Elämää vaalien jälkeen

Eduskuntavaalien jälkeen on vuodatettu ilon kyyneliä tai juotu karvasta kalkkia. Niinhän on tapana. Näissä vaaleissa voittajia lehtitietojen mukaan olivat keskusta, vihreät ja perussuomalaiset. Kokoomuslaiset ovat luoneet kuvaa torjuntavoitosta. Vasemmisto on rypenyt pohjamudissa. Niin kuin monta kertaa aiemminkin kuvaa vaalien tuloksesta on pelkistetty ja yksinkertaistettu.

Keskustan voittoa on pidetty Juha Sipilän henkilökohtaisena bravuurina. Hänen vaikutuksensa tulokseen onkin ollut kiistaton, mutta mielestäni vielä suurempi vaikutus on ollut niillä vaikeuksilla, mitä hallituksella on ollut. Ja tässäkin painotan hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidon rahoittamisen yleisiä vaikeuksia enemmän kuin hallituksen kyvyttömyyttä.

Perussuomalaisten ”voitto” perustuu melko vaatimattomien ennakko-odotusten vaihtumiseen ”vain” yhden paikan ja 40 000 äänen tappioon. Ja tämä tulos saavutettiin oppositioasemasta käsin! Puolueen kannatuksen pysyvyys ratkaistaan vasta hallitustestin kautta.

Perussuomalaisten kohdalla on syytä pohtia ovatko he löytäneet todellisen yleispuolueen statuksen! Tällainen puolue saa kannatusta sekä etelästä että pohjoisesta, sekä eliitistä että alemmista sosiaaliluokista. Tässäkin puolue joutuu testiin hallitusvastuussa. Vasta aika näyttää, miten puolue selviää etukäteen ajatellen vaikealta tuntuvasta asetelmasta.

On todettu monissa yhteyksissä, että ideologiat ovat muodostuneet jonkinasteisiksi rasitteiksi. Äänestäjien enemmistö suhtautuu entistä epäilevämmin oikeisto-vasemmisto ulottuvuuteen. Kuva ei kuitenkaan ole aivan selkeä: vaikka kokoomus kärsikin tappion, voitti oikeistosiipi useita paikkoja sen sisällä. Äärioikealla – suomalaisittain - tapahtui siis vahvistumista.

Vaalien alla korostettiin arvoja (kaikki kynnelle kykenevät tahot julkaisivat arvonelikenttiä!) ideologian kustannuksella ja tästä tuli yksi vaalien vedenjakajista. Vaalien tuloksessa polarisoitui jako liberaaleihin ja konservatiiveihin kuitenkin niin, että konservatiivit kokonaisuudessaan vahvistuivat.

Keskityn seuraavassa yhden osa-alueen eli vasemmiston tilanteen erittelyyn. Vasemmistopuolue vihreät säästyi ideologian asettamalta paineelta ehkä juuri sen takia, että saattoi esiintyä ”puolueettomana” tahona oikeisto-vasemmisto akselilla. Samoin perussuomalaisten jo hiukan kulunut työväenpuolue ilman sosialismia tehosi.

Itse asiassa vasemmistolaisesti ajattelevien ihmisten määrä ei ole oleellisesti laskenut, he vain ryhmittyvät puoluekartalle eri tavalla kuin aikaisemmin. Esimerkiksi SDP:n haasteena on siis kerätä joukot, jotka nyt ovat levinneet kuin akanat tuuleen.

Vasemmistopuolueiden tappiota on selitetty osittain sillä, että puhuttiin kyllä asioista (vientivetoisuus, kasvuhakuisuus, globalisaatio ym.), jotka vaikuttavat ja ovat kiistatta tärkeitä, mutta ei puhuttu asioista, jotka vaikuttivat suoraan ihmisiin tai ihmisten kautta. Tässä on varmasti ainakin osatotuus.

On syytä pohtia tarkemmin, miksi vasemmiston perinteet ovat nyt alennusmyynnissä. On selitetty, että sen tavoitteet on saavutettu ja on arvioitu, että ihmisten hyvinvointi on noussut tasolle, jossa vasemmistolle ei ole käyttöä. Molemmat ovat puutteellisia selityksiä. Meillä on melkoinen joukko ihmisiä, jotka ovat elintasotaistelussa joutuneet koville. Moderneihin köyhyysloukkuihin on vajonnut huomattava määrä kansalaisia.

Vasemmiston joukkoliikeluonne on hiipunut ja ”joukkoja” ovat lähinnä anarkistit ja muut marginaaliryhmät. Harppaus 1950-luvun lopun lapsilisämielenosoituksista tai 1970-luvun vaihteen vasemmistosuuntauksen joukkoliikkeestä nykypäivään on jättimäinen.

Itse ottaisin vahvasti esille median porvarillistumisen. Vasemmistolehdet ovat kuolleet lähes sukupuuttoon. Arkinen havainto on, että porvarillinen hegemonia on vallannut mediamarkkinat ja pystyy sitä kautta vyöryttämään sanomaansa. Samaan suuntaan vaikuttaa joukkoliikkeiden sulaminen ”yksilöiden massaksi” viihteen kautta. Vain viihde (ml. urheilu) oikeastaan kerää enää joukkoja, ja viihde on ainakin näennäisesti suurelta osin puolueetonta, hajutonta ja mautonta.

Vasemmalla tarvittaisiin joukkojen kokoamista yhteisen mediavälineen taakse - on se sitten paperinen tai sähköinen - vastapainoksi nykyisten lehtien päätoimittajien porvarihegemonialle. Haaste, joka ei taida toteutua.

Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja Ruurik Holm näkee yksilönvapauden nostamisen ajattelun ytimeen vasemmiston nousun ratkaisevana uutena tekijänä. Totta on, että solidaarisuus on alamaissa: yhteiskunta on ottanut solidaarisuuden ylläpitäjän roolin enemmän tai vähemmän onnistuneesti haltuunsa. Tämä näkyy mielestäni siinä, että kansanvallan käytännön toteutuminen on huonossa hapessa. Äänestysprosentit ovat alhaiset ja nimenomaan vasemmistoäänestäjien passiivisuus näkyy prosenteissa.

Mitä siis pitäisi tehdä kansanvallalle? ”Demokratian joukkoliikkeen” synnyttäminen sisältää demokraattisen järjestelmän uusiutumisvaatimuksen. Päätöksiä on pystyttävä tekemään nykyistä alemmalla tasolla ja suoremmalla demokratialla. Tässä voi olla ratkaisu osaan vasemmiston ongelmista. Olen käsitellyt demokratian puutteita, ongelmia ja haasteita useissa blogikirjoituksissani.

Demokraattisten yksilönvapauksien kasvattaminen liittyy siis käsittääkseni olennaisella tavalla kansanvallan uusiutumisprosessiin. Olen melko varma, että uuteen demokratiaan panostaminen voisi olla vasemmiston uuden nousun katalysaattori. Tätä ajattelua vahvistaa 1900-luvun alun kokemukset. Nimenomaan demokratian laajeneminen oli vasemmistoa kannattavien tahojen keino murtaa sääty-yhteiskunnan rakenteet. Olemme jälleen etenemässä kohti uutta sääty-yhteiskuntaa.

Olisiko tässä uudessa ruohonjuuritasolle ulottuvassa demokratiassa myös uuden solidaarisuuden siemen? Avainsanoiksi voitaisiin kaivaa vanhat tutut ”välittäminen” tai ”suvaitsevaisuus”. Tästä voisi muotoutua vastateesi nykyiselle kaiken pahan projisoimiselle erilaisiin vähemmistöihin.

Myös uudistusteemojen juuret löytyvät siitä ajatusmaailmasta, joka 1900-luvun alussa vallitsi. Näiden silloisten - mutta nykyaikaan siirrettävien ja modernisoitavien - teemojen kautta avautuvat vaikuttamisen keinot. Olen pohtinut näitä asioita blogikirjoituksessani ”Sosiaalidemokratia palaa alkujuurilleen?”

Valitsen tähän esimerkkinä em. blogikirjoitukseen lainaamastani Forssan 1903 ohjelmasta yrittäjyyttä koskevan osion sekä oman kommenttini:

”Yrittäjyys

Forssa 1903: `(Ilmaistaan tuki) itsenäisille pikkuteollisuudenharjoittajille´.

Minä: Alkuperäinen työväenaate ei ollut yritysvastainen. Aikojen saatossa demareita ei enää pidetty yrittäjäpuolueena. Selkeä sauma demareille ajaa pienyrittäjien asiaa on esim. sosiaaliturvan kehittäminen ja verotuksen kannustavuuden miettiminen uusiksi.”

Ruurik korostaa brändäyksen merkitystä vasemmiston nousun taustatekijänä. Tämä näkyi paradoksaalisesti vaalikamppailussa juuri liian yleisten teemojen (kasvu, vientivetoisuus ym.) liian yksipuolisena esilletulona. Ne ovat sinänsä tärkeitä teemoja, mutta brändäys tässä tarkoittaa yksilöä lähellä olevien teemojen korostamista myös TV-väittelyissä. Sinänsä toritapaamisetkin ovat tärkeitä.

On puhuttu, että vasemmiston kannatusta voidaan vahvistaa puhumalla savupiipputeollisuuden puolesta, tai maahanmuuttajia vastaan. Voihan näissä olla ituja keskusteluun, mutta argumentointi on sittenkin tärkeintä: se mitä sanotaan pitää perustella. Niinpä teollisuuden puolesta voidaan taistella kunhan ymmärretään ensin esim. teollisen internetin merkitys. Sanalla sanoen vanhat käsitykset on modernisoitava tähän aikaan sopivaksi.

Poliittiset lahjakkuudet hakeutuvat voittajien leireihin. Esimerkiksi SDP:n Dream Team oli 1970-luvun poliitikko- ja virkamiessukupolvi. Uudet ajatukset voivat toimia vetovoimatekijöinä uudelle Dream Teamille.

Edellä on pyritty tuomaan esille positiivisia arvoja joiden puolesta taistella. Tämän vastakohtana on olla vastustuspuolue, joka ottaa kielteisen kannan muiden tekemiin ehdotuksiin. Kysymys on paljolti aloitteentekijän roolista, pitää pystyä ottamaan keskustelun kenttä haltuun, pitää pyrkiä avaamaan uusia latuja umpihankeen.

Entä mihin joutuivat erittelyssäni tuloerojen kaventaminen ja toimeentulokysymykset? Ei niitä tarvitse hukata mihinkään. Matti Apunen otti Pressiklubissa 24.4.2015 esille sen, että vasemmistossa ei olla tajuttu, että ”Suomi on omistusyhteiskunta”. Kyllä asia kiistatta niinkin on, mutta oleellista on, miten esimerkiksi asunnon omistajaksi päädytään. Siihen tarvitaan riittävät tulot, jotta lainasta ja lainojen hoitokuluista selvitään. Muutoin sorrutaan George Bushin finanssikriisiä edeltäneeseen omistajuusyhteiskuntahössötykseen, jossa liittovaltio ja pankit kannustivat ihmisiä hankkimaan asunnon, jotta päästäisiin ”omistajuusyhteiskuntaan”.

Ihmiset tarvitsevat tietyn tulotason, jotta omistajuus toteutuu. Siihen amerikkalaisilla köyhillä ei ollut edellytyksiä. Olisi tarvittu tuloerojen kaventamista ja hidasta etenemistä kohti omistajuutta. Sitä ei haluttu, vaan köyhät kannustettiin pikaisesti ottamaan velkaa, jota he eivät pystyneet maksamaan takaisin. Lopputuloksena oli modernin taloushistoria synkein taantuma.

Myös Suomessa tarvitaan riittävä tulotaso omistajaksi pääsemiseen (unohtamatta, että vuokra-asuminen on monen kohdalla aivan järkevä ratkaisu) ja sen toteuttamiseen tarvitaan poliittisia toimia, jotta pienituloisten tulotaso on riittävän korkealla tasolla.

Yhä isommaksi kysymykseksi nousee keskiluokan kyky maksaa hyvinvointiyhteiskunnan kustannuksia. USA, jossa vapaamman palkanmuodostuksen takia palkat ovat joustaneet alaspäin viime vuosikymmeninä, viestii paineesta, joka meilläkin on sisäänrakennettuna: tällä palkkatasolla on vaikea pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Vasemmistolle sopeutumisen hinnan miettiminen onkin kova haaste.