Entä jos puolueelle ei löydy paikkaa puoluekartalta?

 

 

Oli aika, jolloin nykyinen Suomen keskusta (jatkossa ”keskusta”) oli mahtipuolue. Sen tila operoida politiikassa kasvoi, kun sosiaalidemokraatit olivat sivussa hallituksesta 50-luvun lopulta vuoteen 1966 saakka. Kokoomus taas katosi hallitusvastuusta silloisen yhteiskunnallisen ilmapiirin (vasemmistolaistuminen) ja  suomettumisen seurauksena vuodesta 1966 vuoteen 1987 saakka. Viime mainittuna ajankohtana keskusta käytti kokoomuksen puolesta porvarimandaattia. Voitaneen sanoa, että tuolloin keskustan asema oli mahtavimmillaan. Hallituksen päärakenne muodostui 1970-luvulla sdp:stä, keskustasta ja SKDL:stä.  Se ei olisi ollut mahdollista, jos sopuun ei olisi päästy aluksi kansanrintamahallituksesta ja sitten painotetusti sdp-keskusta -yhteistyöstä.

Sen jälkeen keskustalla on ollut ahtaampaa. Osittain tilanne aiheutui siitä, että mikä tahansa puolue pääsi hallitukseen, jos siitä asiallisesti sovittiin, koska ulkopoliittiset syyt eivät enää olleet esteenä. Jopa oikeistolaisena pidetty smp oli hallituskelpoinen, kun se sai riittävän määrän kansanedustajia. Samassa yhteydessä paljastui ensimmäisen kerran, että smp:n kannatuksen ja keskustan kannatuksen välillä oli rakenteellinen yhteys samantyyppisesti kuin perussuomalaisten keskustan välillä nykyään.

Keskustan (vuoteen 1965 saakka maalaisliitto) hiipumista on ennustettu siitä lähtien, kun se muutti nimensä keskustapuolueeksi. Nimenmuutos oli nimenomaan tarkoitettu torjumaan äänimäärien alenemista  kaupunkimaistuvassa Suomessa. Sitkeästi puolue on pysynyt voimissaan tai ainakin sinnitellyt kymmeniä vuosia noiden aikojen jälkeen.

:::::::::::::::::::::::::

 Jo kahdeksankymmentäluvulla  tuotiin  vahvasti esille, että kokoomus olisi päässyt hallitukseen,  jos keskusta ei olisi asettunut portinvartijaksi. Sosiaalidemokraateille asia sopi hyvin, sillä sdp:llä oli omia ”hegemonistisia” tavoitteita. Minulle jäi sellainen vaikutelma, että kokoomus pidettiin hallituksen ulkopuolella enemmän taktisista syistä kuin Neuvostoliiton painostuksesta.

Keskustan ympärille rakentuneet poliittisen vaikuttamisen kasvualustat (esim. virkamieskunta) tyrehtyivät 1990-luvulla, vaikka siihen ei vielä silloin kiinnitetty  huomiota, eikä se näkynyt suoraviivaisesti puolueen  kannatuksessa. Se joutui miltei yksin hoitamaan mm. maaseudun edunvalvontaa, kun taas kokoomuksella ja sdp:llä oli hallussaan jaettu ”kaupunkimandaatti”. Yksi syy keskustan kilpailutilanteen kiristymiseen johtui siitä, että kahdeksankymmentäluvulta lähtien Suomeen saattoi muodostaa hallituksen vapaasti. Myös yhteiskunnan kaupunkimaistuminen toimi vanhan aseveliakselin suuntaisesti. Kahdeksankymmentäluvulta lähtien keskusta oli altavastaajana. Parhaiten sen tajusi Paavo Väyrynen, joka heitti taisteluhaasteen sdp:lle ja tavoitteli keskustan vaikutusvallan jatkeeksi porvarihallitusta. Väyrynen myös vaihtoi tarvittaessa lennosta suuntaa kokoomuksen ja sdp:n välillä. Vähitellen keskustan tappiot kuitenkin realisoituivat eikä niitä pystytty enää peittelemään taktisilla manöövereillä.

Keskustan tappioputki tuli todeksi, kun Timo Soinin perussuomalaiset tunkeutuivat hitaasti, mutta varmasti  keskustan nautinta-alueille. Ekspansiivisesti perussuomalaiset tavoitteli myös sitoutumattoman työväenluokan kannatusta vakiinnuttaen samalla asemansa osana Suomen johtavien puolueiden kirjoa. Enää ei voida puhua neljästä tai kolmesta suuresta, sillä puolueiden koko on vaihdellut ja nykyisellään yli 20 prosentin kannatuksen saavuttaminen on työn ja tuskan takana.

::::::::::::::::::::::

Viimeisimmät vaalit – lukuun ottamatta maakuntavaaleja – keskusta on ollut löysässä hirressä kannatuksen mataessa 10 prosentin molemmin puolin. Se on aivan liian vähän sille ylpeydelle, jonka puolue haluaa kantaa. Suuren kannatuksen päivät eivät kuitenkaan ole kaukana historiassa: vielä 2000-luvun toisen vuosikymmenen puolessa välissä keskusta sai vähintään torjuntavoiton kannatustaistossa. Sitten sen äänimäärä putosi kuin kivi. Vaalista toiseen puolue on odottanut vihiä kannatuksen noususta – turhaan.

Keskusta ei olisi keskusta, jos se ei keksisi kaikenlaisia jippoja, joilla kannatusta yritetään parantaa. Niinpä Sanna Marinin hallituksessa puolue valitsi taktiikaksi kannattaa hallituksen uusia aloitteita, mutta veti kannatuksensa pois, kun puheenjohtaja Saarikko joutui muiden keskustan mielipidejohtajien (maakuntien miesten) vietäväksi ja piti ruveta keräämään pisteitä muiden kustannuksella.

Puolue jäi odotetusti oppositioon viime kevään eduskuntavaalien tappion jälkeen eikä suostunut loukkaantuneena menemään porvarihallitukseen, jonka perään se haikaili pitkin Marinin hallitusta. Niinpä se on käyttäytynyt oppositiopuolueen tavoin paitsi aivan viime vaiheessa, jossa se keksi  uuden sloganin, joka perustui ”kannata hallitusta välillä,  vastusta välillä” -taktiikkaan. Hiukan ennen tätä vaihetta keskusta ehti läksyttää hallitusta oikeaoppisella oppositioretoriikalla. Ilmeisesti tämä taktiikka tai strategia kokonaisuudessaan edustaa uutta ”hajota ja hallitse” -iskulausetta.

Kysymys kuuluu: miksi keskusta menisi samaan hallitukseen perussuomalaisten kanssa,  kun ne käytännön politiikassa ovat toistensa pahimmat vastustajat. Kun puolueen puheenjohtaja haukkui keskustan kesäkokouksessa perussuomalaisten jälkeen vasemmisto-opposition,  herää kysymys, miksi puolue lyö kaikkea, mikä liikkuu. Onko hätä näin suuri? Kauaksi  on joka tapauksessa loitonnuttu sdp:n ja keskustan kansanrintamista, jopa niin pitkälle, että epäilen,  onko tässä kysymys keinotekoisen vastakkainasettelun rakentamisesta: ”ei ikinä enää vasemmistohallitukseen”. Vannomatta paras! Vaikuttaa siltä, että tuoreimpien gallupien tulokset, joiden mukaan keskustan kannatus pikemminkin laskee oppositiossa kuin nousee on hätäännyttänyt puoluejohdon.

Seuraava epämukavuus liittyy puheenjohtaja Saarikon kesäkokouksessa esittämään tokaisuun, että ”keskusta on porvarillinen puolue, mutta ei oikeistolainen puolue”. Nyt kilpaillaan siitä, mikä puolue on eniten porvarillinen,  kunhan ei vahingossakaan myönnä olevansa oikeistolainen. Mutta kaikki muurit murtuvat: perussuomalaiset ovat jo ilmoittautuneet muodikkaasti oikeistolaiseksi puolueeksi.

Tuntuu siltä, että keskusta ahdetaan määritelmien avulla niin kapeaan rakoon, ettei se oikeasti mahdu olemaan siellä. Ilmeisesti erottautumistekijöiden etsimestä on tullut liki pakkomielle. Paremman puutteessa kokeillaan kepillä jäätä eri kombinaatioiden paremmuuden selville saamiseksi.

Nyt näyttää siltä, että keskustan ei korostuneesti kannata sijoittaa itseään poliittiseen keskustaan (jossa se jo on nimensä mukaisesti) sellaisenaan, kun meneillään on globaali polarisaatiovyöry poliittisen kentän reunoille. Joka tapauksessa mielipidetiedustelujen mukaan poliittiseen keskustaan itsensä lukevien määrä on vähentynyt viime aikoina. Kannatuslääkkeeksi voisi sopia räätälöity keskittyminen tiettyihin täsmätoimiin.

Perussuomaiset ovat omineet ison osan keskustalaisesta konservatiivisuudesta ja porvarillisuudesta, mikä on saanut seisovat vedet liikkeelle keskustavoittoisilla alueilla. Poliittiseen tavoitteistoon (hallitusohjelmaan) kirjattujen muutosten konkretisointi on seuraava iso askel perussuomalaisilla. En usko kuitenkaan, että heikkojen gallupnoteerausten keskellä tarpova keskusta haluaa lähteä mukaan tällaisiin sosiaaliturvaa  rajusti leikkaaviin hankkeisiin, kuten ei muukaan oppositio.

:::::::::::::::::::::::::

Mitkä perussyyt ovat keskustan vaalitappioiden takana? Miksi se on pudonnut 20 prosentin puolueesta 10 prosentin puolueeksi? Minun tietoisesti pelkistetty tulkintani on, että Juha Sipilä valitsi keskustan strategiaksi liberaalin porvarillisuuden linjan, joka ei sovi sellaisenaan kuin pienelle osalla keskustan kannatuskuntaa. Suorastan huonoa onnea oli, että samaan aikaan maassa voitti alaa  konservatiivinen ja oikeistolainen suunta eli juuri se suunta, jota perussuomalaiset edustivat. Tulos on nähty vaaleissa.

Minulla on se käsitys, että keskustan syvät rivit ovat edelleen pienen ihmisen asialla, yhteistyökumppanit tulisi löytää tätä suuntaa lähellä olevista poliittista voimista. Muodikkuuden puolesta taistelu johtaa helposti tempoilevaan politiikkaan. Pysyvästi käytökseen vaikuttavien muutosten taustalla ovat arvokysymykset ja tämäntyyppisten muutosten  konkretisoitumien kestää vuosia.

Urheilun alipalkatut duunarit

 

Penkkiurheilija on saanut Suomen TV:ssä hyvän kohtelun viimeisten viikkojen aikana, kun ensin näytettiin ottelu ottelulta naisten jalkapallon MM-kisat ja heti perään yleisurheilun MM-kisat Pariisissa laji lajilta. Keskityn tässä vanhaan suosikkiini yleisurheiluun ja siinäkin päähuomioni kohdistuu joihinkin  sellaisiin näkökulmiin, joita ei ole mielestäni painotettu riittävästi mediassa.

Urheilun TV-näkyvyys on parantunut – odotetusti – viime vuosien aikana. Urheilusuoritukset analysoidaan viimeisen päälle. Ero on huima, kun verrataan vaikkapa vuoden  1964 tai 1968 kesäolympiakisoihin, jotka olivat ensimmäiset olympiakisat, jotka seurasin systemaattisesti.

Olen nyt, kun Budapestin yleisurheilun MM-kisat  ovat päättymässä, eritellyt mielessäni kisaolosuhteita ja tuloksia. Aloitan tärkeimmästä eli Suomen joukkueen kokonaispanoksesta. Tavan mukaan kisoihin lähdettiin kovin odotuksin median uhratessa paljon palstatilaa ja sähköisiä minuutteja ennakkoarvioille. Kerrankin näytti - viime kesän EM-kisat suunnannäyttäjänä - olevan reaalisia edellytyksiä menestyä monien  koettujen pettymysten jälkeen. Kuitenkin mitä lähemmäs kisojen ajankohtaa tultiin, sitä epäilevämmäksi kävi mieli tulosodotusten suhteen. Lopulta löytyi etukäteen laskien vain yksi ehdoton mitalisuosikki Wilma Murto, joka täyttikin penkkiurheilijoiden odotukset, vaikka mitali ei kirkastunut kullaksi, jota myös pidettiin mahdollisena. Vieläkin uskallan sanoa, että kultamitali oli aivan hilkulla. Epäselväksi on jäänyt, mikä osuus seipäiden ”arvonnalla” (niiden erilaiset pituudet, ominaisuudet) oli lopputulokseen.

Sitten meillä oli joitakin huippuja,  jotka jossakin vaiheessa käväisivät mitalisuosikkeina, mutta joiden osalta pian havaittiin odotukset liiallisiksi. Näitä olivat Topi Raitanen (ylikunto), Reetta Hurske (kunnon ajoitus, liian pitkä kausi, armottoman kova huippuaitureiden taso), Oliver Helander (onnistumisten ja epäonnistumisten ero ällistyttävän suuri) ja Silja Kosonen (hilkkua vaille valmis kovimmalle huipulle). He kaikki tuottivat penkkiurheilijoille monta ilon hetkeä kauden aikana.

Tulosliuskoja pleratessani panin merkille hämmästyttävän seikan. Suomen joukkueesta ei juuri löytynyt positiivisia yllättäjiä!  No, eipäs liioitella: yllättäjiksi luen ainakin seuraavat: Eveliina Määttänen, joka symboloi Suomen keskimatkojen uuden nousun mallia, Joonas Rinne (johon sopii sama perustelu kuin Määttäseen) ja Aku Partanen (joka kävelee nopeammin kuin moni juoksee: kävellen olisit jo perillä).

En vähättele myöskään seuraavia onnistujia: Viivi Lehikoinen….. (valitan, en pystynyt löytämään enemmän kohteita).

Pettymyksen tuottajia en rupea nimi nimeltä luettelemaan. Silti en voi olla mainitsematta kolmiloikkaajia, joista kukaan ei onnistunut suuren ennakkokohun arvoisesti. Tulokset suorastaan romahtivat.

Vielä on mainittava skandinaaviveljemme. Miten on mahdollista tuottaa sekä Euroopan että maailman huipulle tällaisia lahjakkuuksia!? Ja lajeissa, joita kukaan ei olisi odottanut: Karsten Warholm (400 metrin aidat), Jakob Ingebrigtsen (keskimatkat), Narve Gilje Nordås(keskimatkat!), Håvard Bentdal Ingvaldsen(400 metriä!). Maailmansodan jälkeiset suurjuoksijat Anders Gärderud, Gunder Hägg, Arne Andersson, Audun Boysen ja Dan Waern ovat saaneet arvoisensa manttelinperijät, ja osin enemmänkin.

Armand Duplantis ja Daniel Ståhl ovat pyrstötähtiä taivaalla, loistavia tuloksentekijöitä ja mahtavia kilpailijoita.

Entä onko pikajuoksija Henrik Larsson uusi Owe Jonsson (vuoden 1962 Euroopan mestari)?

:::::::::::::::::::::::::::

Yleisurheilukisat ovat polarisoituneet eurooppalaisten välisiksi (EM-kisat) ja koko maailma koskeviksi kisoiksi. Pelkästään eurooppalaisten välisissä kisoissa Suomella ja monella maalla on paljon paremmat mahdollisuudet menestyä kuin MM-kisoissa. Ero on joissakin lajeissa hätkähdyttävän suuri. Sitä iloisempi olen ollut Euroopan ja Amerikan mantereen  juoksijoiden hienosta menestyksestä monissa afrikkalaisten aiemmin hallitsemissa lajeissa (keskimatkojen juoksut). Enää vain muutamissa pitkien matkojen juoksuissa on nähtävissä kaava, jossa ensin tulevat afrikkalaiset jonossa valohiiren johdattelemina ja sitten ”valkoisen rodun” harvat toivot omassa jonossaan.

Kansakuntien välisessä taistelussa Budapestissa paljastui mielenkiintoinen, eikä yleisurheilun kannalta erityisen mieltä ylentävä asia. Nimittäin Saksan ja Ranskan yhteinen mitalimäärä Budapestissa  oli ympyriäinen nolla. Ilmankos liittokansleri Olaf Scholtz on kiinnittänyt huomiota Saksan urheilumenestykseen. Kyllä nämä kaksi maata tarvitaan mukaan yleisurheilun johtotähdiksi urheilumuodon aseman säilyttämiseksi. Lännen suurista maista vain USA kolmine kymmenine mitaleineen säilytti hegemonian ja tuottaa huippuja lähes missä tahansa lajissa.

Korjaus 27.8.2023: Ranska sai sitten sen ainokaisensa kuitenkin miesten viimeisessä lajissa, pitkässä viestissä! 

Onneksi yleisömäärä Budapestissa oli erinomainen. Lehterit näyttivät olevan lähes täynnä joka päivä. Se on hyvä saavutus, sillä yleisurheilu ei Unkarissa ole mikään suuri laji.

Oma lukunsa on tämä edellä mainittu Skandinavian maiden juoksu-urheilun ja kenttälajien nykyinen renessanssi, johon tässä vain viittaan ja totean, että minulla ei ole selitystä kaikkiin Skandinavian maiden menestyksen syihin. Kun aikoinani nuorukaisena luin Roberto L. Quercetanin yleisurheilun ”raamattua”, ”Kilpakenttien kuninkaat” -teosta (1965), oli jo pitkän aikaa ollut näkyvissä Pohjolan juoksu-urheilun taantuminen ja afrikkalaisten nousu,  josta Quercetani totesi seuraavaa: ”Afrikkalaisille juoksijoille, joissa tavallisesti suuret luonnonlahjat yhdistyvät kierrosajoista piittaamattomaan mielenlaatuun on varattava suuret kehitysmahdollisuudet….”. Ei kukaan onnistunut näkemään Pohjolan yleisurheilun  (ml. juoksu-urheilu)  uutta nousua. Kuusikymmentäluvulla Quercetanin tunnelmat olivat tällaiset: ”Tietyissä maissa nykyaikainen elämä monine veltostuttavine  välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä rasittamaan keuhkojaan …. kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä. Tämä suuntaus, joka on jo kauan ollut nähtävissä Amerikassa on hiljattain levinnyt Suomeen ja Ruotsiin….”. Tämän jälkeen Quercetani viittaa poikkeuksiin, mutta tänä päivänä meillä on nähtävissä aika, jossa nuo molemmat edellä esitetyt argumentit ovat sulautuneet yhdeksi juoksuvoimaiseksi ihmiseksi - rotuun katsomatta. Muutos muutaman vuosikymmenen takaiseen on osin hätkähdyttävä.

:::::::::::::::::::::::::::::

Budapestin MM-kisoihin valinta tapahtui uudehkolla systeemillä,  jossa kisoihin pyrkivän  urheilijan suoritukset pisteytettiin kilpailu- ja tuloksentekokyvyn perusteella. Onko järjestelmä oikeudenmukainen? Ehkäpä on, mutta itse kiinnostuin siitä, että nyt mukaan pääsi hyvin pitkälle mekaanisesti laskettujen pistesaavutusten pohjalta ilman ihmisen (valitsijataho) tekemää realistista menestymismahdollisuuksien arviota. Nyt kisoihin lähetettiin esim. pikajuoksijoita, jotka ”nauttivat kisojen ilmapiiristä”. Oliko syynä pisteytysjärjestelmä vai osin palkintomatka hyvistä esityksistä esim. Ruotsi-ottelussa tai Kalevan kisoissa jää epäselväksi. Samoin heikoilla perusteilla valittiin kisoihin kiekonheittäjä Salla Sipponen ilmeisesti aiempien menestysten perusteella. Sipponen lienee itsekin yllättynyt valinnastaan (toki koko kevät käsittääkseni oli loukkaantumisten rajoittama, joka pätevänä selityksenä tuotakoon esille). Kukaan ei rohjennut kieltäytyä kisamatkasta sillä perusteella,  ettei ole tarpeeksi hyvässä kunnossa.

Oli toki monia muitakin, jotka kävivät ”hankkimassa kokemusta” kisoista ilman perusteltuja syitä osallistumiseen tämän kesän kunnolla. Onko pisteidenkeruujärjestelmä tarpeeksi hyvin valmisteltu valintojen pohjana? Pisteiden laskemisen jälkeen taritaan kriittinen analyysi urheilijan todellisista menestymismahdollisuuksista.

On muitakin perusteluja,  miksi valinnat eivät osuneet oikeaan. Yksi oli, että monissa lajeissa taso oli yllättävänkin hyvä, johon meikäläiset eivät olleet varautuneet. Kuuma ilma teki tehtävänsä monissa lajeissa, joissa siitä oli haittaa, mutta toisaalta oli hyödyksi monissa muissa lajeissa, jossa lämpö teki hyvää.

Kilpailu kiristyy koko ajan. Uudet urheilijoiden varusteet (kuten kengät) kehittyvät, samoin kuin entistä nopeammat juoksuradat tehden turhauttavaksi arvioida ihmisen suorituskyvyn ylärajaa. Tälläkin alalla vallitsee kilpavarustelu: onko käymässä niin, että joudumme lopulta vertailemaan - urheilijoiden ohella -  sitä ympäristöä, jossa urheilijat toimivat. Muinainen tiili- tai hiilimurskarata oli aivan eri asia kuin nykyiset kestopäällysteiset ratojen pinnat.

Suomella on oma kamppailunsa edessä pohdittaessa eri urheilulajien painoarvoa. Yleisurheilu on puolustuskannalla, mutta sen saama medianäkyvyys ja TV-katsojien huomio on toisaalta kohinan väärti. Kun Wilma Murto hyppäsi seipäällään taivaita tavoitellen mitaleille, seurasi tapahtumaa TV:stä 2,1 miljoonaa (!) suomalaista. Mutta miksi palkkiot näille huippuduunareille ovat niin pieniä verrattuna moniin muihin lajeihin? Paroni de Coubertin olisi ehkä ollut ylpeä tästä amatööriyttä muistuttavasta tilasta, mutta nykyaika lyö vallitsevaa käytäntöä korville.

 

 

 

Natoon liittymisen haavoittuvuudet

 

 

Professorit Stefan Forss ja Kari Liuhto sekä ent. europarlamentaarikko Henrik Lax ovat kirjoittaneet Helsingin Sanomiin artikkelin ”Presidentinvaaleihin pitää suhtautua erityisellä vakavuudella” (13.8.2023). Siinä he tarkastelevat tulevia presidentinvaaleja valtionpäämiehen keskeisten tehtävien näkökulmasta. Tällä he viittaavat ensisijaisesti presidentin ulko- ja turvallisuuspoliittisiin tehtäviin, mutta ovatko nämä tehtävät olleet riittävästi esillä? Eivät ole, sanovat monet. Ikään kuin vaalitaistelu ei olisi vielä edes alkanut, ja eihän se olekaan. Keskusteluja on käyty lähinnä sisäpoliittisista teemoista, ilmastokysymyksistä   ja presidentin valtaoikeuksista suhteessa pääministeriin. Tilanne muuttunee, kun kaikki presidenttiehdokkaat on nimetty.

Kiinnostavaksi Forssin ja kumppanien teksti muuttuu, kun tulkitsen sen moitteeksi suomalaisten hyväuskoisuudesta. Sotaa ei suinkaan ole vältetty eikä edes sen uhkaa ole sivuutettu. Presidentiltä vaadittava ”kansakunnan isän” laadukkuus nousee arvoon arvaamattomaan. Kirjoittajat antavat ymmärtää, että ehdokasasettelussa ja valinnassa on onnistuttava.

Nyt olemme sitoutuneet pysyvästi - siltä näyttää - Natoon. Onko kysymyksessä yksi historian fukujamalaisista lopuista? Vannomatta paras. Nykyinen kriisi voi olla vain alkusoittoa. Dmitri Medvedev, Nikolai Patrusev ja muut vaikuttajat käyttävät uhkaavia propagandistisia puheenvuoroja. Onko näihin reagoitava? Ei välttämättä. Sen sijaan on nähtävä olemassa oleva tilanne (inho)realistisesti. Me olemme nyt sotilasliiton jäsen peruuttamattomasti, eikä meillä ole Ruotsin tavoin (tosin Ruotsin itsensä tahdon vastaisesti) aikalisää pohtia tapahtunutta tai tapahtuvaa.

Forssin ja kumppanien spekulointi Trumpin valinnasta Yhdysvaltain presidentiksi tai jonkin suomalaisen ”mustan hevosen” valinnasta presidentiksi (ja sitä ennen presidenttiehdokkaaksi) jääköön tässä kokonaan kommentoimatta.

Sen sijaan palautan mieliin pohdintani viime vuosilta Natoon liittymisen seurauksista. En peittele sitä, että olin Nato-kriittinen eikä asia ole jättänyt minua vieläkään. Nyt asiaa voidaan tarkastella retrospektiona, liittoutumisesta, jonka kanssa on opittava elämään, koska Natoon liittymispäätös oli ja on vaihtoehdoton.  Mitkä ovat tämän päätöksen mahdolliset haavoittuvuudet? Tähän kysymykseen haluaisin myös presidenttiehdokkaiden vastaavan rehellisesti. Se voisi olla yksi avainteemoista vaaleissa.

Seuraavat kohdat muokattuna vanhan (blogikirjoitus vuodelta 2022) kirjoitukseni kontekstiin kuvaavat kiteytetysti suhtautumistani Natoon muutamina viime vuosina. Kommentoin luettelon kohtia tarvittavilta osin tämän päivän näkökulmasta.

1)    Skandinaviassa Ruotsi ja Suomi ovat liittoutumattomina maina olleet alueen vakauden symboleja. Nykyinen - ja kymmeniä vuosia jatkunut - rauhanomainen ympäristö  ei tue riskinottoa liittoutumisen kautta.

Kommentti: …paitsi, että Ukrainan uhanalainen asema muutti kaiken…. Onko Suomen eturintama Ukrainassa?

 

2)    Sanotaan, että Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty Länsi-Euroopan sotilaallisesti liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti) kertaakaan Naton olemassaolon aikana.

3) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on ”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Päinvastoin Natossa on runsaasti autoritäärisesti tai epävakaasti johdettuja maita (Unkari, Puola, Turkki, Bulgaria, Romania). Liittoutumattomana maana - kohdassa kaksi mainittujen maiden joukossa - Suomi olisi ja on itselleen soveliaassa seurassa.

 

4)    Naton viides artikla on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen määrittäessään muille jäsenvaltioille annettavan tuen periaatteita. Viidennen artiklan mukaan kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden. Realismia on 5. artiklan kohta, jossa todetaan avustuskeinona ”poliittiset toimenpiteet”. Useimmat jättäytynevät tämän klausuulin taakse. Natoon projisoidaan ylimitoitettuja toiveita?

 

5)    Suomen saama tuki – jos olisimme Naton jäseniä – voi olla ”kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti” lähinnä henkistä luonteeltaan samaan aikaan, kun liittoutumisen kaikki rasitteet lankeavat osaksemme (altistumme vaaralle, että aluettamme käytetään Naton jäsenenä vihollista vastaan – joka on USA-johtoisen Naton vihollinen, muttei välttämättä meidän!).

Kommentti: Ukrainan tilanne on muuttanut  asetelmaa. Uskon, että nyt on suurempi valmius auttaa toista  jäsenvaltiota kuin aiemmin. Ukrainassa taistellaan suurempien arvojen puolesta.

 

6)    Venäjälle Suomen vastainen raja on sen kaikkein rauhallisin raja. Suomen ja Ruotsin kannan muutos Naton hyväksi merkitsee Euroopan geopoliittisen aseman muuttumista. Itämerestä tulisi Naton sisämeri, jonka yhdessä kulmauksessa on Pietari.

 

7)    On täysin mahdollista, että Venäjän ja Suomen yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita emme ole alun perin halunneet. Entä ovatko muut maat valmiita puolustamaan Suomen pitkää itärajaa?

 

8)    Suomi ei ole ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena muulloin kuin suurvaltojen (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi, Ranska) pelinappulana viimeisten runsaan parin sadan vuoden aikana.  Liittoutuminen tai liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen suurvaltasodan osapuoli ja sen ensi-iskun potentiaalinen kohde. Oikeastaan ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen Venäjää vastaan. Yhteiskunnallisella näkijällä Matti Kurjensaarella oli viesti, joka on pätevä tänäkin päivänä: M.K. viittaa kolmekymmentäluvun ”pelottavaan oppiin Suomesta länsimaisen kulttuurin etuvartiona” ja jatkaa: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.

 

9)    Ns. asiantuntijoista (mukaan lukien sotilasasiantuntijat) ei ole välttämättä ratkaisemaan liittoutumiskysymyksiä. Asiantuntijoilla on aina työyhteisönsä: sotilailla painaa kauluslaatta (sotilaat tekevät esikunnissa heille kuuluvaa työtä, jossa otetaan koko ajan huomioon sotilaallisten toimien mahdollisuus). Näkökulma on liian kapea-alainen politiikan välineenä. Media-, talous- ja poliittisen eliitin Nato-kannatuksen vaikuttimia on tutkittu aivan liian vähän. ”Asiantuntijoiden” tai ”tutkijoiden” taustat tulee aina ottaa huomioon (mistä he saavat rahoituksensa ja mitä mahdollisia sitoumuksia heillä on keskenään riidoissa oleviin osapuoliin). Asiantuntijan lausunto on myös mielipide eikä välttämättä enempää.

 

10) Suomen on syytä ajatella ensisijaisesti omaa etuaan erilaisissa kriisien painostus/pakotetilanteissa. Suomella ei ole välttämättä tarvetta käyttäytyä Nato-maiden tapaan. Euroopan yhteisön sisällä Suomen tulee painostaa muita maita todelliseen rauhantyöhön kompromisseineen.

Kommentti:  Useimmat nähnevät asian niin, että lännen ja EU:n yhteinen etu on myös oman maamme etu.

 

 

11) Viime aikojen kehitys on osoittanut, että kriisien määrä on pysynyt vähintään ennallaan ja ne ovat rakenteeltaan yhä monimutkaisempia. Ei voida mennä esim. Yhdysvaltain selän taakse ja ajatella, että siellä on turvallista toimia. On vaara, että liittoutumisen kautta joudutaan sitoutuneeksi konflikteihin, joihin liittoutumattomana maana ei tarvinnut ottaa kantaa. Konfliktiin osallistuvat maat voivat katsoa, että olemme Naton kautta sitoutuneet sotaan, vaikka emme siihen itse osallistu konkreettisesti. Pelkkä sanallinen kannanotto herkästi reagoivien ihmisryhmien ongelmiin voi altistaa esim. omaan maahan kohdistuviin terroritekoihin.

 

12) On selvää, että Venäjä on lisännyt asevarusteluaan ja valtaansa vaikutuspiirissään olevilla alueilla tultaessa 2010-luvulle ja edelleen 2020-luvulle. Vastaavasti Nato on lisännyt toimeliaisuuttaan Itämeren piirissä. Tämä huomioiden Suomen toimet ovat olleet ajantasaisia:  on lisätty puolustuskykyä ja puolustusyhteistyötä Skandinaviassa. Nato-yhteistyö on tiivistynyt ja se tuo oman lisänsä (mutta myös riskinsä) ulkosuhteidemme kehitykseen.

 

13) Suomi on hoitanut rauhanaikaisia suhteitaan Venäjään käytännönläheisesti,  ei periaatteelliseen vastustukseen perustuen. Siksi Suomella on ollut liikkumavaraa enemmän kuin monella muulla maalla. Mikään helppo naapuri Venäjä ei ole edes rauhan aikana. Sillä on tapana koetella pikkuista Suomea vaihtelevin keinoin, kuten Saimaan kanavan puunkuljetusten tukkimisella, huostaanottokiistoilla tai turvapaikanhakijatulvalla pohjoisrajalla. Jännitteet ovat olleet kuitenkin hallittavissa. Niitä tulee jatkossakin, kuten muitakin jännitteisiä tilanteita. Niiden kanssa on opittava elämään. 

 

14) Yleisellä tasolla voitaneen todeta, että  ”eliitin” ja ”kansan” välillä on suhtautumisero Natoon, joka supistui olemattomaksi helmikuun 24. päivänä vuonna 2002. Aseisiin, varusteisiin ja armeijaan nojautuva eliitti on taipuvaisempi omaksumaan Natoon suopeita kantoja turvallisuutta tuovana ratkaisuna, kun taas kansalaiset ovat painaneet visusti mieleen opetukset,  joita on saatu aiempina vuosisatoina: monesti historiassa kansa (siviilit) on se, joka on kantanut raskaimman taakan sodassa.

 

15) Lähitulevaisuus. Tulevaisuutta on vaikea ennakoida. Mitään merkkejä kansainvälisen jännityksen livenemisestä ei ole kuitenkaan näkyvissä. Suomi lisää kahdenvälistä puolustusyhteistyötä USA:n kanssa (DCA) ja antaa luvan käyttää Suomen maaperää operatiiviseen toimintaan tietyissä rajoissa. Lähinnä tämä koskenee sotaharjoitusten järjestämistä. Vastaavasti Venäjä vahvistaa sotilaallista läsnäoloaan lännessä perustamalla Moskovan ja Leningradin sotilaspiirit sekä armeijakunnan ja muita yksiköitä. Tästä ei seuranne mitään konkreetista uhkaa rauhan vallitessa.

 

Suomalaisten asevelvollisten osallistuminen Naton operaatioihin on päättämättä. Oikeastaan vasta (todennäköinen) osallistuminen näihin operaatioihin mittaa Naton suosion Suomessa. Maallikon silmin Nato-yhteistyö vaikuttaa kehykseltä syvemmälle maakohtaiselle yhteistyölle.

 

::::::::::::::::::::

 

Olemme nyt liittoutunut maa, joka on irtisanoutunut ”harmaalla” alueella toimimisesta. Oikeastaan Matti Kurjensaaren puheenvuoroa (kohta 8) voitaisiin pitää puolueettomuuden (= harmaalla vyöhykkeellä toimimisen) muistopuheena. Nykyisin Venäjällä Suomi tulkitaan – sen ovat viimeaikaset sotaisat puheet osoittaneet – yksiselitteisesti vihollisen kanssa liittoutuneeksi maaksi.

 

Mutta ajat,  ne muuttuvat…. Annettakoon muutokselle kapeassa raossa mahdollisuus. On mahdollista, että joku presidenttiehdokkaista ottaa esille Venäjän kanssa vaihtoehtoisen toimimisen mallin siinä ahtaassa marginaalissa, jossa se enintään on mahdollista. Mutta ongelmaksi jää edelleen, miten suhtautua ambivalentisti Venäjän järjenvastaiseen, valehtelun kuorruttamaan ja ihmisarvosta piittaamattomaan toimintatapaan.

 

Demokratia huojuu ja horjuu, osa II

 

Olen kirjoittanut demokratian tilasta useita blogikirjoituksia viimeisen 10 vuoden aikana. Niitä kaikkia sitoo toisiinsa huoli demokratian tulevaisuudesta. Tässä kaksiosaisessa kirjoituksessa jatkan pohdintoja tämän päivän näkökulmasta. Käytän paria asiantuntijaa lähteinäni, koska tunnen tarvitsevani tuekseni itseäni fiksumpaa asiantuntemusta. Samalla perkaan vanhoja kirjoituksiani verratakseni oman ajatteluni muuttumista.

Professori Heikki Hiilamo on kirjoittanut tuoreeseen Kanava-lehteen 5/2023 artikkelin ”Yksinvalta on syrjäyttämässä demokratian”. Siinä hän pohtii samoja asioita kuin minäkin edellä. Itse asiassa Hiilamo viittaa artikkelissaan usein lähteeseensä, Financial Timesin Martin Wolfiin.

Ohessa referoin pääkohdittain Hiilamon teesejä lisäten sopiviin kohtiin omia huutomerkkejäni.

Hiilamo katsoo demokratian ja kapitalismin liiton epäonnistuneen. Hän johtaa tästä ajatuksen, että ”Suomessa uuden hallituksen todellinen haaste ei ole julkisen talouden tasapainottaminen, vaan sen toteuttaminen tavalla, joka säilyttää kansalaisten luottamuksen demokratiaan ja markkinatalouteen”. Yhdyn paljolti tähän analyysiin: demokratia käy ensin, sitten tulevat muut agendat.

Länsimaiden markkinatalouteen uskovat maat ovat menestyneet parhaiten vaurauskilpailussa. Suomi kuuluu näiden maiden joukkoon. Mikä on konfliktin (demokratia/kapitalismi tai demokratia/markkinatalous) juurisyy? Hiilamon – kuten minunkin – mielestä kysymys on siitä, että demokratia on paikallista ja kapitalismi globaalia.

Autoritaarisesti hallituissa maissa - kuten Venäjällä - poliittinen ja taloudellinen valta on yhdistetty tavalla, jonka jälkeen poliittiset päättäjät eivät voi hävitä vaaleja. Hiilamo vaatiikin politiikan ja talouden välille palomuuria.  Poliittisen vallan ja omaisuuksien hallinnan välille on syntynyt side, joka voidaan purkaa vain palomuurin avulla. Onko tämä toiveajattelua, kun ympärillämme nähdään ankea todellisuus?

Demokraattisten maiden määrä kasvoi aina 2000-luvun alkuun saakka, mutta on sittemmin pysähtynyt. Lisäksi demokratiaa ovat syöneet sisältä päin useiden maiden autoritääriset johtajat kannattajineen. Jotkut, kuten Venäjä kokeili sekä demokratiaa että kapitalismia huonoin seurauksin.

Mikä nosti sekä oikeisto- että vasemmistopopulismia? Martin Wolfin ja Hiilamon mielestä pettymys talouteen oli ratkaiseva syy. Taloutta hoidettiin eliitin ehdoilla. Finanssikriisi 2008 söi luottamusta demokratialta.

Hiilamo arvioi talouskriisien vaikutuksia suhteessa populismiin perussuomalaisten kannatuskäyrien avulla. Talouden taantumat ovat olleet perussuomalaisten nousun katalysaattori. Ehkä tässä lauseessa on hieman menneisyyden painolastia. Persut ovat päässeet likipitäen asemaan, jossa he ovat omillaan.

Yksi seuraamus talouden kriiseistä on ollut tuloerojen kasvu. Ylimmät palkat ovat nousseet suhteettomasti muiden palkkojen polkiessa paikallaan. Rahoitussektori on näyttänyt ökykehityksen suunnan. Demokratiavaikutukset ovat ilmeisiä. Räikeimmin tuloerot näkyvät Yhdysvalloissa. Hiilamo määrittää muutoksen demokratian taantumiseksi plutokratiaksi.

Varsinainen demokratian syöksykierre käynnistyi Donald Trumpin katteettomista vaalipetossyytteistä ja muusta valehtelusta. Vahvoja johtajia – tai sellaisiksi luultuja - ihannoivat puolueet houkuttelevat alempaan keskiluokkaan kuuluvia kannattajikseen. Juuri alempi keskiluokka kokee maahanmuuttajat uhkaksi. Sen sijaan (hyväpalkkaiset) teollisuustyöntekijät ovat menettäneet asemiaan. Ennen Kiinan nousua teollisuustyöntekijät olivat arvostettuja yhteisen kakun kasvattajia. Myös tässä kohtaa liikutellaan perinteisiä demokratian mannerlaattoja.

Hiilamo ja Wolf tarttuvat myös omituiseen ristiriitaan,  jossa globalisaation kurittamat kansalaiset kääntyvät vaaleissa niiden poliitikkojen puoleen, jotka kannattavat eriarvoistavaa yhteiskunnallista kehitystä. Nimittäin vauraus eliitin iskulauseiden mukaan ”valuu” (trickle down economics) alaspäin tuloasteikossa, mitä se ei kuitenkaan tee. Hillary Clinton käytti vuoden 2016 vaalikampanjassaan tästä ironisesti nimeä ”trickle up economics” tosiasiapohjaa tavoitellessaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Poliittinen kartta (arvot ja asenteet, vasemmisto-oikeisto -suhde) on muuttunut tuoden osavastauksia demokratian haasteisiin. Puolueiden kannattajakunta on osin vaihtunut siitä, mitä se oli aiemmin. Poliittinen kenttä on liikkeessä, kuten Suomen vaalit tänä keväänä osoittivat. Toisaalta tämä kansalaisten poliittinen liike on osa aitoa kansanvaltaista muutosta ja siten toivottava kehityspiirre.

