia luonnehditaan usein protestiksi tai vastaliikkeeksi. Ollaan vanhoja puolueita vastaan, jotka eivät enää puhuttele äänestäjäkuntaa.

3) Populismi voidaan määrittää poliittiseksi tyyliksi, jota luonnehtii kansaan vetoava retoriikka. Ero varsinaisen populistin ja suositun perinteisen poliitikon välillä voi olla hyvin ohut.

4) Populismissa on usein kysymys ideologisesta rajanvedosta tai ihmisryhmien vastakkainasettelusta. Tyypillinen on jako ”puhtaaseen kansaan” ja korruptoituneeseen eliittiin.

5) Populismi on prosessi, joka on jatkumo. Tietty joukko tunnistaa itsensä poliittiseksi toimijaksi, joka haluaa muutoksen aikaiseksi. Usein tällöin viitataan sellaisiin ryhmiin, joita ei politiikka juuri kiinnosta. Äänestysprosentti voidaan ainakin hetkellisesti saada korkeammalle tasolle.

6) Populismi ammentaa voimavaransa meneillään olevasta kriisistä. Sekä vasemmisto että oikeisto voivat yhdistyä saman populistisen liikkeen alaisuuteen. Vanhat aatteelliset ajatustottumukset eivät pidä paikkaansa.

Soinin paheksumaa ”monimutkaisten asioiden yksinkertaistamista” ei oheisessa luettelossa käytetä sellaisenaan, mutta siihen viitataan useissa kohdin. Ja miksi ei viitattaisi, sillä Soinin mielipiteistä huolimatta ”yksinkertaistamisteema” on aivan relevantti muiden määritysten ohessa.

:::::::::::::::::

Professori Jan-Werner Müller (synt. 1970) on kirjoittanut tiiviin teoksen populismista nimellä ”Mitä on populismi?”, 2017 (alkuperäinen teos: ”What is populism?” ). Olen sitäkin käyttänyt populismiarviointieni pohjana. Ohessa lainaus blogikirjoituksestani 21.11.2017:

”Müller pohtii liberaalin demokratian ja populismin suhdetta mielenkiintoisella tavalla. Oleellinen Müllerin johtopäätös on, että populismi ei korjaa liberaalia demokratiaa siinä mielessä, että se toisi politiikan lähemmäs kansaa, mutta hyödyllinen se voi olla, jos se tuo esille, että osaa kansasta (sen intressiä, sen identiteettiä) ei edusteta lainkaan. Mutta yhtä oleellista on, ettei edellä esitetty oikeuta populisteja esiintymään kansan ainoina edustajina, tai että heidän kannattajansa olisivat ”todellista” kansaa. Sitten tulee oleellinen lause: ”Populismin pitäisi … pakottaa liberaalin demokratian puolustajat pohtimaan tarkemmin, millaisia sen nykyiset epäonnistumiset voisivat olla”. Tämä velvoittaisi liberaalin demokratian kannattajat pohtimaan syvällisemmin poliittiseen yhteisöön kuulumisen kriteerejä. On siis perusteltava uskottavasti, miksi liberaalin demokratian tärkeinä pitämät arvot tulisi säilyttää arvokkaina myös jatkossa.”

::::::::::::::::::::

Populismin menestys länsimaissa ei ole ainakaan hyytynyt viimeisten parin vuoden aikana, pikemminkin päinvastoin. Siksi on tärkeää eritellä sen etenemisen syitä ja ainakin välttää ylimielisyyttä populisteja kohtaan, jota kansakunnan kellokkaat huomaamattaankin voivat osoittaa.

Pelkistämällä edellä esitetyn voisi sanoa, että liberaalidemokratia on vaarassa unohtaa jotkin kansanryhmät, jotka jäävät edustuksellisen demokratian puoluerakenteen reuna-alueille (katveeseen), ohuesti edustetuiksi tai kokonaan ulkopuolelle. Monimutkaisten yhteiskunnallisten teemojen yksinkertaistaminen on populismimäärittelyssä aivan relevantti selitys sekin, esimerkkinä vaikkapa Italian nykyiset populistiset vallanpitäjät, jotka ovat malliesimerkki holtittomasta suhtautumisesta taloudenpitoon.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Perinteiset talviurheilun yksilölajit taantuvat Suomessa?

Kirjoitin Seefeldin MM-kisojen puolivälissä (25.2.2019) blogikirjoituksen, jossa pyrin erittelemään tarvetta/kykyä käsitellä tappioita. Suomen kisat alkoivat odotuksiin nähden heikosti ja nyt, kun kisat ovat päättyneet voidaan todeta, että ne jatkuivat melkein yhtä heikosti.

Tämä katsaus Seefeldin kisoihin on kirjoitettu kisojen päätöstunnelmissa 3.3.2019.

Seefeldissä käytiin monessakin mielessä hienot kisat, täynnä mahtavia kilpailuja ja dramatiikkaa. Norjan, Ruotsin, Saksan ja Venäjän menestys oli suurin piirtein odotettu tai ylitti odotukset, vaikka niillekin tuli pettymyksiä. Varsinkin Norjan 13 kultamitalia ovat mykistävä suoritus, jossa riittää ihmeteltävää.

Resurssierojen täytyy olla valtavat. Tämä koskee sekä taloudellisia että henkisiä resursseja. Olosuhteet olivat Seefeldissä poikkeavat: oli vaikeaa sopeuttaa huolto vallitseviin olosuhteisiin. Huolellinen valmistelu edellyttää massiivista valmistelua. MM-kisojen kanssa samaan aikaan käytiin yleisurheilun sisäratojen EM-kilpailut. Ruotsalaisten ja norjalaisten menestys on hämmästyttävän laaja-alaista. Valmennuksessa, harjoittelussa tai ravinnossa on pystytty löytämään oikeat menettelyt. Mutta on varmaan resurssejakin panostettu huipulle pyrkiviin.

Suomen osalta Seefeldissä puhuttiin 5-6 mitalista etukäteen. Pettymys tässä mielessä oli valtava. Yksi lähtökohdista kisoihin tultaessa olivat viime vuosien kohtuullisen hyvät menestykset olympia- ja MM-kisoissa. Odotettiin jatkoa menestykselle.

Syytä menestymättömyyteen on löydetty mm. välinehuollosta, huonosta onnesta (kaatumiset, suksi- ja sauvarikot), sääolosuhteiden vaikeasta hallinnasta jne.

Jos jotain positiivista pitäisi mainita, niin rohkenen sanoa, että suomalaiset penkkiurheilijat ovat oppineet iloitsemaan myös vähäisemmästä menestyksestä: näillä mennään.

Sekä miesten että naisten viestit osoittivat selvimmin, minkälaiset tasoerot joukkueilla on. Menestyvillä mailla on mahtava potentiaali lahjakkuuksissa: jos joku hieman epäonnistuu korvaavat joukkueen muut jäsenet takaiskun. Norja, Ruotsi ja Venäjä saavat kokoon suhteellisen tasaiset joukkueet ja ennen kaikkea jokaiselle paikalle löytyy riittävän kyvykäs vapaan tai perinteisen tyylin taitaja. Suomella oli asettaa viesteihin kaksi muiden huippujen tasolla olevaa urheilijaa: Iivo Niskanen ja Krista Pärmäkoski. Hekin joutuivat joukkueen sisäisen kilpailun puutteessa hiihtämään liian paljon: keskittyminen päämatkoille kärsi.

Jopa viidenkympin hiihdossa näkyi Norjan joukkueen laatu: oli varaa päästää yksi hiihtäjä (Holund) kärkeen ilman, että muilla tuntui olevan tarvetta haastaa muilta karkuun päässyt hiihtäjä.

Entä sitten vanha suurlajimme mäkihyppy?

Rekisteröityjen mäkihyppääjien määrä Suomessa on hämmästyttävän alhainen, vain muutamia kymmeniä. Voidaanko puhua jopa kuihtuvasta lajista? Sloveniassa yhdessä ainoassa ikäluokassa saattaa olla kymmeniä hyppääjiä. On jälleen pakko muistuttaa harrastajamäärien vähäisyydestä. Aiemmin suuret ikäluokat ja niitä seuranneet melko suuret ikäluokat tuottivat jatkuvasti huipulle pystyviä mäkihyppääjiä.

Urheilumaailmassa syntyy jatkuvasti uusia lajeja, mutta vastaavat olemme saaneet nähdä kuihtuvia lajeja. Kaipa kysymys on melkein luonnonlaista. Uusien urheilulajien suma on valtava. Lahjakkuudet jakautuvat lukemattomiin eri lajeihin. Jotta vanhoissa lajeissa menestyttäisiin tarvittaisiin keskittymistä päälajeihin. Helpommin sanottu kuin tehty!

Matti Nykäsen kisojen alla tapahtunut kuolema muistutti menneistä loiston päivistä. Eikä kysymys ollut vai Nykäsestä vaan 10-15 hyppääjästä, jotka pystyivät mitalisuorituksiin joko yksilöinä tai joukkuemäen jäseninä.

::::::::::::::::::::

Olen näissä kirjoituksissa aina viitannut myös nuoriin lupauksiin. Kun vanhat eivät jaksa ihan niin paljon kuin heiltä odotetaan, on useimmiten tarjolla nuoria, joilla on taivas auki. Eveliina Piipolla (20 vuotta) tuntuu olevan tervehenkisiä ajatuksia, on halua oppia muilta, mutta myös luottoa omaa kehitystä kohtaan. Myös Anita Korvassa meillä on lupaus, jolla on riittävä määrä itseluottamusta ja ymmärrystä päästäkseen huipulle. Yleensäkin sanoisin, että nuoret huiput ovat nykyisin paljon kypsemmän oloisia kuin ikätoverit vielä pari kymmentä vuotta sitten.

Myös yhdistetyn nuoret suomalaiset ykköstykit ovat näiden kisojen odotuksia vaatimattomammasta menestyksestä huolimatta potentiaalisia ehdokkaita kansainväliselle huipulle. Tämän he osoittivat jo pari kolme vuotta sitten.

::::::::::::::::

Doping jaksaa yllättää. Yllättävää ei ole se, että vippaskonsteja käytetään, vaan tapa, jolla asia tuli julki näissä kisoissa. Hiihtäjät jäivät kiinni itseteosta, suoraan rysän päältä. Olemmeko siirtyneet vaiheeseen, jossa kisoissa tehdään interventioita suoraan hotelleihin ja mahdollisesti meneillään oleviin kisatapahtumiin?

Matti Heikkinen, yksi analyyttisimmistä urheilijoistamme, totesi MTV:n haastattelussa: ”Olen sanonut joskus, että jos menestyminen perustuu normaalisuoritukseen, se on hyvin todennäköistä, mutta jos se perustuu ylisuorittamiseen, niin silloin se on hyvin epätodennäköistä”. Juuri näin, ja monet haluavat pitää yllä kestävää ”normaalisuoritusta” dopingin avulla.

:::::::::::::::::

Kaikesta kritiikistä huolimatta on tunnustettava, että meikäläiset eivät missään vaiheessa ole suhtautuneet hällä väliä -tyyliin kisoihin, vaan taistelivat parhaan sijoituksen puolesta loppuun saakka.

Vielä on kehuttava TV:n selostajat, asiantuntijat ja heidän avustajansa: riittävästi erittelyä, riittävästi osaamista ja kerrankin sopiva annos huumoria.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Pienten vihreiden miesten ”kielisalaliitto”

En tällä kertaa lähde setvimään Ukrainan tai Krimin konfliktien syntyjä syviä, vaan keskityn näistä kahdesta johdettuihin salaliittoluonteisiin teorioihin. Yhden tällaisen tarjoaa Iltasanomien toimittaja Arja Paananen. Kommentissaan (”Pieniä vihreitä ruotsinpuhujia – Venäjällä heitä on Putinista alkaen”, 27.2.2019) hän lähtee liikkeelle Venäjän toimista Krimillä ja Ukrainassa. Salaperäiset Krimille soluttautuneet ”pienet vihreät miehet” osoittautuivat - peittely-yritysten jälkeen - Venäjän erikoisjoukoiksi.

Siitä on nyt tasan viisi vuotta aikaa. Venäjän hämäysyritys, että tunkeutujat olivat ”kodinturvajoukkoja” tms. perustui osin siihen, että sekä Krimillä että Venäjällä puhutaan samaa kieltä.

Edellä esitetystä lähtökohdasta Paananen lähtee kehittelemään ehkä juttupulassa Venäjän laajempaa kieleen perustuvaa soluttautumista, joka on suunnattu esimerkiksi Suomea ja Ruotsia vastaan.

Paananen viittaa siihen, että meillä – Krimin tapahtumien seurauksena - säikähdettiin pienten vihreiden miesten mahdollisesti tekemää yllätyshyökkäystä, joka olisi kohdistunut Ahvenanmaalle. No, kuka säikähti, kuka ei! Säikähtäneisiin voitiin laskea puolustusministeri Jussi Niinistö, joka alkoi kehitellä pitkälle vietyjä arvioita Suomen toimenpiteistä ja mahdollisia vastatoimia. Kun mopo karkasi muiltakin, puuttui presidentti Niinistö puheisiin ja ironisesti huomautti aiheen teoreettisuudesta (tätä Paananen ei mainitse). Tähän päättyi enin häly! Lopulta laadittiin lakimuutokset (2017), jotka tehtiin tunnuksettomien sotilaallisten ryhmien varalle. Teeman saaman huomion takia ehkä näin oli järkevää tehdä.

Nyt Paananen katsoo aiheelliseksi jatkaa asiaa. Paananen myöntää, että Krimin anastamisen tapainen menettely ei onnistuisi meillä, mutta ei kajoa siihen, kuinka spekulatiivinen koko aihe on. Ikään kuin puolipiloillaan hän jatkaa teeman käsittelyä aina talvisotaa edeltäneeseen venäläisten luomaan ”viidenteen kolonnaan” eli ”Suomen kansanarmeijaan” (Terijoen hallitus) saakka. Näin hän napaa täysin toisista olosuhteista juonenpätkän, jonka liittää nykyaikaan. Ok, historiahan ”opettaa”!

Tästä Paananen jatkaa spekulaatiotaan, arvellen, että pienet vihreät miehet voisivat puhua ruotsia! Nyt käykin köpelösti, kun venäläiset tunkeutujat puhuvat täysin odottamatonta kieltä. Voin lohduttaa, että jos kyseiset pienet miehet puhuvat ruotsia, heidät ammutaan välittömästi ja aivan varmasti. Meillä eivät hurrit juhli!

Miksi ruotsia? Paanasen mukaan ruotsi on ollut hyvin käypä diplomatian kieli Moskovan tarpeisiin. Ruotsin kautta kiertotietähän talvisodan neuvottelutkin käytiin! Ruotsin kieli laajentaa potentiaali käyttää kieltä omien etujen ajamiseen näillä leveyspiireillä. Ruotsi on kuulemma venäläiselle helpompi kieli oppia kuin suomi. No, tästä voidaan olla vaikka samaa mieltä.

Venäläiset diplomaatit ovat varsinaisia kielineroja. Kaiken lisäksi he eivät paljasta osaavansa kieltä, ovat he niin kieroja! Kuitenkin tiedetään, että Sergei Lavrov puhuu sinhalin kieltä, meille suomalaisille tuttu Juri Derjabin suomen lisäksi norjaa ja ruotsia, Sergei Ivanov puhuu englantia ja ruotsia ja ymmärtää lisäksi suomea.

On monia muitakin. Suomea pelotellut lapsiasiamies Pavel Astahov puhuu ruotsia. Paananen listaa muitakin kielimiehiä pitkän litanian. Jopa Vladimir Putin puhuu ruotsia, todistaa Sergei Ivanov. Jos siis kielten puhuminen on salaisuus, niin huonosti ovat kätkeneet moisen.

Uusia havaintojakin tulee ilmi. Venäläiset kertovat, että ruotsi on kuulemma ymmärrettävyyden kannalta juuri sopivasti saksan ja englannin kielten välissä.

Vanhan Neuvostoliiton diplomatian pohjalta voi ymmärtää kiinnostuksen kieliä kohtaan. KGB:llä oli omat kielikoulunsa. Ainakin vanhan Neuvostoliiton aikana diplomaatin tehtävät olivat eliittityöpaikkoja, pääsihän ulkomaille laadukkaiden tavaroiden ja palvelujen maailmaan!

Paanasen kolumnissa venäläisten kiinnostus Itämerellä ulotetaan kieliopintojen kautta Ahvenanmaalle ja Airiston Helmeen saakka: varuillanne ruotsia puhuvien sissien kanssa!

Lopuksi Paananen hieman keventää – ellei sitten kevennä koko kolumnin ajan – toteamalla, että Niinistö voisi briljeerata Putinin kanssa venäjän kielen taitonsa sijasta heittämällä läppää ruotsiksi.

::::::::::::::::

Miksi otin tämä asian esille? Siksi, että ilma on täyttynyt viime vuosina kaikenlaisesta luullusta kylmäsotamaisesta spekulaatiosta. Milloin kukakin yrittää ennustaa hämärää tulevaisuutta rohkeilla vekkauksilla.

Paanasella on taipumus yleensäkin herätellä spekulaatioita. Kai tämä vastaa Iltasanomien linjaa populistisena versiona Helsingin Sanomista. Toivottavasti Paananen puhuu kieli poskessa, muutoin joku herkkä sielu voi huolestua tällaisesta kolumnista.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Banaanitasavaltojen jäljillä

Tämä on 1500. blogikirjoitukseni.

Yle TV1:ssä näytettiin 25.2.2019 Historia-sarjan dokumentti ”Banaanivalta”. Se toi mieleen länsimaiden 1960-luvun vastakulttuurin vuodet, jolloin monopoliyrityksiin kohdistettiin ankaraa kritiikkiä. Se oli aikaa, jolloin ”imperialismi” ja ”sikakapitalismi” olivat jokapäiväisiä moitesanoja. Totta kai kylmä sota oli kaikelle tuolle taustatekijä. Neuvostoliitto hyötyi lännen kapinaliikkeistä. Neuvostokommunismin romahdettua markkinatalouden kaikki muodot (ml. kova kapitalismi) saivat eräänlaisen synninpäästön. Miksi voittajaa olisi kampitettu? Sikakapitalismi ja imperialismi ”vanhenivat” silmissä – paljolti aiheetta.

Tänä päivänä nuo banaanitasavaltojen kohtalonhetket ja yhtiövalta niiden maaperällä tarjoavat mahdollisuuden - eräänlaisen ”alustan” - tarkastella monikansallisen nykykapitalismin toiminnan luonnetta. Johtopäätös lienee: ei mitään uutta auringon alla.

Mutta mistä Väli-Amerikan banaanitasavalloissa oli kysymys? Sen määrittämiseen nyt nähty ranskalainen dokumentti tarjosi hyvät eväät. Hedelmäyhtiöiden vallan juuret ulottuvat 1800-luvun loppupuolelle. Vuonna 1871 Costa Rica halusi rakentaa rautatien maan sisäosista rannikolle. Hanke ajautui talouden romahduksen seurauksena kohtalokkaisiin vaikeuksiin. ”Auttavan käden” tarjosi 1899 perustettu United Fruit Company (UFC). Se teki tarjouksen - Costa Rican valtion ahdinkoa hyväksikäyttäen - josta ei voinut kieltäytyä: rautatien rakentamisen vastineeksi yhtiö halusi valtavat määrät hedelmällistä maaperää omistukseensa ja rautateiden käyttöoikeudet.

Banaanit saapuivat Yhdysvaltoihin 1900-luvun vaihteessa. Ensin ne olivat ylellisyystuotteita, mutta pian nuo pilaantumisherkät hedelmät muuttuivat arjen ruoaksi.

United Fruit Company otti haltuunsa koko elintarvikeketjun banaanien viljelymaan hankinnasta lopputuotteen jakeluverkostoon saakka. Markkinointiin valjastettiin lääkäreitä ja tiedemiehiä, jotka todistelivat hedelmän terveellisyyden puolesta.

Banaanien tuotanto osoittautui häiriölle herkäksi bisnesalaksi: heikot sadot vuorottelivat hyvien kanssa. Tuotannon varmistamiseksi yhtiö hankki lisää maata määrätietoisesti. Sitähän sai halvalla. Intiaanit häädettiin asuinalueiltaan bisneksen tieltä. Koko Keski-Amerikkaa (Guatemala, Honduras, Salvador, Costa Rica, Panama) sanottiin ”banaanimaaksi”. Alue laajeni Etelä-Amerikan puolelta Kolumbiaan. United Fruit Company nappasi valtion kerrallaan toiminta-alueekseen. Veroja UFC ei maksanut isäntämaalle lainkaan tai vain minimaalisen summan.

Ohjelmassa ”banaaniekspansion” rinnakkaisesimerkiksi otettiin Britannia, jossa maanviljelijät häädettiin maatilkuiltaan teollisuuden työvoimaksi 1500-luvulta 1700-luvulle siirryttäessä.

Banaanintuotannon esimerkkiä noudattaen sama kehitys koettiin mm. kahvintuotannossa. UFC riensi Guatemalassa ”apuun” kahvintuotannon vaikeutuessa.

Korruptoituneet valtionpäämiehet tukivat verohelpotuksin United Fruit Companya. Tuon ajan verohelpotukset vastaavat tämän päivän verosuunnittelua.

Banaanimaakokonaisuus jakautui ajan myötä halventavasti ”banaanitasavalloiksi”, jota nimeä käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1904. Yhtiön luomat omat ”lait” määrittivät hallinnon luonteen Keski-Amerikan alueella. Alue näyttäytyi ”Yhdysvaltain läänitykseltä tropiikissa”. UFC loi oman yhteiskuntamallin kylineen, asuntoineen, neuvoloineen, sairaaloineen ja kouluineen. Nämä eivät luonteeltaan edustaneet työntekijöiden edunvalvontaa vaan yhtiön harjoittamaa holhousta. Sosiaaliturva yksityistettiin. Palkat maksettiin ostokuponkeina, jotka kävivät vain yhtiön omissa kaupoissa.

Banaaniviljelmien työntekijät luokiteltiin kansallisuuksittain. Korkeimmalla asteikossa olivat jamaikalaiset työläiset. Myös työnantajapuolella tapahtui jakoa: valkoinen keski- ja ylempi johto oli Yhdysvaltain pohjoisvaltioista ja etelävaltioiden kulttuurin piirissä olleet valkoiset siirsivät rasistia käytäntöjä yhtiön toimintaan. Luonnollisesti ammattiyhdistykset oli kielletty.

Ajat kuitenkin muuttuivat. Ensimmäinen lakko koettiin vuonna 1928 Kolumbiassa. Se tukahdutettiin väkivaltaisesti: 1000 kuolonuhria.

Vuonna 1929 United Fruit Companyn luoja Minor C. Keith kuoli, mutta uusi itsevaltias johtaja Samuel Zemurray valtasi yhtiön yrityskauppojen seurauksena.

Eräs United Fruitin menestyksen salaisuuksista oli, että se omaksui kulutusyhteiskunnan pelisäännöt ensimmäisten joukossa. Sen tavaramerkiksi muodostui Chiquita-banaani, jonka mannekiiniksi yhtiö palkkasi brassitähden Carmen ”Miss Chiquita” Mirandan. Myös itse tuotetta jalostettiin sen kestävyyden parantamiseksi. Kuitenkin yhden kasvin yksipuolinen viljely köyhdytti maata ennen pitkää ja edisti sienitautien leviämistä. Tuholaisten torjumiseksi aloitettiin laajamittaiset viljelysten myrkyttämiset. Vanhat alueet hylättiin ja uusia vallattiin. Myrkyttäjät sairastuivat ja osa menehtyi saastumisen jälkiseuraamuksiin.

Keski-Amerikan diktaattorit loivat edellytykset yhtiön vallalle kymmenien vuosien ajan. Mutta muutos oli tapahtumassa… Uudet vallanpitäjät Keski-Amerikan valtioissa olivat valistuneita patriootteja eivätkä hyväksyneet enää 1940-luvulla ja 1950-luvulla yhtiön itsevaltaisia menettelyjä. Jacopo Arbenz Guzman (Guatemalan presidenttinä 1951-1954) nousi yhtiötä vastaan. Arbenz kansallisti maat United Fruitilta ja toteutti maareformin jakaen maat talonpojille. Maista 2/3 oli United Fruitin hallussa.

Yhdysvalat otti kylmän sodan vainoharhaisessa maailmassa käyttöön uudet keinot valta-asemansa säilyttämiseksi. Koekenttänä toimi Iran jonka kansallismielisen johtajan Mohamed Mossadeqin Yhdysvallat CIA:n avulla syrjäytti vuonna 1953. Samaa kaavaa toteutettiin Keski-Amerikassa Eisenhowerin aikana: Arbenz joutui syrjään vuonna 1954 CIA:n käyttämien bulvaanien avustuksella. Molemmissa tapauksissa kansallismielinen johtaja leimattiin kommunistiksi ajan henkeen sopivasti.

Väliintulosta Guatemalaan (kuten Iraninkin tapauksessa) Yhdysvallat maksoi kovan hinnan. Guatemalan vakaus ja turvallisuus romahtivat sisällissodan seurauksena. Maan repivä konflikti saatiin päätökseen vasta vuonna 1996.

Fidel Castron valtaannousu 1958-59 Kuubassa toimi monille latinalaisen Amerikan mailla symbolina uudelle ajalle. Yhdysvaltojen asema kyseenalaistettiin laajalti. Kansallistamisohjelmat sorruttivat USA:n saavuttamaa yliotetta. Samuel Zemurray menetti hänkin itsevaltiaan statuksensa ja kuoli vuonna 1961.

Yhdysvaltain käyttämät interventiot joko sen armeijan omina toimenpiteinä tai vastavallankumouksellisten aseistettujen joukkojen avulla johtivat lukuisiin konflikteihin alueella. Tänäkään päivänä Etelä-Amerikan valtiot eivät halua aseellista toimintaa Venezuelan Maduroa vastaan juuri johtuen Yhdysvaltain menneistä synneistä.

United Fruit sulautui toiseen yritykseen vuonna 1970. Chiquita Brands International on United Fruit Companyn perillinen ja jatkaa johtavana banaanin jakelijana Yhdysvalloissa.

Tänä päivänä Dole ja Chiquita ovat johtavat banaanien tuottajat Yhdysvalloissa. Dole Food Company mainostaa itseään suurimpana hedelmien ja vihannesten tuottajana maailmassa. Molempien ympärillä käydään edelleen keskustelua toiminnan eettisyydestä.

United Fruit Company on edelleen symboli yhtiöiden vallalle kaikkialla maailmassa. On perusteltua puhua UFC:n käytänteiden soveltamisesta monilla aloilla tämän päivän maailmassa. Mielenkiintoista on, että monikansalliset yritykset ja pääomasijoittajat käyttävät nyt valtaansa myös kehittyneissä maissa maksimoidakseen voittonsa.

Nykyisin it-alan jättiyritysten mahti on eri luokkaa kuin United Fruitin. Nyt ei toimita tropiikin siimeksissä, vaan kehityksen eturintaman valtioissa. Markkinatalouden yleinen hyväksyntä peittää alleen suuryhtiöiden (monopolistisen) vallan. Suurten varallisuuksien kehittymisen aika jatkuu.

Mikä oli United Fruitin osuus yhteiskunnallisten uudistusten torjumisessa latinalaisessa Amerikassa? Mikä oli yhtiön rooli sissiliikkeiden tukemisessa tuossa jättimäisessä kolkassa maailmaa? Paljon olisi kysyttävää, mutta ainakin voidaan sanoa, että kuusikymmentäluvun ”sikakapitalismi” ja ”imperialismi” -käsitteet eivät ole vanhentuneet.

::::::::::::::::

Entä Stora Enson nopeasti kasvavat eukalyptusviljelmät Brasiliassa? Paikalliset ovat kyseenalaistaneet hankkeet ja taistelevat asumustensa puolesta. En halua verrata Stora Enson puuviljelmiä banaaniviljelmiin, mutta yhtymäkohtiakin voi olla.

Kestääkö oma pohjoismainen toimintamme kritiikin?

maanantai 25. helmikuuta 2019

Tappioiden käsittelystä ja selittelystä Seefeldissä

Penkkiurheilija kärsii myötätuntoisesti oman maan urheilijoiden kokemista tappioista. Tämä on koettu juuri meneillään olevien Seefeldin hiihdon maailmanmestaruuskisojen aikana 21.2.-3.3.2019. Odotukset ovat median taholta loihdittu korkealle. Objektiivisesti ajatellen tuntuu siltä, että Suomen joukkueen tavoitteisiin voidaan päästä vain maksimaalisen onnistumisen kautta, jos silloinkaan. Onnistumisia ehkäisee tehokkaasti eri lajeissa olevien suomalaissuosikkien vähäisyys. Karu totuus on, että suomalaisia lajinsa ennakkosuosikkeja ei ole yhtään tai sitten vain yksi kappale. Muutamakin onnistuminen edellyttäisi useiden potentiaalisten menestyjien olemassa oloa monissa eri lajeissa. Jos verrataan suomalaisia norjalaisiin (menestyjäkandidaatteja lähes kaikissa lajeissa), ruotsalaisiin (menestyjäkandidaatteja varsinkin naisten lajeissa) ja venäläisiin (menestyjäkandidaatteja useissa eri naisten ja miesten lajeissa), ovat meikäläisten menestymisen mahdollisuudet tosiasiassa vähissä.

Muun muassa sprinttihiihdoissa, skiathlonissa, mäkihypyssä ja yhdistetyssä noudatettiin tuttua kaavaa: ensin valtavat optimistiset odotukset, sitten turhautuminen urheilusuorituksen jälkeen.

Totta kai urheilija itse tuntee sisimmässään suurimman pettymyksen tunteen epäonnistumisen hetkellä. Voin vain kuvitella Ristomatti Hakolan mietteitä kaatumisen jälkeen sprinttiviestissä. Myötätuntoni on hänen puolellaan. Eri lajien kotimaiset huiput ovat kuitenkin saaneet hyvän kotikasvatuksen ja osaavat useimmiten käsitellä TV-kameroiden edessä pahojakin pettymyksiä. Synkkä panettelu jää joidenkin penkkiurheiluyksilöiden nettikiukun varaan – onneksi.

Temperamenttipurkauksia on kyllä muiden taholta riittänyt kisoissa….. Tunnekuohuisen Sergei Ustjugovin käytös sprinttikisan jälkeen, jolloin hän töni Johannes Hösflot Kläbua on ainakin minun muistikuvissani ainutlaatuinen ärtymyksen osoitus. Syyksi käytökseen ei riitä norjalaisen kieltämättä riidanalainen röyhkeys loppusuoralla. Ustjugovilla lienee pinna kireällä myös doping-historiasta johtuen…….

Yksi tapa kohdata tappiot on etsiä syyllisiä. Urheilijat itse joutuvat tässä moitiskelun kohteeksi virheellisistä matkavalinnoista, edellisessä hiihdossa tapahtuneesta mokasta (vrt. Iivo Niskanen skiathlonissa), tai yksinkertaisesti (huippukunto)lupausten pettämisestä. Usein syytökset kohdistuvat myös valmennukseen tai huoltohenkilöstöön. Syytösten määrä on suorassa suhteessa siihen, miten kisat ovat menneet. Viimeinen vaihe tappionkäsittelyssä on yleensä se, kun syyllisiä etsitään kisojen selostajista.

Suomea ei enää tarvitse juosta eikä hiihtää maailmankartalle, mutta toisaalta eihän tarvitse Ruotsia eikä Norjaakaan, jotka ovat yhtä innostuneista menestyksistä kuin suomalaisetkin. Urheilumenestyksistä koettu suunnaton isänmaallinen ilo ja ylpeys pitää selittää jollakin muulla tavalla. Ehkä yksi syy on, että kilvoittelu maiden välillä on yhteiskunnallisesti, moraalisesti ja ”vihollisuuksien” suhteen hyväksyttävää ja vaaratonta. Toisaalta menestystä ja esillä oloa riittää nykyisin muussakin kilvoittelussa, kuten olemme saaneet erilaisista maiden välisistä kilpailukykyvertailuista havaita. Monet Afrikan maat ovat tunnettuja urheilijoistaan. Nyt on heidän vuoronsa nostaa kansallista itsetuntoa urheilumarkkinoilla.

:::::::::::::::::::

Olen penkkiurheilijana konkari. Aloitin urheilun seuraamisen 1960-luvun alussa kehittämällä omia tilastointimenetelmiä ja keräämällä lehtileikkeitä. Kävin kirjastossa lukemassa urheilutulokset lehdistä ja painoin ne mieleeni pitääkseni ruutuvihossa säntillisesti ajan tasalla varsinkin yleisurheilutuloksia.

Innostus näkyi ulospäin, se on selvä. Kun yritin oppikoululaisena viimeiseen saakka ennen maantiedon oppitunnin alkua seurata vuoden 1966 Oslon hiihdon maailmanmestaruuskilpailuja, opettaja havaitessaan kiinnostukseni vapautti minut - tilannetajuisesti - oppitunnin seurannasta matkaradion urheiluselostuksen pariin.

Alisuoriutuminen on käsite, jota on käytetty suomalaisten yhteydessä. Mäkihypyn ja yhdistetyn urheilijamme väitetysti nimenomaan alisuoriutuivat, mutta oliko sittenkin enemmän kysymys riittävästä taidon ja kunnon puutteesta? Useimmilta ei maksimisuorituksellakaan voinut odottaa palkinto- tai pistesijaa.

On totta, että epäonnea on ollut, mutta on kai mukana myös annos taitamattomuutta. Havereiden takia on voitu menettää mitali tai pari, se on totta, mutta esimerkiksi miesten sprintissä mitaleille päästäkseen olisi pitänyt voittaa hurjasti ”juokseva” Kläbu, nopea ja sitkeä kestotaistelija Bolsunov tai hirmukirijä Pellegrino.

