maanantai 17. kesäkuuta 2019

Nationalismista

Tuoreessa Kanava-lehdessä 4/2019 professori, emeritus Timo Vihavainen pohtii nationalismin olemusta lähihistorian ja nykypäivän valossa Jälkisanoissa-palstallaan, jonka otsake on ”Nationalismi ja globalisaatio”. Hän on Suomen johtavia konservatiiveja ja – nationalisteja, joten hän puhuu ”omassa asiassaan”.

Jos puhutaan patriotismista, harva kieltää sen ylevän merkityksen, mutta nationalismi tuo mieleen paitsi ylpeyden omaa kansakuntaa kohtaan, niin myös muun maailman näkemisen tavalla tai toisella vieraana tai jopa uhkaavana. Totta kai nationalisti arvostaa toisen maan nationalistia, jos tämä ei asetu vihamieliselle kannalle juuri hänen nationalismiaan kohtaan.

Vihavainen viittaa patriotismia ja nationalismia erottaviin piirteisin lainaamalla Emmanuel Macronia, joka totesi viime marraskuussa, että ”nationalismi on patriotismin pettämistä”. Toisessa yhteydessä Macron vertasi nationalismia lepraan. Siitä ei vallinne erimielisyyttä, että nationalismi on noussut reaktiona (talouden) globalisaatioon.

Olen itse saanut jo 1960-luvulla melkoisen rokotuksen nationalismia vastaan. Se paha, mikä tapahtui kuusikymmentälukua edeltävinä vuosikymmeninä oli nationalismista tai sen johdannaisista syntynyttä liikettä. On mielenkiintoista verrata Vihavaisen käsityksiä nationalismista omiini.

Vihavainen viittaa aivan oikein muutaman vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen, jossa nationalismi oli monien muidenkin kuin minun näkökulmasta todella hyljeksittävää ja itse asiassa häviämässä historian hämäriin – jäljet pelottivat. Eikä tämä nationalismin vastainen ajattelu ole hiipunut oleellisesti vieläkään. Vastareaktiona antinationalismille on noussut uusnationalismi parin viime vuosikymmenen aikana.

Nationalismi on – paradoksaalista kyllä - globaali ilmiö, kuten Vihavainen toteaa. Siksi laajalle liike on levinnyt ympäri maailmaa.

Nykynationalismi on muun ohessa suurvaltakeskeistä. Erityisesti Venäjä ja Yhdysvallat (tai paremminkin Donald Trump) ovat käyttäytyneet hyvin nationalistisesti sekä maahanmuutto- että kauppapolitiikkakysymyksissä. Näiden kahden maan painoarvo lisää nationalismin laajenemisen eliksiiriä.

Euroopassa antinationalismilla on suuri merkitys jo historiallisen kokemuksen valossa. Hallituksessa olevat tahot sekä Ranskassa että Saksassa torjuvat nationalismin, vaikka niissä nyt onkin vastareaktiona syntynyt keskisuuria ja suurempiakin nationalistisia ryhmittymiä. Länsieurooppalainen (mukana ovat myös Hollanti ja Skandinavia) suhtautuminen on voimakkaasti nationalismia vieroksuvaa, vaikka samalla vastavoimien nousu on ollut huomiota herättävää.

Entä meillä Suomessa?

Vihavainen nostaa korostetusti esille suomalaisen ”sivistysnationalismin”. Maamme on noussut kohisten kansainvälisillä rankinglistoilla kansallisilla saavutuksilla. Näin on toki tapahtunut jo historiallisessa kehyksessä. Lähtötaso oli tosin alhainen. Nousua on seurannut yllättävä takapakki. Nykyisin tuntuu joskus siltä, että ollaan taannuttu vanhasta positiiviseksi koetusta kansallismielisestä, ylevästä sivistysperinteestä.

Vihavainen hämmästelee nationalismin alhaista arvostusta nykypäivän Suomessa. Vihavainen arvuuttelee myös sitä, miksi Suomi ei ole mukana ympäri Eurooppaa ja maailmaa etenevässä nationalismitrendissä Enpä tiedä. Juuri tuo mainittu (yleis)sivistysnationalismi tarpeeksi kauan jatkuttuaan on irrottanut Suomen paradoksaalisesti tavanomaisesta vulgaarinationalismista. Kun kansakunnan omanarvontunto on riittävän korkealla, ei tarvita korostunutta nationalistista ajattelua.

Vihavainen näkee Skandinavian maiden olevan juuriltaan nationalistisia (Norja ei kuulu EU:hun ja Ruotsi ja Tanska eivät kuulu rahaliittoon) päinvastoin kuin Suomi. Niillä on siis vahva nationalistinen syväkokemus Vihavaisen mielestä. Jospa kysymys on kuitenkin vain pragmatismista – Skandinavian maat katsovat tulevansa toimeen sivistysyhteiskunnan vahvuuksilla ilman nationalismisävyä.

Professori Vihavainen näkee nykyisen nationalismin nousun Euroopassa varoituksena EU:lle: ei pidä liiaksi korostaa ylikansallisia liittovaltiopiirteitä. Vihavainen ei vahingossakaan mainitse populismia artikkelinsa yhteydessä. Hän haluaa nähdä nationalismin itsenäisenä voimana ja irrallaan kaikesta populistisesta mielistelytaipumuksesta.

Lopuksi professori pohtii tulevaa kehitystä yllättävässä valossa. Maailman pirstoutuessa yhä pienempiin osiin Euroopan pienet kansallismielisyyteen suuntautuneet valtiot voivat kaivata EU:n suojaa itselleen. Näin varsinkin siinä tapauksessa, jos Euroopan yhteisö kykenee antamaan riittävän arvon jäsentensä kansallisille pyrinnöille.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Puoluekartta muuttuu ja mullistuu

Poliittinen kannatus ja poliittisen kentän jakautuminen perustuu Suomessa ja muualla edelleen puolueisiin. Tässä mielessä ei ole havaittavissa mitään paradigman muutosta lähimenneisyydessä. Kaikki muu on sitten liikkeessä ja on ilmennyt selvimmin poliittisen kentän pirstoutumisena.

Oli aika, jolloin paine poliittisen kentän keskustaan oli kova. Nyt tästä pyrkimyksestä on jäljellä enää puolueiden käyttämät fraasit ”keskusta sitä ja keskusta tätä”, mutta tosiasiassa on tapahtunut polarisoitumista vasempaan ja etenkin oikeaan. Kyllä Suomessa vieläkin väistellään käsitettä oikeisto. Käytetään ilmaisua ”porvarillinen” tai sitten – kuten eduskunnan istumapaikkakina osoitti – halutaan liikkua poliittisen kentän mahdollisimman laajoissa puitteissa.

Vasemmalla ei ole enää ”vasemmisto”-käsitteen vierastamisefektiä. Sekä sdp että vasemmistoliitto ovat sinut poliittisen asemansa kanssa. Tämä on itse asiassa tunnusomaista monissa Euroopan valtiossa: vasemmistopuolueet ovat nostaneet profiiliaan (tunnetuimpana poikkeuksena Ranska, jossa vasemmistolaisuus on taantunut marginaaliin).

Vihreillä on vaikeampaa. Pekka Haavisto on jopa kieltänyt vihreiden vasemmistolaisuuden. Kuitenkin kaikissa arvonelikenttätutkimuksissa korostuu vihreiden kannattajakunnan vasemmistolaisuus, vaikka tätä ilmaisua ei halutakaan korostetusti käyttää.

Oma lukunsa on Suomen keskusta, joka on juuri irtautunut liberaalista porvaripainotteisuudesta sille (sen kannattajien enemmistölle) paremmin sopivaan punamultapohjaan. Muutos on ollut vaikea osalle keskustalaisia, jotka olivat jo tottuneet liberaaliporvarilliseen habitukseen. Vaaleissa kärsitty veret seisauttava tappio on tosin helpottanut irtautumista: on katsottu, että kokoomus vei liikaa keskustaa hallitustyöskentelyssä. Ehkä kuitenkin enemmän oli kysymys siitä, että puheenjohtaja Juha Sipilä kokeili irtautumista alkiolaisesta ajattelusta ja häivytti köyhän asialla olon taustalle. Supliikissa toki muistettiin Alkio!

Populistinen oikeisto (nyt tähän ryhmään kuuluvat hyväksyvät itsekin käsitteen ”populismi”) on tehnyt intervention edellä kuvattuun asetelmaan. Oikeisto eteni eurovaaleissa maanosatasolla, joskaan ei niin ekspansiivisesti kuin kuviteltiin. Samaan aikaan monissa kansallisissa vaaleissa – kuten Tanskassa – oikea laita on menettänyt tosiasiallista kannatustaan ja/tai sitten pirstoutunut erilaisiin fraktioihin. Suomessa perussuomalaisten tulos oli suutari odotuksiin nähden. EU-asiat tuntuvat sittenkin vierailta rivikannattajien näkökulmasta.

Eräissä maissa oikeistopopulismi on pyrkinyt ”normalisoimaan” poliittisen retoriikkansa enemmän tai vähemmän onnistuneesti: on ollut pakko sillä oikeistoretoriikka ei pure tarpeeksi kauan jatkuttuaan. Jotkut oikeistoryhmät ovat tehneet pesäeroa ääriryhmiin.

Näyttää siltä, että perussuomalaiset syövät nimenomaan keskustan kannatusta, arvonelikentässä puolueet ovat – yllätys, yllätys - melkein yksi yhteen akselistossa. Perussuomalaiset ovat nousseet ja keskusta on ollut laskussa. Väestönmuuttokysymykset ovat yksi syy muutokseen: keskusta ei ole saanut otetta kaupunkeihin muuttaneista kannattajistaan, kun taas persut ovat uutena poliittisena voimana – ilman vanhoja rasitteita – edennyt dynaamisesti kaupungeissa. Uusi maaltapako on pienentänyt pohjoisessa keskustan kannatuspintaa. Helsingissä ja Uudellamaalla keskustan kannatus on vain viisi prosenttia.

Toteutuuko vihdoin se keskustan kauhukuva, että puolue surkastuu pikkupuolueeksi? Tuskinpa sentään, mutta kujanjuoksua jatkuu toistaiseksi ja hallitukseen meno on nähtävä yhtenä osana pelastautumisstrategiaa. Pitkästä aikaa on sellainen tunne, että hallitus saattaa jossakin myöhemmässä vaiheessa hajota ennenaikaisesti, ja hajoamisen syynä on keskustan lähtö. Vai ovatko keskustaa kannattavat sisäistäneet, kuinka suopea hallitusohjelma on heille?

Kokoomus on löytänyt itsensä sille oudosta uudesta asemasta – oppositiosta. Olen melko varma, että Petteri Orpo ei ollut valmis oppositioasemaan, mutta veti silti hallitusta muodostettaessa ”kovaa ja korkealta” -linjaa, jossa ideologiset tavoitteet olivat näkyvästi esillä neuvottelutaktiikassa. Olen epäillyt, että Elina Lepomäki ja Juhana Vartiainen olivat henkisesti taustalla vetämässä kireitä ehtoja hallitukseen menolle. Orpon kasvoilta on heijastunut pettymys: eihän tässä näin pitänyt käydä.

Kokoomus joutuu asemoimaan itsensä hiukan uudelleen niin kuin muutkin puolueet. Voisiko vanha sosiaalisen markkinatalouden malli - uusilla mausteilla - houkutella?

::::::::::::::::::::::

Tavan mukaan monipuoluehallituksen eri osapuolet kirjauttivat laajalti omia näkemyksiään hallitusohjelmaan. Tämä lienee ollut välttämättömyys, muutoin hallitusta ei olisi saatu pystyyn. Eri asia on sitten, kuinka järkevää menettely oli ja on. Fakta on, että hallitusta muodostettaessa – niin meillä kuin muualla – joudutaan jatkuvasti sovittamaan hyvin etäällä olevia näkemyksiä toisiinsa.

Maailman murjomat kansalaiset – siis globalisaation kaltoin kohtelemat ihmiset – ovat olleet pinteessä jo pitkään ja etsineet protestilleen tahoa, jolle suunnata kannatus. Nyt näyttää ainakin toistaiseksi vallitsevan tilanne, jossa persut täyttävät tämän vaatimuksen. Oikeistopopulistit ovat gallupien ykköspuolue monissa maissa. Asetelma ei ole kuitenkaan kovin pysyvä vaan pikemminkin häilyvä. Perinteisten puolueiden vastaiskua voidaan odottaa. Uusvanhat vihreät on tästä esimerkkinä.

Jotkut ovat nähneet viime aikojen kehityksessä paluun vanhaan vasemmisto-oikeisto -vastakkainasetteluun, joka nyt on realisoitunut muun muassa Suomen politiikassa. Tässä on perää, vaikka tuskinpa ideologinen jako on koskaan hälvennyt. Joka tapauksessa ”vastakkainasettelun aika on ohi” -slogan kuulostaa etäiseltä tänä päivänä.

Myös liberalismi-konservatismi akselilla on tapahtunut polarisoitumista. Erilaiset sukupuoli- ym. vähemmistöt ovat saaneet puolesta puhujansa liikkeelle ja niitä vastaan on asettunut ryhmä konservatiivisiksi miellettyjä (oikeistolaisia) tahoja. Uusi vastakkainasettelu on muodostunut vihreiden ja perussuomalaisten jakolinjasta. Juuri tässä nousee esille kärjistetyimmin konservatismi-liberalismi -polarisaatio. Tämä ilmiö on nähtävissä yhtä lailla Suomessa kuin Euroopassa. Molemmat ovat hyötyneet tästä yhteentörmäyksestä.

Yhä tärkeämmäksi on muodostunut – koko puoluekenttää koskien - luoviminen erilaisten voimaryhmien välillä enemmistöjen saamiseksi kokoon. Tehtävä ei ole helppo, sen verran syvälle puoluekentän pirstoutuminen on ulottunut.

Kaikille poliittisille puolueille on haaste, miten ne saavat nuoret ikäluokat äänestämään, ja mitkä asiat ovat nuorille tärkeitä. Toisaalta on nähtävissä merkkejä politiikan noususta nuorten keskuudessa.

Yhtäaikainen pirstaloituminen ja polarisoituminen jatkunee vuosia eteenpäin. Ilmasto- ja nationalismikysymykset sekä suhtautuminen EU:hun muodostavat keskeiset jakolinjat.

::::::::::::::::::

Historia jatkuu. Aiemminkin poliittinen aaltoliike on heijastunut käytännön poliittisiin toimiin. Kolmekymmentäluvulla oikeistosuuntaus, neljäkymmentäluvun lopulla vasemmistosuuntaus, kuusikymmentäluvulla ja seitsemänkymmentäluvun alussa vasemmistoaalto, kahdeksankymmentäluvulta alkaen oikeistotrendi ovat kaikki olleet ajalleen tunnusomaisia piirteitä. Onko polarisaatio pysyvä ilmiö? Ajallisesti polarisaatioiden välissä on toki pyritty luomaan kompromisseja, kuten varsin tunnettu Schröderin ja Blairin ”kolmas tie”.

Mikään ei viittaa siihen, että arvojen ja ideologioiden kamppailut olisivat hiipumassa. Taistelu ihmisten poliittisten ihanteiden välillä jatkuu. Tulevaisuus rakentuu kuitenkin erilaisten näkemysten yhteensovittamisen varaan. On niitä, jotka rakentavat maailmankuvansa perinteen parhaista piirteistä. Nämä voimanlähteet eivät tee ihmisestä sen enempää uudistajaa kuin säilyttäjääkään. Ja on ihmisiä jotka kilvoittelevat jatkuvasti uudistuvan yhteiskunnan puolesta olematta silti sen enempää uudistajia kuin säilyttäjiäkään.

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Paluu Vietnamiin

Lähdetään liikkeelle ”nuoruuteni sodasta”, Vietnamin sodasta…..

Asetelma Vietnamissa oli huomattavasti monimutkaisempi kuin tyypillinen kylmän sodan tilanne. Muodostui kolmen suurvallan keskinäinen kamppailu, jossa Vietnam oli taistelutantereena. Tulkitsen niin, että Kiina piti Vietnamia omaan etupiiriinsä kuuluvana valtiona, jolla oli omat ideologiset intressinsä Vietnamissa, kun taas Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät tavanomaista kylmän sodan taistelua. Tässä taistelussa Yhdysvallat kehitti ns. dominoteorian, jonka mukaan Vietnamin menetyksen jälkeen muut Kauko-Idän valtiot Australiaa myöten seuraisivat perässä! Seurauksena Yhdysvallat monien vaiheiden jälkeen lähetti suurimmillaan 550 000 miehen vahvuisen armeijan Vietnamiin.

Kiinalla oli hyvin voimakkaat ideologiset pyrkimykset Vietnamissa: piti tehdä maareformi ja suurtilalliset piti likvidoida jne. Pohjois-Vietnam ei ollut lainkaan valmis tähän. Ideologinen isoveli yritti tyrkyttää oppejaan maalle, joka taisteli lähinnä itsenäisyytensä puolesta.

Kaikki me, jotka katsoimme olohuoneissamme televisiota muistavat tuon sodan, koska tiedonvälityksessä ei ”ymmärretty” tuolloin sitä, mikä tänä päivänä näyttää olevan suurvalloille selviö: tv-kameroita ei kannata päästää paikalle muutoin kuin kontrolloiduissa olosuhteissa. TV:n kautta sota tuli perverssillä tavalla rehelliseksi: ei ollut selkeitä rintamia; ei ollut selvää kuvaa sodan etenemisestä; sen sijaan oli nähtävillä ruumisarkut, joita lastatiin lentokoneeseen.

Sodassa kuoli karkeasti pari miljoonaa vietnamilaista siviiliä ja 58 000 amerikkalaista sotilasta. Uhreja muistellessa on syytä huomioida, miten suuri osa sodista on lähtöisin kotimaan ideologisista asetelmista. Paha kommunismi uhkasi Yhdysvaltoja sekä jossain määrin todellisuudessa että ennen kaikkea mielikuvissa. Kotirintaman paineissa oli vaikeaa muistaa, että sota on helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa.

Kontrasti tähän päivään on dramaattinen, kun läntiset suuryritykset sijoittavat tehtaitaan Vietnamiin ikään kuin mitään sotaa ei koskaan olisi ollutkaan. Entä jos vaalit olisi pidetty Vietnamissa 1950-luvun puolessa välissä? Entä jos sotaa ei oikeasti olisi ollut? Kuka olisi hävinnyt vai olisiko kukaan? Nyt todellisina häviäjinä olivat vietnamilaiset, joiden suhtautumista kuvaa vaikkapa sodasta hengissä selviytynyt nöyrä, ikääntynyt vietnamilainen sanoessaan, että anteeksi hän voi antaa, mutta unohtaa ei voi.

::::::::::::::::::::

Tuoreessa Le Monde diplomatiquen suomenkielisessä painoksessa (3/2019) kuvataan Vietnamia maanomistusolojen näkökulmasta. Syvällisesti Vietnamin olosuhteisiin perehtyneen Pierre Daumin kirjoittamassa artikkelissa ”Maan pakkolunastus Vietnamissa” avautuu näkökulma tämän päivän Vietnamiin. Vietnamin kommunistihallinto harjoittaa määrätietoisesti viljelymaan pakkolunastusta saadakseen teollisuudelle, matkailulle, harrastuksille (golf!) ja palveluille maareserviä. Ongelmana on monien muiden asioiden lisäksi maan 95-miljoonainen väestö. Maata ei yksinkertaisesti ole riittävästi käytettävissä. Sitä paitsi kaksi kolmasosaa maan pinta-alasta on vuoria tai korkeaa tasankoa. Perinteinen maatalous ja miljoonat siitä elantonsa saajat ovat joutuneet modernisoinnin uhreiksi. Käytännössä kysymys on kaupunkialueiden laajentamisesta ”kehittämisalueiksi”.

Aluksi pyrittiin kollektiivitilojen purkamiseen, jotta saataisiin maata tasa-arvoisesti kansalaisille. Tämä johti nopeasti muun muassa riisin tuotannon nopeaan lisääntymiseen. Maanomistuslait kuitenkin suunniteltiin niin, että valtio omistaa edelleen kaiken maan ”kansan nimissä”. Itse asiassa viljelijöillä on vain käyttöoikeus maahan. Tällä tavoin maan omistus on helpompi ottaa takaisin viljelijöiltä valtiolle käyttöoikeuksien myynnin kautta.

Hallitus kehottaa yrityksiä esittämään kehityshankkeita, joille valtio antaa maata. Vastineeksi yritykset sitoutuvat rakentamaan infrastruktuuria ja luomaan työpaikkoja. Köyhä valtio ei niitä pysty rahoittamaan. Päältä päin katsoen hyvä ajatus.

Hallitus ostaa pilkkahinnalla talonpoikien maata tai ainakin se yrittää ostaa. Viljelijät ovat herännet barrikadeille vastustamaan alemyyntiä, ja levottomuuksia on syntynyt. Väkivaltaisuuksia ei ole voitu välttää.

Maan lunastuksen kanssa jyrkässä ristiriidassa on kommunistipuolueen propaganda. Rakennuksissa, kaduilla ja teiden varsilla liehuvat yhä punaliput, joissa on sirppi ja vasara. Niiden yhteydessä on tekstejä, joiden tarkoitus on oikeuttaa teollistaminen ja kaupungistamispolitiikka. Osa viljelijöistä on hyötynyt maakaupoista oikea-aikaisella myynnillä, mutta suuri osa on joutunut pettymään asetettuun hintatasoon.

Hintojen nopea nousu on mahdollistanut keinottelun, jota harjoitetaan laajalti. Ammattimaiset kiinteistönvälittäjät ostavat maata varastoon ja myyvät sitä hintojen noustessa moninkertaiseksi. Viranomaisille annetut lupaukset maiden jalostamisesta teollisuuskäyttöön on laiminlyöty (tai virkamiehet on hoidettu suosiollisiksi lahjonnalla) ja maata myydään pieninä palasina voittojen maksimoimiseksi.

Hallituksen tavoitteena on siirtyä omavaraisviljelystä teollisuuteen ja palveluihin. Vuonna 1995 maanviljelys antoi töitä vielä 80 prosentille aktiiviväestöstä, nykyisin vastaava luku on 40 prosenttia.

Muutosta edisti Yhdysvaltojen saarron loppuminen vuonna 1994. Maailman kauppajärjestöön (WTO) Vietnam liittyi vuonna 2007. Kaiken kaikkiaan monet ovat katkeria taisteltuaan Vietnamia uhannutta läntistä (Yhdysvallat) ja itäistä (Kiina) imperialismia vastaan vai havaitakseen, että oma hallitus ottaa maat haltuunsa. Järjestäytynyttä oikeusvaltiota ei ole olemassa, vaan asiat hoidetaan korruptiolla. Korruptiota ei kuitenkaan ole helppoa osoittaa todeksi. Riippumattoman lehdistön puuttuminen edistää korruptiivista toimintaa.

Kasvava keskiluokka hyötyy kaupungistumispolitiikasta ja viljelijät jäävät yksi epävarmuuden tilaan. Kiinalle ollaan katkeria, sillä huhujen mukaan sen oletetaan olevan rahoittajana modernisoimishankkeissa, jotka syövät viljelijöiden maaomaisuutta.

Vietnamin bkt kasvaa 6-7 prosentin vuosivauhtia, mutta kasvulukuihin sisältyy paljon ristiriitaisuuksia. Köyhyys on laskenut vuoden 1990 60 prosentista nykyiseen alle 10 prosenttiin. Vaurastuminen ei jakaudu läheskään tasaisesti. Suurin estävä tekijä on maanomitusolojen epämääräisyys sitä kautta oikeusvaltioperiaatteiden puute.

Kuri ja järjestys -politiikalle löytyy potentiaalia: lähihistorian jäljiltä Vietnamissa on viiden miljoonan sotilaan reservi ja poliisiin kuuluu 1,2 miljoonaa miestä ja naista.

Vietnam vaikuttaa valtiokapitalistiselta yhteiskunnalta, joka on ottanut oppia Kiinalta, jonka taloudellisia laajentumispyrkimyksiä se toisaalta pelkää aiheestakin.

Vietnamissa on käyty sisällissotia, sotia ulkovaltoja vastaan ja viime vaiheessa jaettu vaurastumisen hedelmiä epätasaisesti. Se on Kiinaa seurannut halpatyömaa, joka innostaa läntisiä suuryrityksiä ainakin siihen saakka kun löydetään jälleen uusi valtio hikityöpajaksi.

Nopeasti tapahtuvan kehityksen uhraukset näyttävät olevan suuret. Valtiovalta kiihdyttää trendiä pikemminkin kuin ajattelee vaurauden hedelmien jakamista kaikille. Ho Tsi Minhin perintö on näkyvillä, mutta kenelle se oikeastaan merkitsee tänä päivänä?

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Vallankumoukselliset hyveet - ajatus, aate ja Vihavainen

Blogikirjoituksessaan ”Hyve, järki ja politiikka” (2.2.2014) Timo Vihavainen pohtii ansiokkaasti hyvän ja pahan problematiikkaa. Perehtyneisyys paistaa silmään, niin monipuolisista lähteistä syntyy hänen analyysinsä.

Kaksi lähestymistapaa nousee muiden yläpuolelle, toinen on Ranskan suuren vallankumouksen jalot opit ja lokakuun vallankumouksen uusi yhteiskunta. Seuraavassa myötäilen Vihavaisen kantoja, mutta samalla tuon oman näkökulmani tähän kiintoisaan aiheeseen. Määrittelen itse hyveet tässä yhteydessä yhteiskunnalliseksi tasa-arvoksi, oikeudenmukaisuudeksi ja onnellisuuden tavoitteluksi.

Miksi hyveitä tavoittelevat tahot ovat suurissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa epäonnistuneet niin pahasti kuin on tapahtunut? Sitähän sanotaan, että vallankumous syö omat lapsensa. On mukavaa puhua ihanteellisen yhteiskunnan periaatteiden puolesta. Kokonaan toinen juttu on toteuttaa ne.

Ranskan vallankumouksen sekasortoon johtanut kehitys ”korjattiin” Napoleonin diktatuurilla. Ranskan Napoleonin jälkeinen historia on täynnä horjumista demokratian eri muotojen ja kuningasvallan välillä (ei De Gaullekaan ollut mikään demokraatti). Vihavainen toteaa oivaltavasti, että ”länsimaiden viimeinen massiivinen yritys ihmisen muuttamiseksi hyveelliseksi tehtiin bolsevikkien toimesta”. Vihavainen mainitsee sosialismin sisällä viimeisen pyrinnön alkaneen vuonna 1961, mutta ei siitäkään jäänyt käteen muuta kuin Hrustsevin suuret puheet ja lupaukset. Sosialistinen Neuvostoliitto kesti kokonaisuudessaan kuitenkin hämmentävät 70 vuotta.

Moni leimaa sosialismin kestämisen pelkästään pakkovalan symboliksi. Itse en ihan näin halpaa selitystä hyväksyisi. Pikemminkin oli kysymys toiveiden tai ihanteiden ylläpidosta käsittämättömän pitkään. Jonoja kauppojen edessä voitiin sietää, kun lopullinen tavoite, kommunistinen yhteiskunta siinsi taivaanrannassa . Uhrauksien määrä, mikä vaadittiin, ei käsittääkseni olisi onnistunut missään niin pitkään kuin Neuvostoliitossa, sillä venäläiset pystyvät kärsimysten keskellä uskomattomiin saavutuksiin (Napoleon Venäjällä, natsi-saksa Venäjällä!).

Moni älykkö on nähnyt sosialismissa tasapainoisen yhteiskunnan siemenen. Kirjoitin tästä vastikään pohtiessani, miksi Einstein kannatti sodan jälkeen sosialismia. Hänen tapaansa ajattelevia tiedemiehiä oli useita. Sosialismissa viehätti käsittääkseni sen periaatteellinen pyrkimys ”yhteiskuntakoneeksi”, jossa kapitalistisen maailman taloudelliset ja yhteiskunnalliset epävakaudet oli - niin kuin kuviteltiin - suljettu yhteiskunnallisen kehityksen ulkopuolelle.

Se, mikä syntyi sosialismin romahtamisen ja bipolaarisen maailmankuvan jälkeen oli Francis Fukujaman mukaan eräänlainen ”normaali tila” eli liberaali demokratia. Voisiko sitä sanoa tavoiteltujen hyveiden kompromissiksi? Se onkin osoittautunut (toistaiseksi) kestävämmäksi kuin kilpailevat järjestelmät. Sen suuri etu on, että se voidaan määritellä niin väljästi, että ulos jäävät vain muutamat kymmenet valtiot.

Olen kriittisesti arvioinut Fukujaman ajatusta liberaalista demokratiasta ”lopullisena voittajana”. Historian lopun keskellä meidän on ”siedettävä” Venäjän ja Kiinan autoritäärisiä järjestelmiä arabimaista ja edellä mainituista epäonnistuneista valtioista puhumattakaan. Historia jatkuu.

Kysymys on tietenkin yhteiskunnan ja yksilön etujen yhteensovittamisesta. Miten vaikeaa onkaan saada ihmiset käyttäytymään siten, että yhteiskunnan hyveellinen etu toimii. Vihavainen toteaa, että Neuvostoliitossa ihmiset piti pakottaa käyttäytymään yhteiskunnan edun mukaisesti, koska se oli heidän oma etunsa, kuten uskottiin.

Jo Ranskan jakobiineilla oli sama ongelma: miten saada kansa ymmärtämään omaa todellista etuaan. Koetettiin erottaa jyrkästi toisistaan ”hyve” ja toisaalta ”pahe”. Aivan oikein Vihavainen kiinnittää huomion pyrkimykseen löytää ”oikea kansa”, siis ”hyveiden kansa” , joka piti siivilöidä esiin isosta massasta, jossa oli valtavasti erilaisia mielipiteitä.

Kun ei ollut riittävästi hyveellisiä kansalaisia, täytyi kansalaisten joukosta hakea puhdasotsaisimmat ja pyrkiä rakentamaan tuleva yhteiskunta heidän varaansa. Tosiasiassa vallankumouksen voittajat kävivät sekä Ranskassa että Venäjällä sisäisen taistelun, jossa jyvät erotettiin akanoista. Mutta ei voittajista ollut hyveellisen elämän esikuviksi.

Sekä Ranskassa, että Venäjällä vanha luutunut yhteiskuntamalli kohtasi uudet ihanteet. Kontrasti oli aivan liian jyrkkä. Vuosikymmeninä ennen vallankumousta oli jäänyt niin paljon tekemättä….

Sekä Ranskassa että Venäjällä pyrittiin hyveiden problematiikka ratkaisemaan järjen avulla. Vihavainen toteaa: ”Avaimena utopiaan oli järjen saattaminen kunniaan ja luopuminen irrationaalisista konventioista, jotka yhä vallitsivat ihmisten käyttäytymistä lyijynraskaina, kuten Marx olisi sanonut”. Paradoksaalisesti pyrkimys järjen käyttöön hyveiden muodostamisen perusteena ei johtanut mihinkään järkevään.

Mutta jäihän meille Ranskan vallankumouksesta vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Jollakin hyvin korkealla ja ylevällä taholla ne ohjaavat edelleen meidän käyttäytymistämme.

Eikö meillä Skandinaviassa olekin ollut tarpeeksi aikaa harjoitella ja hioa hyveitä, joita olemme tavoitelleet? Tosin Suomessa käytiin katkera sisällissota, jossa voittaja pyrki aluksi edustamaan jaloja hyveitä, joiden piti tulla kaikkien yhteiseksi omaisuudeksi. No, vuosikymmenien kuluessa särmät ovat hioutuneet ja onni on ainakin osittain näyttänyt tulevan yhteisesti jaettavaksi.

Moni sivuuttaa Ranskan ja Venäjän vallankumoukset kollektiivisina harhoina. Yksilöt ja yksilöiden ihanteet ratkaisevat. Onkohan ihan näin? Uusliberaalien mukaan, kun jokainen tavoittelee omaa parastaan, seuraa siitä kaikkien hyvä. Ei se tietenkään näin mene: jokaisen oma paras on hyvin subjektiivinen asia. Finanssikriisin aikana monen rahoitusalalla työskennelleen oma hyvä muodostui pohjattomaksi ahneudeksi eikä lainkaan ”kaikkien eduksi”.

Näistä asioista puhuttaessa on helppoa antaa kyynisyydelle valta. Inhorealistinen ajattelu menee jotenkin niin, että se, mikä tapahtuu, tapahtuu. Miksi haikailla hyveiden perään? Mutta toisaalta, kuka viihtyisi illuusiottomassa maailmassa?

Näihin aikoihin asti demokratia ja hyvinvointiyhteiskunta ovat toimineet hyveiden myllynä, joka on tuottanut huomattavalle joukolle tyydytystä. Taantumien ja lamojen aikana - globaalien paineiden puristuksessa - on vanhat totuudet jouduttu kyseenalaistamaan.

Tarvitaanko uusi hyveiden kompromissi, jolla voidaan kohdata tuleva maailma?

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Puolustuspolitiikassa katsotaan taaksepäin?

Antti Rinteen hallitusohjelman puolustuspolitiikkaa koskevan tekstin on sanottu katsovan taaksepäin. Timo Soini on näkevinään ”taantumisen ” Kekkosen aikaan ja monet maltillisempaa katsantokantaa edustavat sanovat tulevan hallituksen puolustuspolitikan edustavan paluuta Tarja Halosen arvopohjaiseen näkemykseen.

Rinne itse vastasi hallituksen ohjelman julkistustilaisuudessa, että suhtautuminen Natoon ei ole muuttunut mihinkään suuntaan. Vastaus lienee aika lähellä totuutta. On liioiteltua nähdä mörköjä uuden hallituksen linjassa suuntaan tai toiseen.

Mihin ne, jotka näkevät muutosta tapahtuneen viittaavat hallitusohjelman sisällöissä? Jotkut ehkä olisivat kaivanneet edellisen hallituksen Krim- ja Ukraina-keskeistä lähestymistapaa. Näen tässä varsinkin lännettyneiden tahojen pyrkimyksen pitää yllä Venäjän luomaa varjoa. Nyt eletään kuitenkin toisenlaisten akuuttien uhkien aikaa, vaikkei Ukrainan tilanne sinänsä ole jäänyt taka-alalle: Ukraina muistuttaa jäätynyttä konfliktia. Puolustuspolitiikan pitää elää ajassa, vaikka peruspilarit ovat voimassa. Luulenpa, että presidentti Niinistö on aika levollisella mielellä, kun puolustusministeri nyt vaihtuu.

On syytä olettaa, että nyt ei olla niin innokkaasti Yhdysvallat-johtoiseen länteen päin kallellaan kuin mitä oltiin Jussi Niinistön aikana – yksinomaan jo Trumpin arvaamattomuuden takia. Silloin välillä tuntui, että Jussi Niinistö pyrki tohkeissaan asettamaan muut tapahtuneiden tosiasioiden eteen – jopa presidentinkin. On vain hyvä, että liiallinen kiihko puolustuspolitiikan hoidossa laantuu.

Hallituksen ohjelmassa korostetaan aivan oikein ”kybertoimintaympäristöä ja hybridiuhkia” so. sodan käymistä toisin keinoin. Sinänsä pelottelu ulkopuolisten vaaleihin sekaantumisesta näyttää ylimitoitetulta. Tuli tunne, että Suomen presidentinvaalien alla jotkut odottivat jotain uhkaavaa tapahtuvan. Mitään ei tapahtunut. Sitten ”odotukset” kääntyivät eduskuntavaaleihin, mutta taaskaan mitään erityistä ei ilmennyt. Vielä EU-parlamenttivaaleissa piti viimeistään sattua jotain merkillepantavaa, mutta taas tuli vesiperä. Jos jotain tapahtui, se hukkui yleiseen vaaleissa vaikuttamisen taustakohinaan.

On kuitenkin ehdottomasti hyvä ja välttämätön asia, että puolustuspolitiikassa varaudutaan myös ”vaikuttamisuhkaan”, se on eräänlainen henki- tain vahinkovakuutus tulevaisuuden varalle.

Muodostettava hallitus saavutti yksimielisyyden hävittäjähankinnoista, kuten myös merivoimien kaluston uusimisesta. Asia ei ollut itsestään selvä, mutta kuitenkin erittäin ilmeinen. On totuttu siihen, että turvallisuusasioista ollaan yksimielisiä, vaikka joistakin kipeältä tuntuikin.

Ohjelmassa viitataan vuosien 2012-14 puolustusbudjetin 10 prosentin leikkaukseen, muttei mitenkään jälkiviisaasti arvostelevaan sävyyn, vaan pikemminkin toteavasti. Jo Sipilän hallituksen aikana (2015-2019) suunta kääntyi resursseja lisäävään suuntaan.

::::::::::::::::::::::

Hallitusohjelman mukaan puolustuspolitiikka nojaa uskottavaan puolustukseen, jonka keskiössä on yleinen asevelvollisuus ja koulutettu reservi sekä korkea maanpuolustustahto. Hallituksen ohjelman puolustuspolitiikkaa koskevan tavoitekappaleen aivan ensimmäinen lause koskee uskottavan kansallisen puolustuksen riittävää resursointia.

Suomi harjoittaa ”vakauspolitiikkaa” sotilaallisten uhkien ennaltaehkäisemiseksi. Mukana ovat viitaukset ylläpidettävään kansainväliseen harjoitustoimintaan ja osallistumiseen kriisinhallintaan. Sitten tulee tärkeä lause, joka on saanut jotkut tahot näkemään menneisyyden haamuja: ”Suomi ei salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan”. Asia on otettava mielestäni itsestään selvänä toteamuksena, eikä viittauksena YYA-sopimuksen päiviin. Lause on kuitenkin tärkeä, koska vilkas kumppanitoiminta lännen kanssa on saattanut luoda harhaanjohtavia käsityksiä Suomen turvallisuuspolitiikasta.

Pohjoismainen puolustusyhteistyö on itsestään selvästi mukana. Painopiste on ”tilannekuvayhteistyössä ja koulutus- ja harjoitustoiminnassa”.

Yhdysvallat-yhteistyö sivuutetaan viittaamalla transatlanttisen yhteistyön harjoittamiseen. Tärkeä lause on seuraava: ”Suomi osallistuu Naton artikla 5 -harjoituksiin ainoastaan kumppanimaan roolissa”. Toisaalta itsestään selvä ilmaus, mutta toisaalta asiaa selkeyttävä. Tämä lause kuuluu yhteen aiemmin mainitun toteamuksen kanssa, jossa torjutaan Suomen käyttäminen alustana muita vastaan.

Merkittävänä piikkinä edelliselle puolustusministerille pidän huomautusta, jossa sanotaan, että kansainvälisestä harjoitustoiminnasta informoidaan eduskunnan valiokuntia ”oikea-aikaisesti”.

Kriisinhallintapolitiikka on kokenut uuden tulemisen: minusta näyttää, että sen profiilia on haluttu nostaa ohjelmassa. Asevelvollisuudesta todetaan merkittävänä asiana, että asepalvelus ja siviilielämä (yhdessä) nähdään kehittämiskohteena. Kertausharjoitusten määrää lisätään 20 prosentilla.

Meri- ja ilmapuolustushankintoja perustellaan sillä, että ne ovat ”edellytys koko puolustusjärjestelmän toimivuudelle”. Ilmapuolustushankinnoista todetaan edelleen, että ”Hornet-kaluston suorituskyky korvataan täysimääräisesti”. On vaikeaa arvioida, millaista keskustelua asiasta on käyty, mutta kirjaus ohjelmassa on yksiselitteinen. Ei esimerkiksi ole haluttu jättää auki koneiden määrää. Merivoimien laivuehankinnan kirjaus on selkeydessään samantyylinen.

Kyberturvallisuuden haasteita koskevassa kohdassa viitataan aktiivisen toimintaan Euroopan unionissa ja kansainvälisissä järjestöissä. Panostukset kyberturvallisuuteen ovat vahvasti esillä hallitusohjelmassa myös strategisessa mielessä. Lyhyesti sanottuna kyberturvallisuus ja hybridiuhkien torjunta ovat koko kansakunnan asia.

Euroopan unioni on vain viittauksenomaisesti mukana ohjelmassa (samoin kuin Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat). EU:n rooli mainitaan puolustusteollisuuden kehittämisen yhteydessä, jossa kehittämisen sanotaan tapahtuvan yhteistyössä EU:n kanssa.

Ohjelman vivahteista näkee, että nyt ovat hallituksen muodostajina vasemmistopuolueet ja keskusta. Sanamuodoissa ei kuitenkaan palata – kuten kriitikot väittävät – menneiden aikojen puolustuspolitikkaan. Pikemminkin on kysymys päätäpahkaisen, välillä sotaisalta tuntuneen etenemisen jäähdyttämisestä.

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Hippiet mielessäni

Olin parhaassa nuorisokulttuurin kulutus- ja omaksumisiässä vuonna 1967, kun hippieliike (kirjoitan sen vanhasta muistista näin, en ”hippi”) löi läpi. En ollut hippie, en lähellekään, mutta kuuntelin musiikkia innostuksen vallassa, samoin uutisia liikkeen värikkäistä vaiheista. Olin hiljaa, mutta päässä kiehui. Tein kumousta sisälläni! Tänä päivänä hippieliike ja käsite hippie yhdistetään mitä erilaisimpiin yhteyksiin. Siitä on tullut eräänlainen yleisilmaus ja symboli vapauden tunteelle ja yhteiskunnalliselle hätkähdyttämiselle, mitä näillä sitten ikinä tarkoitetaankin.

Yritän välttää jälkijättöistä kyynisyyttä asiaa käsitellessäni, sillä itse uskoin nuorison nousuun tosissani vuonna 1967. Tänä päivänä näen koko ilmiön oikeastaan kahdesta ääripäästä käsin. Ensimmäisen näkökulman tarjoaa Scott McKenzien valtava hittilevy ”San Francisco” (säv. John Phillips) , johon kriitikot suhtautuivat vähätellen, hieman sillä tavalla, että ”osasipa kaveri vetää oikeasta narusta”. Mielestäni tuo kappale kuvaa kuitenkin hippiyttä hyvin realistisella ja rehellisellä tavalla, ei enempää eikä vähempää. Laulussa, sen keskivaiheilla, on hieno julistuksenomainen kohta, jossa McKenzie pauhaa ylväästi: ”There´s a whole generation with a new explanation, People in motion”. Juuri tätä hippieliike edusti tuolloin minulle: sisäistin asian niin, että nuoriso ”ottaa vallan” käsiinsä ja julistaa rauhan ja rakkauden sanomaa.

Mikä on toinen näkökulma? Sen tarjoaa edesmennyt Beatle George Harrison, joka tylysti näki liikkeen ilmiönä, jossa happotyypit pitkine hiuksineen kokoontuivat kaikkialta Yhdysvalloista San Franciscon Haight Ashburylle polttamaan pilveä ilman sen vakavammin otettavaa yhteiskunnallista sanomaa. Harrisonin pettymys oli suuri, kun hän oli juuri sisäistänyt Maharishi Mahesh Yogin opit. Siinä ne elementit ovat: McKenzien idealistinen näkemys vallankumouksellisesta yhteiskunnallisesta tilanteesta ja Harrison kyyninen liikkeen mitätöinti. No, hippieliike oli näitä molempia, mutta enimmäkseen kaikkea tältä väliltä.

Ymmärrän hyvin hippieliikkeen silloisen ja nykyisen symboliarvon. Se joka tapauksessa nosti nuorisokulttuurin uudelle tasolle. Siihen liitettiin monia ajasta nousevia teemoja ja se itse loi uudenlaista ajattelua. Lyhyesti voisi mainita vaikkapa seuraavat: Vietnamin sodan vastaisuus (Make Love, Not War), rauhanaate laajemminkin, suvaitsevaisuus (raja tuli kyllä vastaan, kun syntyi asetelma uudet hipit/vanhat hipit!), vapaa rakkaus, erimuotoiset vastakulttuuri-ilmiöt, protestiliike vallanpitäjiä kohtaan, värikäs pukeutuminen ja pitkät hiukset, 1960-luvun poliittisen kuohunnan osana toimiminen, psykedelia eri muodoissaan, Timothy Learin LSD-kokeilut….

::::::::::::::::::

Hippieliikkeen historian on monissa lähteissä katsottu alkaneen vuonna 1958 ilmestyneestä Jack Kerouacin kuuluisasta teoksesta ”Matkalla”. Ainakin tuo kirja ilmensi pyrkimystä irtaantua ”yhteiskunnan ulkopuolelle” huumekokeiluineen. Siitä tuli klassikko.

Täyteen eliksiiriin hippieliike puhkesi Haight-Ashburyn kaupunginosassa San Franciscossa vuosina 1965-1966 ja varsinkin vuonna 1967. ”Alkuperäisiä” hippejä olivat beatnikit, jotka loivat vastakulttuurin keskuksen San Franciscoon. Vähitellen ilmiö veti puoleensa taiteilijoita , muusikkoja ja poliittisia radikaaleja. Suurimmillaan Haight-Ashbury oli huomattava hippiekeskus. Koskaan heimoutumaan pyrkinyt hippieliike ei kuitenkaan sulautunut yhdeksi, vaan pysyi väljänä ja herkästi pirstoutuvana ilmiönä.

Keskeinen yhdessä pitävä voima oli musiikki. Phillipsin-McKenzien ”San Francisco” ei ollut oikeastaan varsinainen kapinallisen hippieliikkeen tunnusmelodia, vaan enemmänkin hippieliikkeen popularisoija. Varsinaisia tunnuskappaleita olivat esimerkiksi Jefferson Airplanen ”White Rabbit” suorasukaisine LSD-viittauksinen ja Eric Burdonin ”San Franciscan Nights”. Aivan keskeinen tapahtuma oli kesäkuussa 1967 järjestetty Monterey Pop, kaikkien rockmusiikkifestivaalien äiti. Paikalle kertyi ”epäkaupalliseen” tilaisuuteen peräti 200 000 ihmistä. Siellä hippieliikkeen kyllästämässä ilmapiirissä löivät läpi Jimi Hendrix ja Janis Joplin, molemmat ikonisia hippiehahmoja, mutta myöhemmin paljon muutakin. Vuosi 1967 oli varsinainen ”rakkauden kesä”. Nopeasti uusia virtauksia omaksuneet Beatlet esittivät oman tulkintansa rakkauden kesästä: ”All You Need Is Love”.

Kaiken kaikkiaan vuosi 1967 oli sekä hippieliikkeen että rockmusiikin (silloin vielä nimellä ”pop”) kulminaatiopiste. Ne siis osuivat samalle vuodelle, joka lisäsi nuorisokulttuurin voimaantumisen eliksiiriä. Vaikka hippieliikkeen tunnettuus kasvoi vielä vuonna 1968 ja vuonna 1969, vallankumous on usein – kuten tässäkin tapauksessa - parhaimmillaan nousuvaiheessa.

Pisimmälle viedyt yhteenliittymät olivat hippiekommuuneja, joita alettiin perustaa varhaisessa vaiheessa, mutta jälleen synergioiden yhteensopimattomuus esti laajemman poliittisen ja yhteiskunnallisen liikehdinnän. Kaupallisuus, ”tähteys” ja viihteellistyminen alkoivat tuhota hippieliikkeen alkuperäisiä perustuksia sisältä päin.

Syystäkin Vietnamin sodan vastaista liikettä pidetään yhtenä hippieliikkeen tärkeimmistä organisoitumisista. Televisio lisäsi sekä sodan vastustajien että kannattajien näkyvyyttä. Sodanvastaisuus yhdisti nyt ensi kertaa hyvin erilaisia tahoja yhteisen tahtotilan taakse, ja voidaan sanoa, että Vietnamin sodan vastaisuus sai melkoisesti buustia hippieliikkeestä. Sodan vastainen ankara protesti jakoi amerikkalaisia sodan kammoajiin ja sotaa puolustaviin. Syntyi Rchard Nixonin ”suuri hiljainen enemmistö” puolustamaan sodan päämääriä.

