Wahlroosin madonluvut Suomelle, 3. ja viimeinen osa

Aluksi pari kappaletta kertausta osista 1 ja 2……

Björn Wahlroos on julkaissut uuden kirjan. Uutukaisen nimi on ”Kuinkas tässä näin kävi?” Sen tarkoitus on valaista sodan jälkeistä taloushistoriaa ja talouspolitiikka onnistumisineen ja virheineen. Onnistumiset Wahlroos ajoittaa sodan jälkeisiin toipumisen vuosiin investointiohjelmineen, mutta sen jälkeen menestys on ollut vaihtelevaa, ja mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä ankarammaksi käy kirjoittajan kritiikki. Wahlroos on päättänyt nyt kertoa, miten asiat olisi pitänyt hoitaa, ja miten niitä pitäisi hoitaa jatkossa.

Saadakseen syvyyttä sanomisilleen Wahlroos on jakanut kirjan sisällön kreikkalaista mytologiaa mukaileviin osiin Genesis-Hybris-Nemesis. Eli mistä kaikki alkoi, miten itsevarmuus ja nöyryyden puute saivat vallan ja miten kaikki päättyi siihen, että saamme ylitsevuotavasta itsevarmuudesta (kostona) ansioidemme mukaan. Vielä kuitenkin voidaan nousta tuhkasta: kirjan neljännen eli viimeisen osan nimi on Renessanssi, uudelleensyntyminen.

Kirjan Nemesis-osuus käynnistyy maailmankaupan ja globalisaation ylistyksellä. Ja toki paljon positiivista on aiheutunutkin. Samalla tapahtuu jakautumista voittajiin ja häviäjiin. Alempi keskiluokka kuuluu häviäjiin. Tämä selittyy sillä, että juuri alempi keskiluokka on joutunut kovaan kilpailuun työpaikoistaan globaalissa työnjaossa. Wahlroos toteaa, että vuoden 1980 jälkeen kansainvälisille työmarkkinoille on tullut yli miljardi työntekijää.

Ay-liikkeelle Wahlroos ennakoi ankeita aikoja globalisaation pyörityksessä. Hänen ohjeensa ay-liikkeelle on, että sopeutukaa tai kuolette. Eivätpä taida oppi ja neuvot mennä perille, kun ne esitettään tällä tavoin antautumisvaatimuksella.

Wahlroos pitää ay-liikettä demokratian syöjänä. Seurauksena joko etujärjestöt täyttävät tyhjön tai sitten siirrytään keskitetympään päätöksentekojärjestelmään. Kumpaakaan näistä Wahlroos ei tunnu tulkintani mukaan kannattavan.

Wahlroosia harmittaa kovasti viime aikainen lievä siirtymä vasemmalle koko poliittisessa kentässä. Hän näkee arvonelikentän kaakkoisruudun eli liberaalin oikeiston ruudun tyhjänä. Vasemmistolaisuus ei siis käy ilmi pelkästään vasemmistopuolueiden ja vihreiden kannatuksessa vaan myös porvaripuolueiden arvot ja asenteet ovat lievästi vasemmalla. Tämä ei mitenkään sovi Wahlroosin ajatteluun. Ilmeisesti sellainen johtopäätös, että syynä oli ihmisten kyllästyminen edellisen hallituksen linjaan ei ole Wahlroosin vaihtoehdoissa mukana.

Edellä olevasta voi vetää johtopäätöksen, että Suomessa ideologiat tahdistuvat vähän eri malliin kuin muualla. Wahlroosin mukaan Yhdysvalloissa sosialistina pidetyllä Bernie Sandersilla olisi vaikeuksia valita Suomessa kokoomuksen ja demareiden välillä. Kokoomukseen siirtynyt Juhana Vartiainen on Wahlroosin papereissa selvä sosiaalidemokraatti (Wahlroos muuten kirjoittaa koko ajan ”sosiali….”). Ideologinen harmitus on miehellä todella kova!

Wahlroos käy läpi eurooppalaisten maiden poliittisia järjestelmiä, vertailee niitä ja vetää johtopäätöksiä. Hän toteaa pirstaloitumisen olevan milteipä sääntö tänä päivinä kaikkialla, joskaan ei pohdiskele kovin syvällisesti kehityksen syitä johtuen siitä, että oikeastaan ainoa asia, joka hänelle merkitsee on poliittisen järjestelmän päätöksentekotehokkuus.

