Professorit Stefan Forss ja Kari Liuhto sekä ent. europarlamentaarikko
Henrik Lax ovat kirjoittaneet Helsingin Sanomiin artikkelin
”Presidentinvaaleihin pitää suhtautua erityisellä vakavuudella” (13.8.2023).
Siinä he tarkastelevat tulevia presidentinvaaleja valtionpäämiehen keskeisten
tehtävien näkökulmasta. Tällä he viittaavat ensisijaisesti presidentin ulko- ja
turvallisuuspoliittisiin tehtäviin, mutta ovatko nämä tehtävät olleet riittävästi
esillä? Eivät ole, sanovat monet. Ikään kuin vaalitaistelu ei olisi vielä edes
alkanut, ja eihän se olekaan. Keskusteluja on käyty lähinnä sisäpoliittisista
teemoista, ilmastokysymyksistä ja presidentin valtaoikeuksista suhteessa
pääministeriin. Tilanne muuttunee, kun kaikki presidenttiehdokkaat on nimetty.
Kiinnostavaksi Forssin ja kumppanien teksti muuttuu, kun
tulkitsen sen moitteeksi suomalaisten hyväuskoisuudesta. Sotaa ei suinkaan ole
vältetty eikä edes sen uhkaa ole sivuutettu. Presidentiltä vaadittava ”kansakunnan
isän” laadukkuus nousee arvoon arvaamattomaan. Kirjoittajat antavat ymmärtää,
että ehdokasasettelussa ja valinnassa on onnistuttava.
Nyt olemme sitoutuneet pysyvästi - siltä näyttää - Natoon.
Onko kysymyksessä yksi historian fukujamalaisista lopuista? Vannomatta paras.
Nykyinen kriisi voi olla vain alkusoittoa. Dmitri Medvedev, Nikolai Patrusev ja
muut vaikuttajat käyttävät uhkaavia propagandistisia puheenvuoroja. Onko näihin
reagoitava? Ei välttämättä. Sen sijaan on nähtävä olemassa oleva tilanne (inho)realistisesti.
Me olemme nyt sotilasliiton jäsen peruuttamattomasti, eikä meillä ole Ruotsin
tavoin (tosin Ruotsin itsensä tahdon vastaisesti) aikalisää pohtia tapahtunutta
tai tapahtuvaa.
Forssin ja kumppanien spekulointi Trumpin valinnasta
Yhdysvaltain presidentiksi tai jonkin suomalaisen ”mustan hevosen” valinnasta presidentiksi
(ja sitä ennen presidenttiehdokkaaksi) jääköön tässä kokonaan kommentoimatta.
Sen sijaan palautan mieliin pohdintani viime vuosilta Natoon
liittymisen seurauksista. En peittele sitä, että olin Nato-kriittinen eikä asia
ole jättänyt minua vieläkään. Nyt asiaa voidaan tarkastella retrospektiona, liittoutumisesta,
jonka kanssa on opittava elämään, koska Natoon liittymispäätös oli ja on vaihtoehdoton.
Mitkä ovat tämän päätöksen mahdolliset
haavoittuvuudet? Tähän kysymykseen haluaisin myös presidenttiehdokkaiden
vastaavan rehellisesti. Se voisi olla yksi avainteemoista vaaleissa.
Seuraavat kohdat muokattuna vanhan (blogikirjoitus vuodelta 2022)
kirjoitukseni kontekstiin kuvaavat kiteytetysti suhtautumistani Natoon
muutamina viime vuosina. Kommentoin luettelon kohtia tarvittavilta osin tämän
päivän näkökulmasta.
1)
Skandinaviassa
Ruotsi ja Suomi ovat liittoutumattomina maina olleet alueen vakauden symboleja.
Nykyinen - ja kymmeniä vuosia jatkunut - rauhanomainen ympäristö ei
tue riskinottoa liittoutumisen kautta.
Kommentti: …paitsi, että Ukrainan uhanalainen asema muutti kaiken….
Onko Suomen eturintama Ukrainassa?
2)
Sanotaan, että
Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty
Länsi-Euroopan sotilaallisesti liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi,
Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti) kertaakaan Naton olemassaolon aikana.
3) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on ”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Päinvastoin Natossa on runsaasti autoritäärisesti tai epävakaasti johdettuja maita (Unkari, Puola, Turkki, Bulgaria, Romania). Liittoutumattomana maana - kohdassa kaksi mainittujen maiden joukossa - Suomi olisi ja on itselleen soveliaassa seurassa.
4)
Naton viides
artikla on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen määrittäessään muille
jäsenvaltioille annettavan tuen periaatteita. Viidennen artiklan mukaan kukin
jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen
mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden. Realismia on 5. artiklan
kohta, jossa todetaan avustuskeinona ”poliittiset toimenpiteet”. Useimmat
jättäytynevät tämän klausuulin taakse. Natoon projisoidaan ylimitoitettuja
toiveita?
5)
Suomen saama
tuki – jos olisimme Naton jäseniä – voi olla ”kansallisten
päätöksentekomenettelyjen mukaisesti” lähinnä henkistä luonteeltaan samaan
aikaan, kun liittoutumisen kaikki rasitteet lankeavat osaksemme (altistumme
vaaralle, että aluettamme käytetään Naton jäsenenä vihollista vastaan – joka on
USA-johtoisen Naton vihollinen, muttei välttämättä meidän!).
Kommentti: Ukrainan tilanne on muuttanut asetelmaa. Uskon, että nyt on suurempi valmius
auttaa toista jäsenvaltiota kuin
aiemmin. Ukrainassa taistellaan suurempien arvojen puolesta.
6)
Venäjälle
Suomen vastainen raja on sen kaikkein rauhallisin raja. Suomen ja Ruotsin kannan
muutos Naton hyväksi merkitsee Euroopan geopoliittisen aseman muuttumista.
Itämerestä tulisi Naton sisämeri, jonka yhdessä kulmauksessa on Pietari.
7)
On täysin
mahdollista, että Venäjän ja Suomen yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton
jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita emme ole alun perin halunneet. Entä
ovatko muut maat valmiita puolustamaan Suomen pitkää itärajaa?
8)
Suomi ei ole ollut Venäjän
hyökkäyksen kohteena muulloin kuin suurvaltojen (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi,
Ranska) pelinappulana viimeisten runsaan parin sadan vuoden aikana. Liittoutuminen
tai liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen
suurvaltasodan osapuoli ja sen ensi-iskun potentiaalinen kohde. Oikeastaan
ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen
Venäjää vastaan. Yhteiskunnallisella
näkijällä Matti Kurjensaarella oli viesti, joka on pätevä tänäkin päivänä: M.K.
viittaa kolmekymmentäluvun ”pelottavaan oppiin Suomesta länsimaisen kulttuurin
etuvartiona” ja jatkaa: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia
muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu
jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on
aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.
9)
Ns.
asiantuntijoista (mukaan lukien sotilasasiantuntijat) ei ole välttämättä
ratkaisemaan liittoutumiskysymyksiä. Asiantuntijoilla on aina työyhteisönsä:
sotilailla painaa kauluslaatta (sotilaat tekevät esikunnissa heille kuuluvaa
työtä, jossa otetaan koko ajan huomioon sotilaallisten toimien mahdollisuus).
Näkökulma on liian kapea-alainen politiikan välineenä. Media-, talous- ja
poliittisen eliitin Nato-kannatuksen vaikuttimia on tutkittu aivan liian vähän.
”Asiantuntijoiden” tai ”tutkijoiden” taustat tulee aina ottaa huomioon (mistä he
saavat rahoituksensa ja mitä mahdollisia sitoumuksia heillä on keskenään
riidoissa oleviin osapuoliin). Asiantuntijan lausunto on myös mielipide eikä
välttämättä enempää.
10) Suomen on syytä ajatella ensisijaisesti omaa etuaan
erilaisissa kriisien painostus/pakotetilanteissa. Suomella ei ole välttämättä
tarvetta käyttäytyä Nato-maiden tapaan. Euroopan yhteisön sisällä Suomen tulee
painostaa muita maita todelliseen rauhantyöhön kompromisseineen.
Kommentti: Useimmat nähnevät asian niin,
että lännen ja EU:n yhteinen etu on myös oman maamme etu.
11) Viime aikojen kehitys on osoittanut, että kriisien määrä on pysynyt
vähintään ennallaan ja ne ovat rakenteeltaan yhä monimutkaisempia. Ei voida
mennä esim. Yhdysvaltain selän taakse ja ajatella, että siellä on turvallista
toimia. On vaara, että liittoutumisen kautta joudutaan sitoutuneeksi
konflikteihin, joihin liittoutumattomana maana ei tarvinnut ottaa kantaa.
