Euroopassa puhutaan jälleen sodasta. On aika palauttaa mieleen, kuinka tuskallisen kalliiksi sota – mikä tahansa sota - käy.
Toinen maailmansota koetteli Euroopan kansakuntien voimavaroja
raskaimman kautta. Kovimman vastuu kantajat velkaantuivat pahasti ja joutuivat
osin velkojiensa vangeiksi. Vain oikeastaan Yhdysvallat saattoi rakentaa teollisuustuotannon
ja asevarustelun varaan tukien jopa silloista
liittolaistaan Neuvostoliittoa pahimpien aikojen yli.
Englanti joutui toteamaan, että sodan sankarikansakunta ja
natsien pysäyttäjä joutui tilanteeseen, josta se ei selvinnyt yksin.
:::::::::::::::::::::::::
Historiaa tutkitaan ja luetaan aina kustakin ajankohdasta
käsin. On hyvin tyypillistä että historian henkilön asema muuttuu kaiken sen
perusteella, mitä on tapahtunut nykyhetken ja ko. henkilön elossa oloajan/aktiiviajan
välillä. Teemaan liittyen otan esimerkiksi Clement Attleen. Attlee toimi
Ison-Britannian pääministerinä vuodesta 1945 vuoteen 1951. Kun Attleeta on
arvioitu hänen ominaisuuksiensa perusteella, oli aikalaisten arvio, että hän on
epätodennäköistä (improbable) pääministeriainesta. Ulkonaisesti vaatimaton
pikkumies (”vanha kunnon Clem”) ei ollut läheskään Churchillin kaltainen
mahtihahmo.
Voi olla, että kansakunnan valiot valikoituvat sota-aikana johtoon,
koska kansa tarvitsee heitä. Mutta entä sodasta toipuminen? Ehkä silloinkin on
tarve valjastaa käyttöön kansakunnan parhaimmat inhimilliset voimavarat. Joka
tapauksessa Attlee valittiin vielä vuonna 2010 Englannin sodanjälkeisistä
pääministereistä parhaimmaksi mm. Churchillin ohi. Terve.
Winston Churchill aliarvioi Attleeta aikanaan, joskin
syynä oli varmaan myös se, että sodan suuri sankari Churchill hävisi katkerasti
ja yllätyksellisesti parlamenttivaalit 1945 Attleelle.
Attleen vallankäyttöä kuvataan monin ristiriitaisin
sanoin. Hän oli ujo ja arvaamaton päätöksissään, mutta samalla rohkea
riskinotossa. Johtamissaan kokouksissa hän oli pääosan ajasta hiljaa, mutta
otti ohjat käsiinsä, kun oli yhteenvedon aika. Silloin hän ohjasi päätöksiä
haluamaansa suuntaan.
Ensimmäinen koettelemus, mikä Attleeta pääministerinä
koetteli vuonna 1945, ei ollut vähempää kuin Britanniaa uhkaava vararikon
vaara. Britannian sankarillinen taistelu maailmansodassa oli käynyt kalliiksi
saarivaltiolle. Silti Attlee ei luopunut kunnianhimoisista yhteiskunnallisista
tavoitteista.
Attlee lähetti maineikkaan John Maynard Keynesin hakemaan
taloudellista tukea Washingtonista. Rahaa tulikin, mutta pettymykseksi vain
lainana. Entinen mahtivaluutta punta sidottiin dollarin arvoon vuonna 1945,
kuten muutkin valuutat. Köyhtyneelle Britannialle tämä tiesi haastavia aikoja.
::::::::::::::::::::::
Britannia kelvannee verrokiksi sille, mitä monet muutkin kansakunnat
joutuivat kestämään selvitäkseen vaikeuksien yli. Samaan aikaan USA - silloin vielä suunnattomine voimavaroineen
-käynnisti Marshall-avun nimellä tunnetun avustusohjelman Euroopan valtioille.
Eikä sinä kaikki: rinnatusten avustusohjelman kanssa se käynnisti taistelun
sodanaikaista kumppaniaan, Neuvostoliittoa
vastaan. Se yhdisti nämä kaksi
päämäärää: USA taisteli kommunismin leviämisen ehkäisemiseksi (Policy of
Containment) ja rahoitti Euroopan jälleenrakennusohjelmaa. Suomi ei saanut
Marshall-apua sekä Neuvostoliiton että USA:n kielteisen asenteen takia. Suomioli
tuolloin oikeasti harmaalla vyöhykkeellä vähitellen vakiintuvan
puolueettomuuden sijasta.
Marshall-ohjelma
käynnistyi 3. huhtikuuta vuonna 1948, jolloin presidentti Harry Truman
allekirjoitti The Economic Recovery Actin, ja
kaikkiaan ohjelman kautta tuettiin neljän vuoden aikana 16:ta Euroopan maata
noin 150 miljardia nykydollaria vastaavalla summalla. Rahat käytettiin
kaupunkien, infrastruktuurin ja teollisuuden jälleenrakentamiseen ja
nykyaikaistamiseen. Avustusohjelman nimi tulee USA:n ulkoministerin George C.
Marshallin nimen mukaan.
::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Ajat muuttuvat. Nyt amerikkalaiset (tai Donald Trump)
katsovat, että Euroopan tukeminen on
rasite ja siksi Euroopan pitäisi kasvattaa puolustusmenojaan. Tulkintani mukaan
Yhdysvallat ei suinkaan toisen
maailmansodan jälkeen vastenmielisesti tukenut Eurooppaa, vaan vanha mantere yhdessä Yhdysvaltain
kanssa muodosti lännen etuvartion kommunismia ja Neuvostoliittoa vastaan.
Kylmää sotaa ja kaupankäyntiä käytiin yhteisin voimavaroin. Yhdysvaltain
pyyteettömyys on moderni illuusio.
Kyynisesti voisi ajatella, että mitä kauempana venäläiset ja kiinalaiset
ovat Yhdysvaltain rannikosta sitä suuremmassa
turvassa amerikkalaiset ovat. Tulkintani mukaan Yhdysvaltojen pitäisi kiittää Länsi-Eurooppaa
osallistumisesta kommunismin leviämisen ehkäisemiseen kuluneina vuosikymmeninä
voimassa olleen ja nyt jo väistymässä olevan maailmanjärjestyksen puitteissa. Donald Trumpin Euroopan syyllistäminen on siis
vähintäänkin liioiteltua. Jälleen yksi ketunhäntä Trumpin kainalossa.
Marshall-apu on ollut omiaan synnyttämään Naton ja muita
mantereiden yhteistyöelimiä.
Eri asia on sitten, että vähitellen Euroopan valtiot,
keskittyessään - mukavuudenhaluun tuudittautuen - hyvinvointivaltion
rakentamiseen heittäytyivät sotilaallisesti
liiaksi USA:n varaan.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Geopoliittinen muutos on meneillään parhaillaan. Tulevan maailmanjärjestyksen
palaset ovat loksahtamassa uuteen asentoon, vaikka lopputulos onkin hämärän
peitossa. Tämä uusi maailmanjärjestys vaikuttaa liittosuhteisiin, joista selvimpänä
esimerkkinä ovat Naton sisäiset skismat
ja Trumpin horjahteleva liehakointi Vladimir Putinin kanssa. Eurooppa on
jälleen turbulenssin keskiössä.
Toinen maailmansota synnytti bipolaarisen maailmankäsityksen sosialismeineen
ja kapitalismeineen, ja maapallon jakautumisen itään ja länteen. Väliin jäivät
puolueettomat valtiot, joille joku hävytön keksi nimeksi ”harmaa vyöhyke” saadakseen
sen kuulostamaan jotenkin vastenmieliseltä
tai päättämättömältä. Amerikoissa John Foster Dulles käytti puolueettomista maista
(poislukien sitoutumattomien maiden ryhmä) yhtä vastenmielistä mielikuvaa
”moraaliton”. Oli valittava puolensa ollako vapaa ja sivistynyt vai tuhruinen tumman
harmaa läiskä kartalla.
2000-luvulta lähtien moninapainen maailmanjärjestys (vai pitäisikö käyttää
nimeä oligopolinen maailmanjärjestys) voitti alaa kattaen USA:n ja Venäjän
lisäksi Kiinan ja varauksin Intian sekä lisäksi heterogeenisen, mutta
potentiaalia omaavan (Länsi-) Euroopan. Edellytyksenä on kuitenkin, että manner
ottaa käyttöön yhteen nivotut
voimavaransa ja yhteen hiileen puhaltamisen. Yksittäisiä voimatekijöitä ovat
Kaakkois-Aasian maat kollektiivina sekä Etelä-Korea. Afrikassa on
potentiaalisia nousijoita, mutta ne realisoituvat myöhemmin. Arabimaissa ei
näytä olevan uskonnon ulkopuolista idearikasta kasvupohjaa, vaan vain öljyyn
perustuvia rikkauksia. On muistettava, että jokainen voimakeskus sisältää
etupiirin isännän tukena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti