Kuinka sosialistinen Suomi on?

Amerikkalainen oikeistolainen (libertaari) senaattori Rand Paul on kirjoittanut teoksen ”The Case Against Socialism”, jossa hän propagoi oman ideologiansa mukaisesti kapitalismin puolesta sosialismia vastaan. Itse kirjaa minulla ei ole ollut luettavana, joten olen uutisoinnin varassa. Tästä johtuen kiinnitän tässä huomiota vain amerikkalaiseen käsitesekaannukseen, joka liittyy sosialismiin.

Kysymys on periaatteellisesti tärkeästä asiasta, sillä Rand Paulin teksteissä pyritään tietoisesti sekoittamaan Yhdysvaltain ideologian läpitunkema sisäpoliittinen debatti tiettyihin tosiasioihin, jotka asianomaiselta on jäänyt hämärän peittoon.

Kun vasemmistolainen senaattori Bernie Sanders, joka pyrkii jälleen seuraavissa vaaleissa Yhdysvaltain presidentiksi (oikeammin demokraattien presidenttiehdokkaaksi) puhuu Skandinavian maiden yhteydessä sosialismista, hän tarkoittaa käytännössä skandinaavista hyvinvointiyhteiskuntaa.

Monien huonosti informoitujen amerikkalaisten mielestä (ja heitä on paljon) hyvinvointiyhteiskunta ja sosialistinen järjestelmä ovat yksi ja sama asia. Tästä voi rakentaa joko yhteiskunnallisen kauhukuvan tai paratiisin tai mitä tahansa siltä väliltä. Niinpä Venezuela ja skandinaavinen ”sosialismi” sekoitetaan eräissä arvioissa järjettömällä tavalla toisiinsa. Rand Paul käyttää Venezuelaa kattavana esimerkkinä sosialismin kauheuksista.

Monet vasemmistolaisesti suuntautuneet amerikkalaiset, jotka ovat kypsyneet oman maansa kapitalismiin ovat rakentaneet mielessään skandinaavisen ihanneyhteiskunnan, joka ei ole aidosti muuta kuin hyvinvointiyhteiskunta ihanuuksineen ja puutteineen.

Jokin aika sitten julkaistiin gallupin tulos, jonka mukaan USA:n demokraateista 57 prosentilla oli myönteinen kuva sosialismista. Mitä nuoremmista on kyse, sitä suurempi on ”sosialismin” kannatus. Tässäkin kyselyssä ”sosialismi” on käsitettävä skandinaaviseksi sosiaaliseksi markkinataloudeksi, joskaan en lähde kieltämään nuorten radikaalien mahdollisia sosialismisympatioita. Kaikki tämä kielii erityisesti nuoria koskettavasta sosiaalisen koheesion vaikeutumisesta, so. nuorten yhteiskunnallisen nousun haasteellisuudesta.

Kirjassaan Rand Paul on ottanut tehtäväkseen osoittaa Skandinavian maiden olevan kaikkea muuta kuin sosialistisia; muutoinhan hän joutuisi myöntämään, että sosialismi on onnistunut näissä Pohjois-Euroopan maissa. Molemmat, sekä Bernie Sanders että Rand Paul johdattavat kannattajiaan omaan suuntaansa. Paul käy vastahyökkäykseen ”sosialistista Skandinaviaa” vastaan ja väittää Skandinavain maiden menestyksen johtuvan niissä vallitsevasta kapitalismista.

Paulin tapa oikoa mutkia suoraksi on tyypillistä amerikkalaisen polarisaation mukanaan tuomaa räikeää kahtiajakautuneisuusprobleemaa.

Mikä on siis yhteiskunnan vastuiden osuus tuotetuista palveluista esimerkiksi Suomessa? Mitä mittareita pitäisi käyttää? Käsittelen asiaa seuraavassa tavalla, jolla ei sinänsä ole mitään tekemistä sosialismin kanssa, mutta joka valaissee yksityisen ja julkisen roolien suuruutta Suomessa.

:::::::::::::::::::::

Jopa presidentti Niinistö yhdisti julkiset menot ja bruttokansantuotteen muutama vuosi sitten harhaanjohtavalla tavalla sanoessaan julkisen sektorin suuruuden oleva 58 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tätä ovat monet toistelleet, kauhistellen julkisen sektorin suurta osuutta. Luvuissa on kyllä vinha perä, mutta silloin käsitteet on pidettävä visusti selkeinä. Eli julkisten menojen suhde bkt:hen on todellakin noin 57-58 prosenttia (ihan tarkkaa tämänhetkistä prosenttilukua minulla ei ole). Bruttokansantuote ei kuitenkaan koostu julkisista menoista, vaan em. laskentatavassa kyse on vain kokoluokkavertailusta kahden erillisen asian välillä! Tietenkin tämä vertailu voidaan tehdä, mutta sitten voidaan suhteuttaa melkein mitkä tahansa kaksi suuretta ja saada jokin prosenttiluku!

Kuten Tilastokeskuksen Tuomas Rothovius on todennut, ”julkiset menot eivät ole osa bruttokansantuotetta vaan sananmukaisesti menoja. Bruttokansantuote taas ei koostu menoista, vaan siitä mitä Suomi tuottaa eli sillä tarkoitetaan vuoden kuluessa tuotettujen tavaroiden ja palvelujen yhteenlaskettua arvoa”.

Asia selkenee - toivon mukaan - jos verrataan yksityisiä menoja bkt:hen: yksityiset menot ovat bruttokansantuotteeseen suhteutettuna 180 prosenttia (ja julkiset siis 57 prosenttia) bkt:stä! Jos siis lasketaan kaikki yksityisen sektorin menot, summa ylittää kirkkaasti bruttokansantuotteen arvon.

Pitää puhua yksityisen ja julkisen sektorin osuudesta bruttokansantuotteesta. Tällöin paljastuu, että julkisen sektorin osuus on noin 20 prosenttia bkt:stä. Jos käytetään 57-58 prosentin suhdelukua (mikä sinänsä on oikein) on vaara, että suhde käsitetään väärin siten kuin yllä on osoitettu.

Mainittu 20 prosenttia julkisen sektorin osuutena bkt:stä on varsin ymmärrettävän tuntuinen ja vastaa maalaisjärkeä. Luku voi vaihdella jonkin verran esim. kuumenevan korkeasuhdanteen tai laman seurauksena (bkt voi laskea tai nousta voimakkaasti ja julkiset menot reagoivat hitaasti muutokseen) sanokaamme 17 ja 23 prosentin välillä.

Suomen lukuja tarkasteltaessa on huomioitava, että eläkkeet ovat suurelta osin julkisen sektorin puolella!

Entä miten Suomi sijoittuu julkisten menojen kansainvälisessä vertailussa? Kaikista Euroopan maista Suomi sijoittuu julkisissa menoissa kärkipäähän, mutta Skandinavian maista häntäpäähän eli olemme juuri siinä paikassa, missä voisimme Suomen suurin piirtein kuvitella olevan.

::::::::::::::::

Suomi ei sovi esimerkiksi kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Siitä voi käyttää hiukan vanhahtavaa nimeä sosiaalinen markkinatalous. Oleellista Suomea tarkasteltaessa on huomioida edellä esitetyt osuudet bkt:stä. Ne ilmaisevat Suomen ”sosialismin asteen” eksaktisti. Suomessa ei luoteta pelkästään markkinoiden vakauttavaan vaikutuksen, vaan markkinataloutta täydennetään palvelutuotannossa julkisen sektorin kohtuullisen suurella osuudella. Sosialismi-nimisen yhteiskuntajärjestelmän kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.

Niin, kuinka sosialistinen Suomi on amerikkalaisen mittapuun mukaan? Lähinnä kysymys on siitä, miten arvioidaan koulutusta varhaiskasvatuksesta yliopistoon saakka ja suurta osaa terveydenhoitoa, jotka kaikki ovat Suomessa vahvasti yhteiskunnan verovaroin rahoittamia.