Kilpailukykyä vai ei?

Tilastokeskuksen Tieto&Trendit -lehti on julkaissut mielenkiintoisen artikkelin ”Kilpailukykymittarit kertovat eri asioista”/syyskuu 2014, jossa pohditaan kansainvälisiä kilpailukykymittareita erittelevässä hengessä.

Samuli Rikaman artikkelissa pohditaan juuri nyt ajankohtaisia ja jopa elintärkeitä asioita.

Lehdessä verrataan kahden kansainvälisesti tunnetuimman kilpailukykymittarin eroja. Nämä ovat World Economic Forumin (WEF) ja Institute for Management Developmentin (IMD) mittarit.

WEF:n vertailussa Suomi on sijalla neljä (viime vuonna kolmas) ja IMD:n tuoreessa vertailussa olemme sijalla 18.

Mistä sijoitusten ero johtuu? Samuli Rikaman mukaan IMD mittaa painotetusti kustannuskilpailukykyä (työmarkkinat, kokonaistalous), kun taas WEF mittaa rakenteellista kilpailukykyä (infrastruktuuri, innovaatiot, instituutiot). Suomen menestymisen analysoinnin kannalta mittareiden erilaisuus on aivan oleellinen asia. IMD mittaa painotetusti nykytilaa ja WEF kansakunnan potentiaalia.

Silloin asiat ovat tietenkin mallissaan, kun sekä kustannus- että rakenteellinen kilpailukyky ovat molemmat iskussa. Vuonna 2002 tilanne oli tällainen: Suomi oli kummassakin mittarissa aivan kärjessä. Sijoitusten ero viittaa siihen, että Suomella on rakenteellisia vahvuuksia, mutta kustannustasoon liittyviä heikkouksia. Muutos on siis tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana.

Jos rakenteet ajan mittaan haurastuvat, heikkenevät mahdollisuudet menestyä myös lyhyen aikavälin kilpailutekijöissä. T&K-menot tulisi siis säilyttää korkealla tasolla ja työllisyys kunnossa. Myös investointitason tulisi olla vahvalla tasolla.

Ei voi välttyä ajatukselta, että näiden mittareiden perusteella olemme rakentaneet poikkeuksellisen hyvin toimivan valtion. Objektiivisesti tarkastellenkin asia on näin, mutta Rikama ottaa esille mielenkiintoisen näkökulman, kun hän sanoo, että maat saattavat sairastua vahvuuksiinsa eli ovat liian tyytyväisiä saavutettuun.

Voi siis olla niin, että WEF mittaa jotain sellaista, mikä ei käytännössä realisoidu. Olemme potentiaalisia menestyjiä , mutta hyvistä edellytyksistä huolimatta emme pääse niitä hyödyntämään. WEF mittaa painotetusti historiaa, siis saavutettua. Rakenteet ovat kehittyneet vuosikymmenien varrella uutteran työn tuloksena, mutta osittain rakenteet ovat jähmettyneet vakiintuessaan.

Vaje kilpailukyvyssä syntyy siis sopeutumiskyvyn puolella reagointinopeudessa olosuhteiden muutoksiin.

Emme ole tulevaisuudessa yhden ainoan menestysmallin vankeja, vaan menestysreseptejä on monenlaisia ja Suomellakin on mahdollisuuksia valita sopiva repertuaari.

Rikaman analyysi on oman ajatteluni kannalta haasteellinen, sillä olen korostanut hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksiä luovaa luonnetta. Tämä ei tietenkään ole mikään kiveen hakattu asia: on otettava huomioon, että hyvinvoinnin rakenteet voivat luutua ja taloudellinen heikkous - pitkäkestoinen taantuma - heikentää edelleen vahvuuksien esilletuloa. Tässä ei ole sinänsä mitään ihmeteltävää. Samat vaarat uhkaavat muitakin. Esimerkiksi on todettu, että Yhdysvaltain sosiaalinen koheesio on heikentynyt, rags to riches onkin vain illuusio. Käytännössä tämä on toteutunut sillä tavoin, että ensimmäistä kertaa edellinen sukupolvi on ollut nyt työmarkkinoille tulevaa tai tullutta sukupolvea korkeammin koulutettu.

IMD:n kustannuskeskeinen analyysi on tietenkin nykypäivänä aivan keskeinen asia. Tästä helposti joudutaan tuttuun aiheeseen eli kustannuskilpailukyvyn heikkouteen ja liian korkeisiin palkkoihin. Tätä ei voi kieltää. Jos halutaan maksaa hyviä palkkoja edellyttää se kansainvälisessä työnjaossa arvoketjun arvokkaimpien osien tekemistä Suomessa. Samoin se edellyttää julkisen sektorin entistä parempaa tehokkuutta.

IMD:n mittarilla kustannuskilpailukyvyssä saavutettu keskikertainen menestys syö WEF:n mittarin saavutettuja rakenne-etuja. Meidän palkkatasomme on noussut taantumaa vasten ajateltuna liian nopeasti. Viimeisin palkkaratkaisumme ei enää heikennä kilpailukykyämme, mutta vahinko on ehtinyt jo tapahtua. Erityisesti vuosien 2007-2009 muotiaiheen eli terveydenhoitoalan palkkojen korotusten siirtyminen myös muille aloilla - pahimmassa mahdollisessa kohtaa, kun maa syöksyi taantumaan - aiheutti vahinkoa kustannuskilpailukyvyllemme.

Tänä päivänä saamme kiusallisen usein lukea, kuinka milloin mikäkin aiemmin korkealla tasolla ollut ”rakenteemme” on osoittautunut liian kalliiksi ylläpitää. Olemmeko siis kohta erinomaisten rakenteiden museo, jollei talouden suunta käänny suotuisammaksi? Ainakin minulla on vielä ollut uskoa, että hyvälle pohjallemme on mainiot mahdollisuudet rakentaa tuleva menestys. Taustalla kyllä kalvaa epäily, että odotuksia ei lunasteta, että kysymys onkin vain potentiaalista, joka ei realisoidu.

Jottei asia olisi kovin yksinkertainen, niin meillä on hyvien perusrakenteidemme sisällä iso rakenneongelma. Teollisuuden uusiutumiskyky ei ole ollut riittävä Nokia-vallankumouksen jälkeen. Osittain Nokian antama kasvusykäys on peittänyt alleen yksipuolisen teollisen pohjamme samaan aikaan, kun palvelut eivät ole menestyneet odotetulla tavalla. Osa teollisuuden häviöistä johtuu kustannuskilpailukykymme heikkouksista.

On ehkä asetettava kyseenalaiseksi myös aivan perustavaa laatua olevat ”totuudet”. Olemme liian hitaita omaksumaan uutta, olemme liian joustamattomia taipuaksemme nopeisiin käänteisiin, koulutuksemme ei riittävästi palvele työelämää (olemme kouluviisaita), kehutut insinöörimme ovat liiaksi ”perusinsinöörejä”, emme ole löytäneet viisasten kiveä sopeutuaksemme globalisaatioon, itc-alalla ei ole alan tähtiä riittävästi ja olemme liian tyytyväisiä saavutettuun.

Päättäjiä ei käy kateeksi. Toistensa kanssa riiteleviä ehdotuksia esitetään ja poliittinen väittely on repivää. Tarvittaisiin kansallisen yksituumaisuuden ohjelma, jota toteuttaa riittävän laajapohjainen hallitus. Kysymys olisi muutosohjelmasta, jonka ohjelmapaperin kaikki tahot allekirjoittavat. Epäilen, että siinä hallituksessa pitäisi olla vasemmisto-oikeisto ja konservatiivit-liberaalit raja-aitojen yli olevia tahoja mukana. Juuri tällä hetkellä ei näytä siltä, että seuraavaa hallitusta ajateltaisiin tältä pohjalta.

Ymmärrän kyllä, että nykyisen hallituksen kituliaisuus mieluummin loitontaa kuin lähentää mahdollisuuksia suuren koalitioon. Hallituksen pohja olisi niin laaja, että normaalista hallitus-oppositio asetelmasta jouduttaisiin hiukan antamaan periksi, mutta autoritäärisempi (= saneleva) vaihtoehto ei houkuta. En kannata mitään Kekkosen ”kansallisen hätätilan hallitusta”. Sellainen todennäköisesti epäonnistuisi.

Tehtävä, joka tässä tilanteessa nousee esille on vielä huonompien aikojen ennaltaehkäisy. Nyt tarvittaisiin haasteen vastaanottajia.

PS

Edellä kirjoitetun jälkeen tuli tieto Standard & Poor´sin luottolukituksen laskusta AA-plussaan (Moody´s ja Fitch ovat toistaiseksi säilyttäneet AAA-luokituksen). Suomella on edelleen yksi maailman parhaista luokituksista. Täytyy myöntää, että luokituksissa painottuu WEF:n lähihistoriaan painottuva malli.

Toisaalta on vaikea ymmärtää monien ekonomistien ja ministereiden itseruoskivaa tyyliä, jolla nyt panetellaan Suomen tilannetta. Arvioissa yhtyvät a) välitön panikoiva reaktio ja siihen liittyvä lähes kostonhimoinen leikkausvimma (leikkausten konkretiasta ollaan hiljaa) ja b) pitkän aikavälin austerity-perinne, jolla niukkuutta halutaan jakaa jo periaatesyistä johtuen. Kumpikaan lähestymistapa ei ole hedelmällinen.

Itse korostaisin käytännön toimia. Omissa käsissämme ovat kustannustaso (pitkäaikainen sitoutuminen lähellä nollaa oleviin palkankorotuksiin) ja teollisuuden rakenneheikkouden vähittäinen korjaaminen (paras esimerkki tästä on, uskokoon ken haluaa, uusi Nokia!). Lisäksi tarvitaan pidättyminen uusien palvelujen vyöryttämisestä lainsäädännön kautta kunnille. Paljon kovempia haasteita ovat globalisaation tuomat kilpailuhaasteet (hintakilpailukykymme rapautuminen halpatuotannon maista johtuen) ja kansallisvaltion hidas sopeutuminen niihin sekä nykyhistorian pitkäkestoisin (joskaan ei syvin) yleiseurooppalainen taantuma, joka syö vientiä.