Björn Wahlroos ja Lafferin käyrä

Björn Wahlroosin uuden kirjan ”Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta” (Otava, 2015) yksi kantavista teemoista on veroasteen ja saatavien verotulojen keskinäisen vaikutuksen arviointi. Tätä Wahlroos kuvaa ns. Lafferin käyrän avulla (Arthur Lafferin mukaan). Arthur Laffer (s. 1940) ei suinkaan ensimmäisenä pohtinut tätä suhdetta, kysymys on vanhasta ongelmanasettelusta, mutta hänen nimellään kuvaaja kuitenkin nykyisin tunnetaan.

Lafferin käyrä kuvana (pystykatkoviiva on tässä teoreettinen, ei käytännöllinen maksimi).

Monet taloustieteilijät suhtautuvat hyvin kriittisesti siihen, että käyrä kuvaisi todellista maailmaa. Itse kuulun skeptikoihin. Wahlroos antaa pienen myönnytyksen toteamalla, että ”siitä toki kiistellään kuinka symmetrinen tuo kukkula on ja ennen kaikkea siitä, missä sen huippu sijaitsee”. Wahlroos tavoilleen uskollisena – esitettyään ensi varaumia käsittelemälleen asialle – heittäytyy kuitenkin täysillä puolustamaan näkemystään. Näin myös Lafferin käyrän kohdalla.

Lafferin käyrä vaikuttaa todellisuuden yksinkertaistamiselta. Nyrkkisääntönä pidetään, että verokannan ollessa nolla tai sata veroja ei kerry. Alkupää lienee selvä, mutta loppupäässä joudutaan asettamaan varauksia. Toki nykyisin länsimaissa ei tavoitella 100 prosentin tasoa. Kuitenkin esim. Yhdysvalloissa korkein marginaaliveroprosentti oli 1940-luvulta 1960-luvulle 91-92 prosenttia (Englannissa jopa 95 prosenttia sodan aikana), eikä verojen maksaminen näyttänyt loppuvan saati, että ihmiset olisivat ryhtyneet verokapinaan. Huippuveroja toki käytännössä huojennettiin monella tavalla.

Verojen maksuhalu ja kyky on paljolti kiinni yhteiskunnallisesta tilanteesta. Kun Yhdysvaltain taloudella meni toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä lujaa, oli ihmisillä varaa puhaltaa yhteiseen hiileen ja silti suurituloisten paisuvista tuloista jäi kovan progression jälkeen ”hyvää” käteen riittävästi. Toisena aikana (esim. Ronald Reaganin aikana) verotukseen suhtauduttiin paljon kriittisemmin: ylimpiä marginaaliveroprosentteja laskettiin selvästi.

Skandinavian maiden esimerkki osoittaa, että Lafferin käyrän huippu voi olla pitkällä ”oikealla” (so. käyrän huippu on siirtynyt oikealle), koska verotuksen taso riippuu siitä, miten ihmiset arvostavat hyvinvointiyhteiskunnan palveluja. Ainakin näihin aikoihin asti Skandinavian maissa – selkeän enemmistön mielestä - on katsottu julkisten palvelujen vastaavan maksettuja veroja.

Kysymys on useita kertoja aiemmin käsittelemästäni aiheesta eli ”luottamusyhteiskunnasta”. Skandinavian maissa on korkea luottamuksen taso (vieraisiin ihmisiin, viranomaisiin) , korkea veroaste ja korkea elintaso. Nämä liittyvät kiinteästi toisiinsa. Yhdysvalloissa luottamusyhteiskuntaa ei skandinaavisessa mielessä ole, kuten ei useissa muissakaan maissa. Niissä Lafferin käyrän huippu on Skandinavian maihin verrattuna vasemmalla. Kääntäen voidaan sanoa, että korkeat veroasteet edellyttävät pitkälle kehitettyä luottamusyhteiskuntaa. Tämän edellytys taas on, että julkiset palvelut ovat tehokkaasti tuotettuja ja hyvälaatuisia. Wahlroos sivuuttaa korkeiden veroasteiden perustelussa tämän puolen lähes ohimennen.

Enintä, mitä voisin sanoa Lafferin käyrästä on, että sen arvioidulle huipuille voidaan – varauksin - laskea arvo verolajeittain ja valtioittain niiden yhteiskunnallinen tilanne huomioiden. Tulos on suuntaa-antava.

Lafferin käyrää voidaan käyttää oletuksen tavoin, vaikka se mielestäni on vahvasti myös ideologian välikappale. Esimerkiksi Ronald Reaganin kaudella sitä käytettiin perusteluna hänen veronalennusohjelmalleen. Lafferin käyrän käyttäminen veronalennusten perusteluna on arveluttava ja haasteellinen tehtävä, koska niin monet asiat vaikuttavat verotuloihin. Wahlroosin mainitsema Yhdysvaltain valtiovarainministerin Andrew Mellonin verotuloja lisännyt veronalennusohjelma perustui 1923-1928 vähin erin ylikuumenneeseen talouteen, joka ei ollut terveellä pohjalla.

Reaganin aikana verotulot lisääntyivät, kun veronalennuksia toteutettiin, mutta arvostelijat ovat sanoneet, että niin ne nousivat myös korkeiden marginaaliverojen aikakaudella 1940-luvulta 1960-luvulle. Itse asiassa ne nousivat silloin enemmän kuin Reaganin aikana. Reaganin aikana myös tuloerot kasvoivat.

Laffer on itsekin myöntänyt, ettei käyrää pidä pitää yksinomaisena perustana nostaa tai laskea veroja. Wahlroos saattaa olla kuuliaisempi Lafferin käyrän ”dogmatiikalle” kuin Arthur Laffer itse.

Lafferin käyrän vajavaisuus tulee esille, kun käsittelyyn otetaan Lyndon B. Johnsonin Great Society-ohjelma (sota köyhyyttä vastaan, kansalaisoikeuslaki, koululainsäädännön uudistukset, työlainsäädännön uudistukset, medicare- ja medicade-ohjelmat, kulttuuria edistävät lakihankkeet, julkista TV:tä koskeva lakihanke, tie- ja rautatiehankkeet, kuluttajasuojalait ja ympäristölainsäädäntöä koskevat lait), jota Wahlroos ei ymmärrä lainkaan. Toistuvasti hän ilmoittaa kirjoissaan vieroksuvansa Great Societya, se on hänelle pelkästään teknis-taloudellinen kysymys. Great Society sisältää - periaatteessa - Lafferin käyrän huipun ”oikeallesiirtymän” eli kysymys on yhteiskunnan sietokyvystä nähdä verotulot ”skandinaavisena” ulottuvuutena, vaikka Johnsonin ohjelma ei ollutkaan varsinaisesti mikään hyvinvointiyhteiskunnan julistus.

Wahlroos toteaa, että jokaisella verolla (arvonlisävero, tulovero, kiinteistövero….) on oma Lafferin käyränsä. Wahlroos kysyy, mitkä Lafferin käyrät saavuttavat huippunsa alhaisilla verokannoilla ja vastaa: rahoitusmarkkinavero ja pääomavero. Pääomatulo siis vaihtaa maata herkemmin kuin ansiotulo. Wahlroos on osin oikeassa, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että tässä on kysymys myös edunvalvonnasta: älkää puuttuko pääomaveroon!

Ansiotuloverojen kiristystä parempi ratkaisu verottajan kannalta ovat kulutusverot, vaikka ne ”ovat yhtä inhottuja kuin ansiotuloverot”. Ansiotuloverot ovat Wahlroosin mielestä Länsi-Euroopassa lähellä Lafferin huippua. Sen sijaan arvonlisäveron korotukset lisäävät verotuloja korotusten suhteessa, eli ne eivät ole Lafferin käyrän lakipisteessä - ei ainakaan vielä.

Kiinteistöverot ovat verottajan kannalta potentiaalinen verotuksen kohde. Jossain vaiheessa jatkuvasti kiristyvä verotus voi kuitenkin alentaa kiinteistöjen hintoja.

Wahlroosin ajattelutapa on verotusta optimoiva. Toisaalta, kyllä hän näkee monet elämiseen ja olemiseen vaikuttavat muutkin tekijät, mutta lopulta hän aina palaa verokammoon. Minulla on selkeästi käsitys, että ns. tavalliselle ihmiselle hyvin pitkälle viety - Wahlroosin harrastama – verojen optimointi on loppujen lopuksi vieras asia. Esimerkiksi kotikuntani tulomuuttajille tehdyt kyselyt osoittavat, että kunnallisvero on muuttoon vaikuttavana tekijänä vasta sijoilla 6-7. Ihmiset muuttavat työn perässä ja toisaalta asuntoneliöiden perässä, kun nuoren perheen lapsiluku kasvaa. Julkisten palvelujen laadukkuus on muuttajien priorisoinnissa korkealla sijalla.

Wahlroos vie optimoinnin tosi pitkälle: ”Mitä vähemmän ihmisillä on vaihtoehtoja sitä helpommin heitä voi verottaa”. Kääntäen ihmiset, joilla on enemmän mahdollisuuksia, vaihtavat paikkakuntaa tai maata tilaisuuden tullen. Uskon jälleen, että elämisen mukanaan tuoma kirjo erilaisia asioita vaikuttaa kokonaisuutena enemmän käytökseen kuin verojen tarkka vahtaaminen (vaikka veroja kohtaan aika ajoin tunnetaankin ärtymystä). Mutta ehkä tässä näkyy tulotaso: Wahlroosin tasolla herkkyys muuttaa muualle kasvaa.