Kutsumuskohtalo vai raakaa imperialismia?

Ylen Teemalta tuli mielenkiintoinen historiadokumentti ”Yhdysvaltain kutsumuskohtalo” (Manifest Destiny). Kolmiosainen sarja ehti 1900-luvun alkuun ensimmäisessä jaksossaan. Varsinkin Yhdysvalloissa maan lyhyen historian alkuaikoihin liitetään erityinen hohto: itsenäisyysjulistus ja perustuslaki ovat pyhiä asiakirjoja.

Seurailen ohessa dokumentin kronologiaa, mielipiteet ovat omiani.

Tuohon aikaan liitetyt henkilöt ovat aivan erityisiä. Heihin viitataan nykypäivänä kilvan riippumatta siitä, mihin puolueryhmään viittaaja kuuluu. He olivat kansakunnan perustajaisiä, ”Founding Fathers”. Kun John F. Kennedy kutsui presidenttikautensa alussa Valkoisen talon ruokasaliin parikymmentä Nobel-voittajaa, hän totesi suurin piirtein seuraavasti: ”Tuskin koskaan tässä salissa on ollut yhtä paljon älykkyyttä kuin tänään, lukuun ottamatta ehkä tilannetta, kun Thomas Jefferson ruokaili täällä yksin!” Totta, noilla alkuaikojen presidenteillä ja muilla merkkihenkilöillä (Benjamin Franklin, George Washington, John Adams, Thomas Jefferson, James Madison, John Jay, Alexander Hamilton) on aivan valtava arvostus. Tosin kun tarkemmin tutkii 1800-luvun vaihteen historiaa, havaitsee, että kyseiset herrat riitelivät keskenään ja muiden kanssa aivan kuten poliitikot ovat kaikkina aikoina kaikkialla tehneet.

Dokumentista ja omista historiatiedoistani muodostan kokonaiskäsityksen, jossa kilpaili tavallaan kaksi keskeistä ajatusta, ensinnäkin (maa)omistuksen halu ja toiseksi korkeampi manifestaatio, jossa Yhdysvalloilla oli perustajaisien hengessä korkeampi tehtävä vapauden ja sivistyksen levittäjänä, ensin Yhdysvaltain alueella sen laajetessa länteen, ja sitten maailmanlaajuisesti.

Omistushalu oli raadollinen tapa toteuttaa vallankäyttöä ja universaali henkinen ”valloitustehtävä” ylevämpi tavoite. Ei voi välttyä ajatukselta, että nämä menivät pahasti sekaisin 1800-luvun yhteiskunnallisessa ympäristössä.

Näytti käyvän sillä tavalla kuin vallankumouksellisessa tilanteessa usein käy, aluksi olivat ihanteelliset päämäärät, mutta kun aikaa kului, monet ihanteet arkipäiväistyivät ja muodostuivat tavanomaisen vallankäytön välineiksi. Manifesti oli ikään kuin kuori, jonka sisällä saattoi harrastaa mitä viheliäisintä toimintaa. Dokumentin ensimmäinen jakso todistaa tätä.

Olen itse käsitellyt kutsumuskohtaloa lähellä olevaa käsitettä ”ekseptionalismi” näissä blogikirjoituksissani useassa yhteydessä. Sen mainitsi Yhdysvaltain historia käsittelevässä teoksessaan ”Demokratia Amerikassa” Aleksis de Tocqueville jo 1800-luvulla . Kysymyksessä on erityisen herkkä käsite, sillä esimerkiksi teekutsuliikkeen piirissä sillä on raamatullinen arvo ja sisältö. Yhdysvaltain asema on aivan poikkeuksellinen, ja jos joku (vaikkapa presidentti ) asettaa sen kyseenalaiseksi hän saa kuulla kunniansa.

Varsinainen kiista syntyi 1920-luvulla, kun Stalin katsoi syvästi halveksuen Yhdysvaltain omimaa käsitettä, jonka hän halusi suoda Neuvostoliiton ainutlaatuisen sosialismin yksinoikeudeksi. Mutta ovatko teekutsuliike tai ”uuden” Venäjän nationalismi tänä päivänä kovin kaukana ekseptionalistisesta ajattelusta?

Sitoisin ekseptionalismin ja kutsumuskohtalon käsitteet tiukasti yhteen: vain ainutlaatuinen kansakunta saattoi omaksua kutsumuskohtalon. Sen kutsumustehtävänä piti olla vapauden sanoman levittäminen sivistymättömille kansoille ja ihmisille vastapainona eurooppalaisten valtioiden vulgäärille siirtomaapolitiikalle.

Voitaneen sanoa, että ihanteellisuus on sisäänkirjoitettu amerikkalaiseen ajatteluun. Ajattelussa on paljon oikeasti ihailtavia piirteitä. Muistan hyvin kuinka 1960- ja 70-luvulla kuluttajasuoja-asiat ja monet ihmisoikeuskysymykset olivat elintärkeitä amerikkalaisille. Niiden puolesta todella taisteltiin. Kääntöpuolena oli ja on sitten ihmisten raadollisuus, joka monesti käänsi hyvät tarkoitukset kaksinaismoralismiksi.

Monien ihanteiden valheellisuus paljastui 1800-luvun vaihteesta lähtien, kun jouduttiin kohtaamaan intiaanit ja mustat. Tästä testistä kutsumuskohtalo ei selvinnyt ehjänä. Ei ole mahdollisuutta mennä yksityiskohtiin, mutta karkealla pensselillä vetäen syntyy kuva intiaanien ajamisesta yhä suppeammalle alueelle, sitten sulkeminen valkoisen väestön tieltä reservaatteihin ja lopulta summittainen assimiloiminen valtaväestöön. Mustien taistelu johti sisällissotaan ja orjuuden loppumiseen, mutta rotusorron jatkumiseen sisällissodasta 100 vuoden päähän. Manifest Destiny oli korostetusti valkoisten manifestaatio, valkoisten ylivallan peitenimi.

Toinen valtavan kiinnostava ja vastikään nähty TV-dokumentti, ”Historia: USA:n orjuuden vastainen liike”, käsitteli niiden ihmisten kohtaloita, jotka oman henkensä uhalla taistelivat orjuutta ja rotusortoa vastaan kärjessä William Lloyd Garrison (valkoinen!), Frederick Douglass, John Brown (valkoinen!) ja Harriet Beecher Stowe (valkoinen!). Juuri se, että monien valkoisten omaatuntoa alkoi soimata, johti edistykseen rasismin torjunnassa – tosin äärimmäisen hitaasti. Juuri näiden ihmisten pelottomuudessa on kiistämätöntä ja aitoa ”kutsumuskohtaloa”!

Maan nälän himossa kulminoitui raadollinen ”kutsumuskohtalo”. Koko 1800-luku on Yhdysvaltain laajenemisen historiaa omalla mantereella (Louisianan osto Ranskalta, sitten valloitussota Meksikoa vastaan) . Yhdysvaltojen laajenemisella oli takuutaho: God Is On Our Side. Jumala piti huolta, että vastustajat nujerrettiin kättelyssä. Uudisasukkaita veti länteen Kalifornian kulta eikä jalo lähetystehtävä.

Rahan merkitys kasvoi tavattomasti, kun Yhdysvallat teollistui maailmanennätysvauhtia 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vuoden 1893 lama (kesti oikeastaan koko vuosikymmenen) paljasti valtavat tuloerot (1 prosentti omisti saman verran kuin muut yhteensä). Yhteiskunnallisiin ongelmiin ei puututtu tarvittavalla ripeydellä. Joskus 1800-luvun puolessa välissä omaksuttu ”kukin on oman onnensa seppä” -ajattelu loi pohjan ikioman menestyksen rakenteelle. Siitä tuli sisäinen kutsumuskohtalo.

Vuosisadan lopulla Yhdysvaltain ulkopuoliset alueet täyttivät mahdollisen manifestaatiovajeen. Kuuba ja Filippiinit (+ Havaiji ja Puerto Rico) ) olivat Yhdysvaltain imperialismin kohteina. Alkuasetelma sekä Kuubassa että Filippiineillä oli sama: Espanjan sumeilemattoman raaka siirtomaapolitiikka. Yhdysvallat tuli mukaan maiden kohtaloihin, kun kantaväestö molemmissa maissa ryhtyi kapinaan siirtomaaherroja vastaan. Yhdysvallat tuli väliin jalo vapauttamisen manifestaatio mielessä. Kuitenkin, kun espanjalaiset saatiin väistymään alkuasukkaiden ja amerikkalaisten yhteisin ponnistuksin, suuntasivat amerikkalaiset aseensa kantaväestöä vastaan ja vieläpä yhtä brutaalisti kuin espanjalaiset. Alkuperäisväestöä vastaan käytettiin kidutusta ja väestöä suljettiin keskitysleireihin.

Sen verran kutsumuskohtalosta oli jäljellä, että Yhdysvallat pyrki erottautumaan muista länsivalloista ja niiden siirtomaapolitiikasta. Ei pyritty täydelliseen alistamiseen, vaan perustettiin protektoraatteja ja sotilastukikohtia. Valloitussodat olivat siis eriluontoisia kuin Euroopan suurvalloilla. Käytännössä ero jäi vähäiseksi.

Yksi oleellinen strateginen eroavuus jäi vallitsevaksi: Yhdysvallat pyrki maailmanvallaksi tukikohtajärjestelmän avulla ja onnistui siinä todella tehokkaasti: se rakensi 1900-luvun puolella 750 sotilastukikohdan verkoston. Ja alkupisteenä voidaan pitää Guantanamon tukikohtaa Kuubassa. Toinen erittäin tärkeä strateginen ulottuvuus oli jo varhain omaksuttu vaikuttaminen musertavan taloudellisen ylivallan kautta. Yhdysvalloista kasvoi globaali talouden jättiläinen, ja se käytti taloudellista vaikutusvaltaansa sumeilematta omien etujensa ajamiseen.

Uusi amerikkalainen imperialismi, jonka piti pitää sisällään sivistäminen sekä lain ja järjestyksen ylläpito jäi maailmanpoliittisen strategian varjoon, vaikka toki sivistystehtävääkin vietiin eteenpäin.

Kirjailija Mark Twain toimi 1900-luvun vaihteen tapahtumien (Kuuba, Filippiinit) kulussa kansakunnan omanatuntona ja huomattavan taustavaikuttajana. Hän syytti Yhdysvaltoja siitä, että se ”ei vapauttanut, vaan valloitti”.

Kuten edellä on tuotu esille jäi Yhdysvaltain kutsumuskohtalosta vaikutelma, että se oli pääosin peitenimi vallanhimolle. Ehkä juuri Mark Twainin saarnat amerikkalaisten omantunnon herättämiseksi kuitenkin vaikuttivat sen verran, että Yhdysvallat ei lähtenyt vanhan tyyppisen kolonialismin tielle.

Ehkä kutsumuskohtalon ytimessä ovatkin yksilöt: Hamilton, Jefferson (varauksin, koska omisti satoja orjia), Lincoln (horjuen, koska muutti monta kertaa mieltään sisällissodan aikana), Douglass, Beecher Stowe, Twain…. On liikaa vaadittu, että koko kansakunta toimisi kutsumustehtävän ihanteiden puolesta, kun monen omaatuntoa rasitti raakalaismainen suhtautuminen ”alempiin” ihmisiin. Yhteinen tahtotila ei yksinkertaisesti ole mahdollinen.

Toisessa päässä oli sitten John Brownin kaltaisten rotusorron vastustajien ihanteiden ehdottomuus, jonka seurauksena saattoi olla vain henkilökohtainen tuhoutuminen. Yhteenvetona voisi todeta, että dokumentti ei vahvista kuvaa ideaalista Yhdysvaltojen kutsumuskohtalosta, jolla se levittää vapauden ja demokratian sanomaa. Yksi selitys voisi olla se, että ne, jotka ylläpitivät kuvaa kutsumustehtävän ideaalista olivat eri ihmisiä kuin ne, jotka sitä toteuttivat.