Putin Stalinin jalanjäljillä?

 

Olen lukenut useita Stalin-elämäkertoja. Yksi viimeisimmistä on Oleg V. Hlevnjukin ”Stalin. Diktaattorin uusi elämäkerta (Otava, 2015/2019).

Suhtautuminen Josef Staliniin on vaihdellut aikojen kuluessa. Ensimmäinen kritiikin ja tuomitsemisen aalto seurasi melko pian Stalinin kuoleman jälkeen Nikita Hrustsevin puheessa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksessa vuonna 1956. Hrustsev tuomitsi Stalinin terrorin selkein sanoin. Stalin ei kuitenkaan koskaan hävinnyt ihmisten mielistä. Kun yhteiskunnalliset olot olivat otolliset, Staliniin ja stalinismiin palattiin. Hänen uusi nousunsa ajoittuu Putinin vallan vakiintumisen aikoihin.

Mikä yhteys Putinilla on Staliniin? Yritän seuraavassa lähestyä problematiikkaa.

Venäjän presidentti oli katkera ”viime vuosisadan  suurimman  geopoliittisen katastrofin”- Neuvostoliiton hajoamisen - johdosta. Yksi tulevan sodan funktioista oli (ja on edelleen)  Neuvostoliiton alueellinen. Juuri Stalinin Neuvostoliitto satelliitteineen oli Putinin vertailun kohde. Tästä lähtökohdasta on arvioitava myös Stalinin merkitystä Putinille.

Toinen funktio on,  että Venäjä on ”rajaton”. Suuruudenhulluudessaan Putin ei enää näe sotaa rajallisena, vaan jatkuvana itseään ruokkivana tapahtumasarjana,  kunnes saavutetaan piste,  jossa Venäjä voi julistaa itsensä tasavertaiseksi muiden suurvaltojen ja erityisesti Yhdysvaltojen kanssa. Sitten voidaan - Venäjän uuden  perustuslain mukaan - julistaa astuvaksi voimaan ”rauhanomainen rinnakkainelo” suurvaltojen kesken aivan kuten tehtiin bipolaarisen maailmankäsityksen ollessa voimassa 1960-luvulla. Jos ei taistella rajoista, mistä taistellaan? Taistellaan hegemoniasta yksinapaisuutta edustavan Yhdysvaltojen kanssa.

Käsittääkseni tämä filosofia ei sovi kovinkaan hyvin yhteen Stalinin ajatusten kanssa, sillä viime mainittu pikemminkin osoitti tyytyväisyyttä sodassa saavutettuun Neuvostoliiton vaikutusvallan laajuuteen.  ”Katsotaanpa,  mitä olemme saavuttaneet”, saattoi Stalin sanoa karttapallon äärellä yöllisissä istunnoissa läheisilleen.

Stalinin maailmanvallankumous ei ollut kovinkaan konkreettinen tavoite. Stalin oli ensi sijassa valtapoliitikko, jonka intressit kohdistuivat läntisen ja  sosialistisen maailman rajankäynteihin.

Hlevnjukin teos on onneksi kirjoitettu ennen Ukrainan suursotaa, jolloin tuoreen sodan vaikutus on voitu eliminoida kuvauksesta ja vedetyistä johtopäätöksistä. Hlevnjuk aiheellisesti pelkää, että Venäjällä toistetaan Stalinin virheet. Sitä paitsi on nähtävissä, että monet eivät katso hänen sortuneen lainkaan virheisiin.

Joka tapauksessa Josef Stalinin arvostus on korkealla nyky-Venäjällä. Hirmuhallinnon isä oli nimenomaan Stalin eikä hänen alaisinaan toimineet.

Mutta mistä kumpuaa ehdoton luottamus Venäjän voittavaan statukseen? Ehkä avainasia on Venäjän kokemat tappiot modernin valtion luomisessa. Se kielletään, missä ei ole onnistuttu. Nykyisyys ja tulevaisuus on korvattu kullatulla menneisyydellä. Silti – läntisestikään ajateltuna - kuviteltua mystistä ortodoksista jumaluskoa Venäjän voittavana filosofiana ei voi sivuuttaa. Tämä on niitä asioita, jotka on otettava oletuksena niin valheelliselta kuin se kuulostaakin.

:::::::::::::::

Hlevnjukin kirjan toimeksiantaja on Yalen yliopisto, Hlevnjukilla on ollut käytössään uusinta materiaalia Stalinista,  jonka avulla hän pystyy täydentämään kuvaa diktaattorista. Monet avainhenkilöt Venäjän hallinnossa vaikuttivat vahvasti Venäjän suuntaan ja oloihin, mutta olivat samalla Stalinin turvallisuuspoliisin armoilla.

