Nykyajan poliitikot ihailevat Yhdysvalloissa kansakunnan
perustajaisien ponnisteluja nuoren valtion itsemääräämisoikeuksien puolesta.
Annetaan ikään kuin kuva, että kansakunnan varhaiset presidentit
muodostivat ”kansakunnan isät”-nimisen yhteen
hiileen puhaltavan ryhmän kansakunnan johdossa. Tosiasiassa ”Founding Fathersien”
jäseniksi laskettavat poliitikot riitelivät kansakunnan asioista siinä kuin
nykyiset poliitikot konsanaan. Tapahtumien näyttämönä olivat historialliset puitteet
1800-luvun vaihteen molemmin puolin.
Presidentit edustivatkin
nuoren kansakunnan terävintä päätä. Muun muassa Washington, Jefferson,
Adams ja muodostivat uraa uurtavat pelisäännöt kansakunnan synnylle unohtamatta
valtiovarainministerinä toiminutta modernin valtion peruspiirteitä
hahmottanutta Alexander Hamiltonia.
Ryhmään kuului viimeisimpänä myös James Monroe (1758-1831, presidenttinä
1817-1825). Monroe oli Yhdysvaltain viides presidentti. Hän julkaisi vuonna
1823 doktriinin, joka määritteli Yhdysvaltain ulkopolitiikan peruspiirteet
kauaskantoisesti. Monroen oppi (jonka laati tosiasiassa Monroen ulkoministeri
John Quincy Adams) antoi käsitteelle ”etupiiri” sisällön, jossa julistetiin
läntisen pallonpuoliskon olevan Yhdysvaltain etupiiriä. Diktaatilla kiellettiin
eurooppalaisia valtioita perustamasta uusia siirtokuntia Amerikkaan.
Vastaavasti USA lupasi olla sekaantumatta Euroopan asioihin. Suuntautuminen
merkitsi konkreettisesti isolationismia,
eristäytymistä.
Aluksi (jo ennen doktriinin julistamista) noudatettu politiikka
merkitsi iskulausetta ”Amerikka Yhdysvalloille”, jolla torjuttiin eurooppalaisia
valtiota saamasta käsiinsä uudelleen kerran jo menettämiään siirtokuntia.
Yhdysvallat osallistui Napoleonin sotiin, joka merkitsi
nuoren valtion sotimista Englantia vastaan. USA:n saavuttamien menestysten
kannustamana hankittiin Florida espanjalaisilta viidellä miljoonalla
dollarilla. Kehitys johti vähitellen Latinalaisen Amerikan valtioiden
itsenäistymiseen.
Tässä vaiheessa historiaa astuivat voimaan Monroe-opin kolme
keskeistä kohtaa, jotka olivat hieman yksinkertaistettuna seuraavat:
1)
Eurooppalaisten valtioiden vallan patoaminen
uudella mantereella ml. Latinalainen Amerikka.
2)
Vanhoja siirtokuntia vastaan ei toimita, mikäli
ne eivät muodosta uhkaa Yhdysvaltoja kohtaan.
3)
Yhdysvallat ei sekaannu Euroopan asioihin.
Monroen opissa
maapallo jaetaan itäiseen ja läntiseen pallonpuoliskoon. Jako johdetaan
ikiaikaisista kartografioista.
Yhdysvalloissa uskottiin molempien Amerikkojen päätyvän lopulta Yhdysvaltain
haltuun.
Miksi Yhdysvallat piti kiinni puuttumattomuuden
politiikasta? Yksi pääsyistä oli Wienin
kongressin (1814-15) sanelema patavanhoillinen politiikka, josta amerikkalaiset
halusivat pysytellä erossa.
::::::::::::::::::::::::::::::
Monroe opin mukaisesti Yhdysvallat pidättäytyi pitkään
sekaantumasta maailmansotiin Euroopassa.
Pallonpuoliskoajattelu pysyi voimassa. Lopulta kutenkin tästä tingittiin
radikaalisti (Pearl Harbor, maihinnousu Eurooppaan). Monroen opista tingittiin
selkeästi kylmän sodan aikana. Maailma kaksinapaistui Yhdysvaltain ja
Neuvostoliiton ympärille 1945 -1990 suurimmaksi osaksi ideologisten periaatteiden mukaisesti.
Sitoutumattomien maiden liike ei muodostunut mahtitekijäksi missään vaiheessa.
Monroe-opin siipien suojassa Yhdysvaltojen vaikutusvalta
laajeni kylmän sodan aikana. Vanha oppi alkoi muuntua jähmeäksi etupiiripolitiikaksi
ja sen avulla ryhdyttiin patoamaan kommunismin leviämistä. Kuin varkain Monroe
oppi – se, mitä siitä oli jäljellä – muotoutui etupiiripolitiikan synonyymiksi
- kuten akatemiatutkija Timo Miettinen
HS:n esseessään 1.2. 2026 toteaa.
Paradoksaalisesti Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry
julisti vuonna 2013 Yhdysvaltain hylkäävän Monroe-opin, juuri kun Yhdysvallat
oli sitoutumassa uudelleen oppiin Donald Trumpin presidenttikausien aattona.
Luopuminen opista tapahtui samaan aikaan, kun luultiin
liberaalidemokratian voittavan alaa ideologioiden joukossa 1990-luvun lopulla
ja 2000-luvun alussa, mutta tosiasiassa uusi kylmä sota 2000-luvulla teki
tyhjäksi muutospyrkimykset.
::::::::::::::::::::::::::::::::::
Monroe opista ”Donroe oppiin”
Tulevan historian kulkua on vaikea ennustaa etukäteen, mutta
jos tänä päivänä ennakoidaan Monroe- opin paluuta, voidaan olla jossain määrin
pitävällä pohjalla. Mutta onko kysymyksessä pitkän aikavälin paradigman muutos,
vai vain lyhyt Trumpiin liittyvä pyrähdys, siitä en olisi kovin varma. Tosin ensikäden
faktat koskien etupiirejä ja Monroe opin paluuta ovat ilmeisiä. Miten muuten on
käsitettävä tapaukset Grönlanti, Venezuela, Panama, Kuuba, Iran……
Myös Putinin ”uusi” maailmanjärjestys perustuu menetetyn
palauttamiseen.
Pohtiessaan alkaako nyt uusi aikakausi vai onko kysymys
vanhaan palaamisesta, päätyy Miettinen siis perustellusti jälkimmäiseen eli vanhaan
maailmaan imperialistisine etupiireineen. Trumpilla kierrokset vanhaan palaamisessa
lisääntyvät myös, mutta kykeneekö Trump rakentamaan uutta? Johtopäätös on, että
halutaan palata ”normaaliin” eli aiemmin
koettuun. Juuri tätä tendenssiä korostaa imperialistisen ajattelun voimistuminen vanhojen maailmanjakojen
mukaisesti. Mitä tulee Trumpiin, niin hänen paluunsa menneeseen, ”Amerikka ensin” -politiikkaan ei saa kovinkaan
hääppöistä tunnustusta asiantuntijatahoilta. Pikemminkin hänen politiikkansa
voimistaa Kiinaa ja heikentää Yhdysvaltoja.
Uusia merkittäviä ideoita ei näytä syntyvän 1800-luvun
suurten kertomusten (liberalismi, sosialismi, nationalismi) tapaan. Ehkä suuret
kertomukset edustavat mennyttä maailmaa, postmodernille maailmalle vieraita filosofioita
ja käytänteitä, joiden perään on turhaa haahuilla. Joka tapauksessa uusien
aatteiden – jos niistä on läpimurron tekijöiksi - tulee niveltyä ”yhteisöjen jatkuvuuteen yli
sukupolvien”, kuten Miettinen toteaa. Niiden tulee kytkeytyä demografiaan, syntyvyyteen,
muuttoliikkeeseen ja ikärakenteeseen”, jatkaa Miettinen.
Tulevien maailmanjärjestysten menestymisen edellytyksenä on
niiden kiinnittyminen ongelmalähtöisesti ympäröivään maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti