Naton tuolla puolen

On väitetty, että Suomen liikkumatila kasvaa sotilaallisen liittoutumisen kautta. Minusta se kapenee, koska Venäjä katsoo Naton vihollisekseen ja Naton rajamaana Suomi altistaisi itsensä ensi-iskun kohteeksi. Suomi ei enää rauhankaan aikana ole se luotettava kumppani, mitä se on ollut tähän saakka.

Liittotumista perustellaan aivan liian lyhyen ajan tai perspektiivin tavoitteilla. Pitkällä aikavälillä Suomi ei ole ulkona kansainvälisistä konflikteista ja silloin asemamme määräytyy liittolaissuhteiden pohjalta. Olemme ”vihollinen” jollekin osapuolelle, kun olemme sotilaallisesti liittoutunut.

Tässä kohden pitäisi ajatella Suomen historiaa pitkällä aikavälillä. Ytimessä on Venäjä-suhde sanotaan mitä sanotaan. Mitä Venäjä on historiansa aikana eniten pelännyt Suomen taholta? Sitä, että Venäjän vihollinen käyttää Suomen aluetta hyökätäkseen sen kimppuun. Naton jäsenenä Suomi altistaa itsensä vihollismaaksi.

Meillä on ruusunpunainen haavekuva sotilaallisesta liittoutumisesta ikään kuin lopullisena ratkaisuna. Meillä ei ajatella, mitä on Naton ”tuolla puolen”. Ajattelu lopetetaan liittoutumispäätökseen. Ilmeisesti sen jälkeen hypätään lintukotomaiseen rauhantilaan Naton suojissa.

Tästä sadunomaisesta ajattelusta on esimerkkinä Francis Fukujaman aikanaan lanseeraama liberaaliin demokratiaan lopullisena ratkaisuna nojaava maailmanjärjestys. On väitetty, että Suomessa ja lännessä olisi laskettu sen varaan, että Venäjä demokratisoituu. Kuka on, kuka ei ole! Muistan ärtyneeni luettuani Fukujaman ”Historian lopun”: ei meillä ole ollut liberaalin demokratian voittokulkua tuolloin eikä ole ollut sen jälkeen; meillä olivat autoritääriset valtiot, joiksi jo tuolloin voitiin lukea Venäjä, Kiina ja arabimaat. Fukujama sortui samaan harhakäsitykseen kuin suuri esikuvansa Friedrich Hegel, kun tämä kuvitteli historian loppuvan Napoleonin sotiin. Nato ei edusta fukujamalaista levollista historian päämäärää. Historia ei ole loppunut. Näistä syistä blogini otsake on ”historia jatkuu”.

Kun olen seurannut kansainvälisiä kriisejä, eivät Nato-maat ole läheskään niin solidaarisia toisilleen kuin minkälainen kuva annetaan. Ei Turkki esimerkiksi automaattisesti tule Nato-rintamaan, vaikka eräät muut Nato-maat puolustavat sitä itseään (!) yhteistä vihollista eli islamilaista ääriliikettä vastaan! Turkki pitää painostamalla painostaa mukaan.

Annetaan kuva, että Nato-maat osallistuvat ulkopoliittisista tai humanitäärisistä lähtökohdista kriisien (pakko)sovitteluun. Tosiasiassa sisäpolitiikka jyrää monessa maassa ulkopoliittiset aspektit. Oma - usein räikeä - itsekäs etu on Naton etua painavampi.

Nato on suuri ja repaleinen järjestö. Se on niin laaja, että yhteisten tavoitteiden taakse on mahdotonta saada koko Nato-yhteisöä. Kuitenkin sitä kuvataan liberaalin demokratian tyyssijaksi. Ei puutu kuin että meiltä vaadittaisiin liittoutumista Natoon ollaksemme täysivaltainen liberaali demokratia ja todistaaksemme, ettemme ole suomettuneita. Meidän olisi siis reagoitava ulkomailla esitettyihin suomettumispuheisiin liittoutumalla sotilaallisesti.

Liberaaleja demokratioita parhaassa mielessä ovat lännen sitoutumattomat maat, sellaiset kuin Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi ja Irlanti. Niitä ei ole uhattu sodalla toisen maailmansodan jälkeen.

Nato-maat eivät ole liberaalin demokratian tyyssijoja edes lähialueillamme: Turkki, Unkari, Bulgaria, Romania… Autoritääriset, oikeistolaiset liikkeet tuntuvat vahvistavan otettaan liberaalien demokratioiden sisälläkin. Tarvitaan jotain aivan muuta demokratian vahvistamiseksi kuin sotilaallista liittoutumista, tarvitaan taistelua yleissivistyksen ja suvaitsevaisuuden puolesta, ettemme sorru jälleen jyrkkiin vastakkainasetteluihin.

Suomi tarvitsee ennen kaikkea itseluottamusta. Me pyrimme rakentamaan historian ja tulevaisuudenkäsityksemme jostakin syystä aina jonkun suuremman varaan. Meillä on pyritty luomaan käsitys omasta (puolustuksellisesta) mitättömyydestä. Vain kiltteys toteuttaa muiden tahtoa lyö mitättömyyteen perustuvan omakuvamme.

Kuitenkin kaikessa toiminnassamme olemme osoittaneet voivamme olla suuria, taloudessa ja hyvinvoinnissa jopa esimerkkinä muille. Eikä sotilaallinen menestyskään itsenäisenä valtiona ole ollut vähäteltävää, pikemminkin päinvastoin.