Populismin kasvualusta juontaa juurensa äänestäjien luottamuksen menetyksestä vanhoja puolueita kohtaan. Ollaan valmiita tarttumaan uusiin heikosti perusteltuihin väittämiin. Perinteistä viehättyneet poliittisten puolueiden kannattajat kääntyvät populistien puoleen etsiessään uusia selityksiä vanhoille ongelmille. Konservatiiviset pieni- tai keskituloiset äänestävät populistisia puolueita mieluummin kuin vasemmistopuolueita, joiden - populistien mielestä - epäilyttävä sanoma keskittyy liiaksi esimerkiksi identiteettikysymyksiin.

Muutoksia puolueiden kannatuksessa ennakoi se, että vasemmistopuolueet koetaan usein korkeakoulutettujen etujen (koulutetut naiset!) ajajiksi eikä enää pääosin työväenluokan (miehet!) etujen ajajiksi. Suomessa perussuomalaisia  kannattavat myös monet hyvätuloiset duunarit. Kehitys näkyy sukupuolittain puolueiden äänestäjissä ja paikkamäärissä.

1980-luvulla hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen hillitsi markkinoiden luomaa epävarmuutta. Erityisesti talouskriisien yhteydessä sosiaalimenoihin on suhtauduttu kriittisesti. Tämän ajattelun  toisessa päässä on talouskuri, joka saa tiettyjen väestönosien piirissä kannatusta. Talouskuri heikentää luottamusta demokraattiseen kapitalismiin. Kysymys on tasapainoilusta talouden ja turvaa tuovan järjestelmän välillä. Juuri nyt ollaan Suomessa käymässä rajankäyntiä tässä suhteessa toteutettaessa oikeistohallituksen ohjelmaa.

Populistit tuntevat epäluuloa asiantuntijoita kohtaan,  joiden oletetaan edustavan eliittiä. Tämä näkyy selkeästi mielipidetiedusteluissa. Kuitenkin asiantuntijuutta tarvitaan monimutkaisten ongelmien ratkaisemiseksi, ei kahta sanaa. Osittain kysymys on myös asiantuntijuuden vesittämisestä. Välillä tuntuu siltä, että asiantuntijuus on hyvin väljä käsite, joka houkuttelee kevyin perustein sen arveluttavaan käyttöön. Kuitenkin viime kädessä asiantuntijuus on yksi demokratian todellisista tukipilareista.

Kirjoituksen loppuosan Hiilamo/Wolf käyttävät veteen piirrettyjen rajankäyntien selvittämiseen. Niinpä Wolf korostaa maahanmuuton parempaa kontrollointia tilanteen hallinnan välineenä. Ja vielä: mahdollisimman suuren yksimielisyyden saavuttaminen maahanmuuttokysymyksissä on välttämätöntä, jotta vältetään loputon juupas-eipäs -väittely. Hiilamo-Wolf: varauksellisessa suhtautumisessa maahanmuuttajiin ei ole kysymys aina rasismista. Halua rajankäyntiin osoittaa seuraava lause: nationalismia ja demokratiaa ei ole mahdollista erottaa toisistaan. Maahanmuutto ei ole yksioikoinen kysymys vaan juuri nyt liikkeessä oleva teema, josta mielipiteet vaihtelevat.

Tulkitsen niin, että Hiilamo/Wolf -linja merkitsee tiettyä kompromissihalukkuutta demokratian nimissä koskien maahanmuuttoa, rasismia ja nationalismia. Pyritäänkö rasismikeskustelussa irti jyrkkäsävyisyydestä?  Tulemalla hiukan vastaan ehdottominta rasisminvastaisuutta pyritään ilmeisesti mataloittamaan kynnystä yhteisille näkemyksille herkistä aiheista.

Demokratiakeskustelulle tämä on näytönpaikka. Onko kansanvaltaiselle järjestelmälle tässä mahdollisuus kuitata kärsittyjä tappioita.

 

Demokratia huojuu ja horjuu, osa I

 

 

Olen kirjoittanut demokratian tilasta useita blogikirjoituksia viimeisen10 vuoden aikana. Niitä kaikkia sitoo toisiinsa huoli demokratian tulevaisuudesta. Tässä kirjoituksessa jatkan pohdintoja tämän päivän näkökulmasta. Käytän paria asiantuntijaa lähteinäni, koska tunnen tarvitsevani tuekseni itseäni fiksumpaa asiantuntemusta. Samalla perkaan vanhoja kirjoituksiani verratakseni oman ajatteluni muuttumista. Lainaan aluksi omaa kirjoitustani vuodelta 2014 ”Demokratian loppu”. Katsotaanpa, miten silloin arvioin demokratian tilaa:

”Onko demokratialla toimintaedellytyksiä tämän päivän maailmassa? Demokratia vaikuttaa ainakin pinnalta katsoen väsähtäneeltä kansallisvaltiotason ratkaisulta globaalisti  toimivassa ympäristössä. Itse hyvin voimakkaasti demokratiaan sitoutuneena haluan pohtia, mitkä ovat demokratian toteutumisen pahimmat karikot tänä päivänä.

Globaalisti toimiva talous on haastanut kansallisella tasolla toimivan demokratian. Finanssikriisi paljasti demokratian heikkouksia roppakaupalla. Demokraattiset elimet olivat suorastaan ymmällä (ja ovat osin edelleen), miten kriisistä selvitään.

Kansanvallan menestys on pakko sitoa talouden menestykseen. Hallitukset ovat horjuneet niiden ideologisesta suuntautumisesta riippumatta talouden ahdinkojen edessä. Samaan aikaan monet kehittyvät maat ovat sitoutuneet autoritäärisiin ratkaisuihin ja ovat menestyneet taloudellisesti hyvin. Autoritäärisesti hallittujen yhteiskuntien pyrkimykset demokratisoitua ovat puolestaan epäonnistuneet esimerkiksi Pohjois-Afrikassa. Lähi-idässä vallitsee demokratian kannalta kauhistuttava tilanne.

On helppoa havaita läntisten demokraattisten yhteiskuntien edustavan paljon pitkäikäisempää (osin jopa satoja vuosia vanhaa) tapaa hallita verrattuna moniin nykyisiin uusautoritäärisiin yhteiskuntiin, joista monet ovat viime vuosikymmenien tuotteita. Silti demokratiakin on useimmissa länsimaissa vain noin 100 vuoden ikäinen. Ensimmäinen maailmansota kaatoi Euroopassa kuningaskuntia ja pystytti heiveröisiä demokratioita, joista useimmat eivät kestäneet 1930-luvun autoritäärisessä paineessa. Vasta toisen maailmansodan jälkeen on uskottu vihdoin demokraattiseen yhteiskuntaan laajalti - ainakin lännessä.

Mutta miten on tänään? Länsimainen demokratia vaikuttaa hailakalta ja toimintakyvyttömältä esimerkiksi Kaakkois-Aasian valtioiden demokraattisten tai ei-demokraattisten tiikereiden rinnalla.

Tämä eriparisuus korostaa elinvoimaisuuden erojen suuruutta. Puolustuskannalle joutunut läntinen demokratia osoittaa lahovaurion merkkejä. Demokratiat ovat konservatiivisina ratkaisuina joutuneet puolustuskannelle kehittyneiden maiden aiheuttaminen haasteiden keskellä. Toistaiseksi ne ovat selvinneet kohtalaisesti, mutta paineet ovat kasvaneet.”

:::::::::::::::::::::::

Jos tuota edellistä tekstiä joutuisi jatkamaan, tulee välittömästi mieleen Itä-Euroopan maiden kohtalo. Niiden lähtötaso kansalaisvapauksissa 1990-luvun vallankumouksen jälkeen oli paljon heikompi kuin lännessä. Siksipä ne yrittivät seurata lännen demokraattisia malleja onnistuen vaihtelevasti. Murheellisena voidaan kuitenkin todeta, että lopputuloksena suuri osa Itä-Euroopan valtioista lopulta päätyi autoritääriseen hallintoon, tarkemmin sanottuna autoritääriseen demokratiaan. Länsimallinen demokratia kansalaisoikeuksineen tuntui johtavan ”kansanvaltaiseen sekasortoon” hallitusvaihdoksineen ja kriiseineen. Miksi? On pakko löytää juurisyitä 1930-luvun autoritaarisista ajoista. Itä-Euroopan valtiot palasivat sosialistisen pakkovallan jälkeen kapitalistiseen autoritäärisyyteen, koska niillä ei ollut perinnettä kansanvaltaisesta järjestelmästä, eikä toisaalta riittävästi aikaa sopeuttaa omaa hallintoaan läntisiin malleihin, ei vaikka sitä yritettiin.  Niiden kypsyminen demokratiaksi ei ole kestänyt riittävän pitkään verrattuna vaikkapa Suomeen, jonka demokratia on sata vuotta vanhaa. On myös kysyttävä itsekriittisesti, onko läntinen vapaus tai vakauden puute johtanut mallikelpoiseen tulokseen. Mihinkään kansanluonnemystiikkaan en arvioissani lähde.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Freedom House on ajatushautomo, joka on julkaissut arvioita demokratian tilasta 50 vuoden ajan maailmanlaajuisesti.  Juha-Pekka Raeste referoi tuoreinta (2022) raporttia Hesarissa (”Demokratia uhan alla”). Vuoden 2022 raportissa todetaan, että demokraattisten maiden vapaus on heikentynyt yhtäjaksoisesti 17 vuoden ajan. Esimerkiksi Unkari saa pisteytyksessä (max 100) arvon 66/100 ja Turkki 32/100 Ruotsin ja Suomen yltäessä arvoon 100/100.

Erään tutkimuksen mukaan liberaalit demokratiat ovat olleet vähenemään päin vuodesta 2008 lähtien.  Autoritäärisesti johdettujen maiden osuus on kasvanut vuoden2001 takaisesta 17 prosentista 45 prosenttiin.

Foreign Affairs -lehden tutkimuksen mukaan Afrikassa on vuoden 2015 jälkeen seitsemän maata suistunut demokratiasta autoritäärisesti johdetuiksi valtioiksi.

Tosiasia on, että demokratioiden kausi ei ole sekään jatkunut kovin pitkään. Suomi on maailman viidenneksi pitkäikäisin demokratia!

On selviä merkkejä siitä, että demokratiat ovat haavoittuvaisia kun autoritäärisesti johdetut valtiot käyttävät niiden myötätuntoista hyväntahtoisuutta hyväkseen.

Etupiiriajattelun syntyä jäljittämässä

 

 

Toisesta maailmansodasta lähtien on puhuttu etupiireistä suurvaltapolitiikan keinona hallita niin suurta osaa maailmasta kuin on mahdollista. Itse käsitteellä ”etupiiri” on toki pidempi historia. En kuitenkaan juutu vanhempaan historiaan pidemmäksi aikaa.

Toisen maailmansodan alla suurvallat jakoivat salassa välisiä alueitaan keskenään etupiiriajattelun pohjalta. Etupiirien laukeaminen taas oli yksi sodan välillinen tai välitön syy. Etupiiriin voidaan lukea mikä tahansa (painostuksesta alistamissuhteeseen saakka) keino, jolla saatiin tai kuviteltiin saatavan hyötyä poliittisessa kanssakäymisessä.

Maailmansodan jälkeen käytiin kiivasta taistelua kylmän sodan tulkinnoista erilaisten koulukuntien välillä. Keskityn tässä ns. realistisen koulukunnan päätelmiin. Sen mukaan päähuomio suurvaltasuhteiden analyyseissa tulisi kohdistaa valtapolitiikkaan ja ristiriitaisiin kansallisiin etuihin.

Realistisen koulukunnan kirjoitukset juontavat juurensa 1940-luvun lopusta ja 1950-luvun alusta. Niiden lähtökohta on se kritiikki, mikä kohdistettiin Franklin Delano Rooseveltiin hänen Itä-Euroopan politiikkansa johdosta.

Amerikan katsottiin olleen liian heikko Stalinia vastaan, ja niin ”Itä-Eurooppa menetettiin”. Tämä johtui väitetysti joko siitä, että Roosevelt käsitti väärin Neuvostoliiton aikomukset tai siitä, että  presidentti ei nähnyt suurvaltojen etujen yhteensovittamattomuutta.

Realistit asettivat kyseenalaiseksi nämä väittämät, koska Neuvostoliiton sodan aikana saavuttama asema Itä-Euroopassa oli kiistämätön. Näin ollen Rooseveltin vaihtoehdot olivat rajalliset. Realistit eivät syytä kumpaakaan osapuolta kylmän sodan synnyttäjänä, vaan näkevät syyllisyyden jakautuvan.

Molemmat osapuolet halusivat yhteistyön jatkuvan sodan jälkeen, mutta omilla ehdoillaan. Neuvostoliitoa ei nähty ensisijaisesti ekspansiivisena voimana vaan turvallisuushakuisena suurvaltana. Tämä voidaan ymmärtää siitä näkökohdasta, että Neuvostoliitto oli saanut sodan aikana Itä-Euroopassa haluamansa jalansijan eli sillä oli tarvittavat puskurit suojanaan. Kriisejä syntyi, kun toinen osapuoli teki aloitteen rajoitettujen tavoitteiden saavuttamiseksi, ja toinen vastasi siihen reaktionomaisesti.  Realistien mielestä kysymys oli valtataistelusta, ei niinkään ideologisesta ristiriidasta. Tämä ilmeni taisteluna vallan tasapainosta.

Laajalti ymmärrystä lännessä sai ajatus Itä-Euroopan valtioiden haavoittuvuudesta johtuen yhteiskuntien taloudellisista ja sosiaalisista heikkouksista. Toisin oli Länsi-Euroopan valtioiden tilanne: ne olivat taloudellisesti kestäviä, eikä Neuvostoliitto pystynyt niitä tosiasiassa uhmaamaan esimerkiksi etupiirivaateilla.

Kärjekkäimmät ristiriidat on johdettavissa uuden aseen, ydinaseen potentiaalisesta käytöstä.

Selitys ydinaseen käytölle toisessa maailmansodassa löytyi realistien mielestä halusta sekä lopettaa Tyynen meren sota että halusta estää neuvostoliittolaisten tulo tälle sotanäyttämölle.

:::::::::::::::::::::::::::

Hans J. Morgenthau on yksi tunnetuimmista realistisen koulukunnan jäsenistä. Morgenthaun  perusväittämä oli, että Yhdysvaltain politiikka ei ollut niin päämäärähakuista ja taloudellisen determinismin läpitunkemaa kuin vastustajat ovat väittäneet. Winston Churchill puolestaan edusti kantaa, jossa sodassa piti edetä niin pitkälle itään kuin oli mahdollista. Jos Yhdysvallat – Morgenthaun mukaan – olisi edennyt Churchillin haluamalla periaatteella itään, olisi se helposti saanut irrotettua Tšekkoslovakian Neuvostoliiton vaikutuspiiristä ja pystynyt estämään Berliinin joutumisen neuvostojoukoille. Yhdysvallat ei kuittenkaan näin tehnyt ja syitä Morgenthau etsii etupiiriajattelusta.

Morgenthau toteaa, että toisesta maailmansodasta lähtien Neuvostoliitto ajoi etupiiripolitiikkaa. Se ei peitellyt missään vaiheessa aikomuksiaan. Samalla tavalla se kannatti maailmanlaajuista etupiiripolitiikkaa.

Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitto painosti Englantia suostumaan etupiirisopimukseen, jolla Eurooppa olisi jaettu kahtia. Englanti näyttikin olevan myönteisellä kannalla, mutta Yhdysvallat asettui vastahankaan.

Sodan aikana Churchill ihastui vaikutuspiirien prosentuaalisin jakoihin. Niinpä Churchill ja Stalin sopivat epävirallisesti 9.10.1944,  että Balkan ja ympäröivät alueet, Kreikka mukaan lukien,  jaetaan tietyin prosenttiosuuksin lännen ja idän  etupiireihin. Suunnitelma ei toteutunut, mutta ei liioin poistunut karttapöydältä.

Nälkä kasvaa syödessä: Neuvostoliito teki sodan jälkeen lukuisia ehdotuksia maailman jakamiseksi kahteen jättimäiseen etupiiriin. Yhdysvallat ei koskaan suostunut näihin jakoihin ainakaan virallisesti. Etupiiriajattelu ei tänä päivänäkään ole kadonnut mihinkään. Näyttää siltä, että Vladimir Putinin Venäjälle etupiirit ovat jääneet pysyväksi vaikutusvallan kasvattamisen keinoksi ehkä juuri historiallista syistä. Ukraina on nyt idän ja lännen etupiiripolitiikan uhri ja välikappale. Venäjä on julman aggression aloitteentekijä, mutta lännellä on omat intressinsä pitää kiinni Ukrainasta ja liittää se läntiseen etupiiriin.

::::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvaltain sodan jälkeinen etupiirien vastainen politiikka on johdettavissa kahdesta periaatteesta: ensinnäkin Yhdysvallat halusi valtapolitiikan korvattavaksi yleismaailmallisella organisaatiolla, joka tuli luoda sodan jälkeen (YK) ja toisaalta vannottiin demokraattisten menettelytapojen nimiin, joiden uskottiin parantavan ”poliittiset sairaudet”.

Yhteenvetona voisi todeta, että Venäjä halusi (haluaa) intohimoisesti uutta jalansijaa valtapolitiikalleen etupiirien kautta, Englanti (ja Ranska) halusivat alun perin voimiensa tunnossa siirtomaidensa esimerkin pohjalta alusmaiden luonteen hallitsemiinsa maihin ja Yhdysvallat,  joka vastusti kaikenlaista kolonialismia, ei hyväksynyt periaatteellisista (liberaalidemokraattisista ) syistä mitään alistavaa suhdetta muihin maihin. Tässä se ei ollut vilpitön, sillä se pystytti vuosikymmenien varrella sotilastukikohtien verkoston koko maailman kattavaksi (jolle olen antanut jossakin yhteydessä nimen ”tukikohtaimperialismi”).

Ja vielä: Yhdysvaltojen omaksuma Monroe-oppi oli jonkinasteinen sovellus etupiiristä (koskien koko Amerikan mannerta!). Lisäksi se vaati liberaalidemokratian lipunkantajana Itä-Eurooppaan demokratiaa, mutta ei ajanut samaa mallia Etelä- ja Väli-Amerikkaan. Woodrow Wilson: ”Monroe-opilla Yhdysvallat otti itselleen ison veljen osan muuhun Amerikkaan nähden”.

Käytännössä Itä-Euroopan etupiirit todettiin pysyviksi Itä-Saksan (1953), Unkarin(1956) ja Tsekkoslovakian (1968) tapahtumien yhteydessä, vaikka Yhdysvallat ei tätä koskaan myöntänytkään. Idän ja lännen välistä rautaesirippua (Churchillin Fultonin puhe 1946) ei tosiasiassa kyseenalaistettu. Yhdysvalloissa katsottiin, että Neuvostoliiton etupiirien hyväksyminen olisi merkinnyt alkavan sosialismin maailmanvalloituksen myöntämistä. Vasta 1990-luvun vaihteen vallankumouksessa edellä kuvattu ajattelun jatkumo katkesi.

Tänä päivänä Venäjän etupiiriajattelu on törmännyt laajentuneeseen Natoon, joka on Venäjän katkeruutta ruokkivan ajattelun syntipukki. Etupiiriajattelu ei ole kuitenkaan painunut unholaan, vaan on  realiteetti,  jos sille vain annetaan tilaa. Etupiirit ovat osin korvanneet vanhanmallisen alistamisen politiikan. Niinpä Kiinan voidaan katsoa pyrkivät etupiirien määrittämiseen hivuttamalla esimerkiksi Tyynen meren alueella.  Etupiirien rajoilla käydään ankaraa poliittista vääntöä suurvaltojen välillä. 

