Suomettaminen vallankäytön välineenä

Suomettumiskeskustelu nousee aina silloin tällöin esille vielä tänä päivänä, vaikka kylmän sodan maailmaan liittyvä termi on jo (pääosin) taakse jäänyttä elämää. Toisaalta itse käsite on irronnut taustastaan, joten suomettuminen Suomesta eriytettynä jatkaa elämäänsä.

Helsingin Sanomien artikkelissa 14.5.2020 tutkija Albert B. Wolf tarjoaa Suomen ulkopoliittista tietä ratkaisuksi Iranin ja USA:n väliseen taisteluun Irakista. Tuntuu siltä, että liian herkästi kaivetaan esille jokin menneisyyden sapluuna, johon olemassa oleva kriisi sitten sovitetaan. Irakin ympärille monimutkaisen vyyhden seurauksena kehkeytynyt konflikti on kolmiodraama, jossa ei ole suomettumisolosuhteisiin viittavia piirteitä. Ensi sijassa kysymys on kahden suurvallan vaikutusvaltataistelusta sodan runteleman maan, Irakin, valtatyhjiöstä.

Suomettumista on eri vivahtein määritelty lukuisia kertoja viime vuosikymmeninä. Yhden määritelmän on laatinut tanskalainen tutkija Hans Mouritzen (2017). Mouritzen määrittää suomettumisen positiivissävyisenä tilana, jossa ( pieni) valtio ottaa itselleen parhaan mahdollisen hyödyn poliittisesta ja strategisesta riippuvuudestaan suureen valtioon. Mikäpä siinä, kelpo määritelmä! Paavo Väyrynen määritteli taannoin suomettumisen seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten valtioiden tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo kriittisempi argumentointipohja, koska suomettumisen liittyy vahingon tuottaminen omalle kansakunnalle. Mikäpä siinä, kelpo määritelmä tämäkin!

Tässä sitä ollaan. On yhtäältä positiivinen tai neutraali tapa määrittää suomettuminen ja toisaalta kriittisempi näkemys, jossa suomettuminen nähdään itseä vahingoittavana.

Kun suomettuminen kytketään jonkin suurvallan vahvaan alueelliseen - etupiirin sisältävän – vallankäyttöön voi sen nähdä parhaimmillaan keinona sopeutua olemassa olevaan poliittiseen tilanteeseen. Mouritzen näyttää pitävän suomettumista erityisesti moninapaisuuteen – ei niinkään yksi- tai kaksinapaisuuteen - liittyvänä asiana. Hän puhuu suomettumisilmiöstä, joka yhdistettiin aikanaan Suomen asemaan ja projisoi sen nyt mielestään vastaavassa asemassa oleviin valtioihin. On muistettava, että suomettuminen Suomessa ei ollut staattinen ilmiö, vaan sen laatu vaihteli vuosikymmenien kuluessa. Tuskinpa Mouritzen pitäisi 1970-luvun meikäläistä suomettumista muille sopivana esimerkkinä.

Tähän sopinee lainaus omasta blogitekstistäni, jossa käsittelin suomettumista kriittiseen sävyyn (”Suomettumisen variaatioista” 24.5.2014):

”Suomettumiskäsite näyttää sopivan paremman puutteessa lyömävälineeksi. Aikanaan suomettumiskäsite oli kylmän sodan käsitevalikoimaan kuulunut ilmaus. Varsinkin Länsi-Saksassa siitä tuli kovan poliittisen pelin käsikassara. Pelättiin Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua ja Suomi kelpasi välillisesti vaaralliseksi esimerkiksi poliittisen liikkumatilan ja mielipiteen vapauden ahtaudesta.

Suomessa Kekkonen pyrki kääntämään yhdessä vaiheessa suomettumiskeskustelun myönteiseksi tavaksi kuvata kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän omaavan maan yhteistyötä. Kovin vakuuttavaa vaikutusta Kekkonen ei tehnyt, koska juuri 1970-luku oli suomettumisen vastenmielisimpien piirteiden esilletuloaikaa.

Meillä Suomessa suomettumiskäsitettä käytettiin ensinnäkin kuvaamaan suuren valtion (Neuvostoliitto) vaikuttamista pieneen valtioon (Suomi) suuren valtion eduksi. Neuvostoliitolla oli esimerkiksi epävirallinen veto-oikeus Suomen hallituksen kokoonpanoon. Siinä ei saanut olla ”neuvostovastaisia” voimia.

Oikeastaan hyvin harvoin liikkumavaraa testattiin (ehkä yöpakkaset 1958 olivat poikkeus, jolloin koko suomettumistermiä ei ollut vielä lanseerattu), sillä ainakin minun mielestäni tilaa erilaisille näkemyksille oli, mutta Suomen puolelta oltiin varovaisia ja haluttiin, ettei suhteisiin tule säröä.

Toiseksi Neuvostoliitto yritti Suomen kautta vaikuttaa maailmanpolitiikkaan. Niinpä se teki aloitteita kahdenkeskisissä keskusteluissa tarjoten niitä Suomen viestitettäväksi.

Kolmas suomettumisen tapa oli kaikkein vastenmielisin ja inhottavin. Suomalaiset käyttivät Neuvostoliitto-suhteita käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi, siis toisia suomalaisia vastaan. Tässä Kekkonen päällimmäisenä näytti mallia ja muut seurasivat. Suomettunut moraali vei pohjaa normaalidemokratialta ja heikensi kansanvaltaisen järjestelmän toimintaa.” Olkoon tästä esimerkkinä seuraava katkelma Suomen suomettumishistoriasta:

Kuten tunnettua Vieno Sukselainen maalaisliiton puheenjohtajana menetti asemiaan tultaessa 1960-luvun alkuun. Hänet haluttiin kekkoslaisten toimesta keikauttaa pois vallankahvasta. Kekkonen näki hänet kilpailijanaan. Arkistojen kätköistä lyö silmille muistiinpano Brezneviltä 28.3.1964: ”Kekonen – pyytää / Kaatamaan Sukselaisen”. Siinä se on kirjaintarkasti neljä sanaa kaikkine kielivirheineen! Viikkoa myöhemmin Pravda julkaisi jutun, jossa se ankarasti arvosteli Sukselaista osallistumisesta virolaisten emigranttien tilaisuuksiin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Sukselaisen lähtölaskenta oli alkanut. Kuvaan kuuluu, että paineen kasvaessa Sukselaista kohtaan Kekkonen tyynnytteli Neuvostoliiton tölväisyn aiheuttamaa hälyä Suomessa! Kaikki meni silti suunnitelmien mukaan ja kesän 1964 puoluekokouksessa Sukselainen vaihdettiin Virolaiseen.

::::::::::::::::::::

Mielenkiintoinen interventio aiheeseen on Risto Volasen kirjassaan ”Suomen synty” (Otava, 2017) esittämä pitkän historialinjan huomio, joskaan hän ei itse korosta suomettuneisuuskäsitettä. Suomi käytti suomettuneita strategioita vaihtelevassa määrin pitkin 1800-lukua, ehkä silmiinpistävimmin heti Porvoon valtiopäivien yhteydessä vuonna 1809, jolloin otettiin käyttöön sopeutuva suhtautuminen Venäjään. Tätä edesauttoi Aleksanteri I:n tietoinen strateginen ja taktinen – myötämielinen – asennoituminen Suomeen alusmaana. Realistisesti ajatellen kysymys oli tietenkin siitä, että Suomi toimi Venäjän puskurivaltiona. ”Autonominen suomettuminen” sopi kuitenkin käyttöpolitiikaksi, koska Venäjän suojissa Suomea ei uhannut miehitys (Oolannin sota ja Viaporin pommittaminen eivät olleet mantereeseen kohdistuvia miehitysuhkia). Autonomian suojissa Suomi saattoi kehittää ruotsalaispohjaista kulttuuria ja yhteiskuntamallia.

Tietenkin tässä kaikessa oli kysymys erityislaatuisesta suomettumisen versiosta, koska Suomi oli miehitetty valtio, mutta sitä suuremmalla syyllä - tekemällä itsensä tykö - luotiin pohja toimivalle suhteelle Venäjään päinvastoin kuin esimerkiksi Puolassa tapahtui samaan aikaan.

Suomen autonominen suomettuminen toimi kohtuullisesti lähes koko 1800-luvun, vaikka molemmin puolin (Ruotsi-Suomen revansismi, Venäjällä panslavismi + sen liiallisena kokemat itsenäisyydenosoitukset) suhteisiin luotiin viileitä jaksoja. Ehkä suomettumisen toimivin aika ulottui 1860-luvulta 1880-luvun loppupuolelle. Silloin suomalainen poliittinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen kansallismielinen ajattelu löysi parhaiten kukoistavat väylät. Heti perään sortokaudet pyrkivät tuhoamaan ”suomettuneisuuden saavutukset” ja jouduttivat itsenäistymispyrkimyksiä.

Suomettumista voi siis lähestyä suurvallan itsenäisen naapurivaltion näkökulmasta tai sitten ”alusmaan” näkökulmasta.

::::::::::::::::

Tunnetut Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin suositukset Ukrainalle ottaa käyttöön suomettumisen strategiat herättivät aikanaan pahennusta. Jälleen avainkysymys on, miten suomettuminen määritetään. Brzezinski käytti suomettumistermiä ehdottaessaan, että Venäjän valta-asema on ”vallitseva suunta”, mikä Ukrainan kannattaisi ottaa huomioon, silti säilyttäen liittoutumattomuuden. Kommentti Suomesta tuli välittömästi, kun Rene Nyberg argumentoi New York Timesin mielipidekirjoituksessa, ettei suomettuminen ole alistumista, vaan ”avain epätasaisten valtasuhteiden hallitsemiseen”. Tässä kannassa voidaan nähdä selviä yhtymäkohtia Mouritzenin määritelmään.

Kuitenkin Mouritzenkin puhuu joustavasta alistumisesta, jossa lähestytään toisaalta Brzezinskiä. Mouritzen näkee suomettumisen vaihtoehtona suurvallan etupiiriin liukumisen sijaan. Hän myöntää, että suomettuminen on kiikkulauta, jossa periksi antaminen tai liian jyrkkä vastustaminen ovat molemmat kriittisiä tekijöitä. Todetessaan, että suomettuneen kansakunnan pitää olla yhtenäinen Mouritzen tulee tärkeään rajanvetoon: suomettuminen voi pahimmillaan johtaa oman maan kansalaisten syrjimiseen vierasta valtaa suosivien vallassaolijoiden käyttäessä suhteita väärin omaksi edukseen. Pesuveden mukana huuhtoutuu helposti esimerkiksi vapaan lehdistön status, kun itsesensuuri mielletään osaksi suomettumista.

Suomettuminen on taitolaji. Jos Suomen 1800-luvun snellmanilainen strategia ymmärretään suomettumisen sovellukseksi (siis jos), niin Suomi koki sekä suomettumisen suopeuden että sen riskit. Viime mainittu realisoitui, kun Venäjä 1900-luvun vaihteen molemmin puolin luopui hyväntahtoisesta Suomen aseman ymmärtämisestä ja ryhtyi venäläistämään Suomea. Toki on muistettava, että samaan aikaan monille suomalaisille ei riittänyt enää autonomia-asema. Haluttiin enemmän.

Entä miten Mouritzen soveltaa teoreettista viitekehystään nykypäivän käytäntöön? Mitkä valtiot ovat tai voisivat olla hänen määrityksensä mukaan suomettuneita?

Kreikka toisen maailmasodan jälkeen on esimerkki länteen suomettuneesta valtiosta koettaessaan pärjätä kotimaan kansalaisten tarpeiden ja länsivaltojen paineessa. Janukovytsin Ukraina on toinen esimerkki yrittäessään tasapainoilla Venäjän, EU:n ja mieltään osoittavien kansalaisten välissä. Epäonnistumisen seurauksena oli yksi nykypäivän pahimmista konflikteista.

Taiwan suomettui Kiinaan päin yrittäessään tasapainoilla suuren naapurinsa kanssa vuosina 2008-2016. Muita esimerkkejä voisivat olla Mouritzenin mukaan Pakistan (Kiina), yhdistynyt Korea (Kiina), Armenia (Venäjä).

Esimerkit ovat epätarkkoja ja suomettuminen niiden yhteydessä kuulostaa ”vaihtoehtoiselta totuudelta”. Suomettumista pitääkin tarkastella räätälöitynä ratkaisuna akuuttiin tilanteeseen, jossa pitää olla valmiutta improvisointiin, mutta myös suhteiden vakiinnuttamiseen kohtuuajan kuluessa. Ei mikään helppo laji.

::::::::::::::::::::::

Miten suomettumista voidaan arvioida tämän päivän hybridi- ja kyberuhkien maailmassa? Valtioneuvoston tilaaman tuoreen ”Moskova puhuu” -raportin näkökulmasta Suomi on pudonnut kylmän sodan jälkeiseen maailmaan tultaessa - väitetysti - ”kolmanteen koriin” Moskovan näkökulmasta. Suomen strateginen merkitys on siis Venäjän johdon kannalta selvästi vähentynyt suomettuneisuuden aikaan verrattuna.

Onko siis koko suomettumiskäsite - liitettynä Suomen asemaan – menettänyt merkitystään? Joku voisi katsoa, että hyvä, Suomi ei ole enää Venäjän silmätikkuna entiseen malliin. Tosiasiassa nykyinen moninapainen globalisoituva maailma edellyttää aktiivista suhteiden kehittämistä, mutta nyt kylmän sodan aikaa tasapainoisemmalta pohjalta.