Rakas Ylemme on kehitellyt myös tappionkäsittelemistapoja. Kärsityt tappiot korvataan tavallaan TV-katsauksilla menneiden vuosien ja vuosikymmenien menestyksen hetkistä.

Pohjoismaisten lajien seuranta on pienehköjen yleisöjen kiinnostuksen kohde (varsinkin, kun esimerkiksi ampumahiihto on rajattu pois MM-kisoista). Sitäkin tärkeämpää on, että mäkihypyssä keskieurooppalaiset menestyksellään Seefeldissä nostivat suuren innostuksen ja keräsivät valtavan yleisön sekä kilpailupaikalle että TV-katsomoihin.

Joskus tuntuu todella huolestuttavalta katsoa esimerkiksi Salpausselän kisojen nykyisiä yleisömääriä. Takana loistava tulevaisuus? TV-katsomot pelastavat tilanteen. Ihastelen hiihtolajien suosiota TV:n katsotuimpina ohjelmina, vaikka katseluajan kilpailijoina yleisömäärissä ovat monet huippusuositut joukkuepelilähetykset. Kilpahiihdon perinne on kuitenkin käsittämättömän vahva ja kantaa pitkälle tulevaisuuteen. Mutta menestystä täytyy tulla, muutoin katsojat kaikkoavat aikaa myöten.

Yritän itse työntää syrjään pahimman pettymykseni kiinnittämällä huomiota urheilusuoritusten dramatiikkaan. Niissä on aivan tarpeeksi kiehtovuutta. Aina voi samaistua urheilijan ilon tai tappion hetkiin riippumatta siitä, mistä maasta kyseinen urheilija on.

Vielä toivo elää, että onnistumisia tulee (kisat ovat puolessa välissä) naisten kympillä (p) ja miesten 15 kilometrillä (p) ja aina arvaamattomissa viesteissä. Ainakin niissä on vähemmän kolhiutumismahdollisuuksia kuin sprinttityyppisillä matkoilla, jotka tuntuvat olevan suomalaisille liian kiihkeärytmisiä. Haasteena on, että suurimmat meikäläisten suosikit ovat väsyttäneet itseään sivumatkoillaan, mutta katsotaan….

lauantai 23. helmikuuta 2019

Liberaalin demokratian kuolinkellot soivat? (Osa 2)

A-studio Talkissa oli 14.2.2019 erittäin mielenkiintoinen keskustelu ”Onko länsimaisen demokratian aika ohi?” Vieraina olivat professori Martti Koskenniemi, dosentti Katalin Miklossy, päätoimittaja Kaius Niemi ja tutkija Johanna Vuorelma. Erittäin mielenkiintoisen keskustelun juontajana toimi Olli Seuri. Käyn läpi keskustelua seuraavassa ja kommentoin koko ajan omilla näkemyksilläni.

Tämä on osa kaksi liberaalia demokratiaa koskettelevasta kirjoituksesta.

Martti Koskenniemi arvioi 1990-luvun vauhtisokeuden vuosikymmeneksi: yritettiin demokratiarintamalla liian paljon liian nopeasti. Itä-Euroopan maat eivät olleet valmiita liberaalidemokratian vastaanottamiseen ainakaan pitkäjänteisesti. Oiva havainto A-Talkissa oli, että liberaali demokratia silloisessa oikeistoliberaalissa muodossa oli anglosaksista perua ja siten ideologisesti värittynyttä. Se oli voittajan indoktrinaatiota.

Nyt jälkikäteen muutos voidaan nähdä selkeämmin. Hyvinvointiyhteiskunnan ja vasemmistoliberaalin demokratian malli on jäänyt vaille nuorempien ikäluokkien tukea ja tyhjiön ovat täyttäneet populistiset ryhmät vasemmiston jäädessä korostetusti vanhempien ikäluokkien kannattamaksi. Perinteinen oikeisto on jotenkuten pystynyt pitämään puoliaan, joskin sitäkin repivät ristiriitaiset voimat.

Katalin Miklossyn väitteen mukaan puoluejärjestelmä on liberaalin demokratian sisällä jäänyt menneisyyden vangiksi. Se on muuttunut ”elämälle vieraaksi”, kuten Miklossy huomautti keskustelussa. Johanna Vuorelman mukaan liberaali demokratia näyttäytyy silläkin tapaa haasteelliselta ihmisten mielissä, että siitä luotu kuva – ihanne – ei vastaa todellisuutta. Käytännön sovellukset voivat tuntua tavallisesta kansalaisesta hyvinkin vierailta ja etäisiltä.

Kaikki kritiikki otetaan tietysti vastaan, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että edellä on kysymys jonkinasteisesta itseruoskinnasta.

::::::::::::::::::

Keskustelijoista Martti Koskenniemi antoi ymmärtää Tony Blairin, Bill Clintonin ja Gerhard Schröderin ”pilanneen” (vasemmisto)liberaalin demokratian 1990-luvulla. Kai hän tarkoitti, että kolmikko vesitti ideologian ottamalla käyttöön ”kolmannen tien ” kapitalismin ja sosialismin välistä voimakkaimmaksi yhteistä tahtoa ohjaavaksi tekijäksi, maksoi mitä maksoi. Pesuveden mukana meni enemmän tai vähemmän aatteellinen näkökulma.

Oma lukunsa on liberaalin demokratian käyttö vientituotteena. Viennin ristiretkeilijöinä eivät suinkaan toimineet pelkästään edellä mainitut poliitikot (Blair, Clinton, Schröder). Olen itse tuonut esille George Bush nuoremman liberaalin ideologian sumentaman ajattelutavan, jolla hän vuonna 2003 pyrki viemään demokratian ilosanomaa Irakin autoritaarisuuden läpitunkemaan hallintoon. Itse asiassa Bush oli toistaiseksi viimeinen, joka mistään tosiasioista piittaamatta yritti liberaalin demokratian pakkosyöttöä – ja aiheutti hirvittävät seuraamukset terrorismiaaltoineen.

Haastajan roolissa toiminut Katalin Miklossy korosti keskustelussa sitä, että lännen demokratioiden odotukset Itä-Euroopan valtioiden demokratisoitumisesta vuoden 1989 jälkeen olivat aivan liian optimistisia. Sitä paitsi muutos vaikkapa Puolassa tai Unkarissa oli kuviteltua pienempi, koska liberalismi niiden osalta alkoi lyödä läpi jo paljon ennen vuotta 1989. Tuon vuoden jälkeen seurasi sekava vaihe, jota lännen optimistiset odotukset liberaalin demokratian lopullisesta läpilyönnistä sekoittivat entisestään. Toimivaa ”läntistä” mallia ei syntynyt, vaikka sitä yritettiin: järjestelmä ei juurtunut itäeurooppalaisen perinteeseen. Itse asiassa monissa Itä-Euroopan maissa vallitsi jo 1930-luvulla autoritaarinen järjestelmä. Jatkumo noista vuosista sosialismivaiheen kautta nykypäivään osoittaa, että liberaalille demokratialle on jäänyt hyvin kapea aikaikkuna! Miklossy vertaa hallinnollisesti nyky-Unkaria joiltakin osin jopa autoritaariseen kommunismiin, vaikka Unkari onkin nykyisin ideologisesti antikommunistinen.