Putin Stalinin jalanjäljillä?

 

Olen lukenut useita Stalin-elämäkertoja. Yksi viimeisimmistä on Oleg V. Hlevnjukin ”Stalin. Diktaattorin uusi elämäkerta (Otava, 2015/2019).

Suhtautuminen Josef Staliniin on vaihdellut aikojen kuluessa. Ensimmäinen kritiikin ja tuomitsemisen aalto seurasi melko pian Stalinin kuoleman jälkeen Nikita Hrustsevin puheessa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksessa vuonna 1956. Hrustsev tuomitsi Stalinin terrorin selkein sanoin. Stalin ei kuitenkaan koskaan hävinnyt ihmisten mielistä. Kun yhteiskunnalliset olot olivat otolliset, Staliniin ja stalinismiin palattiin. Hänen uusi nousunsa ajoittuu Putinin vallan vakiintumisen aikoihin.

Mikä yhteys Putinilla on Staliniin? Yritän seuraavassa lähestyä problematiikkaa.

Venäjän presidentti oli katkera ”viime vuosisadan  suurimman  geopoliittisen katastrofin”- Neuvostoliiton hajoamisen - johdosta. Yksi tulevan sodan funktioista oli (ja on edelleen)  Neuvostoliiton alueellinen. Juuri Stalinin Neuvostoliitto satelliitteineen oli Putinin vertailun kohde. Tästä lähtökohdasta on arvioitava myös Stalinin merkitystä Putinille.

Toinen funktio on,  että Venäjä on ”rajaton”. Suuruudenhulluudessaan Putin ei enää näe sotaa rajallisena, vaan jatkuvana itseään ruokkivana tapahtumasarjana,  kunnes saavutetaan piste,  jossa Venäjä voi julistaa itsensä tasavertaiseksi muiden suurvaltojen ja erityisesti Yhdysvaltojen kanssa. Sitten voidaan - Venäjän uuden  perustuslain mukaan - julistaa astuvaksi voimaan ”rauhanomainen rinnakkainelo” suurvaltojen kesken aivan kuten tehtiin bipolaarisen maailmankäsityksen ollessa voimassa 1960-luvulla. Jos ei taistella rajoista, mistä taistellaan? Taistellaan hegemoniasta yksinapaisuutta edustavan Yhdysvaltojen kanssa.

Käsittääkseni tämä filosofia ei sovi kovinkaan hyvin yhteen Stalinin ajatusten kanssa, sillä viime mainittu pikemminkin osoitti tyytyväisyyttä sodassa saavutettuun Neuvostoliiton vaikutusvallan laajuuteen.  ”Katsotaanpa,  mitä olemme saavuttaneet”, saattoi Stalin sanoa karttapallon äärellä yöllisissä istunnoissa läheisilleen.

Stalinin maailmanvallankumous ei ollut kovinkaan konkreettinen tavoite. Stalin oli ensi sijassa valtapoliitikko, jonka intressit kohdistuivat läntisen ja  sosialistisen maailman rajankäynteihin.

Hlevnjukin teos on onneksi kirjoitettu ennen Ukrainan suursotaa, jolloin tuoreen sodan vaikutus on voitu eliminoida kuvauksesta ja vedetyistä johtopäätöksistä. Hlevnjuk aiheellisesti pelkää, että Venäjällä toistetaan Stalinin virheet. Sitä paitsi on nähtävissä, että monet eivät katso hänen sortuneen lainkaan virheisiin.

Joka tapauksessa Josef Stalinin arvostus on korkealla nyky-Venäjällä. Hirmuhallinnon isä oli nimenomaan Stalin eikä hänen alaisinaan toimineet.

Mutta mistä kumpuaa ehdoton luottamus Venäjän voittavaan statukseen? Ehkä avainasia on Venäjän kokemat tappiot modernin valtion luomisessa. Se kielletään, missä ei ole onnistuttu. Nykyisyys ja tulevaisuus on korvattu kullatulla menneisyydellä. Silti – läntisestikään ajateltuna - kuviteltua mystistä ortodoksista jumaluskoa Venäjän voittavana filosofiana ei voi sivuuttaa. Tämä on niitä asioita, jotka on otettava oletuksena niin valheelliselta kuin se kuulostaakin.

:::::::::::::::

Hlevnjukin kirjan toimeksiantaja on Yalen yliopisto, Hlevnjukilla on ollut käytössään uusinta materiaalia Stalinista,  jonka avulla hän pystyy täydentämään kuvaa diktaattorista. Monet avainhenkilöt Venäjän hallinnossa vaikuttivat vahvasti Venäjän suuntaan ja oloihin, mutta olivat samalla Stalinin turvallisuuspoliisin armoilla.

Neuvostoliito ajautui pian kansanmurhiin. Pakkokollektivisointi ja muut toimenpiteet aiheuttivat tunnetusti armottoman nälänhädän, joka saavutti huippunsa talvella 1932-33.

Mitään erityistä uutta Hlevnjuk ei tarjoa Stalinin ”johtoryhmän” yöllisistä ryyppäjäisistä. Onpahan kuitenkin erikoinen esimerkki päätöksentekokoneiston toiminnasta. Kokoonpano, joka päätti asioista oli odotetun pieni. Sen muodostivat Stalinin lisäksi Georgi Malenkov, Nikilai Bulganin, Nikita Hrustsev ja Lavrenti  Berija.

Työskentelytapa oli ”totaalinen”: hallinto teki normaalia työtä päivällä ja johto epätavallista työtä epätavalliseen aikaan yöllä. Minulle on jäänyt vaikutelma, että Stalin vaati ympärillään olevia viihdyttämään häntä (erään kerran Hrustsev pantiin tanssimaan ripaskaa), muutoin yöt olisivat saattaneet muuttua tylsiksi. Syntyi hyvin erikoinen päätöksentekotilanne, jossa päättäjät - Stalinin lähimmät - pelkäsivät henkensä puolesta yöllisiä kokoontumisia.

Stalin tuhosi aiemman johtoportaan 1937-38 (Buharin, Kamenev, Zinovjev, Rykov…..), mutta useat selvisivät Stalinin seulasta hyvän onnen ja Stalinin tarvitseman lähipiirin asiantuntemuksen ja kuuliaisuuden  perusteella. Uusista nousevista kyvyistä Nikolai Voznesenski ja Aleksei Kuznetsov teloitettiin. Tuntuu kuin Stalin olisi halunnut päästä eroon potentiaalisista kilpailijoista jo varhaisessa vaiheessa.

Kun Stalin raivasi kilpailijoikseen tunnistamiaan pois tieltä,  pääsivät nuoret ja kokemattomat  - ja Stalinin  kannalta vähemmän vaaralliset - täyttämään organisaation aukkopaikat.

Ilman tehokkaita informaatiolähteitä Stalin ei olisi onnistunut kohdistaman syytöksiään. Toimintatavat tehostuivat ilmiantokoneiston avulla. Vanhemmiten Stalin menetti malttinsa herkemmin ja kohdisti raivonsa sattumanvaraisesti milloin kehenkin.

Johdon etuoikeudet olivat luku sinänsä. Kalliit nopeat autot ja hulppeat asunnot kuuluvat palkitsemiskeinoihin. Stalin antoi itsestään kuvan,  että ilman häntä ei kenenkään vallassa pysyminen olisi mahdollista. Stalin itse esiintyi näennäisen vaatimattomasti, mutta tosiasiassa mikään asia ei edennyt ilman Stalinin vetoapua. Stalinin työteliäisyys on legenda, samoin kuin se, että alaisten tuli huolehtia, että ansio minkä tahansa asian etenemisestä johtui Stalinista.

Stalin perehtyi asioihin hyvin ja valmisteli kokoukset huolellisesti. Näin hänellä oli hyvän muistinsa ansiosta etulyönti muihin asianosaisiin, joiden tietomäärä oli vähäisempi.

Mitkä ominaispiirteet kuvastivat diktaattoria? Epäilemättä epäluuloisuus oikeastaan kaikkia kohtaan. Pahimmillaan kysymys oli vainoharhaisuudesta. Stalin asetti urallaan eteenpäin pyrkiville testejä, joilla hän mittasi ihmisten luotettavuutta.

::::::::::::::::::::::::::

Stalinin  menehtyessä sairauskohtaukseen ”lähidatsallaan”, paikalla olivat edellä mainitut neljä johtajaa. Kuvaus on tuttu monista eri lähteistä. Edes kuoleman hetkellä lähimmät miehet eivät vapautuneet pelosta. Saattoihan olla, että Stalin selviäisi  kohtauksestaan ja alkaisi tuomita läsnäolevia. Myös vallanhimo pääsi valloilleen jo kohtalokkaana iltana: Lavrenti Berija osoitti häpeilemättä halunsa syrjäyttää muut, joka sittemmin oli vaikuttamassa hänen omaan kohtaloonsa.

Hlevnjukin teos on sujuvasti kirjoitettu elämäkerta tästä vuosisadan hirviöstä, joka julmuudessa ylsi Adolf Hitlerin tasolle. Stalinin tavoin Putin on säilyttänyt demokratian kulissit. On vaikeaa sanoa voidaanko kuvaa Stalinista enää oleellisilta osin täydentää, tuskinpa. Vain pahuutta voidaan arvuutella ja sen syntyä ihmetellä.

Raja railona aukeaa…edessä itä…

 

 Suurin Nato-euforia on nyt takana päin ja realismille lienee tilaa. Jotkut ovat yhteistyön suhteen pessimistisiä, ja jotkut ovat optimistisia, suurin osa varmaankin suopeita. Ruotsin tilanne kuitenkin osoittaa yhteistoimintapuutteet Nato-maiden kesken paljaimmillaan. Naton kokoonpano on kerta kaikkiaan liian iso läheskään täyden yksimielisyyden saavuttamiseksi.

Ukrainan laajentunutta sotaa on nyt käyty puolitoista vuotta (helmikuusta 2022) ja sille ei näy loppua. Vastakkain ovat autoritaarisesti johdettu Venäjä ja pääosin demokraattisesti johdettu länsiliittouma. Nato ja Venäjä eivät kuitenkaan ole suoraan sodan osapuolia, koska sitä pidettäisiin ison sodan syttymisperusteena. Sodan eräänlainen välikappale (molempien osapuolien ”viimeinen raja”) on lännen kanssa yhteistyötä tekevä Ukraina. Venäjä on näiden yhteinen vihollinen.

Perusongelmana näyttää olevan lännen kuvitelma,  että sota alkaa jostakin ja päättyy johonkin. Putinin oppiin, (Putin world order, putinilainen maailmanjärjestys) rajattomasta Venäjästä on suhtauduttava vakavasti, vaikka sen erittely (läntisillä ) argumenteilla onkin vaikeaa. Sota siis jatkuu…

Olen yrittänyt määrittää Venäjän asemaa monissa blogikirjoituksissa ja seuraavissa kappaleissa vain viittaan muutamiin keskeisiin seikkoihin.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puhui aikoinaan paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka ovat suhtkoht samansisältöisiä asioita. 

Venäläinen ”pragmatismi” on suunnattu läntistä messianismia vastaan. Jos siis maassa on kansan valitsema autoritäärinen hallinto, on se Moskovan mielestä hyväksyttävä lailliseksi vallaksi. Syyria on tästä selkein esimerkki. Lavrov syytti läntistä messianismia lähes kaikesta Lähi-idässä tapahtuneesta, pakolaisongelmasta lähtien. Mukaan hän luki Syyrian lisäksi mm. Ukrainan, jossa tapahtui vallankumous vuonna 2014, jossa syrjäytettiin laillisesti valittu johtaja ja Venäjän mielestä nimenomaan lännen kiihottamana. Lavrovin mukaan Ukrainassa oli kysymys maan arvojen anastamisesta ja lännen vaatimuksesta toteuttaa ”vain eurooppalaista näkemystä kaikesta”.

Putin puhui aikoinaan ennen sodan eskaloitumista länsimaisesta ylimielisyydestä (erehtymättömyydestä, piittaamattomuudesta) ja Venäjän etujen huomioonottamattomuudesta.  Putin kytki tämän asennoitumisen Neuvostoliiton romahtamiseen, ja siitä johtuvaan Venäjän aliarvioimiseen. Hän murehti Venäjän  itsevarmuuden ”hetkellistä” menetystä 1990-luvun alussa kaiken pahan alkuna ja juurena. Heikkouden tila on jättänyt Putiniin ylpeyteen poltinmerkin. Voidaan tietysti kysyä olisiko jonkun lännen johtajan Venäjän asemaan asettuminen voinut kohentaa suurvallan omanarvontuntoa. Jää ikuiseksi arvoitukseksi olisiko tällä ollut jotain merkitystä politiikan käytännön työssä.

Edellä esitetyssä on paljon teoriaa. Käytännössä Venäjä valmistautui pitkään sotaan piittaamatta sodan vaatimista uhreista.

::::::::::::::::::::::::::::

Naton viides artikla (auttamisvelvollisuus) oli Suomen Nato-liittoutumisen loppuvaiheen ”taistelussa” runsaasti esillä. Jopa niin paljon, että sopi epäillä oliko Nato-rintama niin yhtenäinen kuin vakuutettiin monen asiantuntijan suulla. Joka tapauksessa kansalaisten Nato-vastarinta mureni keväällä 2022 äkisti johtuen Venäjän hyökkäyksestä Ukrainan kimppuun helmikuussa 2022.

Naton tuore laaja kysely sotilasliiton maiden kansalaisten keskuudessa (toteutetaan kaksi kertaa vuodessa) osoittaa, että yksimielisyys monissa kysymyksissä on pelkää teoriaa. Veri punnitaan, kun auttamishalua testataan.  Kysymys on pyhistä lupauksista, mutta kukaan ei tunnusta mielellään, mikä tilanne on sitten, kun on tosi kysymyksessä. Molemmat vaihtoehdot ovat realistisia: 1) auttamishalua löytyy, 2) käytännössä tilanne voi olla niin  kireä, että kaikki voimavarat on käytettävä oman puolustuksen hyväksi.

Erityisen tarkkana on oltava Suomessa, jossa uskotaan herkästi tällaisiin lupauksiin. Epäilen, että sanan pitämisessä on suuria eroja eri kansakuntien välillä. Naiiviudesta ei palkita. Nato-skeptisyys ei ole hävinnyt tämän kirjoittajasta mihinkään…

Naton kyselytutkimuksessa käy ilmi, että oman maan halukkuus puolustaa toista hyökkäyksen kohteeksi joutunutta maata vaihteli dramaattisesti eri maiden välillä: 64 prosenttia Nato-kansalaisista vastaa tähän kysymykseen ”kyllä”. Eri maiden välillä on suuria eroja: Norjassa vastaava prosenttiluku oli 80 % (suurin), Pohjois-Makedoniassa 32 %! (pienin). Suomalaisista 71 prosenttia (kuudenneksi suurin lukema) oli valmis puolustamaan toista Nato-maata. Mutta on täysin hämärän peitossa kuinka hyvin valtioviisaat pitävät lupauksensa, kun on otettava ratkaiseva askel. Mikä yhteys tällä kysymyksellä on Naton viidennen artiklan velvoitteisiin? Huomiota herättää, että halukkaimpia yhteisen puolustamisessa ovat monet Naton pienimmistä maista! Ne kokevat ehkä olemassaolonsa oikeutusta uhkaavat vaarat konkreettisimmin.  Kärkeen sijoittuvat Norja, Tanska, Puola, Britannia, Viro, Suomi (viisi pientä maata ja kaksi suurta). Suurista maista Saksa, Ranska ja Italia sijoittuvat puolivälin heikommalle puolelle (yht. mukana 31 maata).

Ne ruusuiset yhteistoiminta-  ja auttamishalun ajatukset, jotka ovat vallinneet puhetasolla Suomen Nato-neuvottelujen aikaan ovat saaneet realistiset reunukset. Uskon,  että presidentti Niinistön epäröinti Natoon liittymisessä aivan viime hetkeen saakka ennen liittymistä saa nyttemmin ymmärrystä osakseen enemmän kuin aikoinaan.

::::::::::::::::::::::::::::

Venäjän voima ei ole heikentynyt. Se pystyy rekrytoimaan lisää joukkoja ja rahoittamaan sotaa yksinkertaisesti tehostamalla sotateollisuuden tuotantoa. Venäjän uusi lainsäädäntö mahdollistaa joukkojen lisärekrytoinnin. Kiina aivan ilmeisesti  tuottaa puuttuvia komponentteja varusteisiin.

Venäjä valmistautuu uuteen sotatalveen, mahdollisesti useampaankin. Resurssit näyttävät riittävän tähän. Läntiset tahot ovat koko sodan ajan analysoineet Venäjän taloudellista tilannetta ja todennäköisesti antavat siitä jatkuvasti liian negatiivisen kuvan. On ilman muuta selvää, että Venäjä on kärsinyt tappiota eri aselajeissa, mutta se on eri asia kuin tuotannon ja talouden romahtamisvaara.

Asioiden tarkastelu ideologisten silmälasien läpi on itsepetosta, jolla voi olla jossain vaiheessa ikäviä seurauksia sodankäynnissä. Kuitenkin Ukrainan taistelutahto ja kyvykkyys toimivat varoituksena niille, jotka suunnittelevat hyökkäystä missä tahansa naapurin kimppuun. Ne saattavat joutua samanlaiseen tilanteeseen kuin Venäjä: juuttuvat sotaan.

Ukrainassa olemme nähneet, miten sota ei ole kuin osittain rintamasotaa. Suuri osa sodasta on siviilikohteiden pommittamista kaikin mahdollisin asein. Jos voittaja joskus julistetaan, tapahtuu se raunioiden keskeltä. On täysin realistista ajatella, että rintamat jähmettyvät asemasodaksi määräämättömäksi ajaksi. Optiona Venäjä käyttää uhkailun välineenä ydinasetta.

Jos sota laajenee,  koskettaa se Suomeakin, koska Nato ja Venäjä ovat vihollisia. Puolueettomuuden mahdollisuus on suljettu pois vaihtoehdoista. On syytä olettaa, että laajetessaankin sota jatkuu Ukrainan sodan luonteisesti. Mitä tulee Suomen Venäjä-suhteisiin, tulevat ne Suomea vastaan, halusipa Suomi sitä tai ei. Olisi tärkeää pohtia, miten laaja välys uusilla suhteilla pyritään löytämään.

 

 

::::::::::::::::::::::::::::

Suomi on Naton etulinjassa valvomassa lännen etuja. Mitä sanoikaan Uuno Kailas: ”Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, itä. Takana länttä ja Eurooppaa, varjelen vartija sitä”?  On ollut aikoja,  jolloin on nimenomaan vältetty joutumasta nyt vallitsevaan asetelmaan Skandinaviassa. Vallitseva Pohjolan yhteistoimintastrategia on kuitenkin tietoisen valmistelun tulos. Se on ollut tavoitteena ja toteutuu parhaillaan. Sen primäärinä syynä on Venäjän aggressiivisuus, ei kahta sanaa. Tehtävänä on kuitenkin pohtia, onko joitakin muitakin syitä osoittaa sotilaallinen valmius. Suomi on ollut aiempina vuosisatoina sivussa Euroopan päähyökkäysväylältä. Nyt kun pohjoisen merialueen geopoliittinen tilanne on muuttunut,  Suomi on aivan eri tilanteessa: pohjoinen merialue on suurvaltojen – mukaan lukien Kiina – erityisten intressien kohde. Kuulumme nyt kansainvälisen politiikan yhteen strategisista pääväylistä.

Entä politiikka? Voidaanko sen avulla saavuttaa jotain uutta luovaa? Se lienee kuitenkin ainoa toivo välttää suursota. Mutta onko sielläkin nähtävissä uhkia. Donald Trump? Jos hän pääsee presidentiksi, onko Ukraina kaupan, ja mikä on väliraha?

Olemme ajautuneet (tai ajaneet itsemme) tilanteeseen, josta on annettu kuva, että on ollut pakko valita puolensa. Onko nyt vihdoin toteutunut Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministerin John Foster Dullesin kylmän sodan epiteetti: ”puolueettomuus on moraalitonta”?