Päätöksenteko vaivaa Wahlroosia pitkin matkaa ja lopulta hän tekee ehdotuksensa kansanedustuslaitoksen vaalijärjestelmästä, mutta vain muutamalla rivillä. Vaalipiirejä voisi olla 67 nykyisen 13 sijasta. Uudessa vaalipiirijaossa valittaisiin siis kolme edustajaa kustakin. En viitsi sanoa, mitä puoluetta tämä suosisi, mutta epäilen, että kannatus tälle ehdotukselle jää vähäiseksi. En oikein muutenkaan usko, että asetettaessa tavoitteeksi Wahlroosin tapaan hallituksen muodostamisen nykyistä helpompi tapa, on viisasten kivi löydetty suomalaisen demokratian haasteisiin.

Suurin syy viimeaikaisten hallitusten muodostamisien haasteisin kaikkialla Euroopassa on ollut uusien populististen voimien saama kannatus, ei vaalitapa.

:::::::::::::::::::

Kirjansa viimeisessä ”Renessanssiosuudessa” Wahlroos yrittää synnyttää entistä toimivamman yhteiskuntajärjestelmän. Katsotaanpa, miten hän onnistuu.

Wahlroos käy läpi suomalaisen yhteiskunnan ja taloushistorian keskeiset kipukohdat, alhaisen syntyvyyden, aneemisen talouskasvun, riittämättömän työllisyysasteen, koulutuksen terävöittämisen, Nokian menestyksen aiheuttaman krapulan ja alhaisen investointiasteen sekä vielä: olisimme voineet olla liittymättä euroon (!). Muiden tavoin Wahlroos harrastaa vertailua: ”jos meillä olisi samat tunnusluvut kuin naapureillamme, niin…..”

Wahlroosia vaivaa 10 viime vuoden epätyydyttävä kehitys, ja siitä hän moittii Suomen sisäisiä syitä. Itse näkisin niin, että meidän kilpailukykymme puutteet on luotu pitkällä aikavälillä, aiempina vuosikymmeninä, eikä niihin ole helppoa ratkaisua. Pääosin kuitenkin finanssikriisin jälkeinen hidas kasvu meillä on johtunut kaikkialla kehittyneissä maissa vallinneista kasvuheikkouksista. Näihin ovat vaikuttaneet mm. globaalit syyt ja sellaiset tekijät, jotka eivät ole vielä selvillä. Tämä johtuu siitä, että globalisaatio ei ole pysähtynyt tila, vaan muuntuu koko ajan.

Vielä on todettava, että Suomen saavuttama elintaso on jo korkea, eivätkä 4-5 prosentin kasvuluvut ole saavutettavissa. Tulevaisuuden odotus on kerta kaikkiaan vaatimattomalla tasolla. Investointien tuotto-odotusten riittämättömyydestä puhuu Wahlrooskin……Hän kaataa syyn palkkakehityksen liian nopealle nousulle, korporativismille ja heikoille ja hajanaisille hallituksille….. Itse asia asiassa hän kertaa kohta kohdalta sitä, mitä aiemmin kirjassa on käyty läpi.

Wahlroos lukee madonluvut koskien julkisia menoja, julkista velkaa ja verotuksen kireyttä. Menojen osalta hän aiheuttaa hämmennystä tilastoluvuilla, jossa verrataan julkisia menoja bruttokansantuotteeseen ja päätyy vuodesta riippuen 48,5-58,1 prosentin suhdelukuun. Julkisia menoja ja bkt:ta verrattaessa väärinkäsitysten mahdollisuus on suuri, kuten olen monesti aiemmin kirjoittanut. Selkeytys olisi paikallaan! Verotusta koskien Wahlroos lainaa Sixten Korkmania, joka ei usko verotuksen vaikutukseen taloudelliseen kasvuun (jonka taas Wahlroos kiistää).

Wahlroos kiinnittää huomiota keskiluokan ahdingon ja globalisaation yhteyteen ja kytkee nämä edelleen kasvavan protektionistisen politiikan uhkaan. Tässä hän on oikeilla jäljillä. Wahlroos on kuitenkin optimistinen ja viittaa tiettyjen tuotteiden valmistuksen palaamiseen Yhdysvaltoihin. Itse en olisi tästä niin varma ainakaan lyhyellä aikavälillä.

Viimeisessä luvussa Wahlroos keskittyy paljolti megatrendien, teknologian ja digitalisaation (ja niiden kautta globalisaation) edistysaskelten kuvaamiseen. Uutena hän liittää joukkoon ”kestävän kiertotalouden”, missä hän on oikealla asialla.

::::::::::::::::::

Yhteenvetona Wahlroos laskee – pessimistisesti asennoituessaan - Suomen Euroopan ongelmamaiden joukkoon, mikä ei edellä kuvattu huomioiden ole yllätys. Mutta onko syytä pessimismiin?

Wahlroos ei näe kehitystä umpiperänä, vaan vaatii tiettyjä toimenpiteitä, jotta suunta ylöspäin varmistetaan. Suomella on mahdollisuus kehittyä digiosaamisen esimerkkimaaksi, mutta edellytyksenä on investointien kääntäminen voimakkaaseen kasvuun. Menestysmahdollisuuden rinnalla Wahlroos kuljettaa näivettymisskenaariota, joka hänen mielestään toteutuu nykyisellä epätoivottavalla politiikalla. Itse olisin taipuvainen uskomaan ensin mainittuun positiiviseen vaihtoehtoon tiettyjen kasvua tukevien ehtojen ollessa voimassa.

Uusi digitalous vaatii asiantuntevaa työvoimaa ja voi johtaa palkkaerojen kasvuun. Wahlroos on jo lähtökohtaisesti sitä mieltä, että palkkataso osalla työntekijöitä alenee eikä ammattiyhdistysten pitäisi sitä estää. Muina vaatimuksina Wahlroos esittää yleissitovuuden poistamista, verotuksen huomattavaa keventämistä ja kannustinloukkuja purkavan sosiaaliturvauudistuksen toteuttamista.

Siinähän sitä onkin.

Kaksi Wahlroosin avainkäsitettä ovat Digi-Suomi ja kasvu-Suomi, jotka eivät ole toistensa korvaajia, vaan ne täydentävät toisiaan. Ihan lopuksi Wahlroos vaatii sdp:tä mukaan Suomen uudistamisohjelmaan kertoen esimerkkejä vastaavista onnistuneista tapauksista (Ruotsi, Saksa, Englanti/Blair, Ranska….).

:::::::::::::::::::

Kun olen lukenut Wahlroosilta useampia kirjoja, olen jo tottunut kirjoittajan faktojen ja ideologisten näkemysten yhdistelmään. Hän pysyy tällä linjalla myös uudessa kirjassaan. Wahlroosilla on tapana valikoida historian faktoja, tietenkin omien ajatustensa tueksi.

Wahlroosilla on viehtymys selittää maailmaa siten, että lopputulos määritellään ensin ja hän tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sama päämäärätietoisuus hänellä lienee ollut taistolaisvuosina 1970-luvun alussa. Nyt hän haluaa rakentaa uutta kapitalistista yhteiskuntamallia, jonka toteutumista hidastavat vastustajien rattaisiin heittämät kapulat. Mutta ovatko Wahlroosin tiedot relevantteja? Ovatko hänen verotuksen vaikutuksia koskevat tietonsa kiistattomia? Ainakin kapitalismin muuttuneeseen toimintaympäristöön hän suhtautuu epäuskottavan yliolkaisesti.

Wahlroosin uuden kirjan yhden osion nimi on Hybris (liioiteltu itsevarmuus, rajaton luottamus omiin kykyihin, nöyryyden puute)). Hybriksen vastakohta on itseironia tai itsekritiikki. Olisiko viime mainituissa ohje kirjan yhden osaluvun nimen lisäksi myös Wahlroosille itselleen?

Wahlroosin kirja kuvattuna Tove Janssonin reikäkirjan kannen reiän läpi.

Wahlroosin ihan kirjansa alussa mainitsema, vuonna 1952 ilmestynyt Tove Janssonin ”reikäkirja”, (muumikirja) ”Kuinkas sitten kävikään?” avaa kirjan sivujen reikien kautta näkymän seuraavalle sivulle vieden juonta näin eteenpäin. Jäin miettimään Wahlroosin kirjan luettuani, että hän katsonee omaavansa kyvyn nähdä ”seuraavalle sivulle”, mutta entäpä, jos hänen reaalimaailman tirkistysaukkonsa onkin liian suppea tulevaisuuden näkemiseen?