:::::::::::::::

A-Talkin keskustelussa pohdittiin muna-kana -ongelmaa: kumpi on ensin, populistiset manipulaattorit, jotka johtavat kansalaisia vai kansalaiset, jotka synnyttävät uusia (populistisia) johtajia, koska ovat kyllästyneet vanhoihin perinteisen poliittisen järjestelmän keulakuviin. Koskenniemen mielestä populistisia ryhmiä pitäisi lähestyä eri tavalla tarkoittaen ilmeisesti, että johtajiin pitää kohdistaa kovempi arvostelu. Populismin kannattajilla (massalla) on syynsä olla kriittisiä liberaalia demokratiaa ja eliittiä kohtaan elämäntilanteensa pohjalta.

Kaius Niemi tasapainotti populismista käytyä keskustelua todeten, että suuri enemmistö äänestäjistä on kuitenkin poliittisesti maltillisia. Heitä populistisesti suhtautuvien on vaikea ohjailla. Näköharha syntyy, koska suulaammat saavat enemmän palstatilaa. Maltilliset ratkaisevat vaaleissa massansa avulla. On kysyttävä, kuinka paljon populismissa on pintakuohua, johon ihmiset – suuri hiljainen enemmistö – eivät lähde mukaan. Omakin liberaalin demokratian kannalta optimistinen odotusarvoni perustuu siihen, että ainakaan Suomessa ei ole populismille tartuntapintaa enemmän kuin nyt on nähty. Tällöin populismille jää järjestelmän arvostelijana pieni, mutta ehkäpä jossain mielessä positiivinenkin rooli, kun liberaali demokratia joutuu miettimään puolustusstrategiaansa.

Entä niissä valtioissa, jotka ovat jo autoritaarisen vallankäytön piirissä? Unkari? Voidaanko Orbanin illiberaalissa mallissa vaihtaa johtajaa vaaleilla? Useimpien asiantuntijoiden mukaan ei voida. Mutta kukapa voisi sanoa satavarmasti, etteikö Orbanin hallintoon jossain vaiheessa voitaisi kyllästyä.

Miklossy näytti keskustelun lopulla torjuvan ajatuksen, että johdon suulla illiberaaliksi itsensä määrittelevän Unkarin pitäisi ottaa vastaan EU:n tarjoama/tyrkyttämä liberaali demokratia -vaihtoehto eli tehdä ikään kuin U-käännös valitsemallaan tiellä. Pikemminkin Miklossy liputti uuden tarkemmin määrittelemättömän järjestelmän puolesta, joka hänen mukaansa ilmeisesti syrjäyttäisi liberaalin demokratian.

Miklossyn ajatus on aivan liian yksioikoinen. Mielenosoitukset Budapestissa kertovat, että valtaisan ihmismäärän kaipuu toimivien kansalaisoikeuksien perään on vankkumaton. Voidaan myös kysyä, kuinka kauan EU hyväksyy itseään käytettävän hyväksi taloudellisesti. Moni ajattelee, että olisiko syytä antaa Unkarin olla, mutta vetää samalla rahat pois tukemasta järjestelmää, jota EU:n suuri enemmistö ei hyväksy.

::::::::::::::::::::::::

Olisi tunnistettava tilanne: liberaali demokratia on tietyn kehitystason saavuttaneiden valtioiden järjestelmä, jolla on edelleen erittäin vahva asema silloin, kun olosuhteet ovat sitä suosivia.

Liberaali demokratia pitää sisällään myös säälimättömän itsekritiikin. Niinpä on kysyttävä onko liberaali demokratia yliarvioinut ihmisten monimutkaisten asioiden omaksumiskyvyn. Onko liberaali eliitti kaapannut koko käsitteen ja maalannut siten itsensä ”eliittinurkkaan”, jota vastustetaan sekä populistipiireissä että laajemminkin?

Koskenniemi näytti olevan kannalla, jota itsekin olen markkinoinut: on lisättävä tiedonsaantia kansakunnan sisällä, on ”valistettava” kansalaisia erilaisista vaihtoehdoista, on tuettava ihmisiä ottamaan selvää asioista ja on kannustettava ihmisiä ottamaan kantaa asioihin argumentoiden.

Koskenniemi otti keskustelussa esille esimerkin, jonka olen omissa kirjoituksissanikin huomioinut: Yhdysvalloissa 58 prosenttia republikaanien kannattajista piti kyselyssä yliopistoja haitallisina. Tällainen ajattelu on suunnattoman vahingollista ikään kuin pelättäisiin, että yliopistot paljastavat jotain sellaista, joka on populistisesti ajattelevia konservatiiveja kompromettoivaa. Ironisesti voisi sanoa, että jo Vihtori Kosola ”tajusi” 30-luvulla, mikä esti hänen kaltaistaan kansanmiestä nousemasta valtaan: kansansivistystyö, kansakoulut! Siksi nämä tiedonjyvästen tarjoajat piti lakkauttaa.

Liberaalin demokratian vasemmistoulottuvuus jäi keskustelussa vähäiselle huomiolle. Tämän pani merkille myöskin Martti Koskenniemi, joka jäi kaipaamaan vasemmistonäkökulman palaamista liberaalin demokratian sisältöihin. Kaikki mukana pitävä solidaarisuusnäkökulma on haasteellinen, mutta mahdollinen käänne nyt nähtyyn tapahtumaketjuun, joka on johtanut populististen oikeistokonservatiivien läpimurtoon.

torstai 21. helmikuuta 2019

Liberaalin demokratian kuolinkellot soivat? (Osa 1)

A-studio Talkissa oli 14.2.2019 erittäin mielenkiintoinen keskustelu teemasta ”Onko länsimaisen demokratian aika ohi?” Vieraina olivat professori Martti Koskenniemi, dosentti Katalin Miklossy, päätoimittaja Kaius Niemi ja tutkija Johanna Vuorelma. Asiantuntevan keskustelun juontajana toimi Olli Seuri. Käyn läpi keskustelua seuraavassa ja kommentoin koko ajan omilla näkemyksilläni.

Seuri kysyi alkajaisiksi onko länsimainen demokratia sellaisena kuin olemme sen oppineet tuntemaan kohta menneisyyttä. Vastauksia etsittiin seuraavan 40 minuutin ajan hengästyttävällä tahdilla.

Liberaali demokratia -käsite on tietenkin ensin määriteltävä. Juontaja Seuri päätyi seuraaviin argumentteihin: voimassa tulisivat olla vallan kolmijako-oppi, yksilön vapaudet, lehdistön vapaus ja vähemmistöoikeuksien suojaaminen. En ryhdy saivartelemaan tällä enempää. Olkoon karkea määritelmä siis tuo edellä esitetty.

Autoritaarista populismia on ohjelmassa esitetyn tulkinnan mukaan ympäri maailmaa: neljä maailman suurinta demokratiaa USA, Brasilia, Intia ja Indonesia ovat tavalla tai toisella populistien hallitsemia. Niissä ja monissa muissa maissa on pyritty löytämään (osittain tai kokonaan) ”ratkaisuja” liberaalin demokratian ongelmiin ja haasteisiin. Näitä ovat muun muassa elintason laahaaminen, maahanmuuton ahdistava vaikutus (monietnisyys) ja epäluottamus vanhan liberaalin demokratian poliitikkoihin ja politiikkaan.

Liberaaleista demokratioista kovimpien haasteiden edessä ovat kaksipuoluejärjestelmän maat, koska niissä pirstoutuneen mielipideilmaston sovittaminen kankeaan poliittiseen sapluunaan on erittäin suuri haaste. Pahimmillaan suuri osa ihmisistä ei löydä lainkaan puoluerakenteesta vastinetta ajatuksilleen. Eikä tästä ole kauaa, kun kaksipuoluejärjestelmää monissa monipuoluedemokratioissa ihailtiin selkeytensä vuoksi!

Keskustelijoista Katalin Miklossy ainoana edusti kantaa, jossa hän arvioi liberaalin demokratian olevan pikku hiljaa taakse jäänyttä elämää. Tämän ajattelun mukaan vallitseva konservatiivinen ajattelu pyyhkäisee – tietenkin mutkia oikaisten - liberaalin demokratian sivuun. Miklossy näkee suurimpana ongelmana bipolaarisen jakautumisen (liberalismi/autoritarismi), joka on uhka ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

Koskenniemi, Vuorelma ja Niemi näkivät odotetusti demokratian monipuolisemmin, maakohtaisena erilaisine vivahteineen. Vuorelma eritteli asian niin, että liberaali demokratia ei ole itseisarvo, vaan se itse on poliittisen kamppailun kohde. Liberaaleissa demokratiassa perusoikeudet, yksilönvapaus ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat sellaiset, että kansalaisista periaatteessa pidetään huolta. Kaius Niemen mukaan pohjoismainen malli on lähinnä liberaalin demokratian ihannetta ja nyt asetettu populistinen haaste on stressitesti pohjoismaiselle mallille.

Liberaalin demokratian kyseenalaistaminen on minulle monella tapaa vaikea haaste, koska olen hengittänyt sen tuulahduksia kymmenien vuosien ajan. Meistä liberaalin demokratian kannattajista tuntuu oudoksuttavalta, että oikeusvaltio- ja sananvapausperiaatteista räikeäsi tinkineet autoritaariset valtiot ovat tulleet ”ryöstöretkelle” liberaalin demokratian puolelle tarjoten kansalaisilleen (kuten Unkarissa) sosiaaliturvaetuja ja muita kansalaisia helliviä ”hyödykkeitä”, jotka olemme lukeneet mustasukkaisesti liberaalin demokratian omaisuudeksi.

Mutta ei mitään uutta auringon alla: Stalinin Neuvostoliitossa (viisipäiväinen työviikko jo 1930-luvulla) ja natsi-Saksassa (verohelpotukset työläisille, lapsilisät perheille, synnytyspalkkiot naisille, eläkkeiden korotukset, maanviljelijöiden tuet, lomien kaksinkertaistaminen….) oli voimassa lukuisa määrä sellaisia periaatteita, jotka olemme länsimaisissa demokratioissa ”keksineet” sanokaamme 1950-luvulta eteenpäin.

Yritän sanoa, että minun määritelmäni mukaan aidosti liberaali demokratia on kokonaisuus, johon kuuluvat oikeusvaltioperiaatteet, sananvapaus ja kansalaisyhteiskunta kaikkine vapauksineen. Korkeatasoinen sosiaaliturvajärjestelmä tulonsiirtoineen (= kaikista pidetään huolta) täydentää järjestelmää. Autoritaarisesti tai diktatorisesti hallitut valtiot eivät sen enempää historiassa kuin nytkään täytä asettamiani vaatimuksia.

Autoritaaristen valtioiden muodostama uhka liberaaleille demokratioille perustuu siihen, että luodaan Unkarin, Kiinan tai Venäjän malli muiden seurattavaksi. Merkillistä tässä onkin, että kun internetin piti toimia sananvapauden mahdollistajana, niin tilanne on kääntynyt osin päinvastaiseksi: autoritaariset valtiot ottavat oppia toisiltaan netin välityksellä ja sanoma leviää. Venäjä ja Kiina ovat kehittäneet omat netit.

Aivan oikein A-studion keskustelussa tuotiin esille, että liberaalia demokratiaa on monta sorttia. Amerikkalainen liberaali demokratia poikkeaa skandinaavisesta mallista huomattavalla tavalla. Puhuisinkin itse oikeistoliberaalista demokratiasta ja vasemmistoliberaalista demokratiasta, joskin myönnän, ettei mitään puhtaaksiviljeltyä versiota ole.

Eräänlaisena liberaalin demokratian ylemmyyden tunteen apostolina toimi aikanaan 1990-luvun alussa Francis Fukuyama, joka raivasi sille tilaa kaikilta muilta ideologioilta ja ajattelutavoilta antaen ymmärtää, että se on voittajajärjestelmä. Fukuyama on kylläkin korjaillut filosofiaansa – syystäkin – tältä osin.

Keskustelussa tuotiin esille, kuinka noina 90-luvun optimistisen odotuksen vuosina liberaali demokratia näyttäytyi mahdollisimman vähän ideologialta, se ikään kuin tuntui itsestään selvältä, ”luonnolliselta” järjestelmältä. Tästä ei ole pitkä matka siihen, että puolueet alkoivat yhä enemmän muistuttaa toisiaan. Pahimmillaan puolueet ovat liberaalissa demokratiassa vain vaalikampanjaorganisaatioita. Aidolle huono-osaisuudelle ja keskiluokan kurjistumiselle järjestelmä ei luonut parannuskeinoja. Uusille poliittisille voimille – jotka kyseenalaistivat totutun demokratiakuvion – alkoi olla sosiaalista tilausta. Aikalaisten oli vaikea havaita paradigman muutosta, kun muutos oli päällä.

Nyt kun tiedetään enemmän, kun tiedetään, ettei liberaali demokratia ole itsestäänselvyys, on aika herätä ja hakea yhteensitovia teemoja liberaalin demokratian eri piirteiden välillä. Mihin tulisi tarttua? On tunne, että tietty huolenpito lähimmäisistä, ympäristöstä - solidaarisuusajatus yleisemmällä tasolla ovat tavoiteltavia tiloja. Tolkuton yksilökeskeisyys, väärin oivallettu luottamus ihmisen kaikkivoipaisuuteen ja sääntelyn purun itsetarkoitus ovat olleet voimassa olleen ajatusmaailman lahoja rakennuspuita. Liberaalin demokratian on löydettävä itsensä uudelleen.

(jatkuu)