Arvokonservatiivit ja arvoliberaalit tänään: ”kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua!”

Viime aikojen selkeä yhteiskunnallinen trendi on ollut arvokonservatismin nousu. Onko arvokonservatismin nousu vastareaktio arvoliberalismin voittokululle muutaman viime vuosikymmenen aikana? Ajatukselle löytyy peruste, vaikka muna-kanaongelma onkin ilmeinen. Samaan aikaan nimittäin arvoliberalismi on sekin pyrkinyt nostamaan profiiliaan arvokonservatismin nousuun reagoiden.

Ehkä asiaa on syytä pohtia aluksi vähän pidemmällä aikaperspektiivillä. Eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani (”Kulttuurimarxilaisuus ideologisena lyömäaseena”, 1.11.2014) arvioin jo asiaa, joten olkoon tuo kirjoitus johdantona aiheeseen.

Näkökulmani oli tuolloin kulttuurinen:

Kulttuuritaistelu liittyy varhaiseen 1930-luvun hegemoniseen taisteluun porvariston ja vasemmiston välillä. Taistelua käytiin sekä pääoman ehdoilla että kulttuuririntamalla. Marxilaisen teorian mukaan porvaristo pyrki käyttämään kulttuurihegemonista asemaansa hyväkseen työväkeä vastaan. Sille piti kehittää vastavoima (kulttuurimarxismi), jonka airueeksi lähti osa älymystöä.

Kulttuurimarxismin väyliä voidaan seurata useampaa eri vaihtoehtoista reittiä myöten. Valitsen omaan tarkasteluuni amerikkalaisen tarkastelunäkökulman ja johdan siitä yhteydet kotimaan poliittiseen ja ideologiseen taisteluun. Amerikkalainen versio kulttuurimarxilaisuudesta syntyi natsi-Saksasta paenneiden juutalaisten keskuudessa.

Konservatiivisen amerikkalaisen ajattelun mukaan kulttuurimarxilaisuus on suunnattu perinteisiä länsimaisia arvoja ja kristinuskoa vastaan. Tyypillinen kulttuurimarxilaisuuden ilmenemismuoto on monikulttuurisuus. Miksi kulttuurimarxilaisuus omaksuttiin porvarillisen hegemonistisen ajattelun pääviholliseksi läntisissä oikeisto- ja konservatiivipiireissä? Siksi, että viimeistään 1990-luvulla ”punainen vaara” lakkasi olemasta siinä muodossa kuin se käsitettiin kylmän sodan aikana. Tarvittiin uusia vihollisia. Tietenkin aukon täytti osittain terrorismi, mutta jostakin kaivettiin esille myös kulttuurimarxilaisuus, joka edusti vasemmistolaista myyräntyötä läntisen sivilisaation (ml. amerikkalainen elämänmuoto) tuhoamiseksi. Siis tyypillinen salaliittoteoria!

Entä meillä Suomessa?

Väitetyn kulttuurimarxilaisuuden eri haarat (monikulttuurisuus, ympäristöaktivismi, seksuaalivähemmistöt, aborttikysymys…..) voidaan aatteellisesti kytkeä paitsi vihreään liikkeeseen ja nykyvasemmistoon, niin myös liberaaleihin ja liberaaliin oikeistoon. Oikeisto-vasemmistoakseli pelkästään tuskin riittää erottamaan monivivahteisen liikkeen vastustajat kannattajista, vaikka vastustajat ovatkin hyvin usein oikeistolaisia. Tärkeä erottava tekijä on konservatiivisuus-liberaalius -akseli.

Kaikki tämä on arvo- ja ideologiakentän uudelleen järjestäytymistä. Mielenkiintoista tässä on liberaalin oikeiston asemoituminen tässä asetelmassa. Liikkuuko liberaali oikeisto kohti konservatismia, jossa se kohtaa ainakin osan ”uudesta” konservatismista (jota edustavat meillä esim. perussuomalaiset), vai pysyttäytyvätkö he vapaamielisyyden kategoriassa, jolloin he itseasiassa lähestyvät mm. Timo Soinin leimaamia kulttuurimarxilaisia.

Otan tähän sekasotkun välttämiseksi työvälineeksi käsitteen ”sallivuus” ja siirrän sivuun haukkumanimenä pidettävän kulttuurimarxilaisuuden. Sallivuus erottaa tehokkaasti arvoliberaalit arvokonservatiiveista. Sillä tarkoitan myönteistä suhtautumista esimerkiksi avioliittoon samaa sukupuolta olevien kesken ja maahanmuuttopolitiikkaan.

Konservatiivien vyörytys näkyy muinakin arvoliberaaleista käytettyinä haukkumaniminä kuten ”suvaitsevaisto”. Se on eräs rinnakkaisnimi ”salliville”. Toki sallivatkin voivat olla suvaitsemattomia. Taisi olla Arvo Salo, joka jo 1960-luvulla leukaili: ”Kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua”.

Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksessa on puoluekentässämme todettu arvoliberaaleiksi vasemmistoliitto, SDP ja vihreät koko väestön ollessa aavistuksen kallellaan arvoliberaaliin suuntaan. Nämä puolueet on myös määritetty vasemmisto-oikeistoakselilla selkeästi vasemmistopuolueiksi. Muut puolueet ovat arvokonservatiiveja ja oikealla, joskin useat hyvin lähellä neutraalia.

Siihen selkeydet sitten loppuvatkin. Eikö hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen ole tänään uudentyyppistä arvokonservatismia ottaen huomioon, että hyvinvointiyhteiskunta on joutunut markkinavoimien keskellä puolustuskannalle? Voitaisiinko tämän ajattelun allekirjoittavat tahot nimetä vasemmistolaisiksi arvokonservatiiveiksi tai liberaaleiksi arvokonservatiiveiksi?

Pekka Haavisto sohaisi taannoin Niin & näin -lehden haastattelussa herkkää aihetta, kun hän nimesi oman luonnonsuojelufilosofiansa arvokonservatismiksi!

Monet nykypäivän ”arvokonservatiiveiksi” leimatut ovat kaukana Tuure Junnilan ja Raimo Ilaskiven ”hienostuneesta” vanhanaikaisesta konservatismista (koti, uskonto ja isänmaa). Nykypäivän arvokonservatismi saa usein melko sivistymättömiä ja vulgäärejä muotoja. Muistellaanpa vai joidenkin perussuomalaisten kansanedustajien ”pragmaattista” käytöstä. Moni mieltää osan konservatismista moukkamaisuudeksi.

Vielä hienojakoisemmaksi erittelyt menevät, jos todetaan, että monien arvokonservatiivien talouspoliittiset kannat ovat melko keskellä (kuitenkin hiukan konservatismiin päin kallellaan).

Monille konservatismi on maahanmuuttopolitiikan ja sukupuolineutraalin avioliittolain vastustamista. Tosiasiassa konservatismi on paljon laaja-alaisempi liike: esimerkiksi nouseva kreationismi on konservatismin ilmenemismuoto. Konservatismi ei siis ole joidenkin erillisten rusinoiden poimimista pullasta, vaan laaja ilmiö, jonka kaikkia osa-alueita monikaan konservatiivi ei allekirjoita. Mutta mitä pinttynyt konservatiivi sanoo siitä, että maahanmuuttopolitiikan vastustaja on myös kreationisti (luomisopin kannattaja) tai kansakunnan ainulaatuisuuden (ekseptionalismi) kannattaja. Sen mukaan on vain yksi ainutlaatuinen kansakunta ja se on oma kansakunta.

Miksi korostan puheita kansakunnan ainutlaatuisuudesta, sehän on epäsuomalainen nationalismin ilmaus! Siksi, että sillä on monissa maissa vahva kannatus (Venäjä, USA), ja siksi että sen kylkeen liitetään helposti vihapuheet toisia kansakuntia vastaan.

Ne konservatiivit, jotka yrittävät järkeistää tai normalisoida konservatismin joutuvat hankaluuksiin, kun erilaiset lieveilmiöt pyrkivät palaselle. Vastauksena ”normikonservatiiveina” itseään pitävät (jotka voivat olla esimerkiksi maahanmuuttokielteisiä) pyrkivät rajaamaan tosikonservatiivit tiettyjen ”jalojen” asioiden puolesta taisteleviksi. Epäilen, että he eivät onnistu tässä, koska konservatiiveihin työntyvät monet äärioikeistolaiset liikkeet, jotka haluavat vahvistaa nationalistista ajattelua arveluttavin argumentein (esim. antisemitismi, raaka rasismi ym.). Konservatismi tahtoo leimautua, kuten arvoliberalismikin (suvaitsevaisto, kulttuurimarxilaisuus).

Kaikki tämä pyrkii vahvistamaan nyt meneillään olevaa poliittista ja aatteellista vastakkainasettelua ja tekemään hallitsemisen vaikeaksi. Konservatismin liberalismin vastainen vastaisku on läntisen maailman laajuinen. Kun samaan aikaan vasemman laidan puolueet ovat myös aktivoituneet, on enemmistöhallitusten muodostaminen ollut monissa maissa hankalaa.

Selvää on, että oikeistokonservatismi on tämän päivän voimakas ilmiö, joka näyttää valtaavan alaa. Samalla liberaali demokratia on joutunut tiukoille. Liberaalin demokratian haasteina ovat olleet päätöksenteon hitaus, tehottomuus ja poliittisten puolueiden riitely. Ihmiset ovat kaivanneet voimakkaampaa johtajaa, joka sanoisi, miten edetään. Näitä johtajia on alkanut ilmestyä ja demokraattiset oikeudet ja sanavapaus ovat samaan aikaan kaventuneet. Tätäkö konservatiivit ovat toivoneet, vai ovatko ne tulleet kuokkavieraina päättäjien pöytiin?

Perinteisen konservatismin keskeinen elementti on suuri valtio. Tämä valtio on eräänlainen isähahmo, joka huolehti pojistaan ja tyttäristään. Käsittääkseni Margaret Thatcher ja Ronald Reagan ujuttivat uusliberaalin ”pienen valtion” konservatismin sisälle ja siten vesittivät vanhan konservatismiperinteen. Ehkä juuri noista päivistä lähtien konservatismi ei enää ole ollut entisensä.