Konfliktiin osallistuvat maat voivat katsoa, että olemme Naton kautta
sitoutuneet sotaan, vaikka emme siihen itse osallistu konkreettisesti. Pelkkä
sanallinen kannanotto herkästi reagoivien ihmisryhmien ongelmiin voi altistaa
esim. omaan maahan kohdistuviin terroritekoihin.
12) On selvää, että Venäjä on lisännyt asevarusteluaan ja
valtaansa vaikutuspiirissään olevilla alueilla tultaessa 2010-luvulle ja
edelleen 2020-luvulle. Vastaavasti Nato on lisännyt toimeliaisuuttaan Itämeren
piirissä. Tämä huomioiden Suomen toimet ovat olleet ajantasaisia: on
lisätty puolustuskykyä ja puolustusyhteistyötä Skandinaviassa. Nato-yhteistyö
on tiivistynyt ja se tuo oman lisänsä (mutta myös riskinsä) ulkosuhteidemme
kehitykseen.
13) Suomi on hoitanut rauhanaikaisia suhteitaan Venäjään
käytännönläheisesti, ei periaatteelliseen vastustukseen perustuen.
Siksi Suomella on ollut liikkumavaraa enemmän kuin monella muulla maalla.
Mikään helppo naapuri Venäjä ei ole edes rauhan aikana. Sillä on tapana
koetella pikkuista Suomea vaihtelevin keinoin, kuten Saimaan kanavan
puunkuljetusten tukkimisella, huostaanottokiistoilla tai turvapaikanhakijatulvalla
pohjoisrajalla. Jännitteet ovat olleet kuitenkin hallittavissa. Niitä tulee
jatkossakin, kuten muitakin jännitteisiä tilanteita. Niiden kanssa on opittava
elämään.
14) Yleisellä tasolla voitaneen todeta, että ”eliitin”
ja ”kansan” välillä on suhtautumisero Natoon, joka supistui olemattomaksi
helmikuun 24. päivänä vuonna 2002. Aseisiin, varusteisiin ja armeijaan
nojautuva eliitti on taipuvaisempi omaksumaan Natoon suopeita kantoja
turvallisuutta tuovana ratkaisuna, kun taas kansalaiset ovat painaneet visusti
mieleen opetukset, joita on saatu aiempina vuosisatoina: monesti historiassa
kansa (siviilit) on se, joka on kantanut raskaimman taakan sodassa.
15) Lähitulevaisuus.
Tulevaisuutta on vaikea ennakoida. Mitään merkkejä kansainvälisen jännityksen
livenemisestä ei ole kuitenkaan näkyvissä. Suomi lisää kahdenvälistä puolustusyhteistyötä
USA:n kanssa (DCA) ja antaa luvan käyttää Suomen maaperää operatiiviseen
toimintaan tietyissä rajoissa. Lähinnä tämä koskenee sotaharjoitusten
järjestämistä. Vastaavasti Venäjä vahvistaa sotilaallista läsnäoloaan lännessä
perustamalla Moskovan ja Leningradin sotilaspiirit sekä armeijakunnan ja muita
yksiköitä. Tästä ei seuranne mitään konkreetista uhkaa rauhan vallitessa.
Suomalaisten asevelvollisten osallistuminen Naton
operaatioihin on päättämättä. Oikeastaan vasta (todennäköinen) osallistuminen
näihin operaatioihin mittaa Naton suosion Suomessa. Maallikon silmin
Nato-yhteistyö vaikuttaa kehykseltä syvemmälle maakohtaiselle yhteistyölle.
::::::::::::::::::::
Olemme nyt
liittoutunut maa, joka on irtisanoutunut ”harmaalla” alueella toimimisesta.
Oikeastaan Matti Kurjensaaren puheenvuoroa (kohta 8) voitaisiin pitää
puolueettomuuden (= harmaalla vyöhykkeellä toimimisen) muistopuheena. Nykyisin
Venäjällä Suomi tulkitaan – sen ovat viimeaikaset sotaisat puheet osoittaneet –
yksiselitteisesti vihollisen kanssa liittoutuneeksi maaksi.
Mutta ajat, ne muuttuvat…. Annettakoon muutokselle kapeassa
raossa mahdollisuus. On mahdollista, että joku presidenttiehdokkaista ottaa
esille Venäjän kanssa vaihtoehtoisen toimimisen mallin siinä ahtaassa marginaalissa,
jossa se enintään on mahdollista. Mutta ongelmaksi jää edelleen, miten suhtautua
ambivalentisti Venäjän järjenvastaiseen, valehtelun kuorruttamaan ja ihmisarvosta
piittaamattomaan toimintatapaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti