Venäläinen älymystö turhautuu

Kirjailija ja kääntäjä Jukka Mallinen on kirjoittanut Kanava-lehden numeroon 7/2019 mielenkiintoisen artikkelin ”Venäjän moraali viimeisellä rannalla”, jossa tarkastellaan Venäjän älymystön turhautumista nyky-Venäjään.

Mallinen käsittelee tapahtunutta kehitystä toki hyvin pienen otoksen avulla, jossa pääosan saa runoilija ja filologi Olga Sedakovan mielipiteet, mutta taustalta löytyvät muiden muassa Leo Tolstoi ja Andrei Saharov. Valistunut eurooppalainen näkemys kajastelee venäläisen intelligentsijan odotuksissa. Mallinen tuskin tarkoittaa läheskään koko venäläistä nykyälymystöä, mutta voisin itse kuvitella, että suuri osa ajattelevasta sivistyneistöstä on pettynyt Putinin Venäjään. Erityisesti vulgääri eri kansalaispiirejä läpäisevä ”lännen vastainen hurmos” on ollut älymystölle järkytys.

Mallinen toteaa, että ”suurimman pettymyksen on tuottanut itse kansa”. Sedakovan mukaan sekin on selkeämpää, että kansa ja valta ovat eri puolella, mutta nyt näyttää siltä, että ”valta ja kansa ovat (samassa) militaristisessa hysteriassa”. Tästä osoituksena Stalin nauttii tällä hetkellä korkeaa kannatusta mielipidetiedusteluissa. Kansa, jolla ei ole demokraattisia perinteitä, on johdon ohjauksessa ja johtoa taas ohjaavat kansalliset tunteet, jotka se projisoi kansalaisiin. Moraaliset ongelmanasettelut ohitetaan tunneperäisillä hokemilla.

Sedakovan mukaan mitään ei tunnusteta lopullisesti pahaksi. Näin mahdollistuu pahalla pelaaminen: voidaan ”jeesustella” loputtomiin hyvän ja pahan osuudella. Äärimmillään vallitsee käsitys, että ”hyvää voi tehdä vain pahan avulla”. Tällä ajattelulla voidaan oikeuttaa melkein mikä tahansa johdon toimenpide. Voidaan siis uskotella, että vastemielisinkin miehitys on hyvää tarkoittava toimenpide, jota miehityksen kohde – ”harhaanjohdettu uhri” – ei ole oikein oivaltanut. Tätä voisi sanoa yhdeksi suurvalta-ajattelua ohjaavaksi ”hyväntahtoisen” mielikuvituksen irvikuvaksi. Ajattelun juuria voidaan etsiä Neuvostoliiton hajoamisesta, mutta yhtä lailla Venäjän tuhatvuotisesta historiasta.

Yhteiskunnallisen totuuden sanelee se, jolla on voima ja valta. Vaikka todellinen totuus tiedettäisiinkin (tai sen olemassaolo ainakin aavisteltaisiin), sen ei anneta häiritä isosaappaisen sanelemaa ”vaihtoehtoista totuutta”, joka pitää kovimmassakin paikassa.

Asia voidaan ilmaista toisellakin tavalla: Joseph Brodskyn mukaan ”venäläiset pakenevat vastuutaan uhriutumiseen”. Kun asioita ei saada toimimaan halutulla tavalla, siirretään vastuu jollekin ulkopuoliselle (esimerkiksi jollekin kansainväliselle taholle), joka syyllistetään tapahtuneeseen pahaan.

Jos korkea moraali tai sen tavoittelu sivuutetaan, voidaan aina vedota kansakunnan/valtion erityisyyteen tai ainutlaatuisuuteen, jolla pyhitetään arveluttavatkin teot. Tämä tosin ei ole mikään venäläinen erityispiirre. Olen kirjoittanut aiemmin amerikkalaisesta ”ekseptionalismista”, amerikkalaisesta ainutlaatuisuudesta, jolla on haluttu todistaa oman kansakunnan ehdoton poikkeavuus muista kansoista. Amerikkalainen Arthur Goldwag on kirjoittanut kirjan ”The New Hate”, jossa hän käsittelee kansakunnan ainutlaatuisuutta (tai että osa kansakunnan eliitistä kokee edustavansa ainutlaatuista kansakuntaa). Lainaan tässä omaa blogikirjoitustani ”Ainoa laatuaan – vihapuheiden jäljillä” (16.4.2013): ”Mistä ekseptionalismi koostuu? Sen kannattajat näkevät vihollisten uhkaavan amerikkalaista erinomaisuutta. Tästä kehkeytyvä vanhan amerikkalaisen vainoharhaisuuden uusi painos - uusi viha - kumpuaa jostain syvältä sisäänpäinkäpertyneisyydestä ja ylemmyydentunteesta, joka heijastuu rasismina ja antisemitisminä ja kaiken ulkomaisen uhkaavuutena. Miksi maailman mahtavimman kansakunnan ihmiset pelkäävät tällä tavoin?”

Eikö toinen suurvalta – Venäjä – osoita juuri näitä samoja oireita? Molemmissa tapauksissa älymystön edustaja ihmettelee, miten kansakunta osoittaa heikkoutensa tällä tavalla. Onko kysymys lopulta halusta taistella kansakunnan yhtenäisyyden puolesta, joka koko ajan osoittaa fyysisiä tai henkisiä hajoamisen merkkejä?

Mallisen artikkelissa viitataan Financial Timesissa olleeseen Vladimir Putinin haastatteluun, jossa Putin toteaa, että Venäjä on ortodoksinen maa eikä se voi lähteä yhteiselle tielle uskonnolliset kiinnikkeet katkaisseen ja liberalismin takia mätänevän lännen kanssa. Tässä Putin tulee viitanneeksi venäläiseen ylemmyydentunteeseen, venäläiseen ekseptionalismiin. Tässä Putin ei tarkoita, että Venäjä olisi järjestänyt asiansa muita paremmin vaan sitä, että venäläiset ovat ”Jumalan valittu kansa”.

Yhden näkemyksen mukaan ortodoksia on korvannut kommunismin. Kommunismin kaatuminen merkitsi tyhjiön syntyä, jonka sijalle tuli patataantumuksellinen ortodoksinen ideologia. Samalla hylättiin kirkko: kirkossa ei juurikaan käydä.

Sedakova hylkää kansallisen ainutlaatuisuuden käsitteen. Hän haluaisi venäläisyyttä muistettavan sen kulttuurin saavutusten johdosta eikä rajoittuneen kansallisen omahyväisyyden johdosta. Venäläinen intellektuaalinen perintö on säilyttämisen ja kehittämisen arvoinen asia. Voimanäyttöihin turvautuessaan Venäjä on geopoliittinen uhka.