Finanssikriisi: kiinteistökuplan syyt Yhdysvalloissa ja Etelä-Euroopassa

Vapaus valita toisin -yhdistys järjesti seminaarin ”Miten Suomen taloutta voitaisiin elvyttää?” kuluvan vuoden tammikuussa. Puhujina olivat professori Pertti Haaparanta (pääpuheenvuoro) ja PTT:n toimitusjohtaja Pasi Holm (kommentti) sekä Ilmarisen johtaja Jaakko Kiander (kommentti). Seurasin esityksiä ja keskustelua netin välityksellä. Nyt keskeiset puheenvuorot ovat ilmestyneet tuoreessa T&Y -lehdessä (1/2015).

Keskityn tässä vain yhteen teemaan, joka oli esillä seminaarissa, nimittäin euro-kriisin syntyyn erityisesti Pertti Haaparannan puheenvuoron pohjalta. Vertaan Haaparannan näkemyksiä eurokriisin synnystä Yhdysvaltain asuntokuplan syntyyn.

Haaparanta edustaa valtavirrasta poikkeavaa näkemystä eurokriisin hoidossa painottaen elvyttävien toimien merkitystä. Näin ollen hän on oppositiossa troikkaan (EKP, komissio ja IMF) nähden, vaikka troikkakin on ymmärtänyt pahimpien austerityn piirteiden vahingollisuuden.

Talouspoliittisessa väittelyssä vastapooleina ovat – niin Suomessa kuin kansainvälisesti - kysynnän puutteesta johdettu talouspoliittinen kanta, jota edustaa puhtaimmillaan Haaparanta ja toisaalta tarjonnan puutteesta johdettu – tyypillisimmällään Juhana Vartiaisen edustama - talouspoliittinen kanta.

Haaparanta käyttää kriisin syntymekanismista nimeä ”pääomien sisäänvirtauskriisi” tarkoittaen, että ”jostakin” virtasi rahaa eteläeurooppalaisiin kohteisiin, erityisesti kiinteistömarkkinoille. Rahaliiton syntyessä Euroopan köyhemmistä maista tuli lupaavia sijoituskohteita. Eurohan hävitti kurssiriskin ja alensi investointien rahoituskustannuksia. EU näytti toimivan juuri niin kuin sen pitikin.

Sijoitusvimma nosti vääjäämättä asuntojen hintoja, jota vaurastuvien kuluttajien isompien ja parempien asuntojen tarve kiihdytti edelleen. Velkaa ottivat erityisesti kuluttajat ja yritykset. Sekä Kreikassa että Espanjassa tuonti kasvoi nopeasti. Kummankin maan vaihtotase heikkeni ennen finanssikriisin puhkeamista. Sen sijaan maiden velat suhteessa bruttokansantuotteeseen pysyivät hallittuina ennen vuoden 2008 kriisiä. Ongelmana oli siis yksityisen puolen velkaantumisessa.

Haaparanta toteaa: ”Euroopan, erityisesti EMUn kriisi on siis hyvin pitkälle samanlainen kuin Yhdysvaltojen: kriisin syynä ovat lainat, erityisesti asuntolainat, jotka on myönnetty köyhimmille, Euroopassa, siis eteläisen Euroopan asukkaille.” Mutta olivatko syyt kriisiin identtiset Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä? Sitä pohdin seuraavassa. Näkisin niin, että Euroopassa ei ollut varsinaisesti kysymys ideologisesta - ohjelmallisesta - halusta pönkittää omistusasumista, vaan ihmisten omasta halusta vaurastua, kun siihen avautui mahdollisuus. Kun kuuluttiin Euroopan yhteisöön, liittyi siihen köyhemmissä maissa automaattinen odotusarvo paremmasta – vauraammasta – tulevaisuudesta. Keskieurooppalaisten pankkien sijoitusrahaan tartuttiin hanakasti edellä kuvatuin seurauksin.

Yhdysvalloissa kysymys oli mielestäni hyvin pitkälle ideologisesta lähestymistavasta – ei niinkään sosiaalisesta asuntotuotannosta, niin kuin kuulee usein väitettävän. Omistusasumisen avulla piti tehdä köyhistä omistavaa luokkaa, suoraan sanottuna kunnon kapitalisteja.

George Bushilla, hänen taustavoimillaan eikä uusliberaalilla ideologialla ollut juuri minkäänlaista käsitystä köyhyyden olemuksesta, niin kaunis kuin köyhien ”auttamisajatus” olikin. Tietenkään asiasta ei voida syyllistää yksistään julkisia toimijoita – ei lähimainkaan - vaan samaan aikaan investointi- ja liikepankit lähtivät asuntorahoitusralliin mukaan. Ahneet pankkiirit rakensivat asuntolainoituksen virheellisille argumenteille. Asuntojen hintojen sanottiin ”aina” nousseen Yhdysvalloissa. Business perustettiin sille, että vaikka alkuperäinen lainansaaja ei olisi pystynyt hankkimaan tai pitämään asuntoa niin asuntojen jatkuva hintojen nousu huolehtisi tavaran kuranttiudesta. Peruste oli täysin virheellinen, sillä erittäin luotettavana pidetyn Case-Shillerin asuntohintaindeksin mukaan asuntojen hinnat eivät olleet nousseet reaalisesti käytännössä lainkaan vuosien 1950 ja 2000 välillä! Yhdysvalloissa on vain kaksi asuntojen selkeää hintojen nousuvaihetta vuodesta 1890 lähtien, toinen heti toisen maailmansodan jälkeen, kun sodasta palaavat miehet tarvitsivat valtavasti asuntoja ja toinen 2000-luvun alussa finanssikriisiä edeltäneen asuntokuplan muodostuessa.

Jos ajatellaan asuntojen hankintaa sosiaalipoliittisena prosessina olisi Bushin pitänyt kaventaa tuloeroja ja luoda köyhemmille vaurastumisen kautta mahdollisuus hankkia asunto. Se ei käynyt Bushille, koska tuloerojen kaventamiselle ei löytynyt ideologista tukea. Bush päinvastoin laajensi tuloeroja valumateoriaan perustuen: rikkauksien piti valua sijoituksina myös köyhien siunaukseksi. Siispä tuloerojen tasausta ei tarvittu.

Tuloerojen sijaan piti ”kaventaa omistajuuseroja”. Miten omistusta oli mahdollista synnyttää? Ainoa mahdollisuus oli lainoittaa hankkeet, koska köyhillä ei ollut pääomaa. Tueksi liittovaltion taholta luotu käsirahatuki houkutteli asunnonhankintaan, mutta ei auttanut tietenkään takasinmaksun koittaessa. Asunnot joutuivat vasaran alle ja niitä varten annetut lainat lähtivät maata kiertävälle radalle ns. varjopankkijärjestelmän luomina eksoottisina rahoitustuotteina. Myrkylliset, arvopaperistetut asuntolainat levisivät koko läntiseen maailmaan ahneiden sijoittajien iskiessä kiinni luvattuihin 10-15 prosenttiin tuottoihin. Kun asuntojen hinnat romahtivat maksukyvyttömyyden paljastuttua, syöksyi maailmantalous syvään taantumaan. Syntyneen finanssikriisin seurauksia maksamme vieläkin.

Bush siis lähestyi ”sosiaalista asuntoluototusta” kokonaan virheellisestä näkökulmasta. Tarkoitus ei ollut auttaa köyhiä järkiperäisesti asunnonhankinnassa sosiaalipoliittisena toimenpiteenä, vaan hyppäyttää uudet asunnon omistajat omistavaan luokkaan (kunnon kapitalisteiksi) ja sitä kautta republikaanien kannattajiksi. Sanalla sanoen kysymys ei ollut sosiaalipolitiikasta, vaan ideologiasta.

Lopputulema sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa oli sama: ajauduttiin synkkään finanssikriisiin, josta nyt rimpuillaan irti eriasteisesti. Yhdysvalloilla liitovaltiona on siihen paremmat edellytykset kuin Euroopassa, jossa yhteinen valuutta on rasite taloudellisesti voimakkaasti eriytyneissä kansantalouksissa.