Olen kirjoittanut demokratian tilasta useita blogikirjoituksia viimeisen 10 vuoden aikana. Niitä kaikkia sitoo toisiinsa huoli demokratian tulevaisuudesta. Tässä kaksiosaisessa kirjoituksessa jatkan pohdintoja tämän päivän näkökulmasta. Käytän paria asiantuntijaa lähteinäni, koska tunnen tarvitsevani tuekseni itseäni fiksumpaa asiantuntemusta. Samalla perkaan vanhoja kirjoituksiani verratakseni oman ajatteluni muuttumista.
Professori Heikki Hiilamo on kirjoittanut tuoreeseen
Kanava-lehteen 5/2023 artikkelin ”Yksinvalta on syrjäyttämässä demokratian”.
Siinä hän pohtii samoja asioita kuin minäkin edellä. Itse asiassa Hiilamo
viittaa artikkelissaan usein lähteeseensä, Financial Timesin Martin Wolfiin.
Ohessa referoin pääkohdittain Hiilamon teesejä
lisäten sopiviin kohtiin omia huutomerkkejäni.
Hiilamo katsoo demokratian ja kapitalismin liiton
epäonnistuneen. Hän johtaa tästä ajatuksen, että ”Suomessa uuden hallituksen
todellinen haaste ei ole julkisen talouden tasapainottaminen, vaan sen toteuttaminen
tavalla, joka säilyttää kansalaisten luottamuksen demokratiaan ja
markkinatalouteen”. Yhdyn paljolti tähän analyysiin: demokratia käy ensin,
sitten tulevat muut agendat.
Länsimaiden markkinatalouteen uskovat maat ovat menestyneet
parhaiten vaurauskilpailussa. Suomi kuuluu näiden maiden joukkoon. Mikä on konfliktin
(demokratia/kapitalismi tai demokratia/markkinatalous) juurisyy? Hiilamon – kuten
minunkin – mielestä kysymys on siitä, että demokratia on paikallista ja
kapitalismi globaalia.
Autoritaarisesti hallituissa maissa - kuten Venäjällä
- poliittinen ja taloudellinen valta on yhdistetty tavalla, jonka jälkeen
poliittiset päättäjät eivät voi hävitä vaaleja. Hiilamo vaatiikin politiikan ja
talouden välille palomuuria. Poliittisen
vallan ja omaisuuksien hallinnan välille on syntynyt side, joka voidaan purkaa
vain palomuurin avulla. Onko tämä toiveajattelua, kun ympärillämme nähdään
ankea todellisuus?
Demokraattisten maiden määrä kasvoi aina 2000-luvun
alkuun saakka, mutta on sittemmin pysähtynyt. Lisäksi demokratiaa ovat syöneet
sisältä päin useiden maiden autoritääriset johtajat kannattajineen. Jotkut,
kuten Venäjä kokeili sekä demokratiaa että kapitalismia huonoin seurauksin.
Mikä nosti sekä oikeisto- että vasemmistopopulismia?
Martin Wolfin ja Hiilamon mielestä pettymys talouteen oli ratkaiseva syy.
Taloutta hoidettiin eliitin ehdoilla. Finanssikriisi 2008 söi luottamusta
demokratialta.
Hiilamo arvioi talouskriisien vaikutuksia suhteessa
populismiin perussuomalaisten kannatuskäyrien avulla. Talouden taantumat ovat
olleet perussuomalaisten nousun katalysaattori. Ehkä tässä lauseessa on hieman
menneisyyden painolastia. Persut ovat päässeet likipitäen asemaan, jossa he
ovat omillaan.
Yksi seuraamus talouden kriiseistä on ollut
tuloerojen kasvu. Ylimmät palkat ovat nousseet suhteettomasti muiden palkkojen
polkiessa paikallaan. Rahoitussektori on näyttänyt ökykehityksen suunnan.
Demokratiavaikutukset ovat ilmeisiä. Räikeimmin tuloerot näkyvät Yhdysvalloissa.
Hiilamo määrittää muutoksen demokratian taantumiseksi plutokratiaksi.
Varsinainen demokratian syöksykierre käynnistyi Donald
Trumpin katteettomista vaalipetossyytteistä ja muusta valehtelusta. Vahvoja
johtajia – tai sellaisiksi luultuja - ihannoivat puolueet houkuttelevat alempaan
keskiluokkaan kuuluvia kannattajikseen. Juuri alempi keskiluokka kokee maahanmuuttajat
uhkaksi. Sen sijaan (hyväpalkkaiset) teollisuustyöntekijät ovat menettäneet asemiaan.
Ennen Kiinan nousua teollisuustyöntekijät olivat arvostettuja yhteisen kakun
kasvattajia. Myös tässä kohtaa liikutellaan perinteisiä demokratian
mannerlaattoja.
Hiilamo ja Wolf tarttuvat myös omituiseen ristiriitaan,
jossa globalisaation kurittamat kansalaiset
kääntyvät vaaleissa niiden poliitikkojen puoleen, jotka kannattavat eriarvoistavaa
yhteiskunnallista kehitystä. Nimittäin vauraus eliitin iskulauseiden mukaan
”valuu” (trickle down economics) alaspäin tuloasteikossa, mitä se ei kuitenkaan
tee. Hillary Clinton käytti vuoden 2016 vaalikampanjassaan tästä ironisesti
nimeä ”trickle up economics” tosiasiapohjaa tavoitellessaan.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::
Poliittinen kartta (arvot ja asenteet,
vasemmisto-oikeisto -suhde) on muuttunut tuoden osavastauksia demokratian
haasteisiin. Puolueiden kannattajakunta on osin vaihtunut siitä, mitä se oli
aiemmin. Poliittinen kenttä on liikkeessä, kuten Suomen vaalit tänä keväänä
osoittivat. Toisaalta tämä kansalaisten poliittinen liike on osa aitoa
kansanvaltaista muutosta ja siten toivottava kehityspiirre.
Populismin kasvualusta juontaa juurensa äänestäjien
luottamuksen menetyksestä vanhoja puolueita kohtaan. Ollaan valmiita tarttumaan
uusiin heikosti perusteltuihin väittämiin. Perinteistä viehättyneet poliittisten
puolueiden kannattajat kääntyvät populistien puoleen etsiessään uusia
selityksiä vanhoille ongelmille. Konservatiiviset pieni- tai keskituloiset
äänestävät populistisia puolueita mieluummin kuin vasemmistopuolueita, joiden -
populistien mielestä - epäilyttävä sanoma keskittyy liiaksi esimerkiksi identiteettikysymyksiin.
Muutoksia puolueiden kannatuksessa ennakoi se, että vasemmistopuolueet
koetaan usein korkeakoulutettujen etujen (koulutetut naiset!) ajajiksi eikä enää
pääosin työväenluokan (miehet!) etujen ajajiksi. Suomessa perussuomalaisia kannattavat myös monet hyvätuloiset duunarit. Kehitys
näkyy sukupuolittain puolueiden äänestäjissä ja paikkamäärissä.
1980-luvulla hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen
hillitsi markkinoiden luomaa epävarmuutta. Erityisesti talouskriisien
yhteydessä sosiaalimenoihin on suhtauduttu kriittisesti. Tämän ajattelun toisessa päässä on talouskuri, joka saa tiettyjen
väestönosien piirissä kannatusta. Talouskuri heikentää luottamusta
demokraattiseen kapitalismiin. Kysymys on tasapainoilusta talouden ja turvaa
tuovan järjestelmän välillä. Juuri nyt ollaan Suomessa käymässä rajankäyntiä
tässä suhteessa toteutettaessa oikeistohallituksen ohjelmaa.
Populistit tuntevat epäluuloa asiantuntijoita kohtaan,
joiden oletetaan edustavan eliittiä. Tämä
näkyy selkeästi mielipidetiedusteluissa. Kuitenkin asiantuntijuutta tarvitaan monimutkaisten
ongelmien ratkaisemiseksi, ei kahta sanaa. Osittain kysymys on myös
asiantuntijuuden vesittämisestä. Välillä tuntuu siltä, että asiantuntijuus on
hyvin väljä käsite, joka houkuttelee kevyin perustein sen arveluttavaan
käyttöön. Kuitenkin viime kädessä asiantuntijuus on yksi demokratian todellisista
tukipilareista.
Kirjoituksen loppuosan Hiilamo/Wolf käyttävät veteen
piirrettyjen rajankäyntien selvittämiseen. Niinpä Wolf korostaa maahanmuuton parempaa
kontrollointia tilanteen hallinnan välineenä. Ja vielä: mahdollisimman suuren yksimielisyyden
saavuttaminen maahanmuuttokysymyksissä on välttämätöntä, jotta vältetään
loputon juupas-eipäs -väittely. Hiilamo-Wolf: varauksellisessa suhtautumisessa
maahanmuuttajiin ei ole kysymys aina rasismista. Halua rajankäyntiin osoittaa
seuraava lause: nationalismia ja demokratiaa ei ole mahdollista erottaa
toisistaan. Maahanmuutto ei ole yksioikoinen kysymys vaan juuri nyt liikkeessä
oleva teema, josta mielipiteet vaihtelevat.
Tulkitsen niin, että Hiilamo/Wolf -linja merkitsee
tiettyä kompromissihalukkuutta demokratian nimissä koskien maahanmuuttoa,
rasismia ja nationalismia. Pyritäänkö rasismikeskustelussa irti jyrkkäsävyisyydestä?
Tulemalla hiukan vastaan ehdottominta
rasisminvastaisuutta pyritään ilmeisesti mataloittamaan kynnystä yhteisille
näkemyksille herkistä aiheista.
Demokratiakeskustelulle tämä on näytönpaikka. Onko kansanvaltaiselle
järjestelmälle tässä mahdollisuus kuitata kärsittyjä tappioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti