Friedrich Engels - kapitalisti, jonka sydän sykki työväelle

Friedrich Engels kirjoitti vuonna 1845 teoksen ”Die Lage der arbeitenden Klasse in England”. Kirja kuvaa sitä järkytystä, jonka Engels koki seurattuaan teollisuuden työntekijöiden asemaa Englannissa noina 1800-luvun puolivälin vuosina. Kirjan ilmestyessä Engels oli vain 24 vuotias.

Nyt tämä teos on vihdoin suomennettu nimellä ”Työväenluokan asema Englannissa” ja saamme kurkistuksen niihin olosuhteisiin, joiden seurauksena syntyi Karl Marxin ja Engelsin opit. Jotkut ovat jopa pitäneet teosta Engelsin parhaana. Joka tapauksessa kirjan avulla saa kuvan, mistä olosuhteista nousi Marxin yhteiskuntafilosofinen rakennelma.

Kaukoidän hikipajojen työolosuhteita juuri nyt voidaan verrata Englannin 1800-luvun olosuhteisiin, joten kirjan sanoma on ajankohtainen. Ja kyllä kehittyneissä länsimaissakin joudutaan pohtimaan isoa ongelmaa: joustavatko palkat alaspäin? Meillä on tänä päivänä uusköyhälistö, joka on joutunut globaalin pääoman rengiksi. Sopeutumistaistelusta tulee kova.

Engelsin kaksoisrooli kapitalistina (tekstiiliteollisuuden suuryrittäjänä) ja radikaalina vasemmistolaisena avaa mahdollisuuksia monenlaisiin tulkintoihin. Vaikeaksi roolinsa koki myös Engels itse, jota hän valitteli kirjeessään Marxille.

Eräällä tavalla Engels toimii hämmentävästi siltana (muttei sillanrakentajana) kovan bisneksen ja työväen olosuhteiden ymmärtäjänä kuitenkin niin, että hänen myötätuntonsa on selkeästi työväen puolella.

Tehtaanjohtajana toimiminen Manchesterissa, Englannissa avasi Engelsin silmät työväen kurjille olosuhteille. Samalla hänelle valkeni, miksi englantilaiset pystyivät tuottamaan niin halvalla tekstiilejä saksalaisiin verrattuna. Alhaiset hinnat otettiin työläisten selkänahasta.

Engelsin kirja sai ristiriitaisen vastaanoton. Sosiaalisten olosuhteiden kuvausta pidettiin tarkkana, mutta Engelsin vetämiä johtopäätöksiä liian jyrkkinä. Viime mainittu ajattelutapa oli varmaankin johdattelemassa Marxia ja Engelsiä vallankumousteorian tielle.

Marxin ja Engelsin kirjallisten töiden keskinäinen suhde voitaneen ainakin osittain nähdä siten, että Engels sosiaalisten olosuhteiden kuvaajana loi pohjan Marxin ”Pääomalle”.

Entä edellä mainittu viittaukseni nykyolojen ja 1800-luvun olosuhteiden vertailemiseen? Engelsin kirjan kääntäjä, Jorma Mäntylä toteaa, että ”Engelsin kuvaus voisi olla tämän päivän Bangladeshista tai Kambodzasta, missä 15-vuotiaat tytöt ompelevat muotivaatteita 12 tuntia päivässä 30 euron kuukausipalkalla”.

Engels lainaa kirjassaan raportteja, joita viranomaiset laativat tuohon aikaan seuratessaan huolestuneina työolojen huononemista. Eräs raportti toteaa: ”Tehtailijat palkkasivat ensi alkuun harvoin viisivuotiaita (!) lapsia, usein kuusivuotiaita ja hyvin usein seitsemänvuotiaita sekä tavallisimmin 8-9-vuotiaita lapsia”. Työpäivän pituus oli usein 14-16 tuntia ilman taukoja ja ruokatunteja. Tehtaan valvovat piiskasivat ja pahoinpitelivät lapsia. Vielä pahempaakin tapahtui, mutta olkoot nämä esimerkkeinä tuon aikaisista menettelyistä.

Engels näkee paljon vaivaa kertoakseen minkälaisia terveysvaikutuksia työoloilla oli työntekijöihin. Mahdollisesti hän ainakin osin perusti mielipiteensä tuon aikaisten lääkärien melko alkeellisen diagnostiikan varaan, mutta varmaa on, että sairastavuus oli suurta eikä ihmisillä ollut juuri varaa olla pois töistä.

Työnantajat keräsivät sakkorahoja työntekijöiden virheistä ja sakot otettiin palkan päältä pois ennen palkanmaksua. Työnantajat käänsivät myös häikäilemättä tehtaan kelloja pidentääkseen työpäivää.

Käytettiin myös ns. vaihtopalkkajärjestelmää, jossa palkka maksettiin tavaroina. Tavaroiden arvon määrittivät tietenkin työnantajat. Vihattua järjestelmää pyrittiin hillitsemään lainsäädännöllisin toimenpitein, mutta työpaikan menettämisen pelossa epäkohdista usein vaiettiin.

Sanalla sanoen Engels vertaa tehtaiden työntekijöiden asemaa maaorjiin. Jatkuva työttömyys, yötyöt, lastenhoito-ongelmat ja jatkuva työtä rationalisoiva koneistaminen sekoittivat ihmisten päivä- ja yörytmin ja tuhosivat monien terveyden ennen aikojaan. Työolosuhteet olivat sanoinkuvaamattoman kehnot. Raskaissa ruumiillisissa töissä kuoltiin 35-45-vuotiaina. Hiojien ammattikunnassa kuoltiin keskimäärin 28-32-vuotiaina.

Toki lainsäätäjä puuttui pahimpiin räikeyksiin ja inhimillisempiin olosuhteisiin pyrittiin, mutta kehitys oli hidasta. On selvää, että moraalittomuus levisi työntekijöiden keskuudessa. Syntyi aviottomia lapsia, joiden hoito laiminlyötiin. Listaa voitaisiin jatkaa loputtomiin ja itse asiassa Engels sen tekeekin. Vähemmästäkin voi vakuuttua, että olosuhteet olivat omiaan herättämään kapinoita.

Kirjasta ilmestyi toinen saksankielinen laitos vuonna 1892. Siinä Engels myöntää saavutetut työväenluokan olosuhteiden edistysaskeleet (jopa niin, että sosialismi hävisi Englannista joksikin aikaa!) , mutta samalla huomauttaa, että pääomien keskittyminen jatkuu. Kapitalistit jopa itse huomasivat työväestön aseman parantamisen toimivan omaksi edukseen. Entä lakot? Jopa ne Engelsin mielestä palvelivat kapitalisteja, saatiinhan ylituotantoa puretuksi lakon aikana!

Kapitalistinen järjestelmä määritti edelleen työläisen arvon eikä korkeaksi arvostanut. Engelsin mielestä monet niistä kehitysvaiheista, jotka käytiin läpi Englannissa 1800-luvun puolessa välissä tulivat vastaan tulevina vuosikymmeninä Yhdysvalloissa ja Saksassa.

Itse marxismin pääprinsiippi oli edelleen voimassa (1892): ”Mikäli omistavat luokat itse eivät tunne mitään vapautuksen tarvetta, vaan vieläpä kaikin voimin vastustavat työväenluokan itsevapautusta, on työväenluokan itse valmistettava ja suoritettava yhteiskunnallinen vallankumous”.

Engels myöntää, että kirjan ensimmäisessä painoksessa esitetyt vallankumouksen odotukset osoittautuivat hätäisiksi, mutta silti hän ei ole halunnut poistaa niiden kuvauksia uudesta laitoksesta. Vallankumous on kuitenkin lopulta tuleva! Jälkikäteen tarkasteltuna ainakin osa Marxin ja Engelsin vallankumousinnosta selittyy 1800-luvun runsailla talouskriiseillä: pankkikriisit seurasivat toisiaan kymmenen vuoden välein ja loivat kuvan kapitalismin kriisiytymisestä ja jatkuvasta vallankumouksen tarpeesta.

Keskuspankkeja ei ollut tai ne olivat heikkoja. Työväestön kurja asema johtui toistuvista talouden lamoista.

Kapitalistinen järjestelmä todella näytti ajautuvan 1800-luvulla kriisistä toiseen. Kumma kyllä tähän aspektiin on kiinnitetty vain vähän huomiota käsiteltäessä Marxin ja Engelsin vallankumouslogiikkaa: se oli vahvasti aikaan sidottu. Engels toteaa vanhoilla päivillään kirjassaan (1892), että sosialismista on tullut hyväksytty yhteiskunnallinen liike, se on jopa salonkikelpoinen! Engels puhuu vuoden 1892 laitoksessa kuinka ”vesitetyllä sosialismilla” jopa keikaroidaan porvaripiireissä. Hän hakee aitoa sosialismia kaihoisasti Lontoon East Endin slummien keskeltä heräävästä uudesta sosialismista!

Lopulta vallankumous tulikin, mutta ei ryöpsähdyksenomaisesti vaan työväestön aseman asteittaisena parantumisena. Jotenkin käsitän, että Engels oli henkisesti valmistautunut tähän - ei niin äkilliseen - vallankumoukseen kertoessaan ihailevasti Englannin työväenpuolueen varhaisista iduista.