Asiantuntijuuden problematiikasta

Olen näissä kirjoituksissa usein kiinnittänyt huomiota asiantuntijuuden merkitsevyyteen ja asemaan nyky-yhteiskunnassa.

Asiantuntijuuskäsitettä käytetään oikein ja väärin sekä vastaanottajien että asiantuntijan näkökulmasta. Ei ole kuitenkaan tarkoitus mitätöidä eksperttiyttä, mutta siihen pitää suhtautua kriittisesti, kuten mihin tahansa tiedon lähteeseen.

Helsingin Sanomien haastattelussa 17.5.2020 valtio-opin emeritusprofessori Kari Palonen erittelee ansiokkaasti asiantuntijuusteemaa tavalla, joka suurelta osin osuu yksiin omien ajatusteni kanssa.

Palonen tarkastelee aihetta koronakeskustelun näkökulmasta ja asiantuntijuuden ja parlamentarismin välisenä suhteena. Asiantuntijuus ei Palosen mielestä – jos tulkitsen oikein – voi perustua asemaan, vaan arvonanto on ansaittava perehtyneisyyden ja uskottavuuden kautta.

Koronakriisin aikana ”asiantuntijuus” on saanut korostetun merkityksen hallituksen vedotessa usein THL:n tai HUSin asiantuntijalääkäreiden tai virkamiesten mielipiteisiin. Ei ole kuitenkaan yhtenäistä ”asiantuntijakäsitystä”. Erikostuntijat ovat olleet useissa tapauksissa eri mieltä toistensa kanssa, korostaneet omaa profiiliaan ja ottaneet etäisyyttä taustayhteisönsä kantaan.

Näin kannanottoihin muodostuu väljyyttä, joka on Palosen mielestä ymmärrettävääkin. Mielipiteen väljyys ulottuu emeritusprofessori Palosen henkilökohtaiseen asennoitumisen saakka. Niinpä hän suhtautuu koronarajoituksiin niitä joustavasti soveltaen, kuten minäkin.

Palosen mielestä ”mitään asiaa ei ole suojattu politiikalta”, ts. asioilla on ”aina” poliittinen ulottuvuus. Näin kategorisesti tulkittuna kulmakarvat nousevat. Jätän ehkä sittenkin tilaa emeritusprofessoria enemmän ammattimaiselle asiantuntijuudelle.

Palonen ottaa HS:n haastattelussa esille myös kiistelynäkökulman. Mielenkiintoista tässä on, että asiantuntijoiden kiistely on ollut niin korostunutta. Tähän olen kajonnut jo blogikirjoituksessa ”Saivartelua epidemialla” 17.5. 2020. Mielipide-eroavuuksien kohteina ovat olleet muun muassa ns. laumasuoja, kuolleisuuden määrä epidemiassa ja viruksen aaltoliikkeen todennäköisyys ja laajuus.

Arkisessa keskustelussa terveydenhoidon käsitykset on rinnastettu luonnontieteellisen näkemyksen eksaktiuteen, jossa ”mielipide” on väistyvä kliinisen tietoon verrattuna. Palosen mielestä on käynyt niin, että ”luonnontieteellinen” näkökulma on osoittautunut yhtä vaihtelevaksi kuin poliittisten mielipiteiden kirjo.

Tämä on hämmentänyt kokonaiskuvaa koronasta, sillä asiantuntijat ovat pahimmillaan kiistelleet keskenään jopa enemmän kuin poliitikot. Katkeriakin mielipiteitä on esitetty niiden alan eksperttien taholta, joiden kannanotot on jääneet vähemmälle huomiolle tai kokonaan sivuutettu.

Päätösten poliittista luonnetta ei ole syytä vähätellä. Esimerkiksi 70-vuotiaden rajoituksiin suhtautuminen on ollut hyvin kiistanalainen asia ja jakanut sekä maallikkoja että asiantuntijoita.

Kaiken kaikkiaan on syytä olla varovainen korostettaessa asiantuntijanäkemysten erilinjaisuutta. Yhtenä seurauksena voi olla kaikkien näkemysten suhteellisuus. Ns. vaihtoehtoisen totuuden aikakausi on sotkenut asiantuntijuuden kuvaa. Räikeimmillään tämä on merkinnyt ajattelutapaa, jossa jokainen mielipide on asiantuntijamielipide, ”jos itsestä siltä tuntuu”. Tästä pölhöpopulismista Palonen sanoutuu tietenkin irti. Jos asiantuntijuutta ei ole tarjolla, erikoistuntijalla ei ole riittävää auktoriteettia tai asiantuntijuutta hyljeksitään, turvaudutaan helposti vahvaan johtajaan.

Palonen ymmärtää poliitikkoja: usein päätös joudutaan tekemän vaillinaisin tiedoin ja riittämättömin perustein. Hän pitää parlamentaarista debattia jalompana muotona kuin tieteellisestä väittelyä. Sen etuna on organisoitu käsittelytapa. Asettaisin itse ehdoksi kuitenkin sen, että keskustelun pitää olla korkeatasoista (faktoihin perustuvaa, vähemmän propagandistista), mitä se ei suinkaan aina ole Suomen eduskunnassa. Palonenkin viittaa torjuvassa mielessä identiteettivoittoisen oikeassa olemisen keskustelukulttuuriin.

Kaiken kaikkiaan Palosen asettama haaste, että parlamentaarinen, ”puntaroiva” keskustelu koronasta on osa vahvistuvaa keskustelukulttuuria, on tervetullut ja virkistävä interventio käytävään polemiikkiin.