Neuvostoliito ajautui pian kansanmurhiin. Pakkokollektivisointi ja muut toimenpiteet aiheuttivat tunnetusti armottoman nälänhädän, joka saavutti huippunsa talvella 1932-33.

Mitään erityistä uutta Hlevnjuk ei tarjoa Stalinin ”johtoryhmän” yöllisistä ryyppäjäisistä. Onpahan kuitenkin erikoinen esimerkki päätöksentekokoneiston toiminnasta. Kokoonpano, joka päätti asioista oli odotetun pieni. Sen muodostivat Stalinin lisäksi Georgi Malenkov, Nikilai Bulganin, Nikita Hrustsev ja Lavrenti  Berija.

Työskentelytapa oli ”totaalinen”: hallinto teki normaalia työtä päivällä ja johto epätavallista työtä epätavalliseen aikaan yöllä. Minulle on jäänyt vaikutelma, että Stalin vaati ympärillään olevia viihdyttämään häntä (erään kerran Hrustsev pantiin tanssimaan ripaskaa), muutoin yöt olisivat saattaneet muuttua tylsiksi. Syntyi hyvin erikoinen päätöksentekotilanne, jossa päättäjät - Stalinin lähimmät - pelkäsivät henkensä puolesta yöllisiä kokoontumisia.

Stalin tuhosi aiemman johtoportaan 1937-38 (Buharin, Kamenev, Zinovjev, Rykov…..), mutta useat selvisivät Stalinin seulasta hyvän onnen ja Stalinin tarvitseman lähipiirin asiantuntemuksen ja kuuliaisuuden  perusteella. Uusista nousevista kyvyistä Nikolai Voznesenski ja Aleksei Kuznetsov teloitettiin. Tuntuu kuin Stalin olisi halunnut päästä eroon potentiaalisista kilpailijoista jo varhaisessa vaiheessa.

Kun Stalin raivasi kilpailijoikseen tunnistamiaan pois tieltä,  pääsivät nuoret ja kokemattomat  - ja Stalinin  kannalta vähemmän vaaralliset - täyttämään organisaation aukkopaikat.

Ilman tehokkaita informaatiolähteitä Stalin ei olisi onnistunut kohdistaman syytöksiään. Toimintatavat tehostuivat ilmiantokoneiston avulla. Vanhemmiten Stalin menetti malttinsa herkemmin ja kohdisti raivonsa sattumanvaraisesti milloin kehenkin.

Johdon etuoikeudet olivat luku sinänsä. Kalliit nopeat autot ja hulppeat asunnot kuuluvat palkitsemiskeinoihin. Stalin antoi itsestään kuvan,  että ilman häntä ei kenenkään vallassa pysyminen olisi mahdollista. Stalin itse esiintyi näennäisen vaatimattomasti, mutta tosiasiassa mikään asia ei edennyt ilman Stalinin vetoapua. Stalinin työteliäisyys on legenda, samoin kuin se, että alaisten tuli huolehtia, että ansio minkä tahansa asian etenemisestä johtui Stalinista.

Stalin perehtyi asioihin hyvin ja valmisteli kokoukset huolellisesti. Näin hänellä oli hyvän muistinsa ansiosta etulyönti muihin asianosaisiin, joiden tietomäärä oli vähäisempi.

Mitkä ominaispiirteet kuvastivat diktaattoria? Epäilemättä epäluuloisuus oikeastaan kaikkia kohtaan. Pahimmillaan kysymys oli vainoharhaisuudesta. Stalin asetti urallaan eteenpäin pyrkiville testejä, joilla hän mittasi ihmisten luotettavuutta.

::::::::::::::::::::::::::

Stalinin  menehtyessä sairauskohtaukseen ”lähidatsallaan”, paikalla olivat edellä mainitut neljä johtajaa. Kuvaus on tuttu monista eri lähteistä. Edes kuoleman hetkellä lähimmät miehet eivät vapautuneet pelosta. Saattoihan olla, että Stalin selviäisi  kohtauksestaan ja alkaisi tuomita läsnäolevia. Myös vallanhimo pääsi valloilleen jo kohtalokkaana iltana: Lavrenti Berija osoitti häpeilemättä halunsa syrjäyttää muut, joka sittemmin oli vaikuttamassa hänen omaan kohtaloonsa.

Hlevnjukin teos on sujuvasti kirjoitettu elämäkerta tästä vuosisadan hirviöstä, joka julmuudessa ylsi Adolf Hitlerin tasolle. Stalinin tavoin Putin on säilyttänyt demokratian kulissit. On vaikeaa sanoa voidaanko kuvaa Stalinista enää oleellisilta osin täydentää, tuskinpa. Vain pahuutta voidaan arvuutella ja sen syntyä ihmetellä.