Hippieliike sai vaihtelevan vastaanoton muualla läntisessä maailmassa. Sivuutan tässä kuitenkin vaikutukset esim. Euroopassa. Vuonna 1968 tehdyn tutkimuksen mukaan 0,2 prosenttia amerikkalaisista ilmoitti olevansa hippejä. Elettiin koko liikkeen huippuvuotta. Yritys siirtää painopistettä poliittisen vaikuttamisen suuntaan johti yippieliikkeen perustamiseen, mutta jälleen voiman hakeminen laajenevasta yhteistyöstä kuivahti nopeasti.

”Flower powerin” suuruuden symboliksi koettu Woodstockin festivaali oli valtavasta menestyksestään huolimatta koko liikkeen lopun alkua. Ei ehkä tapahtunut ihan ensimmäinen kerta historiassa, kun jonkin liikkeen huippuhetki osoittautuu samalla joutsenlauluksi.

Hippieliikkeeseen on yhdistetty enemmän tai vähemmän siihen kuuluvia osia, kuten Beatles-keskeinen itämaisten uskontojen läpimurto lännessä, LSD:n läpimurto muotihuumeena, väkivaltarikokset, joiden yhteys itse hippieliikkeeseen on mielestäni vain välillinen. Flower powerin vaikutus ei ole vieläkään loppunut. Hippieliikkeellä on ollut välillinen vaikutus hippieajan jälkeiseen rauhanliikkeeseen, luonnonsuojeluaatteeseen, vihreään liikkeeseen, seksuaaliseen vapautumiseen, yhteisöasumiseen, ympäristösuojeluun jne.

Kyynikko voisi sanoa myös, että yksi hippieliikkeen merkittävimpiä vaikutuksia on ollut liberalismin vastaisen konservatiivisen liikkeen (Conservative Movement) ilmaantuminen vallitsevaksi ideologiaksi varsinkin Yhdysvalloissa!

::::::::::::::::::

Suomessa hippieliikkeen hahmoksi nostettiin Jukka Kuoppamäki, joka ei nyt ihan ensimmäisenä tule mieleen, jos ajatellaan uskottavaa vaihtoehtoa ”Suomen hippieksi”. Meillä hippieliike saavutti jonkinlaisen aseman myöhästyneenä, kuten niin monesti aikaisemminkin on tapahtunut uusien virtausten kohdalla. Suomessakin hippieliikkeellä oli – joskin rajatusti – vaikutusta taiteisiin, musiikkiin, happeningeihin ja underground-ryhmiin. Vaihtoehtoisen elämäntavan kulttuurilla oli vain vähän merkitystä Suomessa. Ehkä merkittävin hippieliikkeen suora vaikutus oli ”Hair-musikaalin” menestyminen Suomessa vuosina 1969-1971.

Yksi todella merkittävä seurannaisilmiö liikkeestä oli kun Turun Ruissalossa järjestettiin vuonna 1970 ”Turun Ruisrock” Woodstockin malliin.

Hippieliikeen kaltaista aktivismia on edelleen nähtävissä monenlaisissa yhteyksissä. Tässä mielessä käsite ”hippie” on jäänyt elämään. Joskus sen merkitystä suurennellaan, mutta tyhjäksi sitä ei voi missään tapauksessa leimata.

PS

Tuo edellä oleva on kirjoitettu neljä viikkoa sitten. Hesari laajentaa kuvaa artikkelissaan ”Legendaarinen kesä 1969” 1.6.2019 (Alma Onali).

perjantai 31. toukokuuta 2019

Talouskuria ja kamreeriajattelua vai löysää velanottoa?

Teoksessa ”Vaurastumisen vuodet. Suomen taloushistoriaa teollistumisen jälkeen” (Gaudeamus, 2019) kerrataan talouden nykyhistoriaa useiden eri asiantuntijoiden toimesta. Keskityn tässä finanssipolitiikkaan liityntöineen ja yritän vetää johtopäätöksiä nykypäivään. Yksi kirjoittajista, VTT Sakari Heikkinen, toteaa kirjan kansitekstissä oleellisen: ”Suomi on perinteisesti ollut vähäisen valtionvelan maa, mutta kriisiaikoina on jouduttu pakon edessä luopumaan kamreeriajattelusta”. Lausahduksessa on vinha perä, vaikka lehtiä lukemalla voisi kuvitella Suomen horjuvan jatkuvasti velkavankeuden partaalla.

Teoksen kirjoittamisen aloitteentekijänä on ollut emeritusprofessori Jorma Ahvenainen, joka toimi omanakin opettajanani lähes 50 vuotta sitten.

Heikkisen kirjoittamassa osiossa ”Julkinen talous, valtiontalous ja finanssipolitiikka” viitataan Jukka Pekkarisen ja Juhana Vartiaisen ”uraauurtavaan” teokseen ”Suomen talouspolitiikan pitkä linja”. Siinä tekijät määrittävät finanssipolitiikan linjan ulottuvan 1940-luvulta 1980-luvulle. Tavoitteena oli ”nopea kasvu vakauden kustannuksellakin”. Kun velanottoa vieroksuttiin, tuli finanssipolitiikasta myötäsyklistä. Seurauksena suhdannevaihtelut jyrkkenivät sen sijaan, että olisi toimittu vastasyklisesti eli hidastettu valtion menojen kasvua noususuhdanteessa ja kiihdytetty laskusuhdanteessa. Kuviteltiin kai, että toimittiin keynesiläisten oppien mukaan, mutta tosiasiassa tehtiin juuri päinvastoin. Karkein erehdys sattui mielestäni 1980-luvun kasinovuosina annettaessa talouden ylikuumeta.

Jos lähtökohdaksi historianäkökulmasta otetaan velanottovastaisuus, ulottaisin talouspoliittisen linjan edellä esitettyä paljon pidemmälle ajanjaksolle, nimittäin Snellmannista Rytin kautta Viinaseen. Elvyttävään politiikkaan on turvauduttu vain äärimmäisissä kriiseissä.

Johtopäätös voisi olla, ettei ole seurattu maailmalla vaikuttaneita talouspoliittisia oppeja. Keynesiläinen systematiikka hylättiin. Elvyttävää politikkaa nähtiin edes jossain määrin 1970-luvulla seurauksena öljykriisistä. Sakari Heikkinen myöntää, että senkin jälkeen tavoitteellinen suhdannepolitiikka on ollut haastavaa, vaikka tietomäärä on koko ajan kasvanut. Niinpä huomaan edelleen väiteltävän aivan talouden perusasioista.

Kuitenkin Heikkisen grafiikoista käy ilmi, että elvyttävää politikkaa on noudatettu kaikesta huolimatta 1970-luvun lopulla, 1990-luvun alkupuolella ja viimeisimmässä vaiheessa 2010-2015. Onko talouspolitiikka ollut myötä- vai vastasyklistä finanssikriisin jälkeisessä aneemisessa vaiheessa? Heikkinen näkee kuvan epämääräisenä, toisaalta elvyttävänä, toisaalta kiristävänä. On menty parempaan suuntaan suhdanteiden huomioimisessa, mutta ei tarpeeksi.

:::::::::::::::::::::::

Velka ja kestävyysvaje ovat olleet pysyvä aihe talouspoliittisessa keskustelussa. Historiakatsannossa Suomen valtion- ja julkinen velka ovat olleet äärimmäisen maltillisella tasolla 1960-luvulta 1990-luvun vaihteeseen saakka (karkeasti ottaen 10 prosenttia bkt:stä). Sitten tuli 1990-luvun lama, jolloin velkasuhde nousi ylimmillään noin 65 prosenttiin bkt:stä. Sen jälleen 1990-luvun jälkipuoliskolta aina finanssikriisiin (2008-2009) saakka velka laski jopa 30 prosentin tienoille. Finanssikriisin seurauksena velka yltyi uuteen kasvuun. Julkinen velka nousi jälleen hieman yli 60 prosentin tasolle, mutta on sittemmin vuodesta 2015 lähtien pysähtynyt ja kääntynyt laskuun.

Vaikka velalla perinteisesti Suomessa uhkaillaan, on todettava, että kansainvälisesti velkaluvut ovat olleet varsin lohdulliset. Ja tämä koskee myös 1990-luvun laman velanottoa. Velalla pelottelulla oli silloin poliittisia tavoitteita.

Vuosina 2007-2008 (siis ennen finanssikriisiä) saavutettu alhainen taso on jopa erinomainen. Tähän vaikutti ratkaisevasti Suomen talouden – ei seitsemän vaan - 14 lihavaa vuotta (1994-2007). Tuntuu epärealistiselta ajatella, että väestön tulevissa ikääntymispaineissa päästäisiin uudelleen silloin saavutettuun 30 prosenttiin, mutta lieneekö tarpeenkaan?

Kestävyysvajeella viitataan ikääntymisen aiheuttamaan huoltosuhteen kasvuun: yhä pienempi työssäkäyvä aktiiviväestö joutuu pitämään huolta yhä suuremmasta osasta väestöä. Tosin kestävyysvajearviot ovat vaihdelleet kovasti arvioijasta riippuen.

Kestävyysvaje on joka tapauksessa niin merkittävä, että siihen tulee varautua jo etukäteen. Mutta onko kestävyysvajeuhka niin suuri kuin sitä markkinoidaan meille kansalaisille?

:::::::::::::::::

T&Y -lehden tuoreen numeron 2/2019 palstalla ”Lukuvihje” on arvioitu Alberto Alesinan & Carlo Faveron & Francesco Giavazzin teos ”Austerity. When It Works and When it Doesn´t”. En tässä arvioi kirjaa, vaan keskityn kirjasta arvion tehneen Heikki Taimion pohdintaan valtiontalouden haasteesta: lisää veroja vai lisää lainanottoa?

Juuri toimintansa toimitusministeriönä päättävän hallituksen ja tulevan Antti Rinteen hallituksen välillä on selvä ajattelullinen – etten sanoisi ideologinen - ero. Juha Sipilän hallitus leikkasi menoja ja Rinne on ilmoittanut, ettei leikata, vaan otetaan velkaa. Tilanne on toki ollut ja on edelleen monimutkaisempi kuin edellä kuvasin: hallitus joutuu joka tapauksessa ottamaan velkaa sen menotalouden kattamiseen, johon on sitouduttu. Kysymys on uusista sitoumuksista, miten ne kustannetaan.

Keynesiläisessä mallissa menoleikkaukset hidastavat talouskasvua enemmän kuin verojen korotus: leikkaus on suoraan pois kokonaiskulutuksesta, ”kun taas verojen korotuksesta vain osa vähentää kulutusta ja osa on pois säästämisestä”.

Alesinan & kumppanien kirjassa esitetään - Taimion mukaan - että ”menoleikkauksista seuraa paljon pienemmät tuotannon menetykset kuin veronkorotuksista”. Lisäseurauksena menoleikkaukset takaavat, ettei verotusta tarvitse kiristää. Edelleen menoleikkausten tapauksessa ”taloudenpitäjät uskaltavat kuluttaa ja investoida”.

Kysymys on tietenkin talouskuripolitiikasta, josta on vaihtelevia mielipiteitä. Taimio aivan oikein korostaa, että menoleikkauksia suosivat ne, jotka haluavat pienentää julkisen sektorin kokoa ja keventää verotusta. Tätä ajattelua vastaan ovat nousseet monet poliitikot, jotka haluavat tasa-arvoista ja inhimillisesti tasapainoista kehitystä.

:::::::::::::::::::

Alesina ja kumppanit asettuvat tutkimustensa perusteella selvästi talouskuripolitiikan (austerity) kannalle. Vierastan itse kirjan kirjoittajien arviota, että ”ilman menoleikkauksia menot kasvaisivat jatkuvasti, mikä ruokkii odotuksia jatkuvista veronkorotuksista”. Tämä automaatio on liian kategorinen.

Juuri nyt hallitusta muodostettaessa olemme tilanteessa, jossa keskustelua käydään potentiaalisten hallituskumppanien kesken siitä, jatketaanko leikkauksia vai väljennetäänkö suhtautumista lisävelanottoon. Mielenkiitoinen tapaus ovat infrahankkeet, esimerkiksi ratahankkeet, joiden katsotaan olevan paitsi menoerä niin myös investointi tulevaisuuteen.

Menoleikkaukset ja veronkorotukset sekoittuvat muihin meneillään oleviin talouden trendeihin (esim. suhdannevaihteluiden meneillään olevaan vaiheesen), joten on otettava huomioon, että talouteen vaikuttavien muuttujien määrä on suuri.

Joka tapauksessa näyttäisi siltä, että blokkipolitiikan yksi seuraamus voi olla muutos pitkän aikavälin talouspoliittisessa linjassa, joskaan se ei välttämättä ole niin suuri kuin retoriikassa väitetään.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Demokratia koetuksella, mutta populismin haasteet ovat suuremmat

Oikeistopopulistien eteneminen europarlamenttivaaleissa on tapahtunut tosiasia, mutta onko asetelmasta kasvanut sellainen teflonpinta, ettei mikään voi heikentää oikean laidan populismia? Ihan näin ei ole. Joskus tuntuu siltä, että populistiset ryhmät itse tekevät kaikkensa pienentääkseen suosiotaan.

Tällaisesta on esimerkkinä räikeä tapaus, jossa Itävallan yhden hallituspuolueen, oikeistopopulistisen vapauspuolueen (FPÖ) johtajaan ja varakansleriin Heinz-Christian Stracheen liittyvä korruptioskandaali johti hallituksen hajoamiseen.

Kysymys näyttää olevan Strachen häikäilemättömästä pyrkimisestä valtaan keinoilla millä hyvänsä. Tämä johti Venäjältä (?) viritettyyn ansaan, joka on mahdollistanut vaalivaikuttamisen kautta sekaantumisen Itävallan päätöksentekomekanismeihin.

Euroopan laajuisesti oikeistopopulistit ovat pyrkineet luomaan ulospäin kuvan, että voimasuhteiden muutokset äärioikeiston hyväksi johtuvat kansalaisten ”luonnollisesta” reaktiosta epäisänmaallisesti käyttäytyviä perinteisiä puolueita vastaan. Vanhojen puolueiden ”virheitä” ovat kaiken salliva maahanmuutto ja isänmaan myyminen EU:lle. Kysymys ei siis olisi tämän mukaan oikeistoideologisesti sävyttyneestä valtapolitiikasta, vaan itselle – omalle maalle - vahingollisen toiminnan torjumisesta.

Ajatus ei ole kestävällä pohjalla, vaikka oikeistolainen populismi pyrkii markkinoimaan itseään ”järjen äänenä”. On yritetty luoda kuva, että oikeistopopulismin oikeutus on johdettavissa vanhojen puolueiden luomasta demokratian rämettyneisyydestä: liberaali demokratia on tuhonnut itseään sisältäpäin antamalla ”kaiken sallivalle” vapaamielisyydelle luvan tuhota kansakunnan sielua.

Tietenkin tämä on propagandaa, jolla on vyörytetty etua äärioikeistolle. On totta, että liberaalin demokratian puolustusmekanismeissa on ollut aukkoja, jotka osin johtuvat ylimielisestä suhtautumisesta populistisia tahoja kohtaan. Viime aikojen ääriryhmien menestys on toisaalta sitonut demokraattisia voimia tiukemmin yhteen, kuten osin kävi europarlamenttivaaleissa. Toinen liberaalin demokratian käyttämä taktiikka on populistien vastuuttaminen.

:::::::::::::::::::::

Historiallisesti katsottuna kylmän sodan bipolaarinen maailmankäsitys on muuttunut oikeistopiirien käsittelyssä sekavaksi vyyhdeksi kansainvälisiä suhteita, jossa taustalla on Venäjän saavuttamien geopoliittisten asemien vahvistaminen lännestä tarjottavan tuen kautta. Samaan tähtää yhdistelmä, jonka muodostavat Länsi-Euroopan oikeistovoimat – Itä-Euroopan autoritaariset hallinnot - Yhdysvaltain oikeistokonservatiivit ja suurvallaksi pyrkivä Venäjä.

Kuviota ovat kiusallisesti sotkeneet Itävallan esimerkin mukaiset rötökset ja Steve Bannonin kaltaisten umpioikeistolaisten tahojen valtapyrkimykset. Bannon ikään kuin pyrkii ohjamaamaan taustalta asioita ”oikeaan oikeistolaisuuteen”. Bannonin rooli on muodostumassa ainakin osittain kiusalliseksi niille ryhmille, joille hän pyrkii tyrkyttämään tukeaan: läntisellä liberaalilla demokratialla on niin vahva asema, että se pystyy hyödyntämään populistien hairahdukset – vaikkapa Bannonin tapauksen - omaksi hyväkseen.

Steve Bannon toimii yhteen Italian oikeistopopulistien johtajan Matteo Salvinin ja Ranskan kansallisen liittouman Marine Le Penin kanssa. Salvini on kerännyt ympärilleen ryhmän, johon kuuluvat Le Penin lisäksi Tanskan kansanpuolue, Viron Ekre, Saksan Afd ja Hollannin Vapauspuolue. Pakkaa sekoittaa nimenomaan Venäjä, koska osa edellä mainituista voimista ei halua ratsastaa Venäjällä. Osaa oikeistovoimista uhkaa myös vaalitappio omissa kansallisissa valeissa. Tilanne ei siis ole mitenkään trendinomaisesti etenevä, vaan moneen risteävään suuntaan etenevä.

Ruotsin Jimmie Åkesson on esimerkki ”maltillisesta oikeistopopulistista”, joka ei mitenkään halua laskea Venäjä-kortin varaan, ja jolle Salvinin ryhmittymä on etäinen. Suuri osa oikeistopopulisteista haluaisi sitoa keskinäisen yhteistyön maahanmuuttokysymyksiin ja ”kristilliseen arvopohjaan” sotkematta siihen suurvaltapolitiikkaa, erikseen Venäjä-politiikkaa tai monia kansallisia painotuksia.

Olen näissä kirjoituksissa kuuluttanut luontevaa suhtautumista Venäjään. Nyt on taipumus politikoida juuri päinvastaiseen suuntaan: Italian ja Ranskan oikeisto mielistelevät Venäjää ja Suomen Halla-aho ajaa yksioikoisen kielteistä näkemystä.

Oikeistoliikkeen suuri ongelma on ollut, että siltä puuttuu riittävä määrä yhteisiä teemoja, ja vaikka nyt onkin odotusarvo, että yhteinen tahtotila löytyy, veikkaan, että yhteistyöpyrintö on vain väliaikainen vaihe, joka murtuu, kun valtaa ruvetaan vaalien jälkeen jakamaan.

Oikeistoryhmillä on haaste, miten saada eri ryhmien edustajien käyttäytyminen jonkinasteisen kurin piiriin. Nyt näyttää siltä, että vähän päästä joudutaan selittelemään edustajien epäkorrektia tai suorastaan laitonta käyttäytymistä. Kärsijöinä ovat populistien omat lahjakkaat ja asiansaosaavat kansanmiehet ja – naiset.

Oikeistolainen trendi tulee väistymään vastuun lisääntyessä sekä kansallisella että EU-tasolla. Samaan suuntaan vaikuttaa eri ryhmien eripura noudatettavasta linjasta. Kun äänestetään, niin mitä oikeastaan äänestetään? Olen näkevinäni tuloksissa vanhan liiton vastaiskun ainakin henkisellä tasolla.

Käytyjen EU-vaalien seurauksena syntyi epäyhtenäinen kuva Euroopan poliittisesta kentästä. Vihreät etenivät, mutta vakiintuneista perinteisistä ryhmistä konservatiivit taantuivat. Sosiaalidemokraattien menestys vaihteli maasta toiseen siirryttäessä ja oikeistopopulistien eteneminenkin tapahtui sekin lähinnä maakohtaisesti, ei kattavasti.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Mitä on jääkiekko?

Tuli pikkuisen vaativa otsake…. Puhutaan jääkiekon MM-kisoista.

”Venäjä upposi keskialueen suohon”. ”Suomen peli ei ollut edes jääkiekkoa”. ”Hävisimme keskinkertaiselle joukkueelle”. Tämäntyyppisiä kommentteja tuli Suomen ja Venäjän ottelun jälkeen Venäjän medialta ja pelaajilta. Toisaalta annettiin lausuntoja, joihin sisältyi tietty määrä kateudensekaista ihailua. Annettiin ymmärtää, että Suomelta puuttui 50 parasta kiekkoilijaa ja silti nöyryyttävästi hävittiin.

Ruotsalaiset tekivät sen taas! Kun oma joukkue putosi siirryttiin sujuvasti kehumaan Suomea. Jukka Jalosesta on tehty sateentekijä, miltei puolijumala.

No, oikeastaan kaikki edellä lausutut ovat kuumien tunteiden sanelemia ylisanoja suuntaan tai toiseen. Kuitenkin päällimmäiseksi jää ”Suomen ihme”. Suomen maajoukkuetta on verrattu Yhdysvaltain ihmetekoon Lake Placidin olympiakisoissa vuonna 1980 (”The Miracle on Ice”), jolloin suvereeni Neuvostoliitto hävisi amerikkalaisille ”yliopistopojille”. Täytyy myöntää, etten minäkään ole 56 vuoden jääkiekon seurannan aikana kokenut tällaista ihmettä, jonka Suomi aiheutti.

Joukkue oli nimien perusteella keskinkertainen. Eihän kaikkia pelaajia edes tunnettu kuin suppeissa jääkiekkopiireissä. Maajoukkue muodostui kakkos- ja kolmosjoukkueen yhdistelmästä. Miten siis on mahdollista, että menestys Kanadaa, Ruotsia ja Venäjää vastaan oli tällainen? Valmentaja Jukka Jalosen selitys oli, että eroa ei ole juuri muussa – muiden huippuihin verrattaessa - kuin henkilökohtaisessa taidossa. Ehkä niin.

Jukka Jalosen kärsimättömän, lakonisen ja hieman kulmikkaan luonteen takana on oikeastikin taktista ja strategista neroutta. Kysymys on valmentajan näkökulmasta kulloinkin käytettävissä olevalle joukkueelle sovellettavasta räätälöidystä pelitavasta. Rajoitteet on otettava huomioon, vahvuudet on hyödynnettävä. On huomioitava pelin luonne (vähän tilaa, tilan käytön totaalisuus), jääkiekkokulttuurin laajuus (joukkue voidaan näköjään koota puolesta sadasta kärkipelaajasta välittämättä kymmenistä kieltäytyjistä), psykologiset seikat (pelaajat tekevät toisistaan suurempia kuin ovatkaan), käytettävissä olevan joukkueen taitotason aliarvioiminen (ammattipelaajiahan kaikki ovat), näyttämisen halu (kun kerrankin annetaan tilaisuus, niin näytetään osaaminen), hyvin yhteen hitsautunut joukkue (kerrankin valmistautumisaika oli riittävän pitkä), hyvä henki joukkueen sisällä (näin ei ole läheskään aina ollut), joukkueen ”keskinkertainen suuruus” (kukaan ei ollut toisten yläpuolella)….. Ei ollut ”ykkösrinkiä”, johon kaikki olisivat voineet nojautua. Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä menestyksen eväänä oli tietenkin joukkuepeli, jonka varaan kaikki edellä esitetty rakentui.

Jotenkin Suomeen rinnastettava tapaus on Sveitsi, vaikka se nousikin historiallisessa katsannossa huipulle paljon Suomen jälkeen (Kanada selvisi näissä kisoissa loppuotteluun Sveitsin käsittelystä hyvin onnekkaalla tavalla). Sveitsi menestyy hyvin organisoidulla pelitavalla ja riittävällä määrällä ratkaisuihin yltäviä pelaajia.

Suomen paras joukkue olisi voinut koostua Aleksander Barkovista, Patrik Laineesta, Mikko Rantasesta (ilmetty ykkösketju), Teuvo Teräväisestä, Sebastian Ahosta täydennettynä vaikkapa Erik Haulalla (ilmetty kakkosketju). Kolmosketjun voisi rakentaa Artturi Lehkosesta, Roope Hintzistä, Joel Armiasta, Kasperi Kapasesta, Jesperi Kotkaniemestä.

Suomella on myös nelosketjuloistoa: Joonas Donskoi, Valtteri Filppula, Leo Komarov……

Entä mihin sijoittuisivat Mikko Koivu ja Mikael Granlund?

Puolustukseen riittää nyt - päinvastoin kuin joskus aiemmin – huippuja, esimerkiksi Esa Lindell, Miro Heiskanen, Rasmus Ristolainen, Sami Vatanen.

Tuukka Rask on itseoikeutettu ykkösvahti ja kakkos- ja kolmosmolareita riittää paremmin kuin melkeinpä millään muulla maalla.

Vielä jää reserviin - puolustajia ja hyökkääjiä erittelemättä - vaikkapa Markus Granlund, Miikka Salomäki, Saku Mäenalanen, Markus Nutivaara, Markus Hännikäinen, Aleksi Saarela, Olli Määttä, Jesse Puljujärvi, Henrik Borgström, Kalle Kossila, Juuso Riikola……..

Miten verrata näitä pelaajia nyt maajoukkueessa oleviin, kun menestys lienee yhtäläinen?

::::::::::::::::::::

Venäjä-pelin ensimmäiset 15 minuuttia olivat tasokkaimmat Suomelta kuin oikeastaan mitkään muistamani. Harvoin näkee näin organisitua peliä. Rohkea ja aggressiivinen karvauspeli (se sama, millä vastustajat yleensä sotkevat Suomen kuvioiden rakentamisen) sekoitti nimekkään vastustajan pakan toistuvasti. Mitä pidemmälle peli eteni sitä vahvemmin tuli esille venäläisten luisteluvoima suomalaisten hieman väsyessä. Mutta lopputulos ratkaisee.

Oliko Suomea vastaan ikävä pelata? Tietenkin, koska Suomen peli perustui Venäjän hyökkäysten torpedoimiseen ja mitätöimiseen. Venäjä olisi halunnut pelata ”vapaasti” omilla vahvuuksillaan. Siihen ei Suomi antanut tilaisuutta ennen kuin aivan lopussa.

:::::::::::::::::::::::::

Entä sitten loppuottelu? Suomen tarinan piti päättyä riemukaaren siintäessä silmissä. Täytyy myöntää, että oma uskoni horjui, mutta leijonat osoittivat sitkeytensä ja taistelivat voiton.

Kanada-ottelu muistutti loppuvaiheessa kidutusta, uhri vain ei suostunut ”tunnustamaan” tappiotaan.

Hämmentävää oli katsoa, kuinka pelaajat turnauksessa yksi toisensa jälkeen nostivat tasoaan siitä, mitä heiltä odotettiin. Tässä olisi ehkä joukkuedynamiikan tutkijalla opinnäytetyön paikka. Usein todetaan, että altavastaaja voi voittaa yksittäisen ottelun, mutta tappio tulisi, jos pelattaisiin viiden ottelun sarja. Selittämättömäksi jää, kuinka Suomi voitti neljä ”yksittäistä” huippuottelua (Ruotsi, Venäjä, Kanada kahteen kertaan).

Marko Anttila ”kasvoi” (203 cm!) kolmessa viimeisessä ottelussa joukkueen taistelutahdon symboliksi. Raskaissa turnauksissa (MM-kisat, playoff-ottelut) näkee joskus yllättäviä sankareita. Pelaajat, jotka ovat olleet runkosarjapelaajina hyviä erottuvat pudotuspeleissä odottamattomalla tavalla loistokkuudellaan. Mistä moinen? Paremman puutteessa sanon: kun muut väsyvät, väsyy sankaripelaaja vähiten. Ehkä kysymys on lopulta tahdonvoimasta, joka odottaa täyttymystä.

Urheilun suola on, kun etukäteen tappioon tuomittu nousee tuhkasta ja näyttää taivaan merkit kaikille. Ihmiset haluavat asettua - etukäteen laskien - todennäköisen häviäjän asemaan ja elätellä pientä toivonkipinää.

Kuka unohtui? Maalivahti Kevin Lankinen tietenkin. Ennen vanhaan - vanhoina huonoina aikoina - minua harmitti, kun maalivahti valittiin ”aina” Suomelta parhaaksi pelaajaksi. Muu joukkue ei siis mielestäni pelannut riittävän tasokkaasti. Nyt pelasi, joten maalivahdin saattoi hyvällä omallatunnolla palkita.

Summa summarum, Harri Pesonen sen sanoi: "oli hienoa nähdä, että kaveri vieressä haluaa, että sä onnistunut".

lauantai 25. toukokuuta 2019

Politiikan uusjako

Perinteisesti politiikan toimijat ja poliittisten puolueiden kannattajat on sijoitettu nelikenttään, jonka ulottuvuuksina ovat oikeisto-vasemmisto ja konservatiivit-liberaalit -akselit. Poliittisen kentän hahmotelmana tämä jako tarjoaa ihan hyvän ”pohjapiirustuksen”, miten maa poliittisesti ja ideologisesti makaa.

Mutta nelikenttäkin muuttuu ja sitä pitää poliittisena kehikkona kehittää.

Hesarissa, Jussi Pullisen artikkelissa ”Vanha tuolijatkumo natisee” (4.5.2019) viitataan politiikan tutkijoiden jo pitkään harrastamaan uusjakoon, jossa toisessa päässä ovat ”vihreät, vaihtoehtoiset ja yksilöä korostavat arvot” ja toisessa päässä ”perinteiset, autoritaariset ja nationalistiset arvot”. Hesari sanoo tavoittelevansa tämän tulkinnan sijoittamista viimeksi julkaistuihin nelikenttäanalyyseihin.

Puhuisin lisäpiirteestä vanhaan nelikenttään. Mitkä nuo lisäpiirteet ovat? Niitä ovat muun muassa sukupuoleen, vähemmistöjen oikeuksiin ja ilmastonmuutokseen liittyvät nelikentän laajennukset sekä globaalit trendit, jotka vaikuttavat muun muassa maaseudun ja kaupunkien keskinäiseen problematiikkaan.

Näissä lisäyksissä on helppo havaita esillä olevien teemojen voimakas polarisoituminen, mutta käsittääkseni nämä uudemmat jakolinjat eivät kuitenkaan muuta perustavaa laatua olevalla tavalla vanhaa liberaalit-konservatiivit jakoa.

:::::::::::::::::::

Kaiken kaikkiaan taustalla tapahtuu koko ajan politiikan kentän uusjakoa, sillä vanhat perinteiset politiikan toimijat eivät ole jääneet tuleen makaamaan, vaan ovat asemoimassa itseään muuttuvaan poliittisen kenttään. Ehkä selvimmin uusjako heiluttaa tällä hetkellä keskustapuoluetta, sillä nelikentässä sen miltei yksi yhteen varjona on perussuomalaiset, jotka imevät keskustalaisten ääniä varsinkin, kun Juha Sipilän porvarillisen liberalismin kokeilu näyttää aiheuttaneen hallaa puolueelle: kannattajat ovat joutuneet tuuliajolle ja etsivät uutta kiinnittymiskohtaa poliittisessa kentässä.

Juha-Pekka Raeste on aivan oikeassa analyysissaan ”Keskustan voimaa jäytää kaksi suurta uhkaa” (HS 6.5.2019), kun hän nostaa perussuomaisten uhan lisäksi toiseksi vaikuttavaksi seikaksi demografian ja siihen liittyvät väestömuutokset. Väestö keskittyy kasvukeskuksiin kiihtyvällä tahdilla. Keskustan ääniosuus on pudonnut Uudellamaalla ja Helsingissä viiteen prosenttiin. Puolueen läpimurto etelän väestökeskittymiin on toistaiseksi epäonnistunut ja poliittinen kannatus ei seuraa etelän rintamaille muuttoa. Keskusta on joutunut pahaan väliin, jossa toisella puolella on kokoomuksen liberaalioikeisto ja toisella puolella oikeistokonservatiiviset perusuomaiset. Vanha ”alkiolainen kepu” ajelehtii haamuna määrittelemättömässä paikassa.

Eduskunnan istumajärjestyksestä käyty kiista osoitti selvästi, mistä on kyse. Perussuomalaiset ei olisi halunnut sijoittumista oikealle (johon he ideologisesti kuuluvat), koska haluavat käyttää myös keskustan mandaattia.

Uusjako – paitsi, että luo railoja puolueiden välille – halkaisee myös puolueita keskeltä. Sekä kokoomuksessa että sosiaalidemokraateissa on havaittavissa tämä ilmiö. Uusjako ikään kuin korostaa konservatiivisuuden ja liberaaliuden välistä eroa puolueiden sisällä. Puolueiden johtamiseen tämä asetelma luo lisää haasteita. Ongelmat kertautuvat hallitusta muodostettaessa, sillä neuvoteltaessa joudutaan ottamaan huomioon aiempaa enemmän muuttujia.

::::::::::::::::::::

Hesarin päätoimittaja Kaius Niemi luo katsauksen politisoitumisen historiaan. Se nimittäin on vaihdellut viime vuosikymmeninä siten, että 1960- ja 70-luvulla elettiin voimakasta politisoitumisen aikaa. Koin tuon ajan itse ja voin osin vahvistaa tapahtuneen, mutta en kuitenkaan näkisi sitä kaiken kattavana suuntauksena. Joka tapauksessa tässä välissä 1980-luvulta 2000-luvulle elettiin epäpoliittisempaa aikajaksoa, vaikka sitäkään ei kannata liioitella.

Uusi politisoituminen nousi populististen liikkeiden kautta suosioon 2010-luvulla osin korostaen edellä mainittuaja jakolinjoja liberalismi-konservatismi -akselilla. Konservatiivinen populismi nousi ainakin osittain liberalismin saaman ”voiton”, yliotteen kumoamiseksi.

Uusi politisoitumisen kausi ei alkanut vanhojen puolueiden aktivoitumisen kautta, vaan vanhan järjestyksen haastoivat uudet tai uusvanhat populistiset voimat. Kaius Niemi jää pohtimaan kumpi - epäpoliittinen vai poliittinen - on sääntö ja kumpi poikkeus historian saatossa.

Onko kehitys johtanut blokkipolitiikan läpimurtoon? Edellinen hallitus oli puhdas porvarillinen hallitus ja nyt on kehitteillä vasemmistoenemmistöinen hallitus (tosin blokkirajan ylittäen!). Blokkipolitiikan jatkuvuuden puolesta ei voi vannoa, vaikka nyt näyttääkin vahvasti siltä.

::::::::::::::::::::::

Vastakohtaisuuksia luodaan monilla uusilla lähestymistavoilla, joilla on yksilöllinen luonne (liikkumisen välineet, ruoka, ilmastonmuutos…..). Ollaan aggressiivisesti puolesta tai vastaan. Avainkäsite on identiteetti, jolla perusteella uusia jakoja (erottautumisia) suoritetaan, so. ”politisoidutaan”. Kaius Niemi antaa ymmärtää, että asioiden politisoituminen on taas yhtä herkkää – mutta eri tasolla tapahtuvaa – kuin 50-60 vuotta sitten.

Niin, viime pohdintana näen tapahtuneen ja tapahtuvan liberaalin edistyksellisyyden ja populistisesti houkuttelevan konservatismin välisenä taisteluna. Länsi-Euroopassa läpilyönyt liberaalidemokratia on saanut haastajan, jossa agendaksi on valittu jopa kaikkien pyhimmän arvon, tasa-arvon tavoittelun kiistäminen.

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Kun edistys on kirous

Hesarissa oli juttusarja, jossa pohdittiin tavallisten keskiluokan ihmisten pahoinvointia ja ärtymyksen kohteita eri puolilla Eurooppaa ja laajemminkin. Asia on tärkeä, koska olen pitänyt monien muiden tavoin vahvaa keskiluokkaa nykyaikaisen hyvinvointiin perustuvan yhteiskuntamallin perustana.

Olen itsekin pohtinut keskiluokan kipuja kohta vuosikymmenen ajan. Asiaan on herätty vasta viime aikoina, kun Yhdysvaltain ruostevyöhykkeellä kapinoitiin niin, että se ratkaisi presidentinvaalit, tai kun Pariisin keltaliivit panivat hyrskynmyrskyn pystyyn keskellä kaupunkia, tai kun vaalien tulokset länsimaissa tuottavat jatkuvasti (odotettuja) yllätyksiä.

Yhdysvalloissa nämä asiat ovat olleet vaikuttamassa taustalla jo muutamien kymmenien vuosien ajan.

Työttömyys ei näytä tällä hetkellä sittenkään kaikkein tuskallisimmalta ongelmalta. Yhdysvalloissa finanssikriisin aikainen työttömyysaste on laskenut miltei lineaarisesti kymmenessä vuodessa lähes 10 prosentista nykyiseen 3,6 prosenttiin. Työttömyys on edelleen korkea joissakin EU-maissa, mutta suurempi ongelma on aiempina hyvinä aikoina luotujen hyvinvointipalvelujen kustantaminen.

Modernin yhteiskunnan tavoitteisiin päästäkseen Emmanuel Macron yritti rakentaa palvelujen leikkaamisen ja verotuksen yhdistelmän, jota kansalaiset ryhtyivät kuitenkin ankarasti vastustamaan. Joskus mellakat syntyvät pienestä kipinästä. Ranskassa levottomuudet käynnistyivät autojen polttoainekulujen kallistumisesta. Työssäkäyntikustannukset kävivät monille pitkämatkalaisille ylivoimaisiksi. Mutta kysymys on lopulta laajemmasta pinnan alla kytevästä keskiluokan ja alemman keskiluokan kapinasta.

Globalisaatio noidutaan kaikkein alimpaan hornaan. Se on kuitenkin alentanut hintoja ja lähes poistanut aiemmin vallinneen jatkuvan inflaatiouhan (kuka muistaa 1970-luvun alun 17 prosentin inflaation!) jopa niin pitkälle, että inflaatio on talouskasvun näkökulmasta liian alhainen. Globaali kehitys on antanut mahdollisuuden ns. välituotteiden valmistamisen eri maissa kustannusten säästämiseksi. Kuluttaja näkee tuloksen halvempina lopputuotehintoina.

Mutta globalisaation kielteiset vaikutukset painavat vaa´assa monella enemmän.

Samaan aikaan ammattiyhdistysten heikkeneminen on johtanut niukkoihin palkankorotuksiin (tai suorastaan palkkojen alentamiseen). Palkkojen heikko kehitys esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Ranskassa on kymmenen vuoden tai monien vuosikymmenien kehityksen tulos. Ihmisiltä on loppunut kärsivällisyys vyönkiristysten takia. Yhdistelmä heikosti kehittyvät palkat ja palvelujen leikkaukset (tai niiden kustannusten nousu) on saanut ihmiset hermostumaan.

Populististen liikkeiden yksi menestyksen salaisuus ovat heikkenevät alueelliset elämisen edellytykset. Kaupungistuminen on lisännyt vauhtia maaseudun taantumiseen. Eikä tässä kaikki: viime kädessä tuloerojen suureneminen ja eriarvoisuuden kasvu ovat saaneet maljan läikkymään.

Välttämättä kehitys ei näy tilastollisesti. Osa tapahtuneesta kehityksestä johtuu siitä, että on totuttu pitkällä aikavälillä hyvään kasvuun. Odotukset ovat olleet huomattavan korkealla ja pettymys vastaavasti suuri, kun poljetaan paikallaan.

Mitä laajalla maaseudulla tapahtuu aivan konkreettisesti? Esimerkiksi seuraavanlaisia asioita: julkiset ja yksityiset palvelut heikkenevät, palkat junnaavat paikoillaan, työpaikat muuttuvat yhä epävarmemmiksi, (työ)matkat pidentyvät, asuntojen hinnat romahtavat, poismuutto autioittaa laajoja alueita ja tulevaisuuden odotukset ovat näköalattomat.

Suomessa professori Sami Moisio on kiinnittänyt huomiota ns. väli-Suomen kuntien tilanteen heikkenemiseen, joka näkyy osaltaan perussuomalaisten vaalimenestyksenä. Vanhat perinteiset puolueet ovat menettäneet kannatustaan, koska eivät ole täyttäneet ihmisten odotuksia. Varsinkin keskustapuolue on kärsinyt tappioita vanhoilla juurialueillaan. Suomen keskusta tuntuu unohtaneen kokonaan lähtökohtansa.

Väestön vanheneminen ja huoltosuhteen heikkeneminen ovat tuttu ilmiö valtaosassa Suomen kunnista. Keskituloisten poistuminen eläkkeelle on mahdollistanut korvaavan työvoiman alemmat palkat. Myös koulutuksessa näkyy sama ilmiö: ensimmäistä kertaa monissa johtavissa länsimaissa edeltävä sukupolvi on ollut paremmin koulutettu kuin nykyinen. Varsinkin nuorten työpaikat ovat muuttuneet määräaikaisiksi meillä ja muualla, joskin muutos Suomessa on ollut maltillinen. Mutta jälleen vahvistuu kuva keskiluokkaan nousun vaikeutumisesta.

Kaupungistumisen seurauksena asuntojen hinnat ovat polarisoituneet ja näkyvät rintamaiden asuntojen hintojen kovina nousuina.

Finanssikriisiä (2008) on pidetty jonkinlaisena keskiluokan aseman taitekohtana. Se pitänee osin paikkansa, mutta Yhdysvalloissa kehitys on ollut pidempiaikainen.

::::::::::::::::::::

Mitä on tapahtunut, jotta ylläkuvattu paradigman muutos on ollut mahdollinen?

Anna-Sofia Berner artikkelissaan ”Töitä konsultille ja koiravahdille” (HS 4.5.2019) lainaa taloustieteilijä David Autoria, joka ryhmittelee nyt syntyviä töitä uudella tavalla.

Autor jakaa uudet työt kolmeen ryhmään:

1) Etulinjan työt, jotka ovat uusinta teknologiaa hyödyntäviä töitä. Korkeat palkat ja korkeakoulutus ovat tunnusomaisia tälle ryhmälle.

2) Vauraustyöt, joilla palvellaan hyvätuloisia. Tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi hyvinvointivalmentajat.

3) ”Viimeisen mailin työt”, joiksi Autor nimeää lähes automatisoidut rutiinitehtävät. Tätä ryhmää uhkaa etenevä työn automatisoituminen.

Huomattava osa työmarkkinoista jakautuu kahtia, niihin joissa vaaditaan korkeinta osaamista ja niihin, joissa osaamisvaatimus on kaikkein matalin. On selvää, että keskiluokka on liipaisimella. Sieltä monen vaiheen kautta ihmisiä valikoituu työmarkkinoilla vaativiin tehtäviin ja rutiinitehtäviin. Seurauksena ovat olleet suuret ja kasvavat tuloerot.

Entä miten on käynyt paljon puhutuille teollisuustyöpaikoille Yhdysvalloissa? Työpaikat ovat suhteellisesti vähentyneet, koska muut työpaikat ovat lisääntyneet. Pitkällä aikavälillä muutos on ollut myös absoluuttinen: teollisuustyöpaikkoja on nyt seitsemän miljoonaa vähemmän kuin huippuvuonna 1979.

Donald Trump on päättänyt ratkaista amerikkalaisten työpaikkojen ”suojelun” yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla eli korottamalla ulkomaisten tuotteiden tulleja. Tätä pidetään globalisoituvassa maailmassa tuhoisana tienä.

::::::::::::::::::

Selvästikin on kysymys jostakin sellaisesta kehityksestä, mihin emme ole olleet riittävästi varautuneita. Meillä on ollut liian ruusuinen kuva kehityksen kehittymisestä. Osa ihmisistä, jotka ovat päässeet vihreälle oksalle, eivätkä näe suuren enemmistön haasteellista asemaa.

Globalisaatiota on pidetty positiivisena megatrendinä. Sitä on pidetty edistyksen kiinteänä osana. Kritiikkiäkin on toki esitetty, mutta silloinkin on sanottu, että kehitys on vääjäämätöntä. Pienen ihmisen vaikutusmahdollisuudet ovat mitätöityneet. Ollaan selvästikin tultu tilanteeseen, jossa demokratian kannatinpilarit tutisevat.

Kaikkialla länsimaissa on nähtävissä puoluekentän pirstoutumista, joka johtaa juurensa ihmisten erilaisista kokemuksista maailman muuttuessa nopeammin kuin siihen on pystytty varautumaan. Ehkä perimmäisenä syynä puoluekentän pirstoutumiseen on eriarvoisuus työpaikkojen polarisoitumisen vuoksi ja epävarmuus tulevaisuudesta, joka loitontaa ihmisiä perinteisten puolueiden lupauksista. Eletään silti lupausten markkinoilla. Haetaan uutta, mutta tien päässä voi odottaa pettymys, sillä ihmelääkkeitä ei ole.

Toki olemme olleet yhteiskunnallisessa murroksessa aiemminkin, esimerkiksi 1970-luvun vaihteessa, jolloin elinkeinorakenteen nopea muutos aiheutti syvää epävarmuutta ja laajan muuttoliikkeen Ruotsiin. Silloinkin populistit toimivat ihmisten henkireikänä. Liberaalidemokratia kuitenkin on selvinnyt aina voittajana kriiseistä vuosikymmenien kuluessa.

Suomessa ja muissa Skandinavian maissa yhteiskunnallisten häiriöiden syntyä ovat tulpanneet suhteellisen tasainen tulonjako ja hyvinvointiyhteiskunnan palvelut (työllisyyden hoidossa automaattiset vakaajat). Tulevaisuus on arvoitus, koska esimerkiksi Suomessa koulutuksesta on leikattu aivan liian paljon.

::::::::::::::::::

Ihmisten vieraantumiselle voidaan määrittää profiili. Mistä vierauden tuntu koostuu? Se, mikä modernissa yhteiskunnassa on haluttu kokea edistyksenä, on monille varsinkin asutuskeskuksista syrjemmällä asuville kirous.

Edistys koetaan pikemminkin hävittävänä voimana kuin eteenpäin vievänä voimana. Edistyksen mahdollistajaan, politiikkaan suhtaudutaan joko välinpitämättömästi tai hakien turvaa moderniin maailmaan kriittisesti suhtautuvilta populisteilta.

Luonteenomaista on syyllistäminen , haetaan syntipukkia tapahtuneelle kehitykselle. Syyllisiksi sopivat etenkin poliitikot, maahanmuuttajat ja liberaalit ”edistykselliset”.

maanantai 20. toukokuuta 2019

The Beatles: musiikkia kahdeksan päivää viikossa

Ron Howard ohjasi vuonna 2016 dokumenttielokuvan ”The Beatles: Eight Days a Week”, jonka kävin tuoreeltaan katsomassa elokuvateatterinäytäntönä. Elokuvan alkuperäinen nimi on ”The Beatles: The Touring Years”. Nyt kun elokuva tuli Yle Teemalta, oli tilaisuus katsoa se uudelleen. Olen kirjoittanut monta blogikirjoitusta yhtyeestä vuosien aikana, joten en kertaa yhtyeen historiaa sen tarkemmin. Haluan arvioida Howardin elokuvallista näkemyksestä.

Dokumenttielokuva kertoo Beatlesin kiertueajasta 1962-1966. Sen jälkeen yhtye vetäytyi studioon tekemään kunnianhimoisinta osaa musiikistaan. Beatlesin vuosista 1967-1970 on tehty useita hienoja dokumentteja, joten ne sopikin sivuuttaa tässä elokuvassa.

Yksi selvä lähestymistapa Howardin dokumentissa on faninäkökulma. Elokuva on tehty ”meidän Beatles” -pohjalta. Beatles on ikään kuin koko maailman yhteistä omaisuutta. Howard on amerikkalaisena valinnut hyvin jenkkiläisen lähestymistavan, mutta ei osu harhaan valinnoissaan. Välillä nimittäin tuntuu, että Beatles on tärkeämpi amerikkalaisille kuin englantilaisille. Ehkä näin onkin!

Vuosina 1963-1964 amerikkalaisilla oli rasitteena Kennedyn murhasta johtuva trauma, kansalaisoikeustaistelun raadollisuus ja alkava Vietnamin sota. Howard toistaa hyvin usein mainitun selityksen, että Beatles ulkopuolelta tulleena herätti tuoreudellaan amerikkalaisissa toivon paremmasta. Beatles oli virkistävä täsmäisku keskelle amerikkalaista frustraatiota.

Elokuvan nimi juontaa juurensa paitsi samannimisestä kappaleesta niin myös Paul McCartneyn toteamuksesta elokuvassa, että yhtyeen esiintymiset varhaisvuosina Hampurissa olivat työtä vuorotta. Yhtye loikin musiikillisen osaamisen perustan tauottomalla soittamisella. Tässä varhaisvaiheessa hioutuivat enimmät särmät pois yhtyeen jäsenten yhteistyöltä, niin erilaisia kuin he olivatkin. Elokuvassa yhtyeen jäsenten oma ääni on koko ajan mukana haastattelupätkissä.

Elokuva on tietoisesti laadittu hyvähenkiseksi. Yhtyeen jäsenet kehuvat kilvan toisiaan, samoin manageri Brian Epsteinia ja musiikillista johtajaa George Martinia. Molempia on sanottu viidenneksi Beatleksi. Epstein ”puki” yhtyeen pikkutakkiin ja suoriin housuihin farkkujen ja ryppyisten T-paitojen sijasta.

Dokumentin tarinassa sivuutetaan Epsteinin varhainen kuolema ja yhtyeen keskinäinen kilvoittelu. Toisaalta jo lähtökohdiltaan elokuvan ulkopuolelle on rajattu kiertuevuosien jälkeinen monisärmäinen eripura. Se on kokonaan toinen juttu.

Elokuva seuraa yhtyeen uraa kronologisesti pienin takaumin alkaen Hampurin vuosista ja edeten ensimmäisten hittilevyjen julkaisuun. Vauhti sekä levytyksissä että konserteissa oli sen verran hektistä, etteivät Beatlet ehtineet paljoa analysoida missä mennään ja ehkä niin oli hyvä, sillä turhat mutkat ihmissuhdekoukeroissa sivuutettiin tällä tavoin.

Ei voi liioitella Yhdysvaltain merkitystä yhtyeen menestyksessä. Läpimurto oli hyvin suunniteltu ja riemukkaasti toteutettu. Ainakin se, mikä päätyi filmille aikoinaan osoittaa, että yhtyeen jäsenet nauttivat suunnattomasti ”hyppäämisestä askel askeleelta” kohti huippua. Huippuna voidaan pitää esimerkiksi viiden kärkisijan nappaamista Billboardin Hot 100 -listalla huhtikuussa 1964.

Ed Sullivan show oli tuohon aikaan menestyksen ohittamaton mittari. Beatlet löivät kaikki ennätykset, sillä Beatles-shown katsojamäärä ylitti 70 miljoonan katsojan rajan, joka on saavuttamaton ennätys nykyisen kanava- ja nettiviidakon keskellä. Yhtye loi myös käsitteen stadionkonsertti, joka nykyisin on rutiinia suurille tähdille. Elokuvan kohokohtia on saapuminen ja esiintyminen Shea Stadiumilla New Yorkissa. Yli 50 000 katsoja sai poliisit pitämään korvista kiinni.

Koska yhtye väsymättömän oloisesti kiersi koko ajan, joutuivat pojat luomaan uutta musiikkia kesken kiertueen. Tämäkin onnistui: menestys oli shokeeraavaa ja jatkuvaa. Sujuvasti elokuvassa siirrytään mantereelta toiselle aina sen mukaan, mihin yhtyeen tie vei. Kaikkein suurin menestys taisi olla Australiassa, jossa yhtyeen ajoa Adelaiden lentoasemalta kaupunkiin seurasi tienvierustoilta 250 000 fania tai muuten uteliasta.

Yhdysvaltain kiertueiden koettelevuudesta kertoo se, että kun ensimmäinen kiertue kesti 10 päivää, niin toinen kesti jo 30 päivää sisältäen 25 konserttia. Kaikkiaan Yhdysvaltain kiertueita oli neljä. Menestyksestä oltiin myös kateellisia: joka paikassa yleisin kysymys kuului: ”milloin kuplanne puhkeaa?”

Oma lukunsa ovat toimittajakohtaamiset. Amerikkalaiset mediaihmiset omaksuivat ylimielisen ja kyynissävytteisen suhtautumisen yhtyeeseen ja saivat osansa yhtyeen jäsenten sanavalmiudesta. Beatlesien käytös oli hyväntuulista, mutta ironista tai itseironista ja se tehosi amerikkalaisiin. Mikään ei ole niin tärkeää kuin huumori, kun ollaan mediatulituksen kohteena ja siinä Beatlet olivat hyviä! Varsinkin John Lennon oli elementissään saadessaan laukoa aivoituksiaan.

Sama tapahtui Euroopassa, ei puhettakaan, että Englannin pääministeri olisi ollut Mr. Wilson. Hän oli ”good old Harold”. Beatles rikkoi kaikki ”hyvien tapojen” rajat. Howardin elokuvassa ei ollut mukana Lennonin tähtihetkeä, kun hän Prince of Wales teatterissa Lontoossa vuonna 1963 pyysi yläluokkaan kuuluvia helisyttämään korujaan. Muut saivat taputtaa käsiään ja tömistellä jaloillaan.

Elokuva on myös hysterian kuvaus, joskaan ei ilmiön analyysi. Joukkohysteriaa voi perustellusti arvostella: Vancouverissa 240 ihmistä joutui sairaalaan tungoksessa. Tilanne ei ollut konserttikiertueilla ajoittain kenenkään hallussa. Mukana oli hyvää onnea, sillä pahempia katastrofeja ei sattunut. Yhtyeen jäsenet itse saivat ensimmäisinä kyllikseen hysteriasta. Syy oli yksinkertainen, he eivät onnettomilla vahvistinlaitteilla kuulleet toistensa soittoa. Eikä yleisönkään asema ollut kaksinen. Joku sanoikin osuvasti elokuvassa, että lopulta ihmiset eivät tulleet kuuntelemaan musiikkia, vaan katsomaan itse ilmiötä, ikään kuin sirkusta.

Mielenkiintoinen teema dokumentissa oli yhtyeen jäsenten suhtautuminen amerikkalaiseen rotusortoon. Vaati melkoista rohkeutta ottaa kantaa tulenarkaan asiaan tuohon aikaan, jolloin rasismi oli voimissaan ja kansalaisoikeusliike vasta nousemassa. Mutta niin vain yhtye kieltäytyi esiintymästä rotuja toisistaan erottavissa konserteissa. Yllättävää on nimenomaan Paul McCartneyn profiilinnosto tässä yhteydessä.

The Beatles -elokuvia ei voida sivuuttaa. Richard Lesterin ohjaamat elokuvat olivat melkoista sekoilua, mutta valottivat vielä konserttiyleisöjäkin suuremmille katsomoille yhtyeen musiikkia ja ominaislaatua. Sillä mitäpä muuta nuo elokuvat olivat kuin nopeiksi leikattuja välähdyksiä yhtyeen olemisesta ja elämisestä. Siinä he olivat fanien keskellä: ”tärkeilevä” Paul, ”älypää” John, ”maailman parhaaksi kitaristiksi pyrkivä George” ja ”mutkaton” Ringo.

::::::::::::::::::::

Tänä päivänä Beatles on osa länsimaista, lähtemätöntä kulttuuria, mutta kun Paul McCartneylta kuusikymmentäluvun puolessa välissä kysyttiin tästä, hän vastasi: ”Kulttuuria? Tämä on hauskanpitoa!”. Tästä on pitkä matka maailman ikonisimmaksi yhtyeeksi.

Yhdysvalloissa suuriin ikäluokkiin lasketaan vuosien 1946 ja 1964 välillä syntyneet. Howardin elokuvassa todetaan aivan oikein, että Beatlesin menestys oli suurten ikäluokkien voimannäyttö. Kaikki tuntui natsaavan Beatlesin kohdalla. Tätä suurten ikäluokkien valtaa ja vaikutusvaltaa kulttuurin ohjailussa olisi ollut syytä analysoida syvemmälti kuin elokuva tekee.

Kaikki hauskanpito loppuu aikanaan. Konsertteihin tarvittiin yhä suurempia saleja, sitten yhä suurempia stadioneita. Lopulta Beatlet vetivät itse johtopäätökset: he kyllästyivät musiikin heikkoon laatuun ja rasittaviin kiertueisiin. Alkoi vähittäinen irtautuminen vanhoista kuvioista. Kaikki Beatlet perustivat perheen noina vuosina ja sitoutuminen kiertueisiin ei ollut tietenkään entisellään. Siedätyshoitoa haettiin marijuanasta ja sittemmin kovemmista huumeista. Tästäkin elokuva viittauksenomaisesti kertoo.

Kiertueilla sattui suorastan vaarallisia tilanteita. Yksi sellainen sattui, kun yhtye kieltäytyi osallistumasta Filippiineillä Imelda Marcosin illallisille. Itsevaltiaan valtionpäämiehen yhtä itsevaltias vaimo loukkaantui saadessaan pakit ja suuttui. Oli aivan hilkulla pääsikö yhtye ulos maasta.

Howard käy läpi melko seikkaperäisesti John Lennonin tunnetun ”olemme suositumpia kuin Jeesus” – lausahduksen. John Lennonin kauan ennen Yhdysvaltain viimeisintä kiertuetta Englannissa antama haastattelulausunto ei herättänyt Englannissa mitään huomiota, mutta asiasta irralleen nostettuna se herätti myöhemmin Yhdysvaltain kiertueella – varsinkin raamattuvyöhykkeellä - valtavan huomion. Tilanne oli hetken todella huolestuttava, sillä Beatlesin levyjä ryhdyttiin polttamaan monin paikoin roviolla. Viilipyttymäinen ja itsestään kovan vaikutelman antava Lennonkin hermostui. Tästäkin selvittiin ja raamattuvyöhykkeen konsertit olivat suosituimpien joukossa. Sinänsä vastareaktiota yhtyeen musiikkiin ja suunnattomaan suosioon saattoi odottaa. Sen piti tulla muodossa tai toisessa.

George Harrison löysi intialaisen meditaation ja musiikin mielenrauhan antajaksi ja muut seurasivat. Harrisonin perehtyminen sitarin soittoon heijastui myös yhtyeen musiikkiin.

Yhtye antoi viimeisen suuren konsertin elokuussa 1966, jonka jälkeen se vetäytyi monipuolistamaan musiikkiaan studioon. Kiertueet olivat auttamatta taakse jäänyttä elämää, sillä uusien albumien musiikki ei soveltunut konserttitarkoituksiin. Tässä yhteydessä syntyi populaarimusiikin kaikkien aikojen paras albumi ”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band” kesällä 1967.

Vielä vihoviimeisen kerran yhtye esiintyi levy-yhtiö Apple Recordsin toimitalon katolla Lontoossa 30.1.1969 (”The Beatles Rooftop Concert”), mutta sitten saivat yhteisesiintymiset jäädä.

Ron Howard on halunnut kertoa Beatleista oman näköisensä ”onnen päivien” tarinan ja onnistuu siinä varsin kohtuullisesti. Tietenkin Beatlesista on tullut pysyvä osa läntistä kulttuuria ja tietenkin siitä on tullut myös myytti, jonka jatkorakenteluun Ron Howard osallistuu. Howard ei analysoi kohdetta tiukkapipoisesti, vaan antaa musiikin ja yhtyeen viedä tarinaa eteenpäin.

Beatles vaikutti maailmaan jollakin vaikeasti selitettävällä tavalla. He ilmestyivät maailmaan juuri oikealla hetkellä, muuttivat maailmaa itse ja muuttuivat vastavuoroisesti – ja vastustelematta - itse osaksi ympäristöään. He työntyivät historian ajan virtaan hetkeksi, mutta unohtumattomalla tavalla. Ajankohta – 1960-luku – oli juuri oikea aikaikkuna hyväksymään heidät ikuisiksi ja ottamaan heiltä vastaansanomattomia vaikutteita vastaan.

Meille, jotka elimme tuon ajan, Beatles on järkäle, johon populaarimusiikki – ja miksei musiikki yleensäkin - nojaa. Yhtye tarjoaa minun kaltaiselleni ihmiselle loputtoman ihmettelyn ja erittelyn kohteen, sillä kvartetti teki hämmästyttävän määrän kuolematonta musiikkia.

Ehkä Ron Howardin pakoton ja rento dokumenttinäkemys on juuri kohdallaan, kun kysymys on suurelle yleisölle tarkoitetusta dokumenttielokuvasta.

perjantai 17. toukokuuta 2019

Aatteellinen railo kulkee läpi Euroopan kansojen

Ylen A-studiossa oli 14.5.2019 teemana syvenevä kuilu EU:n itäisten ja läntisten jäsenmaiden välillä. Studiossa olivat asiasta keskustelemassa tutkimusjohtaja Juhana Aunesluoma Eurooppa-tutkimuksen keskuksesta ja tutkija Katalin Miklossy Aleksanteri-instituutista, kumpikin monesti esillä olleita Eurooppa-tuntijoita. Ohjelmaan sisältyi myös toimittaja Esko Varhon valaiseva reportaasi Puolasta.

Ohjelman ingressi ei aivan vastannut ohjelmassa esille tuotuja argumentteja, sillä tosiasiassa – keskustelijoidenkin mukaan - kahtiajako näyttäisi monilta osin koskevan koko Eurooppaa, ei vain itää ja länttä. Yksi raja kulkee liberaalidemokraattisten ja kansallismielisten ryhmien välillä, ei Itä-Euroopan ja Länsi-Euroopan välillä. Toki Puolassa ja Unkarissa autoritaarinen hallinto on viety pitkälle ja tältä osin railon voidaan sanoa kulkevan idän ja lännen välillä.

Monissa kysymyksissä (maahanmuutto, pakolaisuus, EU-kriittisyys) raja kulkee eri valtioiden sisällä.

Ohjelma alkoi Varhon raportilla Laki-ja oikeuspuolueen isänmaallisesta mielenilmauksesta Puolassa. Mielenosoituksessa esiintyi Puolan vaikutusvaltaisin poliitikko Jaroslaw Kaczynski vahvistaen kuvaa nationalistisen oikeistorintaman voimasta. Tulisieluisten puolalaisten joukkoesiintymisten syitä voidaan etsiä kaukaa Puolan historiasta, onhan Puola jäänyt miehitysarmeijoiden jaettavaksi monia kertoja viimeisten satojen vuosien aikana. Kysymys ei ole pelkästään isänmaallisuudesta, vaan siihen on kytketty antipatiat esimerkiksi sukupuolivähemmistöjä ja liberalismia kohtaan monilla tavoilla. Kansallismielisyyteen liittyy ylpeys Puolan valtion juurista, joiden sanotaan ulottuvan pidemmälle kuin useimpien Länsi-Euroopan maiden.

Tärkeitä elementtejä puolalaisuudessa ovat katolilaisuuden (”puolalaisuus on yhtä kuin katolilaisuus”, ”liberalismi uhkaa uskontoa”) vahva ote arkielämästä, alistumattomuus vieraan tahon alle (Moskova, Bryssel!) ja tietty autoritaarisuuden kunnioitus, jolla on pitkät perinteet. Aivan oikein ohjelmassa kiinnitettiin huomiota maailmansotien väliseen autoritaariseen hallintoon, jota diktatorinen kommunistivalta sodan jälkeen vahvisti. Varsovassa on kuitenkin vallalla voimakas liberaali ajattelu, joka torjuu naisten aseman kuristamisen ja syyttää yhteiskuntaa vaipumisesta ”keskiaikaan”. Aatteellinen railo kulkee siis myös keskellä puolalaisuutta.

Räikeintä ovat Puolan johtavan puolueen hyökkäykset oikeusvaltioperiaatetta vastaan, jota tukee nimityspolitiikka: oikeuslaitoksesta tehdään kuuliainen vallanpitäjille. TV ja radio on alistettu hallituksen äänitorviksi ja opposition toimintaa vaikeutetaan. Eri mieltä olevat leimataan Puolan kansan vihollisiksi, pettureiksi, kommunisteiksi…. Donald Tuskia on verrattu Hitleriin. Vielä on muistettava, että Puolassa on vielä valtapuoluettakin jyrkempää oikeistoa, joka hyökkää kaikkea vieraaksi koettua vastaan.

Laki- ja oikeuspuolue on tavoitellut vastapainoksi kansansuosiota ilmeisen onnistuneesti perhepolitiikalla. Puolassa ovat voimasuhteet kuitenkin monessa mielessä ratkaisematta: liberaaleilla voimilla on edelleen mahdollisuus voittaa esimerkiksi parlamenttivaalit. Siten ero Unkariin on selvä.

Jää vaikutelma, että kaiken perinteen kunnioituksen keskellä puolalaisia vaivaa tietty historiattomuus: ei anneta arvoa liberaalille edistysaskelille, jotka ovat tulleet sosialismista vapautumisen ja EU:hun liittymisen myötä.

EU sinänsä hyväksytään tällä hetkellä laajasti (kukapa purisi ruokkivaa kättä!), mutta sitä halutaan muuttaa, aivan kuten EU haluaa muuttaa Puolaa. Miklossyn mielestä kysymys on siitä, että Itä-Euroopan valtiot kokevat, että eivät saa riittävästi kunnioitusta osakseen. Toisaalta tukien lisäksi Itä-Euroopan valtiot ovat saaneet markkinat tuotteilleen ja lisäksi on kytkeydytty EU:n työmarkkinoihin, josta voisi tuntea kiitollisuutta.

:::::::::::::::::

Miklossy epäili A-studiossa, että Puolassa ja Unkarissa on herännyt epäily, että länsisuuntautuneisuus oli kaikkine velvollisuuksineen virheliike. Lisäksi Puola, Unkari ja Viro ovat kehittyneet nopeammin kuin muut Itä-Euroopan valtiot ja haluavat toimia johtotähtinä valitsemallaan tiellä. Aunesluoma vahvisti käsityksen, että Puola ja Unkari ovat olleet jo aiemmin historiassa ”johtajavaltioita”.

Entä EU:hun liittymisen tahdistus: tapahtuiko kaikki liian nopeasti vai liian hitaasti? Aunesluoman mukaan ainakin odotukset olivat liian korkealla.

Miklossyn mukaan EU pelasi aikaa Itä-Europan valtioiden liittymisellä EU:hun. Hänen mukaansa tämä oli nöyryytys itäisiä kumppaneita kohtaan. Aunesluoman käsitys on realistisempi, kun hän sanoi, ettei EU itse ollut valmis vastaanottamana valtioita 1990-luvun alussa (vaan vasta 2004). EU:n piti keskittyä oman ydinryhmän yhteistyön tiivistämiseen ennen kuin se saattoi laajentua. Yleensäkin voisi sanoa, että laajentuminen tapahtui pikemminkin liian nopeasti kuin liian hitaasti eikä kaikkia maita olisi pitänyt hyväksyä jäseniksi vielä pitkään aikaan Miklossyn puheissa minua häiritsi, että idässä itsekkäästi halutaan kaikki hyvä, mikä on saatavissa EU:lta, mutta torjutaan miltei kaikki saamisten vastineeksi tulevat sitoumukset. Sitoumukset ja velvollisuudet pitävät sisällään länsimaiset demokratia-arvot liitännäisineen. Tällainen vastuun siirtäminen pois itseltä (Itä-Euroopan valtioilta) ei kuulosta reilulta.

Yhteenvetona voisi sanoa, että liittymisnopeudesta vallitsi aikoinaan hyvin ristiriitaisia odotuksia. Miklossyn mukaan Itä- Euroopassa vallitsi 1990-luvulla euforinen tila, jossa haluttiin oppia uutta lännestä, mutta kun liittymisen ”viivästyspeli” alkoi, menetettiin liittymisen paras aika-aukko. Miklossy kokee, että erilaisilla ehdoilla – alun viivyttelyn jälkeen – pilattiin hyvän liittymisprosessin aikaansaaminen. Jälleen tulee mieleen että Miklossy ajattelee vain Itä-Euroopan valtioiden kannalta asiaa unohtaen EU:n sääntöpohjaisen liittymisprosessin vaatimukset.

Aunesluoma on hyvin lähellä omaa kantaani, kun hän totesi, että 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa länsi korosti enemmän markkinatalouden voittoa idässä kuin demokratia- ja oikeusvaltioprosessin onnistumista. Ajateltiin, että demokratiaprosessi hoidetaan ”sitten myöhemmin” ja näinhän ei ole tapahtunut.

Miklossy voi olla oikeassa siinä, että sitten kun demokratiaprosessia alettiin ”tyrkyttää” itään, unohdettiin että kansanvaltaistumisen prosessi lännessä tapahtui vuosikymmenien ja jopa vuosisatojen aikana ja nyt vaadittiin demokratian toteuttamista idässä muutamassa vuodessa - aivan liian nopeasti ja vieläpä räätälöimättömällä vakiosapluunalla.

Miklossy yritti sanoa, että kopiointi lännen mallista ei onnistunut eikä voinut onnistua liian pitkän autoritaarisen vaiheen jälkeen. Tässä on perää, sillä autoritaarisuus oli voimissaan - kuten edellä todettiin - jo sotien välisenä aikana ja sitä ennen. Ei jäänyt aikaa harjoitella kansanvaltaa niin kuin tapahtui esimerkiksi Suomessa ja monissa muissa maissa sotien välisenä aikana.

Mutta ajattelenko ohessa liian vahvasti asioita vain liberaalin demokratian kannalta? Elävätkö ihmiset idässä sellaisessa odotuksessa, että liberaali maailmanjärjestys on lopputulema kaikesta tästä vai ajattelevatko he nykyistä illiberaalia vaihetta näkyvissä olevana lopputuloksena?

Tuo viime mainittu ajatus jäi mietityttämään: kun lännessä ainakin aiemmin kuviteltiin, että liberaalidemokratia liukuisi vallitsevaksi järjestelmäksi myös Itä-Eurooppaan, niin nyt monet maat – Italia, Itävalta, jopa Ranska ja Saksa - ovat saaneet tartunnan ainakin pieneltä osin autoritarisuudesta, nationalismista ja EU-kriittisyydestä (mutta ei välttämättä EU-vastaisuudesta) Puolasta ja Unkarista.

Miklossyn mukaan ollaan liukumassa pois liberalismista konservatiiviseen aatemaailmaan - ajatus, joka mahdollisesti heijastelee hänen omia ihanteitaan. Tämän mukaan liberalismi on joutunut altavastaajan asemaan. Jos ajatellaan, kuinka paljon eri Länsi-Euroopan maissa on ”ei-oikeistokonservatiiveja”, niin osuus liikkunee 70 ja 90 prosentin välillä koko puoluekentästä. Ollaan siis kaukana liberaalin maailmankäsityksen väistymisestä.

Miklossy ja Aunesluoma olivat eri mieltä siitä, voidaanko ”lompakolla” (tukimiljoonia karsimalla) painostaa Itä-Euroopan jäsenmaita oikeusvaltioperiaatteiden kannalle. Aunesluoman mukaan voidaan. Miklossyn kanta oli, että ainakin Italia tulee vastustamaan tätä pyrkimystä. Italia siis haluaa vahvistaa periaatetta, että kukin valtio – EU-hyödyistä riippumatta - saa noudattaa haluamaansa politiikkaa.

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Velkaa vai ei - niukkuusajattelun lähteillä

Olen vuosien varrella ottanut näissä kirjoituksissa kantaa valtioiden velkaantumiseen monista eri lähtökohdista. Olen päätynyt aiemmissa kirjoituksissa siihen johtopäätökseen, että ultrakriittisellä suhtautumisella valtionvelkaan on historialliset syyt.

Olen viitannut velkaan suhtautumisessa kurjistumisajatteluun, austerityyn. Kysymys on hiukan vaikeatulkintaisesta sanasta, sillä austerityllä voidaan tarkoittaa sekä positiivisessa mielessä sinnittelyä vaikeissa oloissa (esimerkiksi 1940-luvun lopulla Englannissa - Clement Attleen aikana niukkuudella selviytymisestä tehtiin kunnia-asia) että kansakunnan vyönkiristystä ahdinkoon saakka. Olen viitannut Suomessa käytössä olleeseen niukkuusajatteluun jälkimmäisessä mielessä eli niukkuuteen kurjistamismielessä. Tämä on hiukan rohkeasti sanottu, sillä ei meillä kovin monesti ole säästetty näännyttämismielessä. Voi kuulostaa absurdilta puhua austeritysta kaiken yltäkylläisyyden keskellä. Kysymys onkin periaatteiden välisestä taistelusta eli siitä onko velanotto ensisijassa sijoittamista tulevaisuuteen vai onko kysymys valtion pysyvästä velkaantumisesta.

Miten olen ottanut kantaa teemaan aiemmin?

Totean blogikirjoituksessani ”Snellmanista Viinaseen - kurjistamisen lyhyt historia” (4.10.2014) seuraavaa: ”Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin lapsilisäleikkauksineen (viittaan tässä erityisesti valtion julistamiseen maksukyvyttömäksi 15.3.1957 ja valtion leikkauspolitiikkaan/lapsilisät, vaikka valtiontalous oli ylijäämäinen jo syksyllä 1957!). Myötätuntoni on 1950-luvun Mattien ja Maijojen ja heidän lastensa puolella. Austerity-ketju jatkui 1990-luvun lama-ajan Iiro Viinasella.”

Tommi Uschanov totesi Niin & Näin -lehden 3/2013 kirjoituksessaan, että Snellman peri Hegeliltä ajattelun, että ”(Suomen) valtio on….. kansallishengen korkein ilmentymä, jonka etu tulee ennen yksilön etua”. Olisiko tässä yksi perimmäisistä syistä historialliselle velkavastaisuudelle ja austeritylle?

Tällä vuosituhannella meillä on viitattu toistuvasti välttämättömään niukkuuteen ainakin valtiovarainministeriön taholta. On synnytetty kuva, että poliitikoilla on hinku tehdä velkaa, mutta VM on viimeinen takalukko, joka on estänyt holtittomuudet.

Tämä on vain yksi näkökohta.

Porvarihallitus pyrki markkinoimaan omaa politiikkaansa niin, että pidetään ”suu säkkiä myöten”, jota ajattelua uhkasi erityisesti opposition ”tuhlaajat”. Toisaalta Sauli Niinistö palasi eräässä tuoreessa lausunnossaan vanhaan valtiovarainministeri-kamreeriminäänsä ja totesi, että ei tässä juurikaan ole säästetty (viime vuosina). Niinistön lausunto nähtiin vihjeenä hallitusneuvottelijoille, että mihinkään velkaantumisdraiviin ei ole syytä sortua.

Tämäkin on vain yksi näkökohta.

Suomen julkinen velka ei ole eurooppalaisessa vertailussa uhkaavan suuri. Suomi sijoittuu julkisyhteisöjen EDP-velassa puoliväliin EU-maiden vertailussa vuonna 2017. Suomen sijoitus on 14. kaikkiaan 28 maan joukossa (lähde: Eurostat 4/23/2019). Kahdellatoista maalla velkasuhde ylittää 70 prosentin rajan, kun Suomen bkt-suhde on 58,9 prosenttia. Suomen velkasuhde alittaa siis moitittavana pidetyn 60 prosentin rajan. Vertailumaista muun muassa Saksa (60,9 %), Britannia (86,8 %), Espanja (97,1 %) ja Ranska (98,4 %) sijoittuvat Suomea heikommin Italiasta ja Kreikasta puhumattakaan.

Asia on juuri nyt ajankohtainen, koska Antti Rinne yrittää muodostaa hallitusta tilanteessa, jossa käydään keskustelua lisävelkaantumisen hyvistä ja huonoista puolista.

Kysymys on oikeastaan velan absoluuttisesta määrästä ja velan bkt-suhteesta. Jos nyt kohtuullinen bkt-suhde (58,9 %) ei heikkene, ei velanotolle monien mielestä pitäisi olla – tiukasti harkiten – estettä. Hallituksella on – ainakin Rinteen suulla – haluja ottaa velkaa sellaisiin valtiontalouden investointeihin, joille on jollakin aikavälillä nähtävissä tuotto-odotus. Näitä ovat infrastruktuurihankkeet, mutta myös sijoittaminen koulutukseen, jonka uskotaan satavan tulevaisuudessa kansantalouden laariin.

Paljon kriittisempiä ajatuksia on puoluekentän porvaripuolella. Osa kritiikistä johtuu tosin odotuksista oppositioon jäämisestä, jolloin argumentit tuhlaavaisesta velanotosta ovat valmiina. Kuitenkin on sanottava, että mitä suurimalla todennäköisyydellä velkaa joutuisi ottamaan mikä hallitus tahansa.

Asia ei ole kuitenkaan tällä selvä. Mustana pilvenä taivaanrannalla nousee kestävyysvaje, joka on suuri peikko valtiontalouden taustalla, koska siihen on laskettu pääosin eläköitymisestä johtuva huoltosuhdevaje pitkällä aikavälillä.

Helsingin Sanomat laati yllättävän neutraalin pääkirjoituksen velkaantumisodotuksista 14.5.2019 (”Suhtautuminen velkaan muuttuu”). Hesari toteaa, että populismivyöry on ollut omiaan lisäämään velkanyörien hölläämistä. Esimerkiksi Italia on otettu monilla tahoilla varoittavaksi esimerkiksi. Mutta myös sellaiset maat kuin Viro, Ranska ja Saksa (!) ovat kallistuneet velkarahoituksen kasvattamisen kannalle.

Taustalla on uhka taloudellisen eriarvoisuuden kasvusta, jota varsinkin maaseudulla asuvat ihmiset ovat tunteneet. Tästä on seurannut monenlaisia seuraamuksia, joista yksi on populististen puolueiden nousu ja toinen velkapiikin kasvattaminen. Toisaalta populistiset puolueet eivät ole mitään yhtenäistä joukkoa: Suomessa populistit ovat nähdäkseni kallistuneet paremminkin oikeistokonservatiivisen säästämisen kannalle. Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästään populismista, sillä myös vanhat puolueet ovat aiempaa valmiimpia velkarahoituksen lisäämiseen.

Myös Hesari näyttää kallistuvan kannalle, että tehtäessä investointeja nollakorkotilanteessa (ja tuotto-odotuksin) velanotto tarkasti harkiten on hyväksyttävää.

::::::::::::::::::::

Laajemmassa yhteydessä kysymys on koko ajattelun muuttumisesta. Pisimmälle viedyssä arviossa kysymys on koko Snellman-Ryti-von Fieandt-Viinanen -ajattelun kumoamisesta. Jotkut menojen karsimisen kannattajat ja velanoton lisäämisen vastustajat ovat kauhuissaan varsinkin, kun ”kaikki” rupeavat ajattelemaan näin.

Palataan vielä niukkuusfilosofiaan! Miten negatiivisen ja positiivisen austerityn linja on toteutunut Suomessa? On pidetty kunnia-asiana, että on tultu toimeen niukoissa olosuhteissa. Niukkuus on siis ollut arvo sinänsä. Tuntuu siltä, että eliitti on nähnyt valtion näkökulmasta asian juuri näin: kansalaisille tulee tarjota niukkuutta, koska se on arvokasta kansakunnan selviytymisen kannalta. Vastaavasti austerity taloutta kuristavassa mielessä on tämän päivän keynesiläisten haukkumasana menojen